26.3.1979

4 § Työrauhavelvoite

Liitot ja niiden alayhdistykset ovat velvolliset huolehtimaan siitä, etteivät niiden jäseninä olevat alayhdistykset, työnantajat tai työntekijät, joita sopimus koskee, ryhdy työtaistelutoimenpiteisiin eivätkä muutoinkaan riko työehtosopimuksen määräyksiä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

7 § Palkkaperusteet

Vähimmäistuntipalkat

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

8 § Aikapalkka

Aikapalkalla työskentelevien työntekijöiden palkkojen kehityksen tulee vastata suorituspalkkatyötä tekevien työntekijöiden palkkojen kehitystä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

9 § Suorituspalkka

Mom. 1. Työntekijäin ansiotason kohottamiseksi pyritään suorituspalkkatyön osuutta alalla lisäämään.

Mom. 2. Mikäli työn laatu sen sallii ja se teknisesti on mahdollista, työntekijälle on varattava tilaisuus tehdä työtä suorituspalkalla.

Liitot suosittelevat suorituspalkkatöiden perusteena käytettäväksi merkkikohtaisia ohjeaikoja. Mikäli ohjeajoissa todetaan keskinäisiä epäsuhteita, tarkistuksen suorittaa korjaamokohtaisesti asetettu työnantajien ja työntekijöiden edustajista valittu toimikunta.

Suorituspalkkaustapoja ovat suora urakka, osaurakka ja palkkiopalkkaus.

Mom. 3. Urakkatyönhinnoittelun on oltava sellainen, että työntekijän urakka-ansio nousee normaalilla urakkatyövauhdilla 20 % työehtosopimuksen vähimmäistuntipalkkaa korkeammaksi.

Mom. 4. Suorituspalkkatyöhön vaikuttavien tekijöiden (menetelmä, välineet, olosuhteet) pysyessä muuttumattomina, suorituspalkkatyön hinnoitteluperusteet pidetään ennallaan. Toisaalta jos suorituspalkkatyöhön vaikuttavissa tekijöissä tapahtuu muutosta, muutetaan suorituspalkkatyön hinnoitteluperusteita vastaavasti. Suorituspalkkatyön hinnoitteluperusteiden tulee pääsääntöisesti perustua 7 §:n 1 momentin vähimmäistuntipalkkoihin ja vastata työpaikan todellisia olosuhteita ja menetelmiä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

1 § Yleistä

Tämän työehtosopimuksen mukaiset palkankorotukset ja palkkaperusteet sisältävät ne palkankorotukset ja palkkaperusteiden muutokset, joiden oli 3.5.1977 allekirjoitettuun työehtosopimukseen tehtyjen muutosten mukaan määrä tulla voimaan helmikuun alusta 1979.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

2 § A. Työpalkat ja palkkaperusteet

Kaikkien tuntipalkkaisten työntekijäin palkkoja korotetaan 87 p/h sen palkanmaksukauden alusta lukien, jonka alkamispäivä on lähinnä 1. helmikuuta 1979. Kaikkien kuukausipalkkaisten työntekijäin kuukausipalkkoja koro.etaan 72 p/h.

Ero tuntipalkkaisten yleiskorotukseen johtuu siitä, että kk-palkkaisille ei joulun ja pääsiäisen jälkeisistä lauantaivapaista aiheutunut ansionmenetystä. Korotukset sisältävät 22 p/h erillisen lisän, jonka maksaminen päättyy edellä mainittuna ajankohtana.

Työehtosopimuksen 10 §:n mukaiset vuorotyölisät tulevat voimaan sen palkanmaksukauden alusta lukien, jonka alkamispäivä on lähinnä 1. helmikuuta 1979.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

C. Suorituspalkat

Voimassa olevia urakkahintoja ja muita suorituspalkkoja korotetaan siten, että ansio nousee A-kohdassa mainituin tavoin.

Uusien urakkahintojen ja muiden suorituspalkkojen tulee perustua voimassa oleviin hinnoitteluperusteisiin. Milloin näin korjattu suorituspalkka ei kuitenkaan täytä uuden työehtosopimuksen määräyksiä, on sitä korotettava vielä tähän rajaan asti.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

F. Laskentaohje

Palkkojen korottamisesta eri tapauksissa antavat liitot tarkemmat ohjeet laskentaohjeissa.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asianosaisliittojen yhdessä laatimissa vuoden 1979 työehtosopimuksen sovellutusohjeissa on muun muassa seuraavat määräykset:

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Palkkaukseen liittyvät laskentaohjeet

1. Yleiskorotus

Sen palkanmaksukauden alusta lukien, jonka alkamispäivä on lähinnä helmikuun 1 päivää 1979, korotetaan kaikkien tuntipalkkaisten työntekijöiden henkilökohtaista tuntipalkkaa 87 pennillä. Kuukausipalkkaisten vastaava korotus on 72 penniä/tunti. (40-tuntisen työviikon mukaan kk-palkan korotus on 170 x 72 = 122 mk).

Samalla erillisen 22 pennin lisän maksaminen päättyy.

2. Uudet työpalkat

Palkkojen tarkistukset uuden tes:n mukaisiksi suoritetaan niin pian kuin se laskentateknisesti on mahdollista, kuitenkin viimeistään 30.3.1979 mennessä

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

2.3. Suorituspalkka (urakka, osaurakka ja palkkiopalkka)

Pääsääntönä suorituspalkkoja korotettaessa on pidettävä sitä, että suorituspalkkatyöt muuttumattomalla suoritusteholla antavat kohdassa 1 mainitun yleiskorotuksen verran korkeamman ansion tuntia kohden kuin minkä ne antoivat ennen korotusta. Tällöin edellytetään, että ko. työt tehdään samoilla menetelmillä ja välineillä ja samoissa olosuhteissa.

Lisäksi on huomioitava 9 § mom. 3:n hinnoittelusääntö, jonka mukaisesti urakkatyön hinnoittelun on oltava sellainen, että työntekijän urakka-ansio nousee normaalilla urakkatyövauhdilla 20 % työehtosopimuksen vähimmäistuntipalkkaa korkeammaksi.

Saman pykälän mom. 5:n mukaisesti suorituspalkkatyötä tehtäessä on työntekijän työehtosopimuksen mukainen vähimmäistuntipalkka taattu. Tämä todetaan tilikausittain.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

2.3.3. Vanha aikaurakka (ohjeaikaurakka)

Vanhat aikaurakat tarkistetaan siten, että urakat antavat korotuksen jälkeen ansiotason, joka on kohdassa 1 mainittua yleiskorotusmäärää korkeampi kuin entinen ansiotaso ja täyttävät lisäksi hinnoittelusäännön.

Ohjeaikaurakoissa ansio muodostuu yleensä siten, että urakka-ansio on: käytetty aika X k1 + voittoaika X k2, jossa

k1 = käytetyn ajan rahakerroin

k2 = voittoajan rahakerroin ja

voittoaika = ohjeajan ja käytetyn ajan erotus

Tätä urakka-ansiota on tarkistettava siten, että se muuttumattomalla suoritusteholla antaa yleiskorotuksen verran enemmän tuntia kohti.

Yksinkertaisimmin tämä on toteutettavissa siten, että käytetyn ajan rahakerroin k1 korotetaan yleiskorotuksen verran.

Mikäli k1:stä korotetaan yli yleiskorotuksen, joudutaan ohjeaikaa tai k2:sta vastaavasti pienentämään.

Tämä voidaan toteuttaa mm. siten, että lasketaan korjaamoa, osastoa tai työryhmää varten korjauskerroin, jolla entiset ohjeajat korjataan.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Autoalan Työnantajaliitto on työtuomioistuimessa lausunut, että Aro-yhtymä Oy:n Autokeskuksen autokorjaamossa oli perjantaina 16.2.1979 pääluottamusmies esittänyt työnantajalle vaatimukset palkkojen korottamisesta työehtosopimuksessa sovittua enemmän eli siten, että kun urakkatyössä olivat käytetyn ajan kerroin ja voittoajan kerroin olleet samat, olisi niitä tullut korottaa suhteessa 1:1 eli jättää käyttämättä niin sanottua korjauskerrointa, jolloin yleiskorotus olisi toteutunut sovittua 0,65 markkaa suurempana. Pääluottamusmiehen ollessa lomalla oli varapääluottamusmies toistanut seuraavana työpäivänä eli maanantaina 19.2.1979 työnantajalle saman vaatimuksen. Kun vaatimukseen ei ollut voitu suostua, olivat työntekijät aloittaneet samana päivänä puolelta päivin työn jarruttamisen, jonka seurauksena työvauhti oli pudonnut noin 45 %. Jarrutukseen olivat osallistuneet kaikki korjaamon 64 tuntipalkkaista asennustyöntekijää, jotka olivat Metallityöväen Liittoon kuuluvan Helsingin autokorjaamotyöväen ammattiosasto r.y:n jäseniä. Jarrutukseen olivat osallistuneet myös sekä pääluottamusmies ja varapääluottamusmies että kaikki osaston luottamusmiehet. Työtaistelu oli kohdistunut ainakin työehtosopimuksen ja sen allekirjoituspöytäkirjan työpalkkoja ja niiden korottamista koskeviin määräyksiin sekä työehtosopimuksen työrauhaa ja neuvottelumenettelyä koskeviin määräyksiin. Työtaistelun johdosta oli luottamusmiehiltä vaadittu jarrutuksen lopettamista ja työrauhan palauttamista. Metallityöväen Liitolle oli esitetty vaatimus työrauhan palauttamisesta ensimmäisen kerran 19.2.1979 ja useita kertoja sen jälkeenkin sekä viimeksi kirjallisesti 9.3.1979. Sen paremmin Metallityöväen Liitto kuin luottamusmiehet tai ammattiosaston muut toimihenkilöt eivät olleet kuitenkaan ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin lopettaakseen työtaistelun, joka jatkui vielä jutun pääkäsittelypäivänä.

Näillä perusteilla Autoalan Työantajaliitto on vaatinut, että sekä Metallityöväen Liitto että Helsingin autokorjaamotyöväen ammattiosasto tuomittaisiin työrauhavelvollisuuden rikkomisesta hyvityssakkoon.

Metallityöväen Liitto on kanteeseen vastatessaan kiistänyt, että kysymyksessä olisi työtaistelutoimenpiteeksi katsottava työn jarruttaminen. Kysymys oli erimielisyydestä urakkaehtojen talokohtaisesta sovellutuksesta Vuodesta 1974 lähtien oli vuosittain urakkaehdoista sovittu Autokeskuksen ja työhuonekunnan välillä auto- ja konekorjaamoalan työehtosopimusta tarkemmin ottamalla talokohtaiset olosuhteet huomioon. Koko edellä tarkoitettuna aikana oli ollut sovittuna, että urakkatyössä oli käytetyn ajan kertoimen ja voittoajan kertoimen suhde 1:1. Työehtosopimuksen 9 § oli juuri siksi huomattavasti suppeampi kuin muissa Metallityöväen Liiton sopimuksissa, että sovellutuksista olisi mahdollisuus sopia talokohtaisesti. Nyt ei edellä mainitusta suhdeluvusta ollut päästy sopimukseen, koska työnantaja oli tarjonnut työntekijöitten mielestä huonompaa suhdetta. Kun neuvottelut olivat täten päättyneet tuloksettomina, eivät työntekijät olleet enää olleet kiinnostuneita suorituspalkkauksesta, vaan he olivat tyytyneet työskentelemään työehtosopimuksen 7 §:n mukaisella tuntipalkalla. Työehtosopimus ei velvoittanut työntekijöitä työskentelemään suorituspalkalla, koska kummatkin palkkausmuodot olivat työehtosopimuksen mukaan vaihtoehtoisia. Työehtosopimuksen 9 §:n 1 ja 2 momentti olivat ainoastaan suosituksia. Kysymyksessä ei siten ollut työn jarruttaminen. Töitä ei myöskään ollut laiminlyöty, vaan niissä oli noudatettu mahdollisuuksien mukaan yleisesti käytössä olevia työkohtaisia ohjeaikoja. Työntekijäpuolen käsitys esillä olevasta ongelmasta oli siten se, ettei työehtosopimuksen 9 §:n suositusluontoisuuden vuoksi työntekijöillä ollut velvollisuutta tehdä urakkatyötä eikä varsinkaan työnantajan yksipuolisesti määräämillä urakkaehdoilla vaan heillä oli myös tuntityön mahdollisuus työkohtaisten ohjeaikojen puitteissa. Tämän käsityksensä perusteella ja koska työnantajaa ei ollut painostettu eikä muutoksia vaadittu työehtosopimuksen palkkausmääräyksiin, työntekijät eivät mielestään olleet syyllistyneet työtaistelutoimenpiteeksi katsottavaan jarrutukseen. Metallityöväen Liitosta ja ammattiosastosta oli oltu yhteydessä työpaikalle sekä luottamusmiehiin että työntekijöihin ja kehotettu heitä noudattamaan työehtosopimusta. Oikeustapausten ja ennakkotulkintojen puuttuessa tapaus oli ollut varsin epäselvä siltä osin, oliko todella ollut kysymys työrauhavelvoitteen rikkomisesta. Näillä syillä Metallityöväen Liitto on pyytänyt kanteen hylkäämistä.

Autoalan Työnantajaliitto on toisessa kanteessaan ilmoittanut, että Suomen Auto Oy:n Malmin autokorjaamossa, jonka työntekijät olivat järjestäytyneet Metallityöväen Liittoon kuuluviin Helsingin autokorjaamotyöväen ammattiosastoon ja Helsingin Autokorjaajat r.y:een, työntekijät olivat jarruttaneet työtä 28.2.1979 lukien. Viikolla 10 oli luottamusmies esittänyt vaatimuksen palkkojen korottamisesta yli työehtosopimuksessa sovitun eli siten, että kiinteään palkanosaan jo suoritetun työehtosopimuksen mukaisen yleiskorotuksen lisäksi suoritettaisiin korotus myös palkan liikkuvaan osaan. Kun vaatimukseen ei ollut suostuttu, työntekijät olivat painostaakseen työnantajaa suostumaan siihen lisänneet jarruttamista siten, että työvauhti oli pudonnut noin puoleen entisestä viikon 10 kuluessa. Sen jälkeen jarrutus oli edelleen jatkunut saman asteisena. Jarrutukseen olivat osallistuneet kaikki korjaamon 33 työntekijää, mukaan luettuna luottamusmies ja varaluottamusmies. Työnantajan toimesta oli vaadittu työrauhan palauttamista, mutta tuloksetta.

Espoon Autotalo Oy:ssä, jonka korjaamon työntekijät olivat järjestäytyneet Helsingin Autokorjaamotyöväen ammattiosastoon, oli luottamusmies 5.3.1979 samoin esittänyt vaatimuksen palkkojen korottamisesta työehtosopimuksessa sovittua enemmän eli siten, että kiinteään palkan osaan jo suoritetun työehtosopimuksen mukaisen yleiskorotuksen lisäksi suoritettaisiin korotus myös palkan liikkuvaan osaan. Kun vaatimukseen ei ollut suostuttu, olivat työntekijät aloittaneet työnantajan painostamiseksi jarrutuksen aamulla 7.3.1979. Jutun pääkäsittelypäivänä edelleen jatkuneeseen jarrutukseen osallistuivat kaikki korjaamon 25 työntekijää, mukaanluettuina luottamusmies ja varaluottamusmies. Luottamusmieheltä oli vaadittu työrauhan palauttamista, mutta turhaan.

L.V. Auto Oy:ssä, jonka korjaamon työntekijät olivat järjestäytyneet Helsingin autokorjaamotyöväen ammattiosastoon, oli luottamusmies aamulla 15.3.1979 myös esittänyt edellä esitetyn kaltaisen vaatimuksen palkkojen korottamisesta työehtosopimuksessa sovittua enemmän. Saman tien työntekijät olivat aloittaneet istumalakon vaatimuksen tukemiseksi. Samalla oli vaadittu, että vaatimukseen tulisi suostua kello 12 mennessä. Kello 12 työtaistelu oli laajennut siten, että työntekijät olivat poistuneet työpaikoiltaan. Istumalakkoon olivat osallistuneet myös luottamusmies ja varaluottamusmies.

Nämä työtaistelut, joiden johdosta luottamusmiehiä oli vaadittu palauttamaan työrauha, olivat kohdistuneet ainakin työehtosopimuksen ja sen allekirjoituspöytäkirjan työpalkkoja ja niiden korottamista koskeviin määräyksiin sekä työehtosopimuksen työrauha- ja neuvottelumääräyksiin. Autoalan Työnantajaliitto oli vaatinut Metallityöväen Liitolta toimenpiteitä työrauhan palauttamiseksi kahdessa ensinmainitussa yrityksessä tapahtuneen työtaistelun osalta 12.3.1979 sekä kirjallisesti seuraavana päivänä. Kolmannen yrityksen osalta oli vastaava vaatimus esitetty 15.3.1979. Sen paremmin Metallityöväen Liitto kuin luottamusmiehetkään eivät olleet ryhtyneet toimenpiteisiin työtaistelujen lopettamiseksi, jotka kaikki olivat edelleen jatkuneet jutun pääkäsittelypäivänä. Näillä perusteilla Autoalan Työnantajaliitto on vaatinut, että Metallityöväen Liitto, Helsingin autokorjaamotyöväen ammattiosasto ja Helsingin Autokorjaajat r.y. kaikki tuomittaisiin työrauhavelvollisuutensa rikkomisesta hyvityssakkoon.

Metallityöväen Liitto on kanteeseen vastatessaan ilmoittanut, että Suomen Auto Oy:n osalta kysymyksessä ei ollut sellainen työn jarrutus, joka voitaisiin katsoa työtaistelutoimenpiteeksi. Työpaikkakohtaisesti oli sovittu jo toistakymmentä vuotta, että urakkatyössä oli käytetyn ajan ja voittoajan kertoimien suhde 1:1. Tässä korjaamossa työnantaja oli muuttanut tämän suhteen jo keväällä 1978 työntekijöitten mielestä huonommaksi, minkä johdosta neuvotteluja oli yritetty käydä aina vuodenvaihteeseen saakka. Työnantaja oli kuitenkin jarruttanut näitä neuvotteluja niin, että mihinkään tuloksiin ei ollut päästy. Koska talokohtaisista urakkapalkkausperusteista ei ollut saatu edes kunnolla neuvotelluksi, ei työntekijäin mielestä urakkatöihin ollut edellytyksiä. Tämän vuoksi työntekijät olivat siirtyneet tekemään työehtosopimuksen 7 §:n mukaisesti työtä tuntipalkalla. Työehtosopimus ei liioin velvoittanut työntekijöitä työskentelemään suorituspalkalla, koska kummatkin palkkausmuodot olivat vaihtoehtoisia. Työehtosopimuksen 9 §:n 1 ja 2 momentti olivat suosituksia. Koska töitä ei ollut laiminlyöty, vaan töissä oli noudatettu yleisesti käytössä olevia työehtosopimuksen tarkoittamia ohjeaikoja, ei kysymyksessä ollut työn jarruttaminen.

Espoon Autotalo Oy:n korjaamon tapahtumien taustalla oli niin ikään ollut käytetyn ajan ja voittoajan kertoimien suhde. Työnantajan menettely oli täällä ollut erityisen mielivaltaista. Siten oli esimerkiksi käytetyn ajan kerroin ollut 1.9.1978 eräissä tapauksissa 1432 ja voittoajan kerroin sama 1 432. Vuoden 1979 alusta edellinen kerroin oli pysynyt samana, mutta voittoajan kerroin on pudotettu lukuun 1312. Helmikuun 1 päivänä käytetyn ajan kerroin oli nostettu lukuun 1519, mutta voittoajan kerroin oli säilytetty entisellään. Jo 7 vuotta oli työpaikalla ollut sovittuna, että kertoimien suhde oli 1:1. Tällainen oli tilanne ollut vielä esimerkkitapauksen ensimmäisessä vaiheessa, mutta vastoin työpaikalla sovellettua pitkäaikaista käytäntöä ja sovittua menettelyä työnantaja oli yksipuolisesti alentanut tammikuun alussa 1979 voittoajan kerrointa 120 penniä. Uusien sopimusten tuomat 87 penniä työnantaja oli kyllä ottanut mukaan käytetyn ajan kertoimeen, mutta jättänyt palauttamatta entisen suhteen. Lisäksi työnantajalta oli puuttunut neuvotteluhalukkuutta. Tyytymättömyys oli juontanut alkunsa siis jo edellisen sopimuksen ajalta. Koska talokohtaisista urakkaehdoista ei ollut päästy sopimukseen, eivät työntekijät olleet kiinnostuneita suorituspalkkauksesta työnantajan yksipuolisesti esittämillä ehdoilla, vaan olivat tyytyneet tekemään työtä aikatyönä työehtosopimuksen 7 §:n mukaisella tuntipalkalla. Töitä ei ollut laiminlyöty, vaan tuntitöissä oli noudatettu yleisesti käytössä olevia työkohtaisia ohjeaikoja. Mitään vaatimuksia auto- ja korjausalan työehtosopimuksen muuttamiseksi ei ollut esitetty eikä siten ollut syyllistytty jarrutukseen.

L.V. Auto Oy:n osalta Metallityöväen Liitto on myöntänyt, että työntekijät olivat keskeyttäneet työnsä 15.3.1979 iltapäivällä ja samoin seuraavana päivänä. Tässäkään tapauksessa ei kuitenkaan mitään vaatimuksia ollut kohdistettu työehtosopimukseen. Sen sijaan kysymys oli korjaamon oman paikallisen työ- ja palkkasopimuksen sisällöstä. Paikallinen edelleen voimassa oleva sopimus oli laadittu 25.5.1978. Työnantaja oli kuitenkin yksipuolisesti muuttanut sopimuksessa olevan palkkiopalkkauskaavan eräitä kertoimia huonommiksi ja kieltäytynyt samalla neuvottelemasta asiasta työntekijäin pyynnöstä huolimatta. Lakko ei ollut kohdistunut työehtosopimuksen palkkamääräyksiin eikä muihinkaan työehtosopimuksen kohtiin. Sen sijaan tällä lakolla oli pyritty painostamaan työnantajaa noudattamaan yhteisesti sovittua paikallista työ- ja palkkasopimusta, joka ei ollut työehtosopimus.

Työntekijäpuolen käsitys esillä olevasta ongelmasta Suomen Auto Oy:n ja Espoon Autotalo Oy:n osalta oli edellä olevan mukaisesti siis se, että työehtosopimuksen 9 §:n suositusluontoisuuden vuoksi työntekijöillä ei ollut yleistä velvollisuutta tehdä urakkatyötä eikä varsinkaan työnantajan työpaikkakohtaisesti yksipuolisesti määräämillä urakkaehdoilla, vaan heillä oli myös tuntityön mahdollisuus työkohtaisten ohjeaikojen puitteissa. Tämän perustellun käsityksensä mukaan työntekijät eivät katsoneet kohdistaneensa mitään kiellettyä työtaistelutoimenpidettä työnantajaan eivätkä syyllistyneensä työrauhavelvollisuuden rikkomiseen. Myöskään L.V. Auto Oy:n tapauksessa eivät työntekijät katsoneet rikkoneensa työrauhavelvollisuutta, koska kysymyksessä ei ollut työehtosopimuksen vaan paikallisen sopimuksen soveltaminen. Joka tapauksessa työnantajan käyttäytyminen esille tulleessa tapauksessa oli ollut erityisen mielivaltaista samalla kun työnantajalta oli puuttunut lähes täysin neuvottelu- ja sovitteluhalukkuus.

Kysymys siitä, olivatko työntekijöiden toimenpiteet olleet työrauhavelvollisuuden vastaisia, oli ammattiosastojen ja liiton mielestä ollut epäselvä varsinkin kun asiaan soveltuvaa oikeustapausta ei ollut löytynyt. Koska työnantajapuoli oli kuitenkin katsonut kysymyksessä olevan työtaistelutoimenpiteen, olivat ammattiosastojen puheenjohtajat ja pääluottamusmiehet ottaneet yhteyttä työhuonekuntiin kehottaen noudattamaan työehtosopimusta. Samoin oli menetellyt Metallityöväen Liitto. Sekä liitto että ammattiosastot katsoivat siten täyttäneensä velvollisuutensa työrauhan suhteen. Näillä syillä Metallityöväen Liitto on pyytänyt kanteen hylkäämistä.

Asianosaiset ovat vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista.

Helsingin autokorjaamotyöväen ammattiosasto ja Helsingin Autokorjaajat r.y. ovat olleet jutuissa kuultavina.

Työtuomioistuin on tutkinut jutut ja katsoo niissä selvitetyksi, että sitten kun auto- ja konekorjaamoalalla oli solmittu vuoden 1979 työehtosopimus ja sen allekirjoituspöytäkirjassa ja asianosaisliittojen yhdessä laatimissa soveltamisohjeissa sovittu palkkojen yleiskorotuksesta ja sen toteuttamisesta urakkapalkkauksessa, työntekijät ovat kanteissa tarkoitetuissa Aro-Yhtymä Oy:n, Suomen Auto Oy:n ja Espoon Autotalo Oy:n autokorjaamoissa vaatineet, että näissä korjaamoissa käytetyssä aikaurakkajärjestelmässä olisi samoin kuin aikaisempina vuosina käytetyn ajan kerrointa korotettava yleiskorotuksen verran ja voittoajan kerrointa samassa suhteessa ilman että tällöin sovellettaisiin korjauskerrointa soveltamisohjeissa edellytetyllä tavalla. Vastaavalla tavalla on yleiskorotus vaadittu toteutettavaksi myös L.V. Auto Oy:n korjaamossa käytännössä olevassa paikalliseen sopimukseen perustuvassa urakkapalkkajärjestelmässä. Kun työnantajat eivät ole suostuneet näihin vaatimuksiin, ovat työntekijät ilmoittaneet siirtyvänsä urakkatyöstä aikatyöhön, ja saavutetut työn tulokset ovat alentuneet varsin olennaisesti. Tilanne korjaamoissa on jatkunut samanlaisena jutun pääkäsittelypäivään asti. Työntekijäpuolelta on selitetty työn tulosten alentumisen johtuneen vain siirtymisestä urakkatyöstä aikatyöhön ja työvauhdin edelleen vastaavan asianomaisissa korjaamoissa sovellettuja ohjeaikoja. Työtuomioistuin katsoo asiassa esitetyn selvityksen kuitenkin osoittavan, että mainitut ohjeajat ovat muodostuneet yksinomaan palkanlaskentatekijöiksi ilman että ne vastaisivat aikatyön normaalijoutuisuutta. Siitä riippumatta, onko työntekijöillä työehtosopimuksen ja työsopimustensa nojalla ollut oikeus siirtyä halutessaan urakkatyöstä aikatyöhön - mitä kysymystä ei ole saatettu työtuomioistuimen ratkaistavaksi - ovat työn tulokset ainakin Aro-Yhtymä Oy:n, Suomen Auto Oy:n ja Espoon Autotalo Oy:n autokorjaamoissa alentuneen niin paljon ja niin yleisesti, että tämä kerrotuissa olosuhteissa työtuomioistuimen mielestä osoittaa työntekijöiden näissä korjaamoissa, sen sijaan että olisivat saattaneet riitakysymyksen käsiteltäväksi työehtosopimuksen mukaisessa neuvottelujärjestyksessä, yhteisesti alentaneen työvauhtiaan tukeakseen kantaansa edellä kerrotuissa palkankorotusriidoissa ja ryhtyneen siten työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan palkankorotusmääräyksiin kohdistuneeseen työtaistelutoimenpiteeseen. L.V. Auto Oy:n työntekijät puolestaan ovat vastaavaa vaatimustaan tukeakseen olleet kahtena päivänä osan työpäivää lakossa.

Työtaisteluihin ovat osallistuneet Aro-Yhtymä Oy:n korjaamossa pääluottamusmies, hänen tehtäviään hänen talvilomansa aikana hoitanut varapääluottamusmies ja kuusi osaston luottamusmiestä sekä Suomen Auto Oy:n ja Espoon Autotalo Oy:n korjaamoissa kummassakin luottamusmies. Näyttämättä on jäänyt, että L.V. Auto Oy:n luottamusmies olisi osallistunut työtaisteluun. Luottamusmiesten toiminnasta vastaa Helsingin Autokorjaamotyöväen ammattiosasto, joka on heidät asettanut tehtäväänsä. Ammattiosastojen ja Metallityöväen Liiton ei ole edes väitetty ryhtyneen sanottaviin toimenpiteisiin saadakseen työntekijät lopettamaan työtaistelunsa. Vastaajapuolen puolustuksekseen esittämä käsitys, että olisi epäselvää, ovatko työtaistelutoimenpiteet kohdistuneet työehtosopimukseen, on työtuomioistuimen mielestä täysin vakiintuneen käytännön valossa perusteeton.

Edellä olevilla perusteilla työtuomioistuin harkitsee työehtosopimuslain 8, 9 ja 10 §:n nojalla oikeaksi tuomita Helsingin autokorjaamotyöväen ammattiosaston maksamaan Autoalan Työnantajaliitolle hyvityssakkoa työrauhavelvollisuuden rikkomisesta 3 000 markkaa N:o.34 sekä Helsingin Autokorjaajat r.y:n ja Metallityöväen Liiton valvontavelvollisuutensa laiminlyömisestä, edellisen 1 000 markkaa ja jälkimmäisen 3 500 markkaa. Tämän ohessa on Helsingin autokorjaamotyöväen ammattiosaston, Helsingin Autokorjaajat r.y:n ja Metallityöväen Liiton yhteisvastuullisesti korvattava Autoalan Työnantajaliiton oikeudenkäyntikulut 1 800 markalla.

Työtuomioistuimessa läsnä juttua ratkaistaessa: Suviranta, puheenjohtaja, Kourilehto, Sarkko, P. Hämäläinen, Parkkinen, M. Virtanen, Hyppönen, Lankinen ja Tammenmaa.

Tuomio oli yksimielinen.