17.3.2020

Vaatimukset

Kunta-alan koulutettu Hoitohenkilöstö KoHo ry on vaatinut, että työtuomioistuin

- vahvistaa, että Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän vuonna 2013 A:n, B:n, C:n, D:n, E:n ja F:n varallaoloksi lukema aika on tullut kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n ja 5 §:n perusteella lukea työajaksi,

- velvoittaa Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän suorittamaan palkkasaatavana

A) A:lle 34.659,14 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

B) B:lle 41.922,16 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

C) C:lle 20.018,42 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

D) D:lle ensisijaisesti 46.965,42 euroa ja toissijaisesti 9.897,14 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

E) E:lle 19.603,90 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

F) F:lle 17.551,03 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien, ja

- velvoittaa Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän yhteisvastuullisesti korvaamaan Kunta-alan koulutettu Hoitohenkilöstö KoHo ry:n oikeudenkäyntikulut 11.015,95 eurolla korkoineen.

Perusteet

Varallaoloksi luettu aika tulee katsoa työajaksi eikä varallaoloksi. Arviointia työajan ja varallaolon välisestä suhteesta ei voida tehdä yksinomaan lähtövalmiusajan perusteella. Tässä tapauksessa lähtövalmius on ollut 15 minuuttia, eli tuossa ajassa työntekijöiden on edellytetty olleen ambulanssissa työvaatteet päällä matkalla kohteeseen. Työntekijät ovat olleet velvollisia vastaamaan Virve-puhelimeen ja kommunikoimaan hälytyskeskuksen kanssa jo minuutin sisällä hälytyksestä eli käytännössä he ovat saattaneet joutua työskentelemään lähes koko hälytyksen ja valmiusajan täyttymisen välisen ajan. Työntekijät ovat asuneet yli 15 minuutin matkan päässä asemapaikoilta. Heillä on myös työnantajan määräyksestä ollut useita eri asemapaikkoja. Kotoaan työntekijät eivät olisi 15 minuutin sisällä ehtineet asemapaikkoihin. Työntekijät ovat olleet velvollisia oleskelemaan 15 minuutin säteellä kustakin asemapaikasta, jolloin he eivät ole käytännössä voineet esimerkiksi nukkua missään muualla kuin työnantajan järjestämissä "päivystyskämpissä". Työntekijät eivät myöskään ole voineet valita seuraansa, mikäli ovat oleskelleet "päivystyskämpissä". Vapaa oleskelu muualla kuin työnantajan osoittamassa paikassa olisi käytännössä tarkoittanut oleskelua yöaikaan vieraalla paikkakunnalla vailla mahdollisuutta päästä mihinkään sisätiloihin. Jotta työntekijät olisivat varallaoloksi katsottuna aikana voineet oleskella kotonaan, heillä olisi pitänyt olla koti jopa viidellä paikkakunnalla.

Edellä selostetuissa olosuhteissa työntekijät ovat olleet niin sidottuja työhönsä, että varallaoloksi katsottu aika on kokonaisuudessaan luettava työajaksi. "Päivystyskämppä" ei ole ollut työntekijöiden varsinainen asunto ja työnantaja on välillisesti velvoittanut työntekijät oleskelemaan joko siellä tai asemapaikalla. Hälytysten toistuvuuden tiheydellä ei ole asiassa merkitystä.

KVTES III luvun 4 § ja 5 § ovat toisiinsa nähden poissulkevia. Jos aika katsotaan työajaksi, se ei voi olla varallaoloa, eikä sitä voida korvata varallaolokorvauksella. KVTES:n väitetyllä soveltamiskäytännöllä ei ole nyt käsillä olevassa asiassa merkitystä, koska työajan määritelmää ei voida vahvistaa suppeammaksi kuin se työaikadirektiivin mukaan on. Nyt käsillä olevassa asiassa olosuhteet ovat muutenkin niin voimakkaasti poikenneet siitä, mitä ne yleensä ovat ensihoidossa olleet, ettei mitään yhteistä tulkintakäytäntöä vastaavista tapauksista voi olla, kun vastaavia tapauksia ei ylipäätään ole ollut työehtosopimukseen osallisten tiedossa.

Velvollisuus vastata Virve-puhelimeen minuutin sisällä hälytyksestä

Muun muassa sosiaali- ja terveysministeriön laatiman "Ensihoidon tehtävälajit 112 -toiminnassa" -viranomaisohjeen mukaan hälytyskeskus odottaa vastausta yksiköltä 60 sekuntia, minkä jälkeen – jos vastausta ei ole tullut – hätäkeskus kutsuu kyseistä yksikköä radiolla ja kysyy tehtävän perillemenosta. Mikäli tehtävää ei edelleenkään oteta vastaan, tehtävä siirtyy toiselle yksikölle.

Kunnallisen yleisen työ- ja virkaehtosopimuksen mukaan työnantajan on annettava työntekijöilleen kirjalliset ohjeet varallaolosta. Nyt käsillä olevassa asiassa on riidatonta, ettei tällaisia ohjeita ole annettu. Kanteessa mainitut työntekijät ovat olleet siinä käsityksessä, että heidän täytyy minuutin sisällä hälytyksestä ryhtyä kommunikoimaan hälytyskeskuksen kanssa. Mitään muuta ohjetta ei ole annettu. Väite siitä, että työntekijöiden olisi tarvinnut ryhtyä vastaanottamaan tehtävää koskevaa tietoa vasta ollessaan 15 minuutin kuluttua ambulanssissa – siinä vaiheessa, kun tehtävä on jo 14 minuuttia aiemmin annettu toiselle yksikölle eli perustetta ambulanssissa istumiselle ei enää olisi edes ollut – on todellisuudelle vieras. Väite tarkoittaisi sitä, ettei työntekijöiden olisi tarvinnut ottaa yhtään tehtävää vastaan varallaoloaikanaan, koska kaikki tehtävät olisi annettu toisille yksiköille.

Kun valtakunnallinen käytäntö on, että tehtävä on vastaanotettava minuutin sisällä eikä mitään muuta ohjeistusta ole annettu, on katsottava, että työntekijät ovat olleet velvollisia vastaanottamaan tehtävät 60 sekunnin sisällä hälytyksestä ja ryhtymään kommunikoimaan hälytyskeskuksen kanssa.

Tilanne yksittäisten työntekijöiden osalta

A työskenteli sairaanhoitopiirin ensihoidossa 4.1.2013 alkaen. Hänet velvoitettiin olemaan varalla niin, että 15 minuutin sisällä hälytyksestä oli oltava työvaatteet päällä asemapaikalla, joka oli toisinaan Joroisissa ja toisinaan Kangasniemellä. A:n asuinkaupungista Mikkelistä on matkaa Kangasniemelle 56 kilometriä ja Joroisiin 80 kilometriä.

B työskenteli sairaanhoitopiirin ensihoidossa 1.1.2013 alkaen. Hänet velvoitettiin olemaan varalla niin, että 15 minuutin sisällä hälytyksestä oli oltava työvaatteet päällä asemapaikalla, joka oli toisinaan Joroisissa, toisinaan Mäntyharjulla ja toisinaan Kangasniemellä. B:n asuinkaupungista Mikkelistä on matkaa Kangasniemelle 56 kilometriä, Mäntyharjulle 45 kilometriä ja Joroisiin 80 kilometriä.

C työskenteli sairaanhoitopiirin ensihoidossa 1.5.2013 alkaen. Hänet velvoitettiin olemaan varalla niin, että 15 minuutin sisällä hälytyksestä oli oltava työvaatteet päällä asemapaikalla, joka oli vaihdellen Ristiinassa, Hirvensalmella, Joroisissa, Kangasniemellä ja Mäntyharjulla. C:n asuinkaupungista Mikkelistä on matkaa Kangasniemelle 56 kilometriä, Mäntyharjulle 45 kilometriä, Joroisiin 80 kilometriä, Ristiinaan 21 kilometriä ja Hirvensalmelle 34 kilometriä.

D työskenteli sairaanhoitopiirin ensihoidossa 1.1.2013 alkaen. Hänet velvoitettiin olemaan varalla niin, että 15 minuutin sisällä hälytyksestä oli oltava työvaatteet päällä asemapaikalla Mäntyharjulla. D:n asuinpaikalta Pertunmaalta on Mäntyharjulle matkaa 30 kilometriä. Osa D:n varallaolovuoroista on ollut Pertunmaalla, jossa myös hänen kotinsa on sijainnut. Ensisijaisen kannevaatimuksen osalta D ei varallaolojärjestelyn luonteesta johtuen ole pystynyt oleskelemaan tuolloinkaan kotonaan. D:n perhe on asunut D:n kanssa samassa kodissa ja yöaikaan tapahtuva varallaolo kotona olisi tarkoittanut käytännössä sitä, että D:n perhe olisi herännyt joka kerta hälytyksen tullessa ja kuullut kaikki salassapidettävät potilastiedot. D:llä ei ole ollut tosiasiallista mahdollisuutta olla varalla kotonaan, koska kotona oleskelu Virve-puhelimen kanssa ei olisi mahdollistanut perheen oleskelua kotonaan. Toissijainen vaatimus koskee Mäntyharjua koskevia varallaolovuoroja.

E työskenteli sairaanhoitopiirin ensihoidossa 1.5.2013 alkaen. Hänet velvoitettiin olemaan varalla niin, että 15 minuutin sisällä hälytyksestä oli oltava työvaatteet päällä asemapaikalla, vaihdellen Mäntyharjulla, Ristiinassa, Hirvensalmella, Kangasniemellä ja Joroisissa. E:n asuinpaikalta Mikkelistä on matkaa Mäntyharjulle 45 kilometriä, Kangasniemelle 56 kilometriä, Hirvensalmelle 34 kilometriä ja Ristiinaan 21 kilometriä.

F työskenteli sairaanhoitopiirin ensihoidossa 22.6.2013 alkaen. Hänet velvoitettiin olemaan varalla niin, että 15 minuutin sisällä hälytyksestä oli oltava työvaatteet päällä asemapaikalla, joka oli vaihdellen Ristiinassa, Hirvensalmella, Kangasniemellä ja Mäntyharjulla. F:n tuolloisesta asuinkaupungista Mikkelistä on matkaa Kangasniemelle 56 kilometriä, Mäntyharjulle 45 kilometriä, Ristiinaan 21 kilometriä ja Hirvensalmelle 34 kilometriä.

Korvauksista

Palkkasaatavat on laskettu jaksotyötä koskevien määräysten mukaisesti siten, että varallaoloksi luettu aika on muutettu työajaksi, mikä on vaikuttanut muun muassa ylitöiden ja epämukavan työajan lisien määrään. Näin saadusta määrästä on vähennetty kaikki maksetut palkat, myös varallaolokorvaukset.

Kantaja on vastustanut kohtuullistamista koskevaa vaatimusta. Kohtuullistamiselle ei ole esitetty riittäviä perusteita kuntayhtymän koko huomioon ottaen.

Vaatimukset

Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä ovat ensisijaisesti vaatineet, että kanne hylätään, ja toissijaisesti, että työntekijöiden palkkasaatavia ainakin kohtuullistetaan, sekä että Kunta-alan koulutettu hoitohenkilöstö KoHo ry velvoitetaan korvaamaan niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut 39.555,75 eurolla korkoineen.

Perusteet

Työntekijöiden suorittamaa varallaoloa ei voida katsoa työaikadirektiivin tarkoittamaksi eikä KVTES:n III luvun 4 §:n mukaiseksi työajaksi. Työntekijät eivät ole varalla ollessaan suorittaneet työtehtäviään eikä työnantaja ole velvoittanut heitä oleskelemaan asunnossa, työpaikalla tai missään muussakaan määrätyssä paikassa. Työntekijöillä on siten ollut mahdollisuus varallaoloaikana oleskella valitsemassaan paikassa ja seurassa, ja he ovat voineet suorittaa normaaleja vapaa-ajan asioita ja liikkua vapaasti. He eivät myöskään ole varallaoloaikanaan olleet sidottuja erityisiin varusteisiin, vaan varallaolo on voitu suorittaa normaaleissa vapaa-ajan vaatetuksessa ja varusteissa. Työntekijät eivät ole varalla ollessaan olleet sidottuja työhönsä tosiasiallisesti samalla tavalla kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan ja varallaoloajalla rajoitukset työntekijöiden vapaa-ajan käytölle ovat olleet vähäisiä.

Kanteen hyväksyminen merkitsisi työajaksi luettavan ajan käsitteen laajentamista siitä, mitä sopimusmääräyksissä on sovittu ja miten sopimusmääräyksiä on sovellettu ja tulkittu. Lisäksi KVTES:n III luvun 5 §:ää on myös jo kertaalleen arvioitu olosuhteissa, joissa työntekijän koti/asuinpaikka on sijainnut muualla kuin asemapaikalla (TT 2015:105).

Tausta ja tilanne yksittäisten työntekijöiden osalta

Toiminta Etelä-Savon sairaanhoitopiirin ensihoitokeskuksen alueyksiköissä (Mäntyharju, Pertunmaa, Kangasniemi ja Joroinen) käynnistyi 1.1.2013. Kyseisen vuoden alusta lukien ensihoidon järjestämisvastuu siirtyi kunnilta sairaanhoitopiireille. Kyse oli uuden toiminnan järjestämisestä, ja toimintaa varten jouduttiin palkkaamaan myös uusia työntekijöitä vuosina 2012 ja 2013 toteutetuissa hakuprosesseissa. Avoimella haulla haettiin kuusi lähihoitajaa työsopimussuhteisiin tehtäviin ja 11 sairaanhoitajaa työsopimussuhteisiin tehtäviin sairaanhoitopiirin ensihoitokeskukseen. Kesätyöntekijä F:ää lukuun ottamatta kaikki kanteessa mainitut työntekijät on rekrytoitu näiden hakuprosessien kautta.

Toiminnan alkuvaiheessa työ järjestettiin siten, että työvuoro oli 12 tuntia ja kello 20 ja 8 välinen aika hoidettiin varallaolojärjestelyn kautta, koska tehtäviä oli vähän. Varallaolosta ja työskentelystä eri toimipisteistä mainittiin jo työpaikkailmoituksessa. Kaikkien erimielisyyden kohteena olevien ensihoitajien kanssa solmittiin kirjallinen työsopimus, jossa sovittiin myös varallaolosta. Työn suorittamispaikaksi sovittiin työsopimuksessa Etelä-Savon sairaanhoitopiiri. Pääosa tunsi varallaoloon liittyvät käytännöt työskenneltyään ambulanssissa jo aiemmin. Työntekijät eivät ole voineet olla siinä käsityksessä, että asuinpaikasta riippumatta varallaoloaikana voi aina oleskella kotona. Palkattujen ensihoitajien asuin- ja kotipaikat olivat eri puolilla Suomea Tampereesta Lappeenrantaan. Nyt erimielisyyden kohteena olevat ensihoitajat asuivat Etelä-Savon alueella. Kaikille työntekijöille määriteltiin ensisijainen toimipiste, mutta he työskentelivät vaihtelevasti myös joissakin muissa toimipisteissä/asemapaikoilla. Lähtökohtaisesti muissa toimipisteissä työskentelystä sovittiin työnantajan ja työntekijän kesken. Osa työntekijöistä halusi omasta pyynnöstään vaihtaa vuoden aikana ensisijaista toimipistettä tai tehdä varallaolovuoroja muussa kuin ensisijaisessa toimipisteessä. Osa työntekijöistä on tehnyt varallaoloa muualla kuin ensisijaisella toimipisteellä työntekijöiden keskenään sopimien vuoronvaihtojen takia. Työntekijät eivät moittineet muilla toimipisteillä työskentelyä vuonna 2013.

A:n ensisijainen toimipiste oli Joroinen, mutta hän halusi vaihtaa omasta halustaan toimipistettä Kangasniemelle vuoden 2013 aikana. Kotipaikka oli Mikkeli. Työsuhde ensihoitoon alkoi 5.1.2013.

B:n ensisijainen toimipiste oli Mäntyharju. Hän teki joitakin vuoroja myös Kangasniemellä ja Joroisissa. Kotipaikka oli Mikkeli. Työsuhde alkoi 1.1.2013 ensihoitoyksikköön.

C:n ensisijainen toimipiste oli Hirvensalmi. Hän teki vuoroja myös Ristiinassa omasta pyynnöstään, koska sinne oli kotoa lyhyt matka. Hän teki muutamia vuoroja myös Mäntyharjulla, Ristiinassa, Joroisilla ja Kangasniemellä. Kotipaikka oli Mikkeli ja työsuhde alkoi 1.5.2013. C:n kohdalla työnantaja jousti erityisesti työaikajärjestelyissä, koska C opiskeli työn ohella työnantajan tukemana. Työnantaja on C:n toiveesta suunnitellut täydet työvuorolistat opinnoista huolimatta. Lisäksi C on halunnut suorittaa varallaoloa vilkkailla asemapaikoilla oppiakseen mahdollisimman paljon.

D:n työsuhde ensihoidossa alkoi 1.1.2013. Hänen ensisijainen toimipisteensä oli Pertunmaa, jossa sijaitsi myös hänen kotinsa. D olisi voinut viettää varallaoloajan kotonaan, mistä ei olisi aiheutunut kohtuutonta haittaa hänen perheelleen tai potilastietojen luottamuksellisuuden vaarantumista. D on itse valinnut rajoittaa mahdollisuuksiaan esimerkiksi perhe-elämään varallaoloaikanaan. Hän on saanut vapaasti itse päättää, missä haluaa viettää varallaoloaikaansa. Ensisijainen kannevaatimus on tältäkin osin perusteeton. D teki vuoroja myös Mäntyharjulla.

E:n työsuhde alkoi 1.5.2013. Hänen ensisijainen toimipisteensä oli Ristiina. Hän teki vuoroja myös Mäntyharjulla sekä yksittäisiä vuoroja Kangasniemellä ja Hirvensalmella. Kotipaikka oli Mikkeli.

F:n työsuhde alkoi 22.6.2013. Erimielisyyden kohteena olevalla ajalla voimassaolleet määräaikaiset työsopimukset ovat päättyneet 31.12.2015 mennessä. Hän työskenteli kaikilla asemapaikoilla.

Lähes kaikkien asemapaikkojen paikkakunnilla työntekijöiden käytettävissä oli työnantajan järjestämä erillinen kodinomainen asunto (tyypillisesti kaksio) tai muut lepotilat, joissa he oman valintansa mukaisesti saattoivat viettää aikaansa myös varallaoloaikana. Joroisissa käytössä oli Joroisten taajamassa sijaitseva kerrostaloasunto ja 1.11.2013 alkaen tilat asemapaikan yhteydessä. Ambulanssi sijaitsi alkuvuoden joko asunnolla tai paloasemalla 500 metrin päässä asunnosta, ja 1.11.2013 alkaen asemapaikka ja työntekijöiden käytössä ollut lepotila sijaitsivat samassa rakennuksessa. Kangasniemellä työntekijöiden käytössä oli rivitalokaksio Kangasniemen taajamassa. Ambulanssi oli joko asunnolla tai 200 metrin päässä rivitalosta sijaitsevalla asemapaikalla. Hirvensalmella oli käytössä kaksio taajamassa ja ambulanssi oli samassa rakennuksessa. Ristiinassa oli käytössä rivitalokaksio Ristiinan taajamassa. Ambulanssi oli joko asunnolla tai 500 metrin päässä paloasemalla. Mäntyharjulla oli käytössä alkuvuodesta 2013 tilat terveysasemalla ja sittemmin käytössä oli kerrostaloasunto taajamassa. Ambulanssi oli joko asunnolla tai terveyskeskuksen pihassa. Pertunmaalla työntekijöiden käytössä oli rivitaloasunto Pertunmaan taajamassa. Ambulanssi oli joko asunnon pihassa tai paloaseman pihassa 50 metrin päässä asunnosta.

Asemapaikat sijaitsivat taajamissa ja niissä oli taajamille tyypilliset aktiviteetit tarjolla. Kaikilla asemapaikoilla työntekijät voivat esillä olevissa olosuhteissa valita oleskelupaikkansa määrätyin ehdoin ja viettää aikaansa valitsemassaan seurassa ja haluamallaan tavalla mukaan lukien asemapaikkakunnalla sijaitseva asunto. Työntekijöiden käytössä oli oma auto, jonka ansiosta he saattoivat asemapaikkojen maaseutumaisten olosuhteiden vuoksi liikkua varsin laajalla alueella, mutta heidän tuli olla tavoitettavissa siten, että hälytysajoneuvo on voinut lähteä liikkeelle 15 minuutin kuluessa hälytyksen tulosta.

Käytännössä toteutuneet lähtöajat ovat vaihdelleet. Toisinaan hälytykseen on lähdetty alle 15 minuutissa ja toisinaan vasta 15 minuutin lähtövalmiusajan jälkeen. Työntekijöille ei ole tullut erityistä sanktiota, jos hälytystehtävään ei ole päästy lähtemään 15 minuutin valmiusajan puitteissa.

Kyse on ollut varallaolosta eikä työajaksi luettavasta ajasta

Kun varallaolojärjestely on toteutunut kello 20 ja 8 välisenä aikana, on selvää, että työntekijät ovat hyödyntäneet mahdollisuutta viettää aikaansa asemapaikan läheisyydessä sijaitsevassa työnantajan tarjoamassa asunnossa tai muissa tiloissa. Se, että työntekijät ovat tosiasiallisesti viettäneet aikaansa työnantajan työrupeamien varten tarjoamassa asunnossa tai muissa sosiaalitiloissa, koska varallaolovuorot sijoittuivat ilta/yöaikaan ja työntekijän omaan kotiin oli matkaa, ei sellaisenaan tee varallaolosta työajaksi luettavaa aikaa. Työnantaja ei ole velvoittanut työntekijöitä oleskelemaan asunnossa, työpaikalla tai missään muussakaan määrätyssä paikassa, vaan työntekijät ovat itse voineet valita oleskelupaikkansa. Työntekijöillä ei siis ole ollut sopimusmääräyksessä tarkoitettua asunnossa oleskeluvelvollisuutta.

Hälytyskeskus on odottanut, että Virve-puhelimeen tullut hälytys kuitataan vastaanotetuksi minuutin kuluessa hälytyksestä, jotta on voitu teknisesti varmistua hälytyksen perillemenosta. Työnantaja on edellyttänyt ainoastaan, että ambulanssi on matkalla kohteeseen 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Työntekijöillä ei ole ollut velvollisuutta kommunikoida hätäkeskuksen kanssa ennen ambulanssin liikkeelle lähtöä.

Hälytykset eivät ole toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi. Hälytysten määrä ja työntekijöiden sidonnaisuus hälytystehtäviin on ollut varallaolovuorojen aikana erittäin vähäinen, joten varallaolo ei ole merkittävästi rajoittanut vapaa-ajan käyttöä. Työntekijät eivät ole ilmoittaneet kokevansa varallaoloa liian sitovaksi tai rajoittavaksi.

Myöskään se seikka, että työntekijöiden asuinpaikka on sijainnut useimmiten eri paikkakunnalla kuin asemapaikat eivätkä ensihoitajat siten ole voineet varallaoloaikana oleskella omassa kodissaan, ei ole sopimusmääräystä sovellettaessa ja tulkittaessa sinällään peruste sille, että varallaolo tulisikin lukea työajaksi. Työntekijät ovat tienneet jo työpaikkailmoitusten perusteella tehtäviin hakiessaan työhön liittyvästä varallaolosta ja siitä, että eri asemapaikat tai työpisteet eivät välttämättä sijainneet kotipaikalla vaan eri puolilla Etelä-Savon sairaanhoitopiirin toimialuetta. Lisäksi asia on ollut esillä työhaastattelussa, ja varallaolosta sekä siitä, että työskentelyalue oli sairaanhoitopiirin alue, on sovittu työsopimuksissa. Työnantajan työaikajärjestelyt ovat olleet kaikilla asemapaikoilla samanlaiset. Sillä seikalla, että joillakin työntekijöillä on ollut useampi kuin yksi asemapaikka, ei ole merkitystä sovellettaessa työaikaa ja varallaoloa koskevia sopimusmääräyksiä ja arvioitaessa ajan lukemista varallaoloajaksi ja varallaolon ja työajan välistä suhdetta.

Työntekijällä on oikeus valita asuinpaikkansa. Asuinpaikan valinta ei kuitenkaan saa vaikuttaa siihen, että varallaolo tulisikin lukea työajaksi sopimusmääräystä tulkittaessa. Lisäksi työntekijän asuinpaikkaa koskeva valinta ei voi johtaa siihen, että työntekijää ei voida enää käyttää työsopimuksessa sovitun mukaisesti varallaoloon. Työnantaja palkkasi myös ensihoitajia, joiden kotipaikka oli Tampere tai Lappeenranta tai jotka ovat voineet olla omassa kodissaan kuten D osittain. Työnantaja ei voi tehdä työhönottopäätöksiä työntekijän asuinpaikan perusteella, eikä työnantaja voi vaikuttaa työntekijän päätökseen valita asuinpaikkansa tai esimerkiksi muuttaa sitä työsuhteen aikana.

Korvauksista

Mikäli vastoin KT:n kantaa varallaoloaika katsottaisiin KVTES:n III luvun 4 §:n mukaiseksi työajaksi ja mikäli saatavat laskettaisiin KVTES:n työaikakorvauksia koskevien määräysten mukaan, on kantajien vaatimus määrällisesti riidaton.

Vaatimuksia/palkkasaatavia tulee joka tapauksessa kohtuullistaa yleisen kohtuullisuusperiaatteen ja oikeustoimilain 36 §:n nojalla olosuhteiden ja muiden seikkojen kokonaisarvioinnin perusteella. Varallaolojärjestely on päättynyt lähes kaksi vuotta ennen kuin ratkaisut KKO 2015:48, KKO 2015:49 ja TT 2015:105 on annettu, sekä useita vuosia ennen kuin ratkaisu Matzak (C-518/15) on annettu. Paikallisneuvottelua asiasta on pyydetty vasta tuomioistuimien antamien ratkaisujen jälkeen vuonna 2016 eikä asiassa ole aikaisemmin ollut erimielisyyttä. Työnantajan on täytynyt voida luottaa siihen, ettei varallaoloaikaa ryhdyttäisi lukemaan jälkikäteen työajaksi myöhemmin muodostuvan oikeuskäytännön kehityksen myötä.

Vaadittuja korvauksia korottaa vielä se, että mikäli varallaoloaika jälkikäteen katsottaisiin työajaksi, tulisivat suoritettavaksi ylityökorvaukset ja niin sanotun epämukavan työajan lisät. Vaatimuksia on kohtuullistettava myös tällä perusteella. Koska työnantaja ei mainittuna aikana ole perustellusti katsonut varallaoloaikaa työajaksi eikä näin ollen ole antanut ylityömääräystä eikä työntekijöillä varallaoloaikana ole ollut mitään työnantajan määräämiä työtehtäviä ja hälytystehtävien määrä on ollut vähäinen, ei työnantajaa tule velvoittaa suorittamaan vaadittuja ylityökorvauksia ja niin sanotun epämukavan työajan lisiä. Työnantajan tiedossa on ollut, että vastaavaa käytäntöä on noudatettu myös muualla.

Työtuomioistuimen tulee ensisijaisesti katsoa, että työntekijöille jo suoritettua 50 prosentin perustuntipalkkaa vastaavaa korvausta on pidettävä riittävänä. Toissijaisesti työtuomioistuimen tulee velvoittaa työnantaja suorittamaan työntekijöille varallaolotunneilta ainoastaan perustuntipalkka vähennettynä jo suoritetulla varallaolokorvauksella (50 prosenttia perustuntipalkasta) eli työntekijöittäin seuraava määrä: A:lle 8.471,10 euroa; B:lle 10.443,58 euroa; C:lle 5.058,32 euroa; D:lle 2.348,65 euroa; E:lle 5.212,61 euroa; F:lle 4.574,45 euroa. Työnantajaa ei tule velvoittaa suorittamaan viivästyskorkoa vaaditulla tavalla 31.12.2013 lukien. Viimesijaisesti työnantaja tulee velvoittaa suorittamaan ilman velvollisuutta suorittaa vaadittua viivästyskorkoa enintään kolmasosa siitä määrästä, johon työtuomioistuin katsoo työntekijöiden olevan oikeutettuja.

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys siitä, onko Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän vuonna 2013 A:n, B:n, C:n, D:n, E:n ja F:n varallaoloksi lukema aika luettava työajaksi. Jos kantajan vahvistusvaatimus hyväksytään, asiassa tulee vielä arvioitavaksi mahdollisten korvausten määrät.

Työtuomioistuin on 27.2.2019 antamallaan välituomiolla numero 30 katsonut, että palkkasaatavien osalta asiassa tulee sovellettavaksi työsopimuslain 13 luvun 9 §:n vanhentumista ja kanneaikaa koskeva säännös ja että kanne on nostettu mainitun säännöksen mukaisessa määräajassa, eikä oikeus kanteessa vaadittuihin saataviin ole siten rauennut (TT 2019:30).

Varallaoloa koskevat oikeudelliset lähtökohdat

Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) III luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin mukaan varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Unionin oikeus

Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (työaikadirektiivi) 2 artiklan 1 kohdan mukaan työajalla tarkoitetaan ajanjaksoa, jonka aikana "työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja / tai käytännön mukaisesti". Artiklan 2 kohdan mukaan lepoajalla tarkoitetaan "ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa". Työaikadirektiivissä ei ole varallaoloa koskevia säännöksiä.

Työaikadirektiivin 2 artikla kuuluu niihin säännöksiin, joista ei ole sallittua poiketa. Jäsenvaltiot eivät voi säilyttää eivätkä hyväksyä vähemmän rajoittavaa työajan käsitteen määritelmää kuin mainitussa artiklassa on säädetty (Matzak C-518/15, EU:C:2018:82, tuomion 34 ja 47 kohdat). Direktiivi asettaa siten vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana.

Euroopan unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan lausunut työaikadirektiiviin sisältyvän työajan määritelmän tulkinnasta. Tuomiossa Simap C-303/98 (EU:C:2000:528) kyse oli terveyskeskuksien ensiapuyksiköissä työskentelevien lääkäreiden päivystysajasta. Osan tästä ajasta lääkäreiden edellytettiin olevan henkilökohtaisesti paikalla työpaikallaan, mutta muina aikoina heidän piti olla pelkästään "tavoitettavissa". Kyse oli työajasta siltä osin kuin päivystysaikana lääkäreiden edellytettiin olevan työpaikalla. Vaikka todellisuudessa tehty työ vaihteli olosuhteiden mukaan, lääkäreille asetetun velvollisuuden olla paikalla ja käytettävissä työpaikalla harjoittaakseen ammattitoimintaansa oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Sen sijaan se aika, jonka lääkärit olivat työnantajansa käytettävissä siten, että heidät oli voitava tavoittaa, oli lepoaikaa. Tässä tilanteessa lääkärit saattoivat järjestää ajankäyttönsä siten, että heillä oli vähemmän velvoitteita, ja keskittyä omiin asioihinsa. (Tuomion 48–50 kohdat.)

Tuomio Jaeger C-151/02 (EU:C:2003:437) koski sairaalalääkäriä, joka oli velvollinen viettämään päivystysajan työnantajansa tiloissa. Hänellä oli sairaalassa käytettävissään huone, jossa oli vuode ja jossa hänellä oli lupa nukkua silloin, kun häntä ei pyydetty työskentelemään. Unionin tuomioistuin totesi, että tällaiset jaksot, jolloin lääkäri ei tee työtä, kuuluvat erottamatta lääkärin fyysistä paikallaoloa sairaalassa edellyttävään päivystysjärjestelmään, sillä säännöllisestä työajasta poiketen kiireellisten toimenpiteiden tarve riippuu olosuhteista eikä sitä voi suunnitella etukäteen. Tuomioistuimen mukaan ratkaisevana oli pidettävä sitä, että lääkäreillä oli velvollisuus olla fyysisesti paikalla työnantajan määrittämässä paikassa ja tämän käytettävissä, jotta he voisivat tarvittaessa välittömästi suorittaa työtehtäviä. Näiden velvollisuuksien, joiden vuoksi lääkäreiden oli mahdotonta valita oleskelupaikkaansa varallaolojaksoina, oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Tätä johtopäätöstä ei muuttanut se, että työnantaja oli antanut lääkärin käyttöön lepohuoneen, jossa tämä voi oleskella niin kauan kuin hänen työsuoritustaan ei tarvita. Tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, että lääkäreiden oli päivystysjaksojen aikana oltava poissa sekä perheidensä luota että sosiaalisista ympyröistään, ja heillä oli ajankäytössään vähemmän liikkumavaraa silloin, kun heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista. Näissä olosuhteissa kyse ei ollut lepoajasta vaan työajasta. Unionin tuomioistuin lisäsi, ettei sen tulkintaa työajan käsitteestä voitu kyseenalaistaa väitteillä taloudellisista ja organisatorisista vaikutuksista, joita aiheutuisi tiettyjen jäsenvaltioiden mukaan, jos tällaista aikaa pidettäisiin työaikana. (Tuomion 60–66 kohdat. Ks. myös tuomio Dellas C-14/04, EU:C:2005:728 ja määräys Grigore C-258/10, EU:C:2011:122.)

Tuomiossa Matzak C-518/15 (EU:C:2018:82) unionin tuomioistuin katsoi, että sivutoimisen palomiehen velvollisuus olla fyysisesti läsnä työnantajan määrittämässä paikassa ja velvoite, joka maantieteellisesti ja ajankäytöllisesti aiheutui tarpeesta päästä työpaikalle kahdeksassa minuutissa, olivat sellaisia, että niillä rajoitettiin objektiivisesti mahdollisuuksia, joita työntekijällä oli omiin henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin intresseihinsä keskittymiseksi. Tällaisten velvoitteiden kannalta arvioituna varallaolijan tilanne erosi sellaisen työntekijän tilanteesta, jonka oli varallaolotehtävänsä aikana pelkästään oltava työnantajansa käytettävissä, jotta tämä voi saada häneen yhteyden. Tuomioistuin korosti myös sitä, että työaikadirektiivin 2 artiklassa tarkoitetun työajan käsitteen ominaispiirteisiin ei kuulu työntekijän työnteon intensiivisyys tai tehokkuus. Varallaoloaikaa, jonka työntekijä vietti kotonaan siten, että hänen oli vastattava työnantajansa hälytyksiin kahdeksassa minuutissa, ja jolla rajoitettiin erittäin huomattavasti mahdollisuuksia harjoittaa muita toimintoja, oli pidettävä työaikana. (Ks. tuomion 53–66 kohdat.)

Työtuomioistuimen oikeuskäytäntöä

Työtuomioistuin on sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa lausunnossaan TT 2006:50 katsonut, että se, onko kysymys työajasta vai varallaolosta tulee ratkaista sen mukaan, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työntekijöille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä. Sairaankuljettajien valmiudessaolo oli laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito saattoi edellyttää sairaankuljettajan oleskelua asemapaikkansa läheisyydessä. Tähän viittasi erityisesti se, että sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Työhön sidonnaisuutta koskeva arviointi jäi lausunnon pyytäneen käräjäoikeuden tehtäväksi sille esitettävän näytön perusteella.

KVTES:n tulkintaa koskevassa tuomiossa TT 2015:105 sairaankuljettajat olivat varallaoloaikanaan voineet oleskella ja levätä kotonaan tai halutessaan liikkua ja asioida vapaasti myös kodin ulkopuolella. Kun hälytysten ei ollut näytetty myöskään toistuneen niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi, sairaankuljettajien ei katsottu olleen varallaoloaikanaan sillä tavoin sidottuja työhönsä, että varallaoloaikaa olisi tullut pitää työaikana. Asiaa ei arvioitu toisin, vaikka työnantajan edellyttämä lähtövalmiusaika oli jäänyt epäselväksi ja tosiasiallisen lähtövalmiusajan oli selvitetty olleen alle 15 minuuttia.

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa tuomiossa TT 2019:91 sairaankuljettajalla oli esitetyn näytön perusteella perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänen oli tullut lähteä hälytystehtävään välittömästi. Asiassa ei ollut väitettykään, että työnantaja olisi pyrkinyt selvittämään työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin. Sairaankuljettajaa ei ollut velvoitettu oleskelemaan varalla ollessaan tietyssä paikassa, mutta varallaoloaikana edellytetty lähtövalmiusaika ja tehtävän luonne eivät tosiasiallisesti mahdollistaneet oleskelua muualla kuin varallaolijoille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Sairaankuljettajan katsottiin varalla ollessaan olleen tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan, ja työnantajan varallaoloajaksi katsoma aika tuli näin ollen lukea työajaksi.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä

Korkeimman oikeuden tuomiossa KKO 2015:48 kyse oli siitä, oliko palomiehen varallaoloksi katsottua aikaa pidettävä työaikana, kun tämän tuli olla varallaoloaikana sellaisessa valmiudessa, että paloauto oli voinut lähteä tehtävään viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus katsoi, että varallaoloaika tulee lukea työajaksi, jos työntekijä on tällöin tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Korkeimman oikeuden mukaan valmiusajan pituus on keskeinen lähtökohta arvioitaessa työntekijän sidonnaisuutta työhönsä. Mitä pidempi valmiusaika on, sitä enemmän arvioinnissa on syytä kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin, kuten työntekijän mahdollisuuteen oleskella varallaoloaikana itse valitsemassaan paikassa ja seurassa sekä siihen, mitä varusteita hänen on pidettävä mukanaan. Kiinteää valmiusajan pituutta ei voida asettaa senkään vuoksi, että työmatkaan kuluva aika maan eri osissa on erilainen, mikä väistämättä vaikuttaa työntekijän tosiasiallisiin mahdollisuuksiin valita olinpaikkaansa. (Tuomion 27 kohta.)

Korkein oikeus katsoi, että viiden minuutin lähtövalmius ja sen edellyttämä varustus eivät olleet tosiasiassa jättäneet palomiehelle mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Sillä seikalla, ettei palomiestä ollut tähän nimenomaisesti velvoitettu, ei näissä olosuhteissa ollut merkitystä työhönsidonnaisuutta arvioitaessa. Palomiehen varallaoloaika oli näin ollen luettava työajaksi. (Tuomion 28 kohta.)

Tuomiossa KKO 2015:49 korkein oikeus taas katsoi, että sairaankuljettajien 15 minuutin lähtövalmius ei yksinään johtanut varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi, kun työntekijät olivat tosiasiallisesti pystyneet varallaoloaikana oleskelemaan muun muassa kotonaan.

Varallaoloaikana sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa ambulanssissa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus totesi, että 15 minuutin lähtövalmiusaika tarkoitti sitä, että sairaankuljettajat eivät olleet pakotettuja oleskelemaan asemapaikallaan tai sen välittömässä läheisyydessä, vaan he olivat voineet liikkua ja asioida esteettä esimerkiksi kunnan keskusta-alueella. He olivat myös voineet oleskella ja levätä kotonaan. Työnantaja ei ollut rajoittanut heidän varallaoloajan käyttöään muutoin kuin valmiusajan pituudella. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että hälytykset olisivat toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut kokoaikaiseksi työksi. Korkein oikeus katsoi näillä perusteilla, että sairaankuljettajat eivät olleet varallaoloaikanaan olleet sillä tavoin sidottuja työhönsä tai työpaikalleen, että varallaoloaikaa olisi tällä perusteella pidettävä työaikana. (Tuomion 17 kohta.)

Edelleen korkein oikeus totesi tuomiossaan, että työaikalain 5 §:n 1 momentin viimeiseksi virkkeeksi on otettu ohjaava säännös siitä, että varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa kohtuuttomasti haitata työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Säännöksen yhtenä tarkoituksena on suojata työntekijää kohtuuttomilta lopputuloksilta erityisesti silloin, kun varallaolovelvollisuudesta on sovittu työsopimuksessa tai pidempää ajanjaksoa kuin kertaluonteista varallaoloa varten. Korkein oikeus jatkoi, että työaikalain 5 §:n 1 momentin viimeisellä virkkeellä on työsuojelullinen tavoite. Mikäli havaitaan, että varallaolo on laadultaan rasittavaa ja sen määrä on tarkastelujaksolla ylittänyt kohtuullisen tason, varallaoloa ei ole laillisesti järjestetty. Tästä seuraa, että asiaan voidaan puuttua työaikalain 42–43 §:n nojalla muun muassa työsuojelutoimin, mutta siitä ei kuitenkaan seuraa, että varallaoloaika olisi laskettava työajaksi, ellei samanaikaisesti työaikalain 4 §:n 1 momentin määritelmä työajasta täyty. (Tuomion 19 ja 20 kohdat.)

Työneuvoston lausuntokäytäntöä

Työneuvosto on antanut useita työaikalaissa säädettyä varallaoloa koskevia lausuntoja. Lausunnossa TN 1387-03 helikopterilentäjät olivat joutuneet oleskelemaan työvuoron aikana muulla kuin sillä paikkakunnalla, jossa heidän varsinainen asuntonsa ja kotinsa oli sijainnut. Työnantaja oli järjestänyt helikopterilentäjien käyttöön majoitustilat helikopterikentän läheisyydestä. Työneuvosto katsoi, että näitä työnantajan järjestämiä majoitustiloja oli pidettävä työaikalain 4 §:ssä tarkoitettuna työpaikkana. Lentäjien työhön liittyvän valmiudessaolon katsottiin olevan laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito edellytti lentäjän oleskelua hänelle varatussa asunnossa ja / tai sen läheisyydessä. Mitä lyhyemmässä ajassa lentäjä oli hälytyksen saatuaan velvollinen ryhtymään varsinaisen työn suorittamiseen, sitä rajoitetummat hänen mahdollisuutensa liikkua kauaksi helikopterikentästä olivat. Jos tuo aika oli hyvin lyhyt, oli lentäjä käytännössä pakotettu oleskelemaan hänelle varatussa asunnossa, vaikkei tällaista velvoitetta olisi nimenomaisesti asetettukaan. Silloin, kun lentäjä joutui lyhyen lähtövalmiusajan vuoksi oleskelemaan näissä majoitustiloissa, oleskeluaika oli työneuvoston mukaan luettava hänen työajakseen. Jos taas lentäjä saattoi liikkua asunnon ulkopuolella vapaammin, esimerkiksi siten, että hänen oli ryhdyttävä työn suorittamiseen vasta 60 minuutin kuluessa hälytyksen saatuaan, työntekijän velvollisuutta olla tavoitettavissa ei voitu pitää työaikalain 4 §:ssä tarkoitettuna työaikana. Jos työtehtävät kuitenkin toistuivat niin lyhyin väliajoin, että työntekijä oli jatkuvasti sidottu työhönsä, myös tehtävien väliset vapaahetket oli luettava työajaksi.

Työneuvosto on lausunnossaan TN 1456-14 katsonut, ettei viikonloppuisin kiinni olleen lastenpsykiatrisen sairaalan puhelinpäivystys ollut työaikaa vaan varallaoloa, kun päivystäjä oli saanut itse päättää oleskelupaikastaan eikä ollut sidottu työantajan osoittamaan työpaikkaan. Päivystävä työntekijä oli ollut velvollinen pitämään mukanaan puhelinta, vastaamaan siihen tuleviin soittoihin välittömästi sekä antamaan puhelimitse soittajien tarvitsemaa ohjausta ja neuvontaa. Lisäksi työntekijän oli kuljetettava mukanaan erityistä päivystyskansiota. Hätätapauksissa hän oli ollut velvollinen matkustamaan kahden tunnin kuluessa sairaalalle osaston avaamista varten. Puhelinkeskustelut ja sairaalan osaston avaaminen olivat työtehtävien suorittamista ja luettiin siten päivystäjän työaikaan.

Lausunnossaan TN 1462-15 työneuvosto arvioi, että ensihoitajien 15 minuutin lähtövalmiusaika ei ollut niin lyhyt, että oleskelu työpaikalla olisi lyhyestä lähtövalmiusajasta johtuen ollut käytännössä välttämätöntä. Kyse oli siis siitä, että ensihoitajien tuli olla valmiina siirtymään hälytystehtävän hoitamista varten enintään 15 minuutissa ambulanssiin. Varallaoloaikaista työhön sidonnaisuutta arvioitaessa merkitystä ei lausunnossa annettu sille, että ensihoitaja oli velvollinen vastaamaan 60 sekunnissa viranomaisradiolla välitettäviin hätäkeskuksen kutsuihin ja vastaanottamaan tehtävään liittyviä hätäkeskuksen ohjeistuksia matkalla ambulanssin luo. Työneuvosto lausui lisäksi, että ensihoitajan velvollisuutta lähteä työn suorituspaikalle välittömästi kutsun tultua ei voitu pitää ainakaan lähtökohtaisesti epätyypillisenä varallaoloon liittyvänä ehtona. Työneuvoston mukaan oli selvää, että velvollisuus olla tavoitettavissa ja valmiudessa työhön rajoitti väistämättä jonkin verran työntekijän toimintavapautta. Varalla ollessaan työntekijän tuli voida tarvittaessa irrottautua muista toimistaan työsuoritusta varten, eikä hänellä silloin ollut vapaa-aikaan verrattavia mahdollisuuksia sitoutua esimerkiksi lastenhoitoon ja urheiluharrastuksiin.

Henkilötodistelu

C on kertonut, että vuonna 2013 ensihoidon siirtyessä sairaanhoitopiirin vastuulle useammalle pienelle paikkakunnalle oli perustettu maakuntayksiköitä. Asemapaikat olivat sijainneet yleensä rivitalo- tai kerrostaloasunnoissa, jotka olivat olleet kodinomaisia työpaikkoja ja joissa oli säilytetty kaikki työssä tarvittavat välineet. Asunnoissa oli ollut tietokoneet, kaikki tukimateriaali, lääkkeet, nesteet, hoitovälineet, vaatteet ja niin edelleen. Näissä tiloissa oli oleskeltu niin päivävuorossa kuin varalla ollessakin. Kello 8–20 oli ollut aktiivityöaikaa ja kello 20–8 varallaoloa. Ensihoitajat olivat olleet päiväaikaan aktiivityössä välittömässä lähtövalmiudessa ja yöaikaan varallaolossa 15 minuutin lähtövalmiudessa. Ensihoidon varallaolossa työskentelevä työpari oli saattanut yöpyä päivystystiloissa yhtä aikaa, jos molemmat olivat asuneet etäällä asemapaikasta. Kaikille työntekijöille oli määrätty ensisijainen asemapaikka, joka C:llä oli ollut Ristiina, mutta työnantaja oli kierrättänyt häntä tekemässä vuoroja myös neljässä muussa asemapaikassa. Työnantaja oli tehnyt työvuorolistat sen mukaan, missä työvoimaa oli tarvittu. C oli oleskellut varallaoloaikana päivystystilassa, koska hän oli asunut Mikkelissä, eikä hän pitkien etäisyyksien vuoksi olisi voinut tehdä varallaoloa kotoaan käsin. C oli ollut tietoinen varallaoloon liittyvistä velvoitteista, koska ne oli kerrottu työhönoton yhteydessä ja koska hänellä oli ollut aiempaa kokemusta varallaolosta.

Varallaolijoilla oli ollut mukanaan Virve-päätelaite, johon hälytys ja sitä koskevat tiedot olivat tulleet. Päätelaitetta oli ollut mahdollista pitää vaimennettuna. Tavallista kuitenkin oli, että kiireellisissä tehtävissä Virve-laitteeseen tuli hälytystehtävään liittyvää puheviestiä, joka tuli mykistyksen läpi. Hälytys oli tullut kuitata minuutin sisällä vastaanotetuksi, minkä jälkeen C oli pukenut varusteet päälleen, varmistanut reitin kartasta ja lähtenyt siirtymään asemalle pääsääntöisesti omalla autollaan hakemaan ambulanssia, joka Ristiinassa oli ollut kilometrin päässä päivystysasunnosta sijaitsevalla paloasemalla. Toiminta varallaollessa oli perustunut esimiehen antamiin suullisiin ohjeisiin. Ajanviettotavat olivat olleet lyhyen lähtöajan ja Virve-puhelimen vuoksi rajoitettuja. C oli yleensä oleskellut päivystystilassa muun ohella opiskellen tai televisiota katsellen.

C:n arvion mukaan vastaajan kirjallisena todisteena (V3) esittämät tilastot eivät kaikilta osin kuvanneet toteutuneita lähtöaikoja, koska niistä ei ilmennyt esimerkiksi se, että kesken tehtävän oli saattanut tulla toinen vähemmän kiireellinen hälytys, jolle oli lähdetty vasta, kun ensimmäinen tehtävä oli suoritettu. Hälytykselle lähdön kuittaaminen oli saattanut myös unohtua ja siten viivästyä.

E on kertonut aloittaneensa työt sairaanhoitopiirin palveluksessa keväällä 2013. Työvuorot ensihoidossa olivat kestäneet 1–3 vuorokautta varallaoloineen. E oli asunut Mikkelissä ja hänen pääasiallinen asemapaikkansa oli ollut Ristiina, mutta hän oli suostumuksensa mukaisesti tehnyt vuoroja myös Hirvensalmella, Kangasniemellä, Joroisissa ja Mäntyharjulla, joista viimeksi mainitussa hän oli ollut kuukauden ajan kesällä 2013. E oli oleskellut työvuorojen aikana päivystystilassa, joka Mäntyharjulla oli sijainnut terveyskeskuksen ja siellä olevan ambulanssin läheisyydessä. E:lle oli kerrottu työhönoton yhteydessä varallaoloon liittyvät keskeiset velvoitteet. E on kertonut olosuhteista Ristiinassa sekä hälytykseen liittyvistä toimenpiteistä pääosin samalla tavoin kuin C. Työnantaja ei ollut ohjeistanut hätäkeskuksen kanssa kommunikoimista ennen ambulanssin liikkeellelähtöä. Hätäkeskukselle ei ilmeisesti ollut ollut aina selvää, että ambulanssi oli ollut 15 minuutin lähtövalmiudessa. Jos kiireellistä tehtävää ei heti ollut kuitannut vastaanotetuksi, hätäkeskus oli saattanut hälyttää tehtävälle toisen yksikön.

Ajanviettotavat varalla ollessa olivat olleet lyhyen lähtöajan vuoksi rajoitettuja. Rajoitteita oli aiheuttanut myös se, että varallaoloaikana oli jatkuvasti pidettävä mukana Virve-laitetta, ambulanssin avaimia ja mahdollisesti matkapuhelinta. Kiireelliset tehtävät olivat tulleet Virve-laitteella puheviestinä läpi, eikä puhelimen kanssa ollut voinut mennä esimerkiksi kuntosalille. Kiireettömät tehtävät olivat tulleet vain tekstiviestinä. E oli käyttänyt varalla ollessa aikaa opiskeluun. Hänellä oli ollut osan työvuoroista käytössään oma auto, jolla oli voinut liikkua muutaman kilometrin etäisyydellä asemapaikasta.

Ylilääkäri G on kertonut olleensa vuodesta 2008 lukien Etelä-Savon sairaanhoitopiirin (nykyisin Essote) palveluksessa. Vuonna 2013 G oli toiminut muun ohella ensihoidon ylilääkärinä. Vuoden 2013 alusta voimaan tullut ensihoitopalvelua koskeva lainsäädäntö oli edellyttänyt, että ensihoitopalvelu siirtyi kunnilta sairaanhoitopiirin järjestettäväksi. G oli ollut tässä organisaation muutosprosessissa mukana. Lisäksi hän oli vuosina 2012–2013 ollut mukana ensihoitajien rekrytointiprosessissa. Alalla vallitseva tapa oli ollut se, että varallaoloa käytettiin silloin kun se oli tarkoituksenmukaista. Vastaavia varallaolojärjestelmiä oli ollut muissakin sairaanhoitopiireissä ja pelastuslaitoksella. Käytännön varallaolon toteutuksesta riidanalaisilla paikkakunnilla G on kertonut, että työnantaja oli edellyttänyt varallaolijalta 15 minuutin lähtövalmiutta. Tämä oli ollut kaikille varallaolijoille täysin selvää. Lähtöaikoja oli satunnaisesti tarkistettu sähköisestä seurantajärjestelmästä. G itse ei ollut antanut tarkempia ohjeita siitä, miten varallaolijan tuli kommunikoida hätäkeskuksen kanssa. Varallaolijan oli joka tapauksessa tullut ilmoittaa hätäkeskukselle ottaneensa tehtävän vastaan. Hätäkeskus oli tiennyt, että joillakin alueilla oli käytössä varallaolojärjestelmä. Kiireellisissä hätätilanteissa hälytys oli mennyt myös kenttäjohtajalle, jonka vastuulla oli varmistaa, että apua tarvitseva potilas tavoitettiin mahdollisimman nopeasti.

Työnantaja ei ollut velvoittanut työntekijöitä olemaan varalla ollessa missään tietyssä paikassa. Työnantaja oli järjestänyt taukotilat, joissa oli voinut myös yöpyä. Tätä ei ollut erikseen kielletty, eikä siihen ollut erikseen velvoitettu. G:n mukaan ei voinut puhua päivystysasunnosta, vaan kyse oli taukotilasta. Varallaoloaikana oli oltava 15 minuutin sisällä hälytyksestä valmiina työntekoon ja lähteä ensihoitoyksiköllä liikkeelle. Aktiivityöaikana työntekijän velvoitteena oli lähteä välittömästi. Kokemukset varallaolon rajoituksista vapaa-ajan käytölle vaihtelivat G:n mukaan yksilökohtaisesti. Joillekin kyse saattoi olla täydestä työstä, ja toiset saattoivat ajatella asian siten, että heillä oli tietty aika, jonka puitteissa oli oltava valmiina tehtävään. Vastuu tehtävästä oli joka tapauksessa aina olemassa.

Työaikajärjestelmää oli muutettu 1.1.2014 lukien siten, että varallaolosta oli luovuttu, ja oli siirrytty välittömään lähtövalmiuteen. Järjestelmää oli muutettu muun ohella kustannussyistä, eikä järjestelmä muutoinkaan ollut ollut tarkoituksenmukainen, vaan sen sijaan oli haluttu siirtyä välittömään lähtövalmiuteen. Oli moraalisesti kestämätöntä, että 15 minuutin lähtövalmiusaika antoi varallaolijalle mahdollisuuden esimerkiksi keittää kahvit ennen tehtävään lähtemistä, vaikka kyse olisi ollut hätätilapotilaasta. Tällainen viranomaistoiminta tuli G:n mukaan järjestää välittömällä lähtövalmiudella.

Ensihoitopäällikkö H on kertonut vuonna 2013 toimineensa sairaanhoitopiirin palveluksessa ensihoidon kenttäjohtajana. Hänen tehtäviinsä oli kuulunut muun ohella hätäkeskuksen ohjaaminen ja ensihoitoyksikköjen tukeminen. Keskeisin tehtävä oli ollut johtaa koko alueen operatiivisia resursseja. H oli ollut valmistelemassa maakuntayksiköiden asemapaikkojen järjestämistä ja osallistunut ensihoitajien rekrytointiprosessiin. Osa rekrytoiduista oli asunut asemapaikkakunnalla, mutta suurin osa oli asunut muualla Etelä-Savossa. Työntekijöille oli tehty selväksi työnhakuilmoituksesta lähtien, että työ sisälsi varallaoloa. Rekrytointiprosessin aikana oli käyty tarkasti läpi, mitä varallaolovelvoite käytännössä tarkoitti. Lisäksi oli kerrottu, että varallaoloaikana oli mahdollisuus oleskella aktiivityöajalle tarkoitetuissa tiloissa. Monella hakijoista oli aiempaa kokemusta varallaolosta. Hakijoilta oli kysytty toivetta ensisijaiseksi asemapaikaksi sekä valmiutta työskennellä myös muilla asemapaikoilla. Ensisijaisen asemapaikan määräämiseen oli kysytty suostumus. Työntekijän siirtäminen asemapaikkojen välillä oli perustunut kulloiseenkin työvoimatarpeeseen ja siitä oli sovittu ennalta työntekijän kanssa.

Aktiivityöaika oli eronnut oleellisesti varallaoloajasta lähtövalmiusajan lisäksi sen takia, että aktiivityöaikaan oli sisältynyt myös esimerkiksi tukitehtäviä terveysasemilla. Hälytystehtäviä oli ollut varallaoloaikana selkeästi vähemmän kuin aktiivityöaikana (V2, V4). Työnantaja ei ollut velvoittanut varallaolijoita olemaan työvaatteissa tai viettämään aikaa työantajan osoittamissa työtiloissa. Nämä tilat oli pääsääntöisesti tarkoitettu käytettäväksi aktiivityöajalla henkilöstön sosiaalitiloina, mutta työnantaja oli mahdollistanut tiloissa oleskelun myös varallaoloaikana. Tiloissa oli ollut ensihoitajien toimisto ja taukotila. Olosuhteet olivat olleet kuitenkin kodinomaiset. Hälytystehtävään oli lähdetty mainituista tiloista ja sinne oli palattu hälytyksen jälkeen. Ne työntekijät, jotka olivat asuneet paikkakunnalla, olivat saattaneet oleskella varallaoloaikanaan myös kotonaan. Kauempana asuvat olivat pääsääntöisesti jääneet työnantajan tiloihin varallaoloajaksi. H:n käsityksen mukaan työntekijöiltä ei ollut peritty vuokraa tilojen käytöstä varallaoloaikana. Varallaoloaikaiset rajoitteet olivat syntyneet 15 minuutin lähtövalmiusajasta, jonka puitteissa oli mahdollista viettää vapaa-aikaa. Liikkumisalue oli rajautunut muun ohella sen perusteella, oliko varallaolijalla ollut käytössään auto vai oliko tämä liikkunut esimerkiksi pyörällä. Kyse oli pienistä taajamista.

Hälytys oli tullut tekstiviestinä Virve-puhelimeen ja matkapuhelimeen sekä mahdollisesti lisäksi puheviestinä Virve-puhelimeen. Virve-puhelin oli saattanut olla myös äänettömällä, jolloin hälytys oli kuitenkin tullut mykistyksen läpi. Varallaolijan oli tullut aina kuitata hälytys vastaanotetuksi. Työnantaja ei ollut antanut erikseen ohjetta sen suhteen, miten varallaolijan tuli kommunikoida hälytyskeskuksen kanssa. Mahdollista oli, että hälytyskeskus antoi hälytyksen tultua lisätietoja tehtävästä ennen kuin 15 minuuttia oli kulunut. H:n käsityksen mukaan varallaolijoilla ei ollut velvoitetta kuunnella hätäkeskuksen antamia tietoja ennen ambulanssin liikkeellelähtöä, eikä hän ollut tällaista ohjetta tai määräystä antanut. Hätäkeskuksen antamat tiedot olivat menneet kaikille hälytetyille yksiköille. Kiireellisissä tehtävissä hälytys oli mennyt myös kenttäjohtajalle, joka oli kantanut vastuun siitä, että hätäkeskuksen antamat tiedot otettiin vastaan. Työnantaja oli edellyttänyt, että 15 minuutin kuluessa hälytyksestä ambulanssin oli oltava matkalla. Ambulanssia oli yleensä säilytetty kalustohallissa. H oli kenttäjohtajana jonkin verran seurannut sitä, missä ajassa yksiköt olivat lähteneet liikkeelle. Joissain tilanteissa yksikkö oli saattanut lähteä pidemmänkin kuin 15 minuuttia ajan kuluessa (V3). H:n tiedossa ei ole ollut, että tästä olisi aiheutunut työntekijöille joitakin seuraamuksia. Hälytysten määrä eri paikkakunnilla vuonna 2013 oli varallaoloaikana ollut vähäinen (V1). Työnantaja oli muuttanut työaikajärjestelyä vuonna 2014, jolloin toiminnallisista ja kustannussyistä varallaolosta oli luovuttu ja siirrytty välittömään lähtövalmiuteen. Hälytystehtävien määrä ei sinänsä ollut muuttunut.

Vastuukenttäjohtaja I on kertonut tulleensa Essoten palvelukseen 1.5.2012. Kenttäjohtajana I oli valvonut oman alueensa yksiköiden käyttöä, huolehtinut resursseista sekä pitänyt yhteyttä hätäkeskuksen kanssa. I oli myös vastannut työvuorosuunnittelusta. Vastuukenttäjohtajalle kuului lisäksi henkilöstöhallinnollisia tehtäviä. I oli toiminut kanteessa tarkoitettujen henkilöiden lähiesimiehenä 1.9.2013 lukien. Hän oli ollut mukana myös ensihoitajien rekrytointiprosessissa. Kaikkien hakijoiden kanssa oli käyty läpi varallaolon sisältö ja siihen liittyvä 15 minuutin lähtövalmiusaika eli että ambulanssin oli lähdettävä tallista 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Hakijat olivat saaneet esittää oman toiveensa pääasiallisesta asemapaikasta, ja asemapaikan määräämiseen oli pyydetty heidän suostumuksensa. Kanteessa tarkoitetut henkilöt olivat työskennelleet myös muilla kuin heidän ensisijaisilla asemapaikoillaan. Työvuorot muilla asemapaikoilla oli sovittu työntekijöiden kanssa. C:lle oli osoitettu vuoroja useilta asemapaikoilta hänen omasta pyynnöstään. D oli halunnut majoittua työnantajan tiloissa Pertunmaalla varalla ollessaan, koska hänellä oli ollut pieniä lapsia kotona. Työnantaja oli suostunut tähän. Pertunmaa oli ollut D:n ensisijainen asemapaikka.

I on kertonut Virve-laitteesta ja yhteydenpidosta hätäkeskuksen kanssa pääosin samalla tavoin kuin H. Hänen mukaansa hätäkeskus oli tiennyt, että varallaolijoilla oli ollut 15 minuutin lähtövalmiusaika. Varallaolija oli voinut käytännössä liikkua koko taajaman alueella, noin 6–8 kilometrin etäisyydellä asemapaikasta. Liikkumisaluetta paikkakunnalla ei ollut rajattu muutoin kuin ajan suhteen eli ambulanssin oli tullut olla matkalla hälytyskohteeseen 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Varallaolija oli saattanut käydä esimerkiksi lenkillä, uimassa tai kuntosalilla. Pääsääntöisesti varallaolijat olivat viettäneet aikaansa työnantajan osoittamissa tiloissa, joissa oli saattanut oleskella myös toinen varallaolija. Tiloihin oli työnantajan puolesta voinut kutsua myös vieraita. Jos koti oli sijainnut 15 minuutin päässä samalla paikkakunnalla, varallaolija oli saattanut viettää aikaansa myös kotonaan. Ambulanssit olivat olleet päivystystilan välittömässä läheisyydessä tai paloasemalla hallissa. Varallaoloaikana ei ollut saanut liikkua ambulanssilla muutoin kuin hälytystehtävissä.

Varallaolovuorot oli suunniteltu kahden vuorokauden mittaisiksi siten, että ensin oli kello 8–20 ollut aktiivityöaikaa, jonka jälkeen 12 tuntia varallaoloa. Kello 8 aamulla oli jälleen alkanut 12 tunnin aktiivityöaika, jota oli seurannut 12 tunnin varallaolo. Työvoiman tarpeesta johtuen työnantaja oli saattanut soittaa työntekijöille tiedustellakseen, kuka oli ollut halukas lähtemään tekemään työvuoron jollekin muulle kuin ensisijaiselle asemapaikalleen. Asemapaikkojen vaihdoksia oli pidetty hyvänä asiana. Aktiivityöaikana työntekijät olivat olleet työnantajan käytettävissä ja heitä oli esimerkiksi voitu käyttää nopeisiin siirtoihin asemapaikkojen välillä. Aktiivityöaikana lähtöaika oli ollut välitön. Varallaoloajalle ei ollut suunniteltu muita töitä kuin mahdolliset hälytystehtävät.

Sairaanhoitaja J on kertonut työskennelleensä ensihoidon tehtävissä sairaanhoitopiirin palveluksessa vuodesta 2013 lukien. J:lle oli kerrottu jo työhaastattelussa, että työhön kuului varallaoloa 15 minuutin lähtövalmiudella. Haastattelussa oli kysytty myös toivetta ensisijaiseksi asemapaikaksi sekä sitä, halusiko J vaihdella toimipaikkaa. J:n pääasiallinen asemapaikka oli vuonna 2013 ollut Joroinen, ja hän oli asunut Mikkelissä. Hän oli suostumuksellaan suorittanut varallaoloa myös ainakin Hirvensalmella ja Kangasniemellä. J oli oleskellut työvuorojen aikana, myös varalla ollessaan, työnantajan tarjoamissa tiloissa. Joroisilla nämä tilat olivat olleet kerrostaloasunnossa, jonka pysäköintipaikalla ambulanssi oli ollut. Kovilla pakkasilla ambulanssi oli ollut kuitenkin läheisen, noin kilometrin päässä sijaitsevan paloaseman hallissa. Huoneistossa oli ollut molemmille varallaolijoille omat huoneet, joissa oli voinut oleskella ja yöpyä sen ajan kun oli oltu töissä, yleensä kahden vuorokauden ajan.

Hälytys oli tullut Virve-puhelimeen, jota oli tullut varalla ollessa pitää mukana. Hälytys oli tullut kuitata Virve-puhelimella vastaanotetuksi. Työnantaja oli edellyttänyt, että 15 minuutin kuluessa hälytyksestä oli oltava ambulanssissa lähtövalmiina tehtävään. J oli käynyt varallaoloaikana paloaseman kuntosalilla, hiihtämässä ja lenkillä asemapaikan ympäristössä. Päivystystilaan oli ollut mahdollisuus kutsua myös vieraita. J:n mukaan varalla ollessa oli oltu tavallaan töissä työnantajan tarjoamissa tiloissa, mutta silloin oli saattanut harrastaa sellaisia asioita, joista oli kyennyt lähteä hälytystehtävään 15 minuutin lähtövalmiudella. J:llä oli ollut oma auto käytössään ja hän oli pystynyt liikkumaan autolla noin viidestä kymmenen kilometrin etäisyydellä ambulanssin sijaintipaikasta. Varallaoloaika oli poikennut aktiivityöajasta siten, että aktiivityöaikana lähtövalmius oli ollut välitön ja tuolloin oli tehty työnantajan osoittamia muita tehtäviä kuten tukityötehtäviä terveyskeskuksessa sekä auton ja välineiden huoltoa. Joroisilla oli tullut 0–2 hälytystä varallaolovuoron aikana. Työaikajärjestelyn muututtua vuonna 2014 myös yöaikaan tuli olla välittömässä lähtövalmiudessa ja työnantajan käytettävissä.

Sairaanhoitaja K on kertonut olleensa sairaanhoitopiirin palveluksessa vuodesta 2009 lukien ja Essoten palveluksessa ensihoitajan tehtävissä vuodesta 2013 lukien. K:lle oli kerrottu työhaastattelussa, että työhön kuului varallaoloa. Haastattelussa oli kysytty myös toivetta ensisijaiseksi asemapaikaksi. Lisäksi oli kerrottu, että työvuoroja saattoi olla tarjolla myös muilla asemapaikoilla. K:n pääasiallinen asemapaikka oli ollut Kangasniemi, ja hänen kotinsa oli sijainnut 55 kilometrin päässä Mikkelissä. K oli oleskellut työvuorojensa aikana työnantajan tarjoamassa asunnossa, taukotilassa. Kangasniemellä kyse oli ollut rivitalokaksiosta, jonka läheisyydessä ambulanssihalli oli sijainnut. K oli suorittanut varallaoloa myös muille paikkakunnille, ja hänen suostumustaan oli kysytty aina ennen kuin hänet oli osoitettu työskentelemään toisella paikkakunnalla.

Hälytys oli tullut Virve-puhelimeen, jota oli tullut varalla ollessa pitää mukana. Lisäksi mukana oli tullut pitää matkapuhelinta. Virve-puhelimella oli tullut kuitata tehtävä vastaanotetuksi. Tämän jälkeen oli vaihdettu työvaatteet päälle. Niitä oli säilytetty joko päivystysasunnolla tai ambulanssihallissa. Työnantaja oli edellyttänyt, että ambulanssi oli matkalla 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Varalla ollessa oli pystynyt tekemään kaikkea sellaista, mitä 15 minuutin lähtövalmiuden puitteissa pystyi tekemään, kuten käymään kaupassa tai lenkillä. K:lla oli ollut käytössä oma auto, ja sillä oli pystynyt liikkumaan 15 minuutin säteellä ambulanssista. Kangasniemi oli pieni maakuntapitäjä, mikä oli vaikuttanut liikkumisalueen laajuuteen. Varallaoloaika oli poikennut aktiivityöajasta siten, että aktiivityöaikana lähtövalmius oli ollut välitön ja tuolloin oli tehty työnantajan osoittamin tavoin myös esimerkiksi tukityötehtäviä terveyskeskuksessa.

Arviointi ja johtopäätökset

KVTES:n mukaiseksi työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Varallaololla taas tarkoitetaan sitä, että työntekijän on oltava vapaa-ajallaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi. Varallaolossa kyse on siten eräänlaisesta hälytysvalmiudesta, jonka aikana työntekijä voi viettää lähtökohtaisesti vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla, mutta vapaa-aika voi keskeytyä työtehtävien niin vaatiessa (ks. HE 158/2018 vp s. 77).

KVTES:n työaikaa ja varallaoloaikaa koskevien määräysten sanamuodon mukaan kyse ei ole työajasta vaan varallaolosta, jos varallaolijaa ei sidota mihinkään nimenomaiseen paikkaan. Edellä kuvatuin tavoin oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että vaikka työntekijä ei olisi sidottu varallaoloaikanaan tiettyyn fyysiseen paikkaan, saatetaan paikkasidonnaisuus tosiasiallisesti toteuttaa sellaisten ehtojen kautta, joiden perusteella työntekijän on työkutsun saatuaan saavuttava työntekopaikalle tai ryhdyttävä työhön määrätyssä ajassa. Jos tämä aika on kovin lyhyt, varallaoloa koskeva sopimus tosiasiallisesti sitoo työntekijän tiettyyn paikkaan tai hänen on ainakin oltava varalla työpaikan välittömässä läheisyydessä. Tällöin kysymys on työajasta. (Ks. HE 158/2018 vp s. 77–78.)

Työajan ja varallaoloajan rajanvetoa koskevassa oikeuskäytännössä on korostettu tosiasiallisen työhönsidonnaisuuden merkitystä sekä sitä, missä määrin varallaoloaikaa koskevilla velvoitteilla objektiivisesti arvioiden rajoitetaan työntekijöiden mahdollisuuksia keskittyä omiin vapaa-ajan askareisiinsa. Varallaoloaika tulee lukea työajaksi, jos työntekijä on tällöin tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Keskeisenä arvioinnin lähtökohtana on tällöin se, kuinka kiireellisiä työtehtäviä varten työntekijän edellytetään olevan valmiina. Tähän vaikuttaa olennaisesti työn luonne ja se, minkä ajan kuluessa varallaolijan on ryhdyttävä työhön hälytyksen saatuaan. Työhönsidonnaisuutta lisää se, että hälytykset toistuvat kovin tiheästi. Työajan käsitteen ominaispiirteisiin eivät työnteon intensiivisyys ja tehokkuus kuitenkaan kuulu. Sen vuoksi se, että hälytyksiä tulee harvakseltaan, ei tarkoita, ettei kyse voi olla työajasta. Jos työntekijällä on perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänellä on tietynsisältöisiä velvollisuuksia, työnantajan on katsottu kantavan riskin siitä, että se ei ole selvittänyt työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä.

Valmiusajan pituus on seikka, jolla on oikeuskäytännössä katsottu olevan keskeinen merkitys varallaolon aikaista työhönsidonnaisuutta kokonaisuutena arvioitaessa. Mitä pidempi valmiusaika on, sitä enemmän arvioinnissa on katsottu olevan syytä kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin, kuten työntekijän mahdollisuuteen oleskella varallaoloaikana itse valitsemassaan paikassa ja seurassa sekä siihen, mitä varusteita hänen on pidettävä mukanaan. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2015:48 palomiehen oli tullut olla varallaoloaikana sellaisessa valmiudessa, että paloauto oli voinut lähteä paloasemalta onnettomuuspaikalle viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Viiden minuutin lähtövalmiusajan ei katsottu mahdollistavan oleskelua muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Ratkaisussa KKO 2015:49 ambulanssin oli tullut lähteä asemapaikalta 15 minuutin kuluttua hälytyksestä. Tällaisen lähtövalmiusajan katsottiin tapauksen olosuhteissa mahdollistavan laajemman liikkumisalueen ja oleskelun myös esimerkiksi kotona. Näissä ratkaisuissa varallaolijoilta edellytetyllä valmiusajalla on ollut merkitystä arvioitaessa sitä, ovatko varallaolijat olleet tosiasiassa sidottuja tiettyyn paikkaan (näin myös tuomioissa TT 2015:105 ja 2019:91). Vastaavasti ratkaisussa Matzak (C-518/15) palomiehen oli tullut olla paloasemalla kahdeksassa minuutissa hälytyksessä, minkä katsottiin rajoittavan työntekijän mahdollisuuksia "keskittyä omiin henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin intresseihinsä". Merkitystä annettiin myös sille, että palomiehellä oli velvollisuus olla fyysisesti läsnä työnantajan määrittämässä paikassa, joka tuossa tapauksessa oli varallaolijan koti.

Työneuvosto taas on pitänyt asianmukaisena varallaolojärjestelyä, jossa puhelinpäivystäjän oli tullut vastata soittoihin välittömästi ja aloittaa samalla työn suorittaminen eli soittajien tarvitseman ohjauksen ja neuvonnan antaminen (TN 1456-14). Vastaavasti se on lausunut tapauksessa, joka koski ensihoitajien velvollisuutta vastata minuutissa hätäkeskuksen kutsuihin (TN 1462-15). Mainitussa lausunnossa se katsoi myös, että ensihoitajan velvollisuutta lähteä työn suorituspaikalle välittömästi kutsun tultua ei voitu pitää ainakaan lähtökohtaisesti epätyypillisenä varallaoloon liittyvänä ehtona.

Edellä lausutun perusteella valmiusajan pituuden merkitystä arvioitaessa on työtuomioistuimen näkemyksen mukaan otettava huomioon ennen muuta se, minkälaisen rajoitteen se muodostaa vapaa-ajan käytölle varallaoloaikana. Jos sidottuisuus työhön on lyhyen valmiusajan vuoksi niin vahvaa, että varallaolijalla ei ole mahdollisuutta järjestää ajankäyttöään varallaoloaikana ilman suurempia velvoitteita ja keskittyä omiin asioihinsa, kyse ei lähtökohtaisesti voi olla työaikadirektiivin mukaisesta lepoajasta vaan työajasta.

Etelä-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymä on vuonna 2013 järjestänyt alueellaan ensihoidon siten, että työntekijöillä on teetetty työtä päiväsaikaan työaikana ja yöaikaan järjestelynä, jonka sairaanhoitopiiri on katsonut varallaoloksi. Työvuorot ovat alkaneet kello 8 aamulla ja kestäneet joko seuraavaan tai sitä seuraavaan aamuun kello 8 asti, mitä on seurannut yksi tai useampi vapaapäivä. Kello 8 ja 20 välinen aika on katsottu työajaksi ja kello 20 ja 8 välinen aika varallaoloksi. Kanteessa tarkoitetut työntekijät ovat työskennelleet sairaanhoitopiirin palveluksessa ensihoitokeskuksen eri alueyksiköissä, jotka ovat sijainneet Hirvensalmella, Joroisissa, Kangasniemellä, Mäntyharjulla, Pertunmaalla ja Ristiinassa. D:tä lukuun ottamatta heidän kotinsa eivät ole sijainneet näillä paikkakunnilla, joten he ovat varalla ollessaan oleskelleet työnantajan järjestämissä tiloissa. D on asunut Pertunmaalla, jonne hän on suorittanut varallaoloa Mäntyharjun ohella.

Riidatonta on, että Hirvensalmella työntekijöiden käytössä on ollut kaksio taajamassa, ja ambulanssi on ollut samassa rakennuksessa. Joroisissa heidän käytössään on ollut kerrostaloasunto taajamassa ja 1.11.2013 alkaen kaksio asemapaikan yhteydessä. Ambulanssi on ollut alkuvuoden joko asunnon luona tai paloasemalla 500 metrin päässä asunnosta, ja 1.11.2013 lähtien asemapaikka ja työntekijöiden käytössä ollut lepotila ovat olleet samassa osoitteessa, jossa myös ambulanssi on sijainnut. Kangasniemellä työntekijöiden käytössä on ollut rivitalokaksio taajamassa, ja ambulanssi on ollut joko asunnon luona tai 200 metrin päässä rivitalosta. Mäntyharjulla käytössä on alkuvuodesta 2013 ollut kahden huoneen tilat terveysasemalla ja sittemmin kerrostalokolmio taajamassa. Ambulanssi on ollut joko asunnon tai terveyskeskuksen pihassa. Pertunmaalla käytössä on ollut rivitaloasunto taajamassa ja ambulanssi on ollut joko asunnolla tai paloaseman pihassa 50 metrin päässä asunnosta. Ristiinassa käytössä on ollut rivitalokaksio taajamassa ja ambulanssi on ollut joko asunnolla tai 500 metrin päässä paloasemalla.

Henkilötodistelun perusteella edellä tarkoitettu asunto on ollut tarkoitettu käytettäväksi pääsääntöisesti aktiivityöajalla henkilöstön sosiaalitiloina, mutta työnantaja on mahdollistanut tiloissa oleskelun ja yöpymisen myös kello 20 ja 8 välisenä varallaoloaikana. Tiloissa on ollut ensihoitajien toimisto ja taukotila, ja siellä on säilytetty kaikki työssä tarvittavat välineet. Olosuhteet ovat kuitenkin olleet kodinomaiset, ja tiloissa yöpyvillä varallaolijoilla on ollut käytettävissään omat huoneet. Näitä työnantajan järjestämiä tiloja on kuitenkin pidettävä työntekijöiden työpaikkana. Varallaolijoita ei ole velvoitettu oleskelemaan näissä tiloissa, vaan he ovat voineet olla määrätyin ehdoin myös niiden ulkopuolella. Työntekijöiden liikkumisaluetta ja harrastusmahdollisuuksia on varallaoloaikana rajoittanut se, että heidän on tullut olla 15 minuutin kuluessa hälytyksestä ambulanssissa työkykyisinä ja työvaatteet päällä matkalla kohteeseen. I:n arvion mukaan varallaolijoiden liikkumisalue on ollut noin 6–8 kilometriä asemapaikasta.

Varallaolijat ovat olleet velvollisia vastaanottamaan Virve-puhelimeen tulleen hälytyksen välittömästi ja kuittaamaan sen vastaanotetuksi. Tämän jälkeen he ovat pukeutuneet työvaatteisiinsa ja lähteneet siirtymään ambulanssiin, jonka on tullut lähteä liikkeelle 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Asiassa on riitaista, ovatko työntekijät olleet velvollisia pitämään yhteyttä hälytyskeskuksen kanssa hälytyksen vastaanottamisen jälkeen ja ovatko he siten joutuneet työskentelemään ennen kuin 15 minuuttia on kulunut hälytyksestä. Riidatonta on, että varallaolossa toimiminen on ohjeistettu vasta vuonna 2014 (V6) ja tätä ennen toiminta on perustunut käytäntöihin ja esimiesten antamiin määräyksiin. Asiassa on selvitetty, että hälytyskeskus on saattanut antaa hälytyksen tultua lisätietoja tehtävästä ennen kuin 15 minuuttia on kulunut. C ja E ovat kertoneet, että hälytyksen vastaanottamisesta lähtien heidän velvollisuuksiinsa on muun valmistautumisen ohella kuulunut yhteydenpito hätäkeskuksen kanssa ja hätäkeskukselta saatavien tehtävätietojen kuunteleminen. Kun työnantajan ei ole selvitetty antaneen tarkempia ohjeita tältä osin, työtuomioistuin katsoo C:n ja E:n kertomusten perusteella, että työntekijöillä on ollut ainakin perusteltu syy olettaa yhteydenpidon hätäkeskukseen kuuluneen heidän velvoitteisiinsa. Tehtävän luonne huomioon ottaen työnantaja ei ole voinut olettaa, että työntekijät olisivat ilman nimenomaista ohjeistusta mykistäneet Virve-puhelimen hälytyksen tultua 15 minuutin ajaksi. Riidatonta kuitenkin on, että työaika on alkanut jo hälytyksestä.

Johtopäätöksenään työtuomioistuin toteaa seuraavaa. Työntekijöiden on tullut varalla ollessaan olla sellaisessa valmiudessa, että he ovat päässeet lähtemään ambulanssilla hälytystehtävään 15 minuutin kuluttua hälytyksestä. Ambulanssi on sijainnut edellä selostetusti lähellä varallaolijoiden majoittumistiloja. Varallaolijat ovat voineet vapaasti liikkua asemapaikan lähistöllä siten, että he ovat ehtineet ambulanssin luo 15 minuutissa. Ambulanssilla ei ole saanut ajaa muita kuin hälytysajoja. Sanotunlainen lähtövalmius on lisännyt varallaolijoiden työhönsidonnaisuutta, mutta se ei yksinään voi johtaa varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi.

Varallaoloaikana työntekijät eivät ole kantaneet mukanaan muuta varustusta kuin Virve-puhelinta ja mahdollista matkapuhelinta. Työaika on alkanut siitä, kun varallaolija on vastannut puheluun tai hälytykseen. Hän on saattanut joutua työskentelemään myös hälytyksen ja ambulanssin 15 minuutin lähtövalmiusajan täyttymisen välisenä aikana ottaen Virve-puhelimen kautta vastaan hälytyskeskuksen antamia lisätietoja hälytyksestä. Tämän seikan ei kuitenkaan voida katsoa rajoittaneen työntekijän varallaolon aikaista työhönsidonnaisuutta siinä määrin, että sille tulisi antaa asiaa arvioitaessa merkitystä. Hälytykset eivät myöskään ole toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi. Edellä jo todetusti työajan käsitteen ominaispiirteisiin eivät kuitenkaan kuulu työnteon intensiivisyys ja tehokkuus.

Työntekijät ovat yhden tai kahden vuorokauden mittaisen työvuoronsa aikana kello 20 ja 8 välisen ajan varalla ollessaan tosiasiassa joutuneet yöpymään työpaikallaan, koska heidän kotinsa ovat sijainneet kaukana eri asemapaikoista. Tämä on rajoittanut varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin vapaa-ajan askareisiinsa ja lisännyt siten heidän työhönsidonnaisuuttaan. Se ei kuitenkaan työtuomioistuimen näkemyksen mukaan voi sellaisenaan tehdä varallaolosta työaikaa, sillä työntekijöillä on oikeus valita asuinpaikkansa.

Tässä asiassa varallaolo on järjestetty siten, että työtä on teetetty usealla eri paikkakunnalla kulloisenkin työvoimatarpeen mukaisesti. Työpisteet ovat sijainneet eri puolilla Etelä-Savon sairaanhoitopiirin toimialuetta. Tämä on tarkoittanut sitä, että työntekijät olisivat varalla ollessaan voineet oleskella kotonaan vain, jos heillä olisi ollut koti usealla, jopa neljällä tai viidellä (C, E, F) eri paikkakunnalla. Työhönsidonnaisuutta lisäävänä tekijänä on edelleen otettava huomioon myös se, että työntekijöillä ei ole ollut mahdollisuutta valita seuraansa, koska kulloinkin vuorossa ollut työpari on tilanteesta riippuen saattanut oleskella ja yöpyä samoissa tiloissa.

Varallaolon aikaisia olosuhteita kokonaisuutena arvioiden työtuomioistuin katsoo, että A, B, C, E ja F ovat varalla ollessaan olleet niin sidottuja työhönsä ja työpaikkaansa, että varallaoloaika on luettava työajaksi. Merkitystä ei ole sillä, että työntekijät ovat tienneet tehtävään hakeutuessaan työn sisältävän myös varallaoloa sairaanhoitopiirin alueella.

D on suorittanut varallaoloa kahdella paikkakunnalla. Pertunmaalla varalla ollessaan hän on asunut sellaisella etäisyydellä asemapaikastaan, ettei hänen kotinsa sijainti ole aiheuttanut estettä siellä oleskelulle varallaoloaikana. D:n osalta on vedottu siihen, ettei hän varallaolojärjestelyn luonteesta johtuen ole pystynyt käytännössä oleskelemaan tuolloinkaan kotonaan. Asiassa on I:n kertomuksella selvitetty, että D on Pertunmaalla majoittunut työnantajan tiloissa omasta pyynnöstään. Työtuomioistuin katsoo, että D:n osalta ei ole esitetty riittävää selvitystä siitä, että hän ei olisi voinut oleskella myös kotonaan Pertunmaalla varalla ollessaan. D:n Pertunmaalla suorittamaa varallaoloa ei varallaoloajan olosuhteita kokonaisuutena arvioiden ole perusteita lukea hänen työajakseen. Siltä osin kuin D on suorittanut varallaoloa Pertunmaan ohella myös Mäntyharjulla, hän on tuolloin tosiasiassa joutunut yöpymään työpaikallaan. Varallaoloajan olosuhteita kokonaisuutena arvioiden tuo aika on katsottava työajaksi.

Edellä selostetuilla perusteilla vahvistusvaatimus on hyväksyttävä muutoin paitsi D:n osalta vain siltä osin kuin vaatimus on koskenut varallaoloa Mäntyharjulla.

Korvaukset

Työtuomioistuin on edellä katsonut, että kanteessa tarkoitettujen työntekijöiden suorittama varallaolo on luettava KVTES:n III luvun 4 §:n mukaiseksi työajaksi D:tä koskevin, edellä ilmenevin poikkeuksin. Vaaditut palkkasaatavat on laskettu jaksotyötä koskevien määräysten mukaisesti siten, että varallaoloksi luettu aika on muutettu työajaksi, mikä on vaikuttanut muun ohella ylitöiden ja epämukavan työajan lisien määrään. Näin saadusta määrästä on vähennetty kaikki maksetut palkat varallaolokorvauksineen. Vaaditut palkkasaatavat ovat määrällisesti riidattomat.

Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä ovat vaatineet, että palkkasaatavia kohtuullistetaan yleisen kohtuullisuusperiaatteen ja varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (jäljempänä oikeustoimilaki) 36 §:n nojalla olosuhteiden ja muiden seikkojen kokonaisarvioinnin perusteella. Työnantajan on niiden mukaan täytynyt voida luottaa siihen, ettei varallaoloaikaa ryhdyttäisi lukemaan jälkikäteen työajaksi myöhemmin muodostuvan oikeuskäytännön kehityksen myötä. Vaatimuksia on niiden mukaan kohtuullistettava myös sillä perusteella, että suoritettavaksi tulevat myös ylityökorvaukset ja niin sanotun epämukavan työajan lisät, vaikka työnantaja ei mainittuna aikana ole perustellusti katsonut varallaoloaikaa työajaksi eikä näin ollen ole antanut ylityömääräystä. Työntekijöillä ei ole myöskään ollut varallaoloaikana työnantajan määräämiä työtehtäviä ja hälytystehtävien määrä on ollut vähäinen.

Oikeustoimilain 36 §:n 1 momentin mukaan jos oikeustoimen ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan joko sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat.

Korvausvaatimusten määrä on yhteensä 143.651,79 euroa, minkä lisäksi on vaadittu viivästyskorkoa 31.12.2013 lukien. Kyse on kuntayhtymän yhden vuoden ajan soveltamasta varallaolojärjestelmästä, josta on 1.1.2014 lukien luovuttu.

Riidattomaksi on todettu, että työnantaja on vuonna 2013 voinut perustellusti olla siinä käsityksessä, että se on toiminut KVTES:n mukaisesti katsoessaan, että kysymyksessä on ollut KVTES:n III luvun 5 §:n mukainen varallaolo. Edelleen riidatonta on, että KVTES:n varallaolon määritelmä on ollut nykymääräyksen kaltainen jo vuodesta 1971 asti ja KVTES:n III luvun 5 §:n sisältö on ollut täsmälliseltä sanamuodoltaan sama vuodesta 2005 lukien. Asia on riitautunut paikallisesti vasta keväällä 2016 sen jälkeen, kun korkein oikeus on antanut ratkaisunsa KKO 2015:48 ja 49. Työtuomioistuin katsoo, että nämä seikat eivät voi yksin muodostaa perustetta kohtuullistaa palkkasaatavia. Ei ole lainkaan epätavanomaista, että oikeuskäytännössä tietty menettely katsotaan jälkikäteen lain tai sopimuksen vastaiseksi. Työtuomioistuimen tiedossa ei ole, että oikeuskäytännössä olisi nyt käsiteltävän tapauksen kaltaisissa tilanteissa kuitenkaan soviteltu työntekijöille maksettavia korvauksia edellä mainituilla perusteilla.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1986-II-144 kyse oli sisaruksista, joista toinen (A) oli työskennellyt veljensä (B) omistamalla maatilalla tämän johdon ja valvonnan alaisena. A:lla oli ollut oikeus yleissitovan maatalouden työehtosopimuksen mukaisiin palkkaetuihin. Koska kuitenkaan jutussa ilmikäyneistä seikoista päätellen asianosaisilla ei ollut ollut selvää käsitystä A:n työoikeudellisesta asemasta ja kun työehtosopimuksen jälkikäteinen soveltaminen olisi johtanut B:n taloudellisiin mahdollisuuksiin nähden kohtuuttomaan tulokseen, A:lle työehtosopimuksen mukaan tulevaa korvausta soviteltiin varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n nojalla.

On selvää, että tässä asiassa kuntayhtymä ei ole ollut työntekijöihinsä nähden heikommassa asemassa. Asiassa ei ole väitettykään, että kuntayhtymä ei kykenisi taloudellisesti suoriutumaan korvausten maksamisesta. Asiassa ei ole työtuomioistuimen näkemyksen mukaan esitetty selvitystä muistakaan sellaisista seikoista, joiden perusteella määrällisesti riidattomien palkkasaatavien tuomitseminen kuntayhtymän maksettavaksi olisi kuntayhtymälle sillä tavoin kohtuutonta, että sovittelulle olisi oikeustoimilain 36 §:ssä tarkoitettuja perusteita.

Edellä lausutuilla perusteilla korvausvaatimukset on hyväksyttävä kokonaisuudessaan muutoin paitsi edellä jo selostetuin perustein D:n osalta hylätään ensisijainen korvausvaatimus ja hyväksytään toissijainen korvausvaatimus.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 33 a §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, voidaan velvoittaa korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi. Milloin asian epäselvyyden vuoksi asianosaisilla on ollut perusteltua aihetta oikeudenkäyntiin, voidaan määrätä, että he saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Kunta-alan koulutettu Hoitohenkilöstö KoHo ry:n kannevaatimukset on pääosin hyväksytty. Asia on kuitenkin ollut siinä määrin epäselvä ja tulkinnanvarainen, että asianosaisilla on ollut perusteltu aihe oikeudenkäyntiin. Sen vuoksi työtuomioistuin määrää, että asianosaiset saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa asiassa vahinkonaan.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin

- vahvistaa, että Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän vuonna 2013 A:n, B:n, C:n, E:n ja F:n varallaoloksi lukema aika on tullut kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n ja 5 §:n perusteella lukea työajaksi,

- vahvistaa, että Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän vuonna 2013 D:n varallaoloksi lukema aika on tullut kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n ja 5 §:n perusteella lukea työajaksi siltä osin kuin D on suorittanut varallaoloa Mäntyharjulla,

- velvoittaa Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän suorittamaan palkkasaatavana

A) A:lle 34.659,14 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

B) B:lle 41.922,16 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine

viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

C) C:lle 20.018,42 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

D) D:lle 9.897,14 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

E) E:lle 19.603,90 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien,

F) F:lle 17.551,03 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.12.2013 lukien.

Vaatimukset hylätään enemmälti.

Asianosaiset saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Anttila puheenjohtajana sekä Kiiski, Nyyssölä, Lerssi, Lehto ja Mustonen jäseninä. Valmistelija on ollut Julmala.

Tuomiosta on äänestetty.

Eri mieltä olevan jäsen Nyyssölän lausunto:

Olen tuomioistuimen enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että 15 minuutin lähtövalmiusaika ei voi yksinään johtaa siihen, että varallaoloaikaa olisi pidettävä työaikana. Työntekijä voi liikkua tämän valmiusajan puitteissa laajalla alueella erityisesti maaseudulla sekä harrastaa ja hoitaa yksityiselämään liittyviä asioita. Olennaista on, mitä muita rajoitteita varallaolosta mahdollisesti on aiheutunut ja mikä niiden työoikeudellinen merkitys on. Lähtökohtana on, että varallaolosta aiheutuu rajoitteita työntekijälle aina. Pelkästään se, että varallaolo poikkeaa vapaa-ajasta, ei tee sitä kuitenkaan työajaksi. Varallaoloon liittyvien rajoitusten vuoksi siitä maksetaan työntekijälle korvaus, joka on ollut tässä tapauksessa puolet työntekijän palkasta. Arvioin seuraavassa kanteen tueksi esitettyjen eri perusteiden merkitystä.

Se seikka, että työ ja varallaolo on tapahtunut muualla kuin työntekijän kotipaikkakunnalla, ei mielestäni tue kanteen hyväksymistä. Moni työntekijä tekee työtä ja asuu muualla kuin kotipaikkakunnallaan, mikä rajoittaa kotiin liittyviä toimia sekä kanssakäymistä perheen ja läheisten kanssa. Työnantaja ei ole velvollinen maksamaan työntekijälle korvausta näistä rajoitteista, enkä katso, että asiaa pitäisi arvioida varallaolon osalta toisin. Varallaoloaika ei siis voi muuttua työajaksi sillä perusteella, että siihen liittyy rajoitteita, jotka ovat tyypillisiä kaikessa työssä, joka tehdään muualla kuin kotipaikkakunnalla.

Työnantaja on tarjonnut työntekijöiden käyttöön asunnon, jossa kummallekin varalla olleelle työntekijälle on ollut oma huone. Asumisolosuhteita on luonnehdittu kodinomaisiksi, vaikkakin asunnossa on majoittunut myös työtoveri. Yksi työntekijöistä on halunnut käyttää työnantajan tarjoamaa asuntoa varalla ollessaan, vaikka hänellä on ollut asemapaikkakunnalla myös oma asunto. Työntekijöillä ei ole ollut velvollisuutta työnantajan tarjoaman asunnon käyttämiseen. He olisivat voineet järjestää asumisensa ja yöpymisensä muullakin tavalla itse, mikä on tavallista, kun työ tehdään muualla kuin kotipaikkakunnalla. Majoittumisen valintaa on rajoittanut ainoastaan 15 minuutin lähtövalmiusaika. Katson näin ollen, että sillä seikalla, että työntekijät ovat käyttäneet työnantajan tarjoamaa asuntoa varalla ollessaan, ei ole merkitystä arvioitaessa, onko varallaoloaikaa pidettävä työaikana.

Työntekijöiden on tullut pitää varalla ollessaan mukanaan Virve-puhelinta sekä mahdollisesti matkapuhelinta. Velvollisuudesta pitää puhelinta mukana ei voi mielestäni seurata, että varallaoloaika olisi katsottava työajaksi. Juuri mobiilipuhelimen käyttö mahdollistaa sen, että työ voidaan järjestää varallaolon pohjalta. Muussa tapauksessa työntekijät olisivat olleet sidottuja työpaikkaansa. Pienikokoisen puhelimen hallussapito ei myöskään rajoita merkityksellisellä tavalla työntekijän ajankäyttöä tai harrastuksia.

Työntekijät ovat kertoneet vastanneensa puhelimeen ja kommunikoineensa hälytyskeskuksen kanssa heti hälytyksen tultua eivätkä vasta 15 minuutin valmiusajan kuluttua. Jutussa on esitetty ristiriitaista näyttöä siitä, onko se kuulunut heidän velvollisuuksiinsa. Tämän argumentin merkitystä arvioitaessa lähtökohtana on, että puhelimeen vastaaminen ja toimeksiannon vastaanottaminen on olennainen osa lähes kaikkea varallaoloa. Monissa tapauksissa puhelimeen vastaaminen voi olla varallaolon ainoa sisältö. Puhelimen käyttö sinänsä ei siis voi merkitä sitä, että työtä ei voitaisi järjestää varallaolon pohjalta. Varallaoloon liittyvät merkitykselliset rajoitukset riippuvat siitä, kuinka nopeasti työntekijän on ryhdyttävä työhön toimeksiannon vastaanotettuaan ja siitä, kuinka usein toimeksiantoja tulee ja miten pitkään ne kestävät. Mahdollinen puhelimeen vastaaminen ja toimeksiannon vastaanottaminen eivät ole tässäkään tapauksessa rajoittaneet merkityksellisellä tavalla sitä, miten työntekijät ovat voineet suunnitella ja järjestää ajankäyttöään. Työntekijöille on joka tapauksessa maksettu täysi palkka hälytyksestä alkaen, ja kyseinen aika on katsottu heidän työajakseen.

Jutussa kuultavana olleet henkilöt ovat kertoneet, että he ovat muun muassa kuntoilleet, hoitaneet omia asioitaan, opiskelleet ja katsoneet televisiota varallaoloajallaan. He eivät ole kertoneet, mitä muuta he olisivat mahdollisesti tehneet, jos he olisivat olleet varallaolon sijasta vapaalla. Oikeudenkäynnissä ei ole tullut esille, mitä varallaolo on estänyt heitä tekemästä. Vaikutelmaksi jää, että kyse on melko tavanomaisesta työajan ulkopuolella vietetystä ajasta ja harrastuksista.

Toimeksiantoja on ollut vähän eikä kaikkien varallaolovuorojen aikana lainkaan. Varallaolosta johtuvat rajoitukset ovat kaiken kaikkiaan jääneet vähäisiksi. Merkittävimmäksi rajoitteeksi jää 15 minuutin valmiusaika.

Edellä todetuilla perusteilla hylkään kanteen ja velvoitan Kunta-alan koulutettu hoitohenkilöstö KoHo ry:n korvaamaan Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän yhteiset oikeudenkäyntikulut 39.555,75 eurolla korkoineen.

Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena lausumaan korvausten kohtuullistamisesta ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.