31.12.2008

PÄÄTÖKSET, JOIHIN ON HAETTU MUUTOSTA

Energiamarkkinavirasto (jäljempänä myös virasto tai EMV) on 13.12.2007 antamillaan päätöksillä vahvistanut verkonhaltijoiden noudatettavaksi päätösten liitteessä 1 (myös markkinaoikeuden päätöksen liitteenä 1) ilmoitetut menetelmät verkkotoiminnan tuoton ja siirtopalvelusta perittävien maksujen määrittämiseksi 1.1.2008 alkaneella ja 31.12.2011 päättyvällä valvontajaksolla.

Energiamarkkinavirasto on perustellut päätöksiään yhdenmukaisesti seuraavasti.

Asianosainen harjoittaa sähkömarkkinalain mukaista luvanvaraista sähköverkkotoimintaa ja on siten sähkömarkkinalain 3 §:n 8 kohdassa määritelty verkonhaltija.

Sähkömarkkinalain 38 a §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan Energiamarkkinaviraston tulee päätöksellään vahvistaa verkonhaltijan noudatettavaksi menetelmät verkonhaltijan verkkotoiminnan tuoton ja siirtopalvelusta perittävien maksujen määrittämiseksi ennen menetelmien käyttöönottamista. Vahvistuspäätös on sähkömarkkinalain 38 a §:n 3 momentin mukaan voimassa neljän vuoden pituisen valvontajakson ajan.

Asianosaisen on otettava vahvistettavat menetelmät huomioon siirtopalvelusta perittävien maksujen suuruutta määrittäessään valvontajakson aikana. Vahvistettavat menetelmät kattavat verkkotoimintaan sitoutuneen pääoman arvostusperiaatteet, verkkotoimintaan sitoutuneelle pääomalle hyväksyttävän tuoton määrittämistavan, verkkotoiminnan tuloksen määrittämistavan sekä sen edellyttämän tuloslaskelman ja taseen oikaisun. Osana menetelmiä Energiamarkkinavirasto vahvistaa sähköntoimituksissa tapahtuneiden keskeytysten aiheuttaman haitan määrittämistavan sekä verkkotoiminnan tehostamiseen kannustavan tavoitteen ja sen määrittämistavan sekä menetelmän, jolla tehostamistavoitetta sovelletaan hinnoittelussa.

Sähkömarkkinalain 38 a §:n 2 momentin mukaan vahvistuspäätöksen on perustuttava sähkömarkkinalain 3, 4 ja 6 a luvussa sekä verkkoon pääsyä koskevista edellytyksistä rajat ylittävässä sähkön kaupassa annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EY) N:o 1228/2003 säädettyihin perusteisiin. Sähkön jakeluverkkotoiminnan hinnoittelussa noudatettavien menetelmien osalta sovelletaan sähkömarkkinalain 3 luvun 10 ja 14 §:ssä säädettyjä hinnoitteluperiaatteita.

Sähkömarkkinalain 10 §:n 1 momentin mukaan verkonhaltijan on kohtuullista korvausta vastaan myytävä sähkön siirtopalveluja niitä tarvitseville verkkonsa siirtokyvyn rajoissa (siirtovelvollisuus). Sähkömarkkinalain 14 §:n 2 momentin mukaan verkkopalvelujen hinnoittelun on oltava kohtuullista.

Hallituksen esityksessä sähkömarkkinalaiksi (HE 138/1994) ja sen 14 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa on todettu, että monopoliasemassa olevalta verkkotoiminnalta tulee edellyttää hinnoittelun kohtuullisuutta. Perusperiaatteena on, että hinnoittelun tulisi vastata toiminnan kustannuksia. Toisaalta perusteluissa on todettu, että hinnoittelun tulisi turvata riittävä tulorahoitus ja vakavaraisuus. Tulot saisivat kattaa verkon ylläpidon, käytön ja rakentamisen kohtuulliset kustannukset sekä antaa sitoutuneelle pääomalle kohtuulliseksi katsottavan tuoton.

Eduskunnan talousvaliokunta on sähkömarkkinalakiesitystä koskevassa mietinnössään (TaVM 56/1994) katsonut, että verkonhaltijoiden keräämien maksujen tulee vastata verkon ylläpidon kustannuksia. Tämän lisäksi verkonhaltijalla on oikeus odottaa, että tulonmuodostus on riittävä sähköverkon kehittämiseen. Pakollisten käyttö-, ylläpito- ja kehittämiskustannusten kattamisen jälkeen tulonmuodostuksen tulee antaa verkonhaltijalle kohtuullinen tuotto sitoutuneelle pääomalle. Valiokunta on lähtenyt siitä, että tuoton kohtuullisuuden arvioinnissa otetaan huomioon sijoituksen vähäinen riskipitoisuus, alhaiset rahoituskulut ja laitteiston pitkä käyttöikä.

Energiamarkkinavirastolle on sähkömarkkinalaissa jätetty laaja harkintavalta hinnoittelun kohtuullisuutta koskevan arviointimenetelmän valinnassa. Vahvistettavat menetelmät perustuvat olennaisin osin 1.1.2005 alkaneelle ja 31.12.2007 päättyneelle valvontajaksolle vahvistettuihin lainvoimaisiin menetelmiin.

Päätöksissä vahvistettavien menetelmien perusteella Energiamarkkinavirasto laskee ja vahvistaa sähkömarkkinalain 38 c §:n nojalla annettavilla erillisillä valvontapäätöksillä valvontajakson päätyttyä verkonhaltijan verkkotoiminnan toteutuneen ja kohtuullisen tuoton valvontajakson ajalta. Energiamarkkinavirasto ottaa valvontapäätöstä koskevassa laskelmassa huomioon myös edelliseltä 1.1.2005 alkaneelta ja 31.12.2007 päättyneeltä valvontajaksolta asianosaiselle Energiamarkkinaviraston päätöksellä vahvistetun verkkotoiminnan tuoton yli- tai alijäämän.

Energiamarkkinavirasto on todennut päätöksissään voimassaolon osalta, että se soveltaa päätöksillä vahvistettuja menetelmiä 1.1.2008–31.12.2011 tapahtuvan hinnoittelun kohtuullisuuden valvontaan ja että se voi muuttaa päätöksiä uusilla päätöksillä joko verkonhaltijan hakemuksesta tai omasta aloitteestaan siten kuin sähkömarkkinalain 38 b §:ssä säädetään.

Päätöksiä on ollut noudatettava muutoksenhausta huolimatta.

ASIAN KÄSITTELY MARKKINAOIKEUDESSA

VALITUKSET

Vaatimukset

Etelä-Pohjanmaan Alueverkko Oy, Kittilän Alueverkko Oy, PVO-Alueverkot Oy, Satapirkan Sähkö Oy, Satavakka Oy ja Sähkö-Virkeät Oy ovat vaatineet yhteisessä valituksessaan ensisijaisesti, että markkinaoikeus muuttaa Energiamarkkinaviraston kunkin valittajan osalta tekemää päätöstä

1. tuottopohjan osalta niin, että tasetta oikaistaessa taseesta ei eliminoida taseen vastaaviin kuuluvia muita kuin laina- ja sijoitusluonteisia saamisia, eli niin, että saamisten eliminointiin sovelletaan samaa menettelyä kuin ensimmäisellä valvontajaksolla 2005–2007, ja

2. verkkotoiminnan oikaistun toteutuneen tuloksen laskennan osalta niin, että rahoitusomaisuuden (rahoitusarvopaperit, rahat ja pankkisaamiset sekä näihin rinnastettavissa olevat erät, jäljempänä myös rahoitukselliset erät) kustannus otetaan huomioon vähennyksenä, jonka määrä saadaan kertomalla verkonhaltijan taseen mukaiset rahoitukselliset erät WACC-mallissa (Weighted Average Cost of Capital) sovellettavan vieraan pääoman kustannuksen kertoimella (riskitön korkokanta + 0,6 %). Rahoitukselliset erät voidaan kuitenkin ottaa huomioon enintään siihen määrään saakka, jolla verkonhaltija saavuttaa Yritystutkimus-neuvottelukunta ry:n maksuvalmius-määritelmän mukaan tyydyttävän maksuvalmiuden minimitason eli niin sanotun Current ratio -arvon yksi (1). Rahoitusomaisuuden kustannus on laskettava vain tässä tarkoitetuille rahoituksellisille erille eikä sitä vastoin esimerkiksi myynti- ja siirtosaamisille siinäkin tapauksessa, että valitusta ei hyväksyttäisi rahoituksellisten erien huomioon otettavaa enimmäismäärää koskevilta osin.

Sen varalta, että valitusta ei hyväksyttäisi vaatimuskohdan 1 osalta, valittajat ovat vaatineet kohdan 2 osalta toissijaisesti, että vähennyksenä huomioon otettava kustannus lasketaan rahoitusomaisuudelle sellaisena, kuin Energiamarkkinavirasto on määritellyt sen valituksenalaisissa päätöksissään.

Valittajat ovat vaatineet kummankin vaatimuskohdan osalta toissijaisesti, että markkinaoikeus kumoaa edellä mainitut päätökset ja palauttaa asian Energiamarkkinavirastoon päätösten muuttamiseksi ensisijaisesti vaadituin tavoin.

Valittajat ovat lisäksi vaatineet, että markkinaoikeus velvoittaa Energiamarkkinaviraston korvaamaan niiden yhteiset arvonlisäverottomat oikeudenkäyntikulut markkinaoikeudessa 7.787,70 eurolla korkoineen.

Perusteet

Yleistä

Valituksenalaiset päätökset sisältävät eräitä muutoksia ensimmäisellä valvontajaksolla 2005–2007 sovellettuihin menetelmiin, joita markkinaoikeus on muuttanut 21.12.2006 antamillaan päätöksillä. Näistä muutoksista alueverkonhaltijoiden kannalta keskeisin on lyhyt- ja pitkäaikaisten saamisten eliminointi tuottopohjasta.

Valituksissa ei haeta muutosta markkinaoikeuden ensimmäisen valvontajakson osalta antamissa päätöksissä käsiteltyihin valvontamallin kohtiin tai parametreihin lukuun ottamatta rahoitusomaisuuden kustannuksen määrittämisessä käytettävää mallia, jota markkinaoikeus on mainituissa päätöksissään kehottanut Energiamarkkinavirastoa edelleen kehittämään.

Energiamarkkinavirasto on jatkanut valituksenalaisissa päätöksissä menettelyään, jossa se on jatkuvasti pyrkinyt tarkoitushakuisesti kehittämään kohtuullisen hinnoittelun valvontamallia verkonhaltijoiden sallittua tuottoa ja käyttäjien maksamia sähkön siirtomaksuja alentavaan suuntaan. Vahvistuspäätösten entisestään alentama sallittu kohtuullinen tuotto on niin alhainen, että se tekee sähkön siirrosta pitkällä aikavälillä liiketoimintana ja sijoituskohteena kannattamatonta. Seurauksena on sähköverkkoliiketoiminnan näivettyminen ja sähköverkkojen toimintavarmuuden heikkeneminen. Jo nyt sähköverkonhaltijoiden investoinnit sähköverkkoihin ovat pienempiä kuin verkoista tehtävät tasapoistot, mikä osaltaan osoittaa, ettei sähköverkkoliiketoimintaa pidetä nykyisellä tuottotasolla kannattavana sijoituskohteena. Sähköverkkoihin investoidaan nimenomaan vähemmän kuin verkkojen ikä ja kunto huomioon ottaen olisi tarpeellista.

Lyhyt- ja pitkäaikaiset saamiset

Energiamarkkinavirasto on pitänyt vielä päätöksiä valmistellessaan lähtökohtanaan markkinaoikeuden 21.12.2006 antamissa päätöksissä vahvistettua mallia, jossa oikaistun taseen osoittamasta verkkotoimintaan sitoutuneesta pääomasta eliminoidaan rahoitusomaisuuteen kuuluvina rahoitusarvopaperit, rahat ja pankkisaamiset sekä niihin rinnastettavat erät.

Energiamarkkinavirasto on kuitenkin aikaisemmasta kohtuullisuusvalvonnan ratkaisukäytännöstä poiketen, täysin yllättäen, ilman verkonhaltijoiden hallintolain 34 §:n mukaista kuulemista ja vastoin hallintolain 6 §:ssä mainittuja periaatteita päättänyt eliminoida sähköverkkotoiminnan oikaistun taseen vastaavista myös lyhyt- ja pitkäaikaiset saamiset kokonaisuudessaan. Tälle päätökselle ei ole olemassa enempää rahoitusteoreettisia kuin muitakaan perusteita. Virastokaan ei ole perustellut ratkaisuaan muutoin kuin ylimalkaisella viittauksella rahoitusomaisuuden määritelmään kirjanpitolain 4 luvun 4 §:ssä. Kirjanpitolain määritelmillä ei ole kuitenkaan merkitystä asiassa, jossa määritellään tuottopohjaa sähköverkkotoiminnan tuoton kohtuullisuusvalvontaa varten.

Kaikkien saamisten eliminointia ei voida perustella myöskään rahoitusteorialla, sillä valituksissa tarkoitetut saamiset liittyvät nimenomaan sähköverkkotoimintaan. Kysymys on käytännössä myynti- ja siirtosaamisista, jotka ovat välittömästi sähköverkkoliiketoimintaan liittyviä eriä ja jotka eivät mahdollista Energiamarkkinaviraston aikaisemmissa rahoitusomaisuuden eliminointia koskevissa perusteluissa uhkakuvana nähtyä ylisuuren kassan ylläpitämistä.

Energiamarkkinaviraston uusi tulkinta rahoitusomaisuudesta on siten mielivaltainen ja tarkoitushakuinen. Jos kaikkien lyhyt- ja pitkäaikaisten saamisten eliminointi tuottopohjasta kuitenkin hyväksytään, saamisten kirjanpidollinen vastinpari lyhytaikaiset korottomat velat tulisi periaatteessa samalla jättää pois taseen oikaisuerän laskennasta. Tällöin korottomien velkojen eliminoinnista aiheutuva ”tyhjiö” oikaistun taseen vastattavissa tulisi ”täytettäväksi” kasvattamalla omaan pääomaan kohdistettavaa oikaistun taseen tasauserää. Valittajat eivät ole kuitenkaan esittäneet tämänsisältöistä toissijaista vaatimusta.

Valituksenalaisia päätöksiä on muutettava vaaditulla tavalla viime kädessä päätöksiä valmisteltaessa tapahtuneen menettelyvirheen perusteella.

Rahoitusomaisuuden kustannus

Energiamarkkinavirasto on päätöksissään sinänsä hyväksynyt sen markkinaoikeuden vahvistaman lähtökohdan, että sähköverkkotoiminnan harjoittaminen edellyttää määrättyä rahoitusomaisuutta ja että verkkotoiminnan harjoittamisen turvaamiseksi välttämättömästä rahoitusomaisuudesta aiheutuva kustannus on otettava huomioon verkkotoiminnan tuoton ja sähkön siirtomaksujen kohtuullisuutta arvioitaessa.

Markkinaoikeus on kuitenkin 21.12.2006 antamissaan päätöksissä korostanut, että päätöksissä vahvistettu malli oli rahoitusomaisuuden kustannuksen huomioon ottamista koskevilta osin esitelty vasta markkinaoikeuden suullisessa käsittelyssä, minkä vuoksi sitä ei ollut voitu valmistella kovinkaan perusteellisesti. Markkinaoikeus on siksi kehottanut Energiamarkkinavirastoa kehittämään valvontamallia edelleen muun muassa sen osalta, mikä osa rahoitusomaisuudesta on otettava huomioon oikaistua tulosta laskettaessa. Virasto ei ole kuitenkaan selvittänyt markkinaoikeuden esille nostamia kysymyksiä, vaan se on omaksunut valituksenalaisiin päätöksiinsä sellaisenaan markkinaoikeuden vahvistaman kompromissiratkaisun, jossa rahoitusomaisuudesta otetaan huomioon viittä prosenttia verkonhaltijan liikevaihdosta vastaava osa ja joka ei ilmeisestikään ole nojautunut mihinkään perusteltuun lähteeseen. Rahoitusomaisuuserien summaa ei ole syytä verrata prosenttiosuuteen liikevaihdosta, vaan riittävän rahoitusomaisuuden kustannuksen laskemisen tulee perustua yleisesti hyväksyttyihin rahoitusteorian periaatteisiin ja liiketoiminnan harjoittamisessa kohdattaviin lainalaisuuksiin. Vaikka rahoitusomaisuuden määrän vertaaminen liikevaihtoon on sinänsä ollut ensimmäistä valvontajaksoa koskevista vahvistuspäätöksistä valitettaessa eräiden jakeluverkonhaltijoiden vaatima menetelmä, nyt vaaditun menetelmän on valvontamallia tarkemmin analysoitaessa havaittu olevan perustellumpi vaihtoehto.

Rahoitusomaisuudesta tulee ottaa huomioon määrä, joka on käytännössä verkkotoiminnassa välttämätön yhtäältä säännöllisten maksujen hoitamiseksi ja toisaalta yllättäviin menoihin varautumiseksi. Päätöksissä vahvistettua mallia oikeampaan lopputulokseen johtava tapa onkin määrittää tarvittavan rahoitusomaisuuden määrä maksuvalmius- tai niin sanotun Current ratio -tunnusluvun perusteella eli vertaamalla rahoitusomaisuuden määrää verkonhaltijan tilinpäätöksen mukaiseen lyhytaikaiseen vieraaseen pääomaan. Tämä menetelmä on käytössä rahoitusteoriassa ja yritysten arvioinnissa yleisemminkin. Current ratio -tunnuslukua käytetään muun ohella Yritystutkimusneuvottelukunta ry:n ohjeiden mukaisessa yritysten tilinpäätösanalyysissä sekä yritysten luottoluokitusten perusteena esimerkiksi pankeissa ja muissa rahoituslaitoksissa.

Current ratio -tunnusluku määritellään jakamalla vaihto-omaisuuden ja rahoitusomaisuuden summa lyhytaikaisen vieraan pääoman määrällä. Vieras pääoma voi tällöin olla joko korotonta tai korollista, vaikka alueverkonhaltijoiden kohdalla lyhytaikainen vieras pääoma onkin käytännössä lähinnä korotonta. Lyhytaikaiseen vieraaseen pääomaan eivät sen sijaan kuulu liittymismaksut eivätkä muutkaan mahdolliset korottomat pitkäaikaiset vieraat pääomat. Tunnusluku mittaa yrityksen tilinpäätöshetkistä ”rahoituspuskuria”, ja siinä ajatellaan sekä vaihto- että rahoitusomaisuuden olevan realisoitavissa lyhytaikaisista velvoitteista selviämiseksi. Yrityksen maksuvalmius voidaan Yritystutkimus-neuvottelukunta ry:n ohjeiden mukaan luokitella hyväksi, jos yrityksen tunnusluku on yli lukuarvon kaksi, tyydyttäväksi, jos tunnusluku saa arvon yhdestä kahteen, ja heikoksi, jos tunnusluku jää alle yhden.

Current ratio -tunnuslukuun perustuva rahoitusomaisuuden kustannus on Energiamarkkinaviraston vahvistamaan malliin nähden ylivoimainen myös seuraavista syistä. Verkkotoiminnan liikevaihto voi vaihdella ilman, että vaihtelu vaikuttaa verkonhaltijan velvollisuuteen suoriutua maksuistaan kaikissa tilanteissa. Taseeseen kirjattu lyhytaikainen koroton vieras pääoma kuvaa puolestaan hyvin sitä määrää juoksevia kuluja, jotka tulevat maksuun lyhyen ajan kuluessa. Yrityksen tulee kyetä suoriutumaan näistä lyhytaikaisista velvoitteistaan yllättävän taloudellisen kriisinkin kohdalla joutumatta realisoimaan pysyvää omaisuuttaan (sähköverkkoa).

LAUSUNTO

Vaatimukset

Energiamarkkinavirasto on vaatinut, että valitukset hylätään perusteettomina ja että valittajat velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan sille asian suullisesta käsittelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut 2.421,54 eurolla korkoineen.

Perusteet

Yleistä

Energiamarkkinavirasto on tehnyt vahvistuspäätöksensä energiamarkkinavirastosta annetusta laista ja sähkömarkkinalaista ilmenevän toimivaltansa puitteissa. Se on noudattanut päätöksiä tehdessään sähkömarkkinalain säännöksiä sekä ottanut huomioon myös säännöksiä koskevista lainvalmisteluasiakirjoista ilmenevät perustelut, säännösten taustalla olevan Euroopan yhteisöjen sähkön sisämarkkinadirektiivin 2003/54/EY säännökset ja tavoitteet sekä kohtuullisen tuoton valvontaa koskevan oikeuskäytännön. Virasto on niin ikään noudattanut hallintolakia ja suhteuttanut harkintavallan käyttönsä yleisiin hallinto-oikeudellisiin periaatteisiin. Päätökset eivät siten ole perustuneet virheelliseen lain soveltamiseen.

Päätöksissä vahvistettu laskentamalli on pääosin samanlainen kuin ensimmäisen valvontajakson 2005–2007 laskentamalli. Poikkeuksina ovat lähinnä laatukannustin arviointimenetelmien osina sekä rahoitusomaisuuden määritelmän täsmentäminen vastaamaan kirjanpitolain määritelmää.

Väitteet Energiamarkkinaviraston tarkoitushakuisesta menettelystä kohtuullisen tuoton pienentämiseksi ovat perusteettomia. Sähkön jakeluverkonhaltijoiden yhteenlaskettua liikevaihtoa on ollut mahdollista nostaa 1–2 prosenttia vuoden 2003 tasosta jo ensimmäiselle valvontajaksolle annettujen vahvistuspäätösten perusteella. Tämän jälkeen markkinaoikeus on vielä muuttanut päätöksiä verkonhaltijoiden sallittua tuottoa korottaneella tavalla. Energiamarkkinavirasto ei ole analysoinut valvontamallien eroja riittävästi voidakseen ottaa kantaa siihen, onko verkonhaltijoille saatettu sallia ennen 1.1.2005 suurempi tuotto kuin etukäteiseen valvontamalliin siirtymisen jälkeen. Viraston tähänastiset laskelmat ensimmäiseltä valvontajaksolta osoittavat kuitenkin, että verkonhaltijat eivät ole sillä jaksolla perineet niille sallittua tuottoa täysimääräisesti, mikä viittaa siihen, että valvontamallin sallima tuotto on ollut riittävä.

Virheellinen on myös väite verkonhaltijoiden investointien jäämisestä verkosta tehtyjä tasapoistoja pienemmiksi. Virastolle ilmoitettujen tietojen perusteella sähköverkkotoiminnan kokonaisuudesta lasketut investoinnit ovat vuosina 2005 ja 2006 olleet suuremmat kuin verkkojen jälleenhankinta-arvoista lasketut tasapoistot. Ero on ollut vuonna 2006 merkittävä. Investoinnit ovat sinänsä painottuneet uusinvestointeihin eivätkä korvausinvestointeihin.

Energiamarkkinaviraston aineisto osoittaa, että verkonhaltijoiden tilinpäätökset ovat olleet voitollisia ja verkonhaltijat ovat pystyneet lisäämään investointejaan merkittävästi, vaikka ne eivät ole perineet asiakkailtaan sallittua kohtuullista tuottoa täysimääräisesti. Sähkönsiirrosta ei ole näin ollen tullut kannattamatonta liiketoimintaa eikä kannattamaton sijoituskohde.

Valituksenalaiset päätökset eivät aseta verkkopalveluiden sallittua hintatasoa toiminnan harjoittamisen kannalta liian alhaiselle tasolle vaan mahdollistavat verkonhaltijoiden aikaisempien toimintaedellytysten säilymisen vähintään kohtuullisella tasolla. Valitusten hyväksyminen sitä vastoin merkitsisi mahdollisuutta nostaa verkkopalveluhintoja entisestään. Sähkön siirtomaksut todennäköisesti kohoaisivatkin, mutta olisi silti epävarmaa, lisäisivätkö vaaditut muutokset verkkoon tehtyjä investointeja ja sähköverkkojen toimintavarmuutta vai johtaisivatko ne ainoastaan verkonhaltijoiden omistajien korkeampaan tuottoon.

Lyhyt- ja pitkäaikaiset saamiset

Energiamarkkinavirasto perustaa taloudellisen valvontansa mahdollisimman pitkälti kirjanpitolain mukaiseen tilinpäätösaineistoon. Sähköverkkotoiminnan eriytetty tuloslaskelma ja tase ovat tilintarkastajien hyväksymiä kirjanpitolain mukaisia asiakirjoja. Rahoitusomaisuudenkin osalta on siten perusteltua käyttää kirjanpitolain mukaista määritelmää.

Lyhyt- ja pitkäaikaiset saamiset luetaan kirjanpitolain 4 luvun 4 §:n mukaan kokonaisuudessaan rahoitusomaisuuteen. Kyseinen kirjanpitolain kohta on yksiselitteinen ja osoittaa saamisten merkityksen kirjanpidossa ja yritysten tilinpäätösanalyyseissä. Se, että tuloslaskelmaan ja taseeseen tehdään valvonnan kannalta merkittäviä oikaisuja kuten verkko-omaisuuden oikaiseminen nykykäyttöarvoonsa, ei tarkoita sitä, että tarkoituksena olisi poiketa kirjanpitolain mukaisista tilinpäätöserien määrittelyistä.

Energiamarkkinavirasto on soveltanut ensimmäisellä valvontajaksolla markkinaoikeuden päätöksissä esitettyä määritelmää ja rinnastanut rahoitusomaisuuteen lyhytaikaisten saamisten osalta sijoitus- ja lainasaamiset sekä konsernin sisäiset saamiset kuten emoyhtiön taseessa olevan verkonhaltijan kassan. Ensimmäisellä valvontajaksolla sovellettu rahoitusomaisuuden määritelmä ei ole vastannut kirjanpitolain määritelmää, mutta virasto ei ole voinut enää sen jakson osalta korjata virheellistä määritelmää oma-aloitteisesti. Hyöty siitä, että osa rahoitusomaisuudesta on ensimmäisellä valvontajaksolla luettu verkkotoimintaan sitoutuneeseen pääomaan ja että sille on voitu laskea WACC-mallin mukaista kohtuullista tuottoa, on jäänyt verkonhaltijoille. Verkonhaltijoita on pyydetty selvittämään lisätietoina sijoitus- ja lainasaamiset ilmoittaessaan virastolle vuosien 2005 ja 2006 verkkotoiminnan tilinpäätöstietoja. Esillä oleva kysymys ei ole siten voinut tulla verkonhaltijoille minkäänlaisena yllätyksenä.

Alue- ja jakeluverkonhaltijoilla on ollut vuoden 2006 lopussa lyhyt- ja pitkäaikaisia saamisia yhteensä kaikkiaan noin 640 miljoonaa euroa. Näistä noin 243 miljoonaa euroa on ollut myynti- tai siirtosaamisia.

Nyt kysymyksessä olevia saamisia eli lähinnä myynti- ja siirtosaamisia ei toisellakaan valvontajaksolla eliminoida kohtuullisen tuoton laskentamallista kokonaan, vaan niille sallitaan muun rahoitusomaisuuden osana määrätty kustannus markkinaoikeuden päätösten 21.12.2006 ja nyt annettujen vahvistuspäätösten mukaisesti.

Saamiset ovat luonteensa mukaisesti sellaisia taseen eriä, jotka eivät ole sitoutunutta pääomaa vaan rahoitusomaisuutena rinnasteisia taseen kassavaroihin tai sijoituksiin. Myyntisaamisten kohdalla myynti on jo tapahtunut, mutta tuloutusta kassaan vielä odotetaan. Kysymys on vain ajoituksesta eli siitä, milloin raha saadaan kassaan. Myyntisaamisen täyttymiseen liittyy vain pientä epävarmuutta, sillä luottotappiot ovat verkonhaltijoidenkin kannanottojen mukaan alalla lähes marginaalisia. Alueverkonhaltijoilla on joka tapauksessa mahdollisuus rajoittaa myyntisaamisiinsa mahdollisesti liittyvää luottotappioriskiä, sillä ne voivat sopimusehtojensa mukaan vaatia asiakkailtaan tietyissä tilanteissa vakuutta varmistaakseen myyntisaamisten tulemisen kassaan. Myyntisaamisten luottotappioriskiä vähentää myös mahdollisuus kuitata myyntisaamisia määrätyin ehdoin asiakkaille palautettavista liittymismaksuista. Näistä syistä myynti- ja siirtosaamiset rinnastuvat sellaisiin kassavaroihin, joilla voidaan turvata verkkotoiminnan harjoittamista markkinaoikeuden joulukuussa 2006 antamissa päätöksissä rahoitusomaisuuden osalta lausutuin tavoin.

Valitus on perusteiltaan myös ristiriitainen. Valittajat ovat rahoitusomaisuuden kustannuksen yhteydessä vedonneet Yritystutkimusneuvottelukunta ry:n määrittämään Current ratio -tunnuslukuun, vaikka Yritystutkimusneuvottelukunta ry on määritellyt saamiset Yritystutkimuksen tilinpäätösanalyysi -teoksessaan valittajien nyt vetoamasta poiketen. Neuvottelukunta on nähnyt pitkäaikaiset saamiset sijoituksiin rinnastettavina erinä ja lyhytaikaiset saamiset rahoitusomaisuutena edellyttäen kuitenkin jälkimmäisiltä likvidiyttä. Energiamarkkinaviraston soveltamassa mallissa sijoitukset eliminoidaan kokonaisuudessaan oikaistusta taseesta, koska myös rahoitustuotot eliminoidaan oikaistusta tuloslaskelmasta. Virasto ei sen sijaan eliminoi pitkäaikaisia saamisia kokonaan vaan määrittelee ne osaksi rahoitusomaisuutta.

Yritystutkimusneuvottelukunta ry laskee lyhytaikaiset saamiset osaksi rahoitusomaisuutta määrittäessään nettokäyttöpääomaa ja maksuvalmiutta. Rahoitusomaisuus sisältää neuvottelukunnan mukaan lyhytaikaiset saamiset ja rahat sekä rahoitusarvopaperit. Vastaavaan määritelmään on päätynyt myös professori Jarmo Leppiniemi. Lyhytaikaisten saamisten kuulumisesta rahoitusomaisuuteen ei ole siten mitään epäselvyyttä, vaan sanottu määrittely on yleinen käytäntö arvioitaessa yrityksen maksuvalmiutta.

Energiamarkkinaviraston soveltama rahoitusomaisuuden määrittely on edellä olevan perusteella niin kirjanpitolain kuin tilinpäätösanalysoinnin mukainen.

Valittajien vaihtoehtoinen esitys lyhytaikaisten korottomien velkojenkin eliminoimisesta on kyseenalainen, koska kyseessä on nimenomaan rahoitusomaisuuden määrittely ja rahoitusomaisuudelle sallittava tuotto. Lyhyt- ja pitkäaikaisten saamisten sekä lyhytaikaisten korottomien velkojen eliminointi oikaistusta taseesta merkitsisi käytännössä sitä, että eliminoitavalle korottomien velkojen erälle sallittaisiin pääoman painotettu keskikustannus (WACC-tuotto), koska oikaistun taseen tasauserä kasvaisi eliminoitavan korottomien velkojen erän verran. Vaihtoehtoinen esitys onkin nähtävä kiertotienä tavoiteltuun lopputulokseen pääsemiseksi siltä osin, kuin oikaistun taseen molemmilta puolilta eliminoitavat erät olisivat määriltään yhtä suuret.

Energiamarkkinavirasto on varannut verkonhaltijoille kaksi tilaisuutta tulla kuulluksi ennen valituksenalaisten päätösten antamista. Verkonhaltijoita on kuultu kahdesti myös päätösluonnoksia edeltäneiden suuntaviivojen osalta. Virasto on muuttanut viimeisimmän kuulemisen jälkeen valvontamallia asianosaisten kannalta rahoitusomaisuuden määritelmää täsmentämällä, mutta täsmennyksen vaikutus ei ole ollut kokonaisuuden kannalta merkittävä. Kun muutos on perustunut kirjanpitolain yksiselitteiseen säännökseen ja kun verkonhaltijoiden kuuleminen ei siten olisi voinut tuoda rahoitusomaisuuden määritelmän osalta asian ratkaisemiseen vaikuttavaa lisäselvitystä, virasto on katsonut vielä erillisen kuulemisen yksinomaan tämän seikan osalta ilmeisen tarpeettomaksi. Myöskään hallinto-oikeudellinen luottamuksensuojan periaate ei tarkoita sitä, etteikö viranomainen voisi perustellusti muuttaa uusissa päätöksissään aiemmin soveltamissaan menetelmissä olleita epätarkkuuksia.

Rahoitusomaisuuden kustannus

Markkinaoikeuden 21.12.2006 antamien päätösten mukainen malli on perustunut toistaiseksi laajimpaan selvitykseen tästä kysymyksestä, minkä vuoksi mallia on pidettävä parhaana sähköverkkotoiminnan maksuvalmiuden turvaamiseksi. Malli on vaikuttanut vielä sitä sittemmin analysoitaessa ja valituksenalaisia päätöksiä valmisteltaessa kokonaisuuden kannalta riittävän toimivalta. Mitään laajempaa selvitystä mallin osatekijöistä ei Energiamarkkinavirasto sinänsä kuitenkaan ole ehtinyt tehdä.

Rahoitusomaisuuden määrän vertaaminen verkonhaltijan tilinpäätöksen mukaiseen lyhytaikaiseen vieraaseen pääomaan ei ole vahvistuspäätösten mukaista menetelmää perustellumpi tapa arvioida verkkotoiminnan harjoittamiseen tarvittavan rahoitusomaisuuden määrää.

Energiamarkkinavirasto on selvittänyt kaikkien sähköverkkotoiminnan harjoittajien tilinpäätöksistä ja vuosikertomuksista, kuinka yleisesti Current ratio -tunnuslukua tosiasiassa käytetään. Selvitys osoittaa, että yksikään sähköverkonhaltija ei ole raportoinut sanottua tunnuslukua vuosilta 2005 ja 2006 laadituissa tilinpäätöksissä ja että vain kymmenen yhtiötä tai konsernia 103 läpikäydystä on maininnut tunnusluvun näitä tilinpäätöksiä koskevissa raporteissaan. Tunnuslukua ei näin ollen käytetä yleisesti toimialalla, eikä se sovellu kuvaamaan verkonhaltijoiden tarvitseman rahoitusomaisuuden määrää. Toisaalta, jos verkonhaltijat ovat katsoneet, ettei tunnuslukua ole tarpeen raportoida omistajille, valvontamalli on ilmeisesti sallinut verkonhaltijoille riittävän rahoitusomaisuuden eikä verkonhaltijoilla ole ollut maksuvalmiuteen liittyviä huolia.

Verkonhaltijoilla ei ole juurikaan tunnusluvun kaavaan sisältyvää vaihto-omaisuutta johtuen tuotteen varastoinnin mahdottomuudesta, mikä sekin osoittaa tunnusluvun sopimattomuutta rahoitusomaisuuden määrän mittariksi. Näin siitäkin huolimatta, että vaihto-omaisuuden puuttuminen poistaa samalla tähän osatekijään liittyvän tulkintavaikeuden ja epävarmuuden. Yli puolella verkonhaltijoista ei ole taseessaan lainkaan vaihto-omaisuutta. Yli puolella verkonhaltijoista ei ole myöskään korollista lyhytaikaista velkaa, mikä sekin merkitsee suurta vaihtelua Current ratio -tunnusluvun laskentaan vaikuttavissa tekijöissä. Tarpeellisen rahoitusomaisuuden mittaaminen tunnusluvun perusteella asettaisi näistä syistä verkonhaltijat eriarvoiseen asemaan. Tätäkin olennaisempaa on kuitenkin se, että verkonhaltijoiden taseista luettavat erät ovat alttiimpia vaihteluille ja verkonhaltijoiden itsensä vaikutukselle kuin liikevaihto, joka on luettavissa suoraan verkonhaltijoiden tuloslaskelmista.

Siihen nähden, kuinka valituksissa on viitattu verkonhaltijoiden liikevaihdon voivan vaihdella, on siten huomattava, että yli puolella verkonhaltijoista ei ole kaikkia Current ratio -tunnusluvussa laskettavia tekijöitä. Tunnusluvun vaihtelun todennäköisyys on näin ollen todella suuri, jos verkonhaltijat alkavat tehdä kirjauksia myös näille erille. Tunnusluku perustuu tilinpäätöshetken tasetietoihin, mikä voi kannustaa verkonhaltijoita tilinpäätössiirtoihin erimerkiksi konsernin sisällä. Tunnusluku voi siten vaihdella huomattavasti enemmän kuin verkonhaltijan liikevaihto, kun verkonhaltijalla on mahdollisuus omalla tilinpäätöshetken toiminnallaan vaikuttaa tunnusluvun arvoon. Koko sähköverkkotoiminnan liikevaihdon vuosittainen vaihtelu on sen sijaan ollut vuosina 2002–2006 Energiamarkkinaviraston keräämien tilinpäätöstietojen perusteella vähäistä ja selvästi vähäisempää kuin Current ratio -tunnusluvussa käytettävien erien vaihtelu.

Asiaa ratkaistaessa on vielä huomattava, kuinka rahoitusomaisuudesta verkonhaltijoille aiheutuvaa kustannusta kaventavat joka tapauksessa vahvistuspäätöksissä kohtuullisuusvalvonnan ulkopuolelle jätetyt rahoitustuotot. Energiamarkkinavirasto sallii toisaalta verkonhaltijoiden vähentää oikaistua toteutunutta tuottoa laskettaessa markkinaehtoisten lainojensa niin sanotut nettosuojauskulut tavalla, jota virasto on selvittänyt tarkemmin 10.10.2008 päivätyssä kirjelmässään. Sanottu koskee myös jakelu- ja alueverkonhaltijoita, joista kaksi on vähentänyt tällaisia suojauskuluja ensimmäisellä valvontajaksolla. Mainittuun kokonaisuuteen nähden olisi kohtuutonta, jos verkonhaltijat saisivat lisäksi vieraan pääoman kustannusta vastaavan hyvityksen käytännössä kaikelle rahoitusomaisuudelleen.

Oikeudenkäyntikulujen korvaaminen

Valittajilla ei ole hallintolainkäyttölain mukaan ehdotonta oikeutta saada korvausta oikeudenkäyntikuluistaan siinäkään tapauksessa, että ne voittaisivat valituksensa. Oikeudenkäynti ei ole aiheutunut miltään osin Energiamarkkinaviraston virheestä. Korvausvelvollisuuteen kuten myös mahdollisen korvauksen määrään vaikuttavat lisäksi muun ohella asian riitaisuus ja tulkinnanvaraisuus. Valittajien oikeudenkäyntikulujen jäämistä valittajien vahingoksi on tässä tapauksessa pidettävä asian lopputuloksesta riippumatta kohtuullisena.

Korvausvaatimus perustuu osittain tarpeettomiin toimenpiteisiin, minkä lisäksi se on joka tapauksessa kohtuuton sekä kokonaismäärältään että oikeudenkäyntiasiamiehen tuntiveloitukselta 255 euroa tunnissa ylittäviltä osin.

VASTASELITYS

Valittajat ovat lausuneet vastaselityksenään muun ohella seuraavaa.

Yleistä

Energiamarkkinaviraston tapa verrata mallin kaikille jakeluverkonhaltijoille yhteensä sallimaa liikevaihtoa aikaisempina vuosina toteutuneisiin liikevaihtoihin on harhaanjohtavaa ja merkityksetöntä arvioitaessa sitä, onko valvontamallin mukainen sallittu kohtuullinen tuotto sijoitetulle pääomalle alentunut malliin tehtyjen muutosten seurauksena. Vertailu todellisiin hintoihin on käytännössä aina harhaanjohtavaa, koska osa verkonhaltijoista ei peri sähkön verkkopalveluista valvontamallin sallimaa tuottoa vaan jakaa tuottoa omistajilleen mahdollisten osinkotuottojen sijaan alhaisina siirtohintoina. Viraston vertailutapa osoittaa jo sellaisenaan sen, kuinka viraston tavoitteena on pitää sähkön siirtohintojen absoluuttinen taso nykyisellä tai sitä alemmalla tasolla. Eri verkonhaltijoiden tavassa jakaa tuottoa ei saa kuitenkaan vaikuttaa valvontamallin mukaisten sallitun tuoton laskentaparametrien määrittämiseen.

Energiamarkkinaviraston esitys sähköverkonhaltijoiden tekemistä investoinneista on sinänsä laskelmana oikea. Esitetyt tilastot eivät kuitenkaan vastaa siihen perusväitteeseen, että sähköverkkoihin investoidaan vähemmän kuin mitä verkkojen ikä ja kunto edellyttäisi, sillä niissä ei ole tarkasteltu sähköverkkojen nykykäyttöarvon kehittymistä kyseisinä vuosina. Energiamarkkinavirasto on sen sijaan esittänyt 11.3.2008 järjestämillään keskustelupäivillä aineistoa, jonka perusteella sanotut nykykäyttöarvot ovat selvästi pienentyneet ensimmäisen valvontajakson aikana. Sähköverkon nykykäyttöarvoprosentti, joka osoittaa verkon nykykäyttöarvon suhteessa jälleenhankinta-arvoon, on laskenut 68 verkonhaltijalla ja noussut vain 21 verkonhaltijalla. Selityksenä näennäiselle ristiriidalle mainittujen tilastojen ja laskelmien välillä on viime vuosina tehtyjen investointien kohdistuminen uusinvestointeihin, jotka johtuvat muun muassa sähkönkäytön kasvusta ja uusien liittymien rakentamisesta. Kysymys on ollut useimmiten niin sanotuista pakkoinvestoinneista, jotka verkonhaltijoiden on tehtävä sähkömarkkinalain mukaisten velvollisuuksiensa vuoksi investointiin liittyvästä riskistä riippumatta. Sähköverkon samaan aikaan aleneva nykykäyttöarvo osoittaa vanhentuvaa ja rappeutuvaa verkkoa korvaavien investointien jääneen vähäisemmiksi, kuin mitä tasainen vauhti (tasapoistot) edellyttäisi. Sähköverkkojen jo aikaisemmin suuri keski-ikä on näin ollen edelleen kasvanut ensimmäisen valvontajakson 2005–2007 aikana.

Lyhyt- ja pitkäaikaiset saamiset

Lyhyt- ja pitkäaikaisten saamisten täysimääräinen eliminointi on rahoitusteorian ja valvontamallin taustalla olevan kassavirtapohjaisen arvonmääritysmallin vastaista.

Energiamarkkinavirasto on pyrkinyt tarkoitushakuisesti sekoittamaan sijoitetun pääoman määrityksen ja saamisten eliminointia koskevan vaatimuksen sekä kirjanpidollisen rahoitusomaisuuden määritelmän ja sähköverkkoliiketoiminnassa välttämättömien rahoituksellisten erien kustannusta koskevan vaatimuksen keskenään. Se, kuinka rahoitusomaisuus on määritelty kirjanpitolaissa ja Yritystutkimusneuvottelukunta ry:n ohjeissa, ei ole asiassa riitaista. Näillä määritelmillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä juuri mainitun kassavirtapohjaisen arvonmääritysmallin ja sen mukaan määriteltävän sijoitetun pääoman kanssa. Rahoitusteorian näkökulmasta on selvää, että myynti- ja siirtosaamiset ovat liiketoiminnallisia eriä, jotka on valvontamallissa luettava mukaan verkkotoimintaan sitoutuneeseen pääomaan. Täysin eri asia on sen sijaan määritellä valvontamallissa kustannus niille puhtaasti rahoituksellisille erille kuten kassalle ja korolliselle rahoitusomaisuudelle, jotka eliminoidaan tuottopohjasta mutta joita silti välttämättä tarvitaan verkkoliiketoiminnan harjoittamisessa.

Kassavirtapohjainen arvonmääritysmalli on kuvattu esimerkiksi FIM Corporate Finance Oy:n lausunnossa 25.5.2004, johon Energiamarkkinavirasto on monessa yhteydessä viitannut. Liiketoiminnallisiin tase-eriin on lausunnossa luettu verkko-omaisuuden ja muiden pysyvien vastaavien ohella nettokäyttöpääoma, jolla tarkoitetaan korottomien saamisten ja korottomien velkojen erotusta. Lausunnon mukaan tuottopohjasta on eliminoitava kassa ja korollinen rahoitusomaisuus, jotta valvontamalli olisi rahoitusteorian mukainen. Nettokäyttöpääoma on sitä vastoin liiketoimintaan liittyvänä eränä jätettävä tuottopohjaan. Valituksenalaisissa päätöksissä virasto on jättänyt verkonhaltijoiden taseisiin lausunnossa tarkoitetusta nettokäyttöpääomasta vain korottomat velat mutta eliminoinut perusteetta korottomat saamiset kuten myynti- ja siirtosaamiset. Kysymys ei ole viraston väittämin tavoin vain ”täsmennyksestä”, jonka vaikutus ei olisi kokonaisuuden kannalta merkittävä.

Energiamarkkinaviraston esittämät viittaukset kirjanpitolakiin lienevät vain jälkikäteen keksitty tekosyy tuottopohjan kaventamiseen tähtäävälle saamisten eliminoinnille. Tähän viittaa muun muassa se, että kirjanpitolain määritelmä rahoitusomaisuudelle on ollut nykyisessä muodossaan olemassa jo pitkään ennen ensimmäistä valvontajaksoa, eikä virasto on aikaisemmin esittänyt määritelmän vaikuttavan valvontamenetelmien sisältöön. Virasto ei ole liioin ilmoittanut verkonhaltijoille ilmoituksensa mukaan havaitsemastaan muutostarpeesta. Myöskään eräitä muita saamisia koskeneiden tietopyyntöjen perusteella verkonhaltijoilla ei ole ollut mahdollisuuksia arvata viraston pyrkivän jatkossa kaikkien saamisten eliminointiin tuottopohjasta. Lausunnossa esitetyt viittaukset markkinaoikeuden vuonna 2006 tekemiin päätöksiin ovat nekin harhaanjohtavia.

Markkinaoikeuden suullisessa käsittelyssä todistaja Kallungin kuulemisen jälkeen saamisten riskittömyydestä esitetyt väitteet ovat nekin perusteettomia ja myöhäsyntyisyydessään keinotekoisia. Alueverkonhaltijoiden siirtomaksujen kohdalla vakuuksia ei käytetä juuri lainkaan. Suurta kynnystä vakuuksien käytölle selittävät jo yleiset verkkopalveluehdot, joiden mukaan vakuus esimerkiksi on palautettava määrätyn ajan kuluttua sen antamisesta, ellei asiakas ole syyllistynyt maksuhäiriöihin. Todelliseen siirtomäärään perustuva tasauslasku osoitetaan toisaalta kuitenkin asiakkaalle vasta ensimmäisen sopimusvuoden jälkeen. Energiamarkkinaviraston esittämillä yleisillä sopimusehdoilla ei ole siten asiassa merkitystä, vaikka ne ovatkin riidattomasti toimialajärjestön laatimia sekä suurimman osan alueverkonhaltijoista virastossa sähkömarkkinalain 38 a §:n nojalla vahvistuttamia ja sopimussuhteidensa osina käyttämiä.

Alueverkonhaltijoiden tietoisena linjana on nykyään käyttää lähes yksinomaan palautuskelvottomia liittymismaksuja, joiden kohdalla mahdollisuutta myyntisaamisten kuittaamiseen ei luonnollisesti voi olla. Kuittaaminen on joka tapauksessa mahdollista vain samassa asiakassuhteessa. Silloin, kun sähkönsiirtoasiakas on esimerkiksi vuokratiloissa toimiessaan toinen oikeushenkilö kuin liittymissopimuksen osapuoli, saamisten kuittaaminen ei ole mahdollista edes palautuskelpoisten liittymismaksujen kysymyksessä ollen.

Olennaista on vielä huomata, että teoreettinen mahdollisuus pienentää saamisiin liittyvää riskiä Energiamarkkinaviraston viittaamilla järjestelyillä ei poista riskiä, jos järjestelyjä ei tosiasiassa käytetä ja kun jäljelle jää joka tapauksessa lisäkysymyksiä muun ohella vakuuksien arvoista. Alueverkonhaltijoiden kohdalla luottotappiota realisoituu yhdestä kolmeen prosenttiin myyntisaamisista.

Rahoitusomaisuuden kustannus

Saamisten eliminointi tuottopohjasta on täysin eri asia kuin nyt puheena oleva vaatimus, joka koskee sähköverkkoliiketoiminnan harjoittamiselle välttämättömien rahoituksellisten erien (kassa ja korollinen rahoitusomaisuus) kustannuksen laskemista valvontamallissa.

Current ratio -tunnusluku voidaan laskea suoraan verkonhaltijoiden virallisten tilinpäätösten pohjalta noudattaen kirjanpitolain ja Yritystutkimusneuvottelukunta ry:n mukaista rahoitusomaisuuden määritelmää. Kuten vaatimuskohdassa 1 on jo todettu, kirjanpidollinen rahoitusomaisuuden määritelmä ei sovellu määriteltäessä rahoitusteorian mukaisesti verkkoliiketoimintaan sijoitetun pääoman määrää (tuottopohja), mutta Current ratio -tunnusluvun laskentaan voidaan käyttää nimenomaan kirjanpidon lukuja sellaisenaan. Kysymys on kahdesta eri asiasta, eikä valittajien vaatimusten välillä ole ristiriitaa.

Valitusten hyväksyminen vaatimuskohdan 1 osalta ei liioin johtaisi myynti- ja siirtosaamisten huomioon ottamiseen ja ”hyvittämiseen” valvontamallissa kahteen kertaan. Näin siitäkin huolimatta, että lyhytaikaiset saamiset kuuluvat esimerkiksi vaatimuskohdassa 3 vedotuissa Yritystutkimusneuvottelukunta ry:n ohjeissa rahoitusomaisuuteen ja että Energiamarkkinavirasto on ilmoittanut käsittelevänsä myös pitkäaikaisia saamisia rahoitusomaisuutena. Valittajat vaativat 3 kohdassa tarkoitettua kustannusta laskettavan yksinomaan tarkoittamilleen rahoituksellisille erille eli rahoitusarvopapereille, rahoille ja pankkisaamisille sekä niihin rinnastettavissa oleville erille mutta eivät sitä vastoin enempää Current ratio -tunnusluvun kaavaan kuuluvalle vaihto-omaisuudelle eivätkä muillekaan tunnuslukua laskettaessa rahoitusomaisuutena käsiteltäville omaisuuserille kuten juuri myynti- ja siirtosaamisille. Sekä vaihto-omaisuus että myynti- ja siirtosaamiset voivat siten määrätyssä tilanteessa pienentää mutta eivät koskaan kasvattaa niiden varsinaisten rahoituksellisten erien määrää, joille verkonhaltijat voivat valvontamallissa laskea hyväkseen WACC-mallissa sovellettavan vieraan pääoman kustannuksen. Näin on siinä tapauksessa, että verkonhaltijalla on tarkasteluajankohdan taseessaan vaihto-omaisuutta, myynti- ja siirtosaamisia sekä varsinaisia rahoituksellisia eriä yhteensä lyhytaikaista vierasta pääomaa suurempi määrä. Mainittu kustannus lasketaan tällöin vain sille osalle kassaa ja korollista rahoitusomaisuutta, joka on vaihto-omaisuuden sekä myynti- ja siirtosaamisten lisäksi tarpeen Current ratio -arvon 1 saavuttamiseksi.

Current ratio -arvon 1 ylläpitäminen edellyttäisi verkonhaltijoilta käytännössä kirjanpidollisen rahoitusomaisuuden määrää, joka vastaa enintään verkonhaltijan lyhytaikaisia korottomia velkoja, sillä Energiamarkkinaviraston toteamin tavoin yli puolella verkonhaltijoista ei ole korollista lyhytaikaista velkaa.

Energiamarkkinavirasto on esittänyt perusteettomia ja suorastaan keinotekoisia syitä sille, miksi Current ratio -tunnusluku ei soveltuisi sähköverkonhaltijoiden tilinpäätösanalyyseihin ja maksuvalmiuden mittariksi. Viraston esittämillä vertailuilla ei ole merkitystä, koska tällaisia tilinpäätösanalyysin tunnuslukuja ei ole ylipäänsä tarpeen eikä tapana raportoida tilinpäätöksissä. Eivät verkonhaltijat kerro tilinpäätöksissään sitäkään, mikä on kahdeskymmenesosa niiden liikevaihdosta, vaan olennaista on se, että tilinpäätöksistä tai raportoinnista ilmenevät tunnusluvun laskemiseen tarvittavat lähtötiedot. Kysymys on nimenomaan tilinpäätösanalyysin työkalusta, jonka avulla maksuvalmiutta arvioidaan tilinpäätöksessä esitettyjen tietojen perusteella.

Tunnusluvun käytön kannalta merkitystä ei ole myöskään sillä, että eräiltä toimijoilta puuttuu jokin tunnusluvun kaavassa mainittu erä. Esimerkiksi vaihto-omaisuuden puuttuminen sähköverkko-liiketoiminnassa päinvastoin parantaa tunnusluvun soveltuvuutta sähköalalle, koska se poistaa tunnusluvun laskennasta yhden mahdollisen virhelähteen eli vaihto-omaisuuden vaikean arvostamisen. Vailla merkitystä on myös lyhytaikaisten korollisten velkojen pieni määrä alalla.

Energiamarkkinaviraston viimeiseksi viittaamat nettosuojauskulut ovat alueverkonhaltijoiden osalta aivan marginaalinen seikka ja joka tapauksessa täysin merkityksetön käytettäväksi vaaditun Current ratio -tunnusluvun valitsemisen kannalta. Rahoitustuotot ovat puolestaan jo ensimmäisellä valvontajaksolla voineet olla päällekkäin rahoitusomaisuuden kustannusten kanssa siltä osin, kuin kysymys ylipäänsä on valvontamallissa huomioon otettavasta osasta rahoitusomaisuutta. Energiamarkkinavirasto vaikuttaakin olevan huolissaan lähinnä huomioon otettavan osan kasvattamisesta.

VÄLITOIMET

Suullinen käsittely

Markkinaoikeus on toimittanut asian selvittämiseksi 19.8.2008 ja 20.8.2008 suullisen käsittelyn, joka on rajoitettu koskemaan asianosaisten käsitysten selvittämistä sekä asian ratkaisemiseen vaikuttavien kirjallisten selvitysten ja suullisen todistelun kartoittamista.

Markkinaoikeus on toimittanut valittajien vaatimuksesta henkilötodistelun vastaanottamista varten 24.9.2008, 8.10.2008, 9.10.2008 ja 10.10.2008 suullisen käsittelyn, jota on jatkettu vielä 24.11.2008 loppulausuntojen esittämistä varten.

Asiaa on suullisissa käsittelyissä käsitelty yhdessä asianumeroilla 38–121/08/E1 käsiteltävien jakeluverkonhaltijoiden valitusten ja asianumerolla 128/08/E1 käsiteltävän Fingrid Oyj:n valituksen kanssa.

Suullisessa käsittelyssä 24.9.–10.10.2008 on kuultu todistajina Oulun yliopiston professoria JPK, Svenska Handelshögskolanin professoria EL, Work/Life Balance Consulting Oy:n pääanalyytikkoa AR sekä Fingrid Oyj:n talous- ja rahoitusjohtajaa TP.

MARKKINAOIKEUDEN RATKAISUN PERUSTELUT

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Sähköverkkopalvelujen hinnoittelun ja verkkotoiminnan tuoton kohtuullisuutta koskevassa valvonnassa on Suomessa siirrytty sähkömarkkinalakiin 21.12.2004 tehdyillä muutoksilla (1172/2004) tapauskohtaisesta, jälkikäteisestä valvonnasta kattavaan, kaikkiin verkonhaltijoihin yhtenäisesti kohdistuvaan ja suuressa määrin etukäteisenä pidettävään valvontaan. Uusi sääntely on tullut voimaan 27.12.2004, jolloin Energiamarkkinavirasto on antanut kullekin sähköverkonhaltijalle ensimmäistä valvontajaksoa 1.1.2005–31.12.2007 koskevan vahvistuspäätöksensä.

Markkinaoikeus on puolestaan antanut 21.12.2006 päätöksensä (nrot 268–344/2006) valituksista, joita kantaverkkoyhtiö Fingrid Oyj, Etelä-Pohjanmaan Alueverkko Oy ja 74 jakeluverkonhaltijaa olivat tehneet Energiamarkkinaviraston edellä mainituista ensimmäisistä vahvistuspäätöksistä. Markkinaoikeus on mainituissa päätöksissään esitellyt laajalti kohtuullisuusvalvonnan tarkoitusta osoittavia lainvalmisteluasiakirjoja sekä muita asiaan sovellettavia oikeuslähteitä, joista sähkömarkkinalain 14 § sisältää yhtenä keskeisimmistä verkkopalvelujen myyntiehtoja ja hinnoittelua koskevat yleiset säännökset. Sen 1 momentin mukaan verkkopalvelun myyntihintojen ja -ehtojen sekä niiden määräytymisperusteiden on oltava tasapuolisia ja syrjimättömiä kaikille verkon käyttäjille, ja verkkopalvelujen hinnoittelun on säännöksen 2 momentin mukaan oltava kohtuullista.

Energiamarkkinaviraston tulee sähkömarkkinalain 38 a §:n 1 momentin mukaan päätöksellään vahvistaa verkonhaltijan ja järjestelmävastuuseen määrätyn kantaverkonhaltijan noudatettavaksi erilaisia palvelujen ehtoja ja palvelujen hinnoittelua koskevia menetelmiä ennen niiden käyttöönottamista. Sen on säännöksen 1 kohdan mukaan vahvistettava menetelmät verkonhaltijoiden verkkotoiminnan tuoton ja siirtopalveluista perittävien maksujen määrittämiseksi valvontajakson aikana.

Hinnoittelussa noudatettavien menetelmien vahvistamista koskevassa päätöksessä voidaan sähkömarkkinalain 38 a §:n 2 momentin mukaan määrätä
1) verkkotoimintaan sitoutuneen pääoman arvostusperiaatteista
2) verkkotoimintaan sitoutuneelle pääomalle hyväksyttävän tuoton määrittämistavasta
3) verkkotoiminnan tuloksen määrittämistavasta sekä sen edellyttämästä tuloslaskelman ja taseen oikaisusta
4) verkkotoiminnan tehostamiseen kannustavasta tavoitteesta ja sen määrittämistavasta sekä menetelmästä, jolla tehostamistavoitetta sovelletaan hinnoittelussa
5) hinnoittelurakenteen määrittämistavasta, jos määrittämistapa on tarpeen verkkoon pääsyn toteuttamiseksi tai Suomea sitovan kansainvälisen velvoitteen täytäntöön panemiseksi taikka jos määrittämistapa liittyy järjestelmävastuun piiriin kuuluvien palvelujen hinnoitteluun.

Sähkön siirtohinnoittelun kohtuullisuusvalvonta perustuu paitsi edellä mainittuihin ennen valvontajaksoa tehtäviin vahvistuspäätöksiin, myös Energiamarkkinaviraston valvontajakson päätyttyä tekemiin päätöksiin. Viraston tulee sähkömarkkinalain 38 c §:n mukaan valvontajakson päätyttyä antamallaan päätöksellä velvoittaa verkonhaltija alentamaan 38 a §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettujen menetelmien perusteella määritettyjä siirtopalvelumaksujaan kuluvan valvontajakson aikana sillä määrällä, jolla verkkotoiminnan tuotto on päättyneen valvontajakson kuluessa ylittänyt kohtuullisen tuoton määrän, taikka oikeuttaa verkonhaltija korottamaan siirtopalvelumaksujaan kuluvan valvontajakson aikana sillä määrällä, jolla verkkotoiminnan tuotto on päättyneen valvontajakson kuluessa alittanut kohtuullisen tuoton määrän. Energiamarkkinavirasto on loppuvuonna 2008 antanut kullekin sähköverkonhaltijalle ensimmäisen valvontajakson 2005–2007 osalta sähkömarkkinalain 38 c §:ssä tarkoitetun päätöksen.

Asiassa on nyt kysymys niistä menetelmistä ja laskentamalleista, jotka Energiamarkkinavirasto on vahvistanut sähköverkkotoiminnan tuoton ja siirtopalveluista perittävien maksujen määrittämiseksi järjestyksessään toiselle sähkömarkkinalain muutosta seuranneelle valvontajaksolle 1.1.2008–31.12.2011.

Verkkoliiketoiminnalle sallittava kohtuullinen tuotto määritetään päätösten mukaan asiaa yksinkertaistaen ilmaistuna oikaisemalla verkkotoimintaan sitoutunutta pääomaa ensin nykykäyttöarvoonsa ja kertomalla näin saadun pääoman määrä liiketoiminnan arvioitua riskiä vastaavalla tuottovaatimuksella. Tällä tavoin laskettua tuottoa verrataan valvontajakson jälkeen verkkotoiminnan määrätyin, operatiivisten kustannusten yleisen tehostamistavoitteenkin sisältävin menetelmin oikaistuun ja sähköntoimituksissa tapahtuneiden keskeytysten aiheuttaman haitan huomioon ottavaan toteutuneeseen tuottoon. Sallitun ja oikaistun toteutuneen tuoton erotus osoittaa joko valvontajakson ylijäämää, joka verkonhaltijan on palautettava sähkön käyttäjille seuraavalla valvontajaksolla siirtopalvelumaksujaan alentamalla, tai alijäämää, joka oikeuttaa verkonhaltijan seuraavalla valvontajaksolla maksujensa korotuksiin.

Vaikka valvontamalli on olennaisilta osin samanlainen kuin ensimmäiselle valvontajaksolle 2005–2007 vahvistettu malli, Energiamarkkinavirasto on tehnyt siihen eräitä merkittäviä muutoksia kuten sähkön toimitushäiriöiden perusteella laskettavien keskeytyskustannusten sisällyttämisen oikaistun toteutuneen tuloksen laskentaan. Alueverkonhaltijoiden esillä olevat valitukset kohdistuvat ensimmäisen vaatimuksen osalta toiselle valvontajaksolle tultaessa muuttuneeseen tekijään ja toisen vaatimuksen osalta rahoitusomaisuuden valvontamallissa huomioon otettavan kustannuksen määrittämiseen, joka puolestaan on ollut ratkaistavana jo markkinaoikeuden 21.12.2006 antamissa päätöksissä.

Lyhyt- ja pitkäaikaiset saamiset

Asiassa on tältä osin kysymys verkonhaltijoiden taseista ilmenevien lyhyt- ja pitkäaikaisten saamisten käsittelystä kohtuullisen tuoton valvontamallissa. Energiamarkkinavirasto on toisen valvontajakson osalta päättänyt eliminoida sanotut saamiset verkkotoimintaan sitoutuneen pääoman piiristä eli siitä verkonhaltijan varallisuudesta, jolle verkonhaltija on oikeutettu laskemaan ja perimään asiakkailtaan liiketoiminnan riskiä vastaavan kohtuullisen tuoton, ja käsitellä saamisia sen sijaan rahoitusomaisuuden osana verkkotoiminnan tulosta valvontamallin mukaan oikaistaessa. Valittajat ovat pitäneet ratkaisua rahoitusteoreettisesti kestämättömänä.

Energiamarkkinaviraston on katsottava perustelleen mainittua ratkaisua valituksenalaisissa päätöksissään kirjanpitolain säännöksellä.

Rahoitusomaisuutta ovat sinänsä kirjanpitolain 4 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan rahat, saamiset sekä tilapäisesti muussa muodossa olevat rahoitusvarat. Tälle kirjanpidolliselle oikeusohjeelle ei voida kuitenkaan antaa ratkaisevaa painoarvoa esillä olevaa kysymystä ratkaistaessa, sillä valvontamallissa tai ainakin pääoman painotetun keskikustannuksen (WACC) laskentamallissa sen osana on keskeisesti käsillä kassavirtaperusteinen rahoitusteoreettinen näkökulma. Jo yksin verkkotoimintaan sitoutuneen pääoman – merkittävimpänä eränä sähköverkon – oikaiseminen nykykäyttöarvoonsa merkitsee olennaista irtautumista omaisuuden ja sille laskettavan tuoton kirjanpidollisesta tarkastelusta suoriteperusteisessa laskentatoimessa.

Asiassa kuulluista todistajista EL on katsonut, että myynti- ja siirtosaamiset ovat selvästikin verkkoliiketoimintaan liittyviä ja siihen sitoutuneita eriä, jotka siten kuuluvat valvontamallissa perustellusti tuottopohjaan. EL ei ole lähtökohtaisesti pitänyt erityistä saamisia koskevaa riskianalyysiä tarpeellisena.

Myös AR ja TP ovat luonnehtineet lyhytaikaisia korottomia saamisia ja lyhytaikaisia korottomia velkoja kuten ostovelkoja niin sanotun nettokäyttöpääoman eriksi ja toistensa vastinpariksi sekä katsoneet puheena olevien myynti- ja siirtosaamisten kuuluvan perustellusti verkonhaltijoiden tuottopohjaan.

Energiamarkkinaviraston todistajanaan kuulustelema JPK on puolestaan suhtautunut saamisten käsittelyä koskevaan kysymykseen EL varovaisemmin. Rahoitusomaisuuden tai käyttöpääoman määrittely ei ole hänen mukaansa vakiintunutta eikä yksiselitteistä, vaan käsitteiden käyttäminen vaihtelee käyttötarkoituksen mukaisesti. Rahoitusteoriassa ja esimerkiksi liiketoimintaan sitoutuneen pääoman määrittelyssä rahoitusomaisuuden käsite on kuitenkin usein suppeampi kuin kirjanpitosäännöksissä ja luottoluokitustarkastelussa. JPK:n kertomuksen perusteella saamisten voidaan katsoa olevan rahoitusteoreettisesti yhtäältä verkko-omaisuuden ja muun käyttöomaisuuden sekä toisaalta rahoitusomaisuuden välimaastossa eräänlaisella ”harmaalla alueella”. Siinä, missä verkko-omaisuuteen ja taseen muihin pysyviin vastaaviin liittyy liiketoiminnan tavanomainen riski, jolloin tuottovaatimus perustuu oman ja vieraan pääoman keskimääräiseen kustannukseen, rahoitusomaisuuteen ei enää liity tällaista liiketoiminnan riskiä, jolloin pääoman kustannukseen ei ole myöskään perusteltua sisällyttää oman pääoman riskikomponenttia. Huomiota on siten kiinnitettävä siihen, minkälainen riski puheena oleviin myynti- ja siirtosaamisiin kulloinkin liittyy.

JPK on näin ollen katsonut keskeiseksi kysyä, missä kohdassa verkkotoimintaa liiketoiminnan riski päättyy ja varallisuuden kustannus vaihtuu pelkäksi vieraan pääoman kustannukseksi. Harkinnassa on arvioitava sitä, liittyykö saamisiin luottotappioriskiä, sekä sitä, voidaanko saamisia suojata esimerkiksi vakuuksien avulla. Myyntisaamisia on JPK:n mukaan käsitelty yleisesti ottaen miltei pääsääntöisesti liiketoimintariskiä sisältävinä. JPK on toisaalta katsonut vaikeaksi nähdä, että kirjanpidolliseen jaksotukseen perustuviin siirtosaamisiin ainakaan sisältyisi tällaista riskiä. Se, kuinka paljon luottotappioita myyntisaamisten riskittöminä pitäminen rajakohtaa kulloinkin lähestyttäessä vielä sallii, vaihtelee JPK:n mukaan toimialoittain ja yleisen taloudellisen tilanteen mukaan. Kysymys on kuitenkin lähtökohtaisesti vain joistakin prosenteista.

EL ja AR ovat arvioineet, ettei pitkäaikaisten hyödykkeiden myyntiin perustuvia saamisia voida edes käsitteellisesti pitää riskittöminä. Myyntisaamisiin liittyvät luottotappiot vaihtelevat sinänsä toimialakohtaisesti, mutta myyntisaamisten riskipitoisuuden voidaan yleisesti arvioida ilmenevän jo muutaman prosentin suuruisina toteutuvissa luottotappioissa. Alueverkonhaltijoiden luottotappioistaan esittämät tiedot osoittavat riskin jo realisoituneen, minkä lisäksi tuottovaatimukseen heijastuva potentiaalinen riski voi olla EL:n mukaan vielä suurempi ottaen huomioon muun ohella talouden suhdannevaihtelut. Myyntisaamiset ovat usein niitä eriä, joita yrityksiltä jää asiakkaiden maksuvaikeuksien vuoksi ensimmäiseksi saamatta. Mahdollisuus vaatia vakuutta ei EL:n ja AR:n mukaan poista tätä riskiä, sillä jäljelle jää joka tapauksessa kysymyksiä vakuuteen liittyvistä riskeistä sekä todellisesta vakuusarvosta ja turvaavuudesta.

AR on pitänyt myyntisaamisiin liittyviä luottotappiokirjauksia Fortum Oyj:n kohdalla havaitsemansa esimerkinkin perusteella mahdollisina myös sähköyhtiöiden kohdalla. Myös tilinpäätöshetkeen liittyviin ja suoriteperusteisen kirjanpidon jaksotuksiin perustuviin siirtosaamisiin voi kohdistua määrättyjä menettämisen riskejä ottaen huomioon, että kysymys on muun ohella ennakkoon maksetuista vuokrista ja vakuutusmaksuista sekä muista liiketoiminnan eristä, vaikka esimerkiksi ennakkoverojen jaksotuksiin ei sinänsä katsottaisikaan liittyvän riskiä.

TP on kertonut Fingrid Oyj:n kirjanneen kertaalleen luottotappioiksi eräältä yhtiöltä olleita myyntisaamisia, vaikkei yhtiöllä olekaan ollut kymmeneen vuoteen toistuvia luottotappio- tai maksuhäiriöongelmia. Jos vakuutta joudutaan pyytämään, se jo sellaisenaan osoittaa riskin olemassaoloa, ja vakuus merkitsee enimmillään riskin osittamista tai alentamista siirtämällä riskiä jonkun muun kannettavaksi. Vastapuoleen liittyvä riski on aina olemassa myös vuokraennakoissa ja muissa siirtosaamisissa, joihin niihinkin sitoutuu liiketoiminnan pääomaa, lukuun ottamatta enintään matalan riskin verosaamisia valtiolta.

Markkinaoikeus katsoo edellä selostettuja näkökohtia harkittuaan, että valituksissa esille nostettuja saamisia on pidettävä rahoitusteoreettisista näkökohdista sekä saamisiin lähtökohtaisesti liittyvien luottotappioriskien vuoksi sähköverkkoliiketoimintaan liittyvinä erinä, jotka on vastoin Energiamarkkinaviraston päätöksiä perusteltua pysyttää verkkotoimintaan sitoutuneen pääoman piirissä eli verkkotoiminnan kohtuullisen tuoton laskentaperusteena olevassa tuottopohjassa. Asiassa ei ole myöskään tullut esille seikkaa, jonka vuoksi puheena olevia myynti- ja siirtosaamisia olisi perusteltua käsitellä valvontamallissa toisistaan poikkeavasti.

Energiamarkkinaviraston vetoamat verkkotoiminnan yleiset sopimusehdot ja viraston niistä luottotappioriskin torjumismahdollisuuksina viittaamat kohdat eivät anna aihetta arvioida asiaa toisin. Vakuutta tai ennakkomaksua verkkosopimukseen perustuvien saatavien maksamisesta alueverkonhaltija voi sinänsä vaatia asiakkaaltaan verkkosopimusta tehtäessä alueverkon verkkopalveluehtojen AVPE 2006 kohdan 3.1 mukaisesti sekä perustellusta syystä myös verkkopalvelun alkamisen jälkeen. Liittymismaksujen osalta on kuitenkin huomattava, että ne eivät valittajien toteamin tavoin ole kaikilta osin ylipäänsä palautuskelpoisia, minkä lisäksi niihin perustuva kuittausmahdollisuus ei ainakaan kohdistu kaikissa tapauksissa juuri siihen asiakkaaseen, jonka siirtomaksuja koskevista maksuhäiriöistä kulloinkin on kysymys.

Koska edellä kerrotut myynti- ja siirtosaamiset ovat ainoita asiaa käsiteltäessä esille nostettuja saamisia, joiden osalta Energiamarkkinavirasto on muuttanut kohtuullisen tuoton valvontamallia ensimmäiseltä toiselle valvontajaksolle siirryttäessä, valitukset, joissa on vaadittu saamisten eliminointiin sovellettavan samaa menettelyä kuin ensimmäisellä valvontajaksolla 2005–2007, on tältä osin hyväksyttävä ja valituksenalaisia päätöksiä muutettava vaadituin tavoin.

Rahoitusomaisuuden kustannus

Asiassa on tältä osin kysymys siitä, millä menetelmällä valvontamallissa on perusteltua arvioida verkonhaltijan välttämättömän rahoitusomaisuuden määrää, ja tarvittaessa eli valitusten menestyessä tältä osin myös sitä, mihin Current ratio -tunnusluvun arvoon saakka verkonhaltijoiden rahoitusomaisuus on kohtuuden mukaan otettava huomioon, kun sen ylläpidosta aiheutuva kustannus otetaan huomioon vähennyksenä verkkotoiminnan oikaistua toteutunutta tulosta laskettaessa.

Energiamarkkinaviraston päätökset perustuvat rahoitusomaisuuden käsittelyn ja kohtuuden mukaan riittävänä pidettävän määrän osalta markkinaoikeuden 21.12.2006 antamien päätösten lopputulokseen, jonka mukaan verkkotoiminnan oikaistua toteutunutta tulosta laskettaessa vähennyksenä on otettava huomioon rahoitusomaisuuden ylläpidosta aiheutuva kustannus, jota laskettaessa rahoitusomaisuudesta otetaan huomioon enintään määrä, joka vastaa kahdeskymmenesosaa (5 prosenttia) verkonhaltijan liikevaihdosta. Kaikki asiassa esillä olevat valittajat ovat nyt pitäneet näin määrättyä menetelmää huonona ainakin sähköverkkotoiminnan valvonnassa.

Kysymyksenasettelun taustan osalta on huomattava ensinnäkin, että markkinaoikeuden joulukuussa 2006 vahvistama malli eli verkonhaltijan rahoitusomaisuuden vertaaminen määrätyllä tavalla verkkotoiminnan liikevaihtoon on ollut nimenomaan Etelä-Pohjanmaan Alueverkko Oy:n ja 73 ensimmäisen valvontajakson vahvistuspäätöksistä valituksen tehneen jakeluverkonhaltijan vaatima malli. Fingrid Oyj on sinänsä vaatinut jo tuolloin rahoitusomaisuuden huomioon ottamista valituksessa vaaditulla tavalla siihen määrään saakka, jolla yhtiö saavuttaa Current ratio -arvon yksi, mutta markkinaoikeus on ratkaissut asian myös Fingridin osalta vastaavasti kuin kaikkien muiden rahoitusomaisuuden käsittelystä valituksen tehneiden verkonhaltijoiden osalta.

Toisaalta taustaksi voidaan kiinnittää huomiota siihen, että Energiamarkkinavirasto ei ole ilmoituksensa mukaan tehnyt joulukuun 2006 jälkeen mitään tuolloin määrätyn mallin kehittämiseksi taikka sen oikeudenmukaisuuden varmistamiseksi. Näin siitäkin huolimatta, että markkinaoikeus on päätöstensä perusteluissa todennut, ettei mallin käyttöönottoa ollut voitu valmistella käsillä olleissa olosuhteissa kovinkaan perusteellisesti, sekä pohtinut mahdollista tarvetta selvittää jatkossa muun ohella sitä, mikä osa verkonhaltijoiden rahoitusomaisuudesta on otettava huomioon oikaistua toteutunutta tulosta laskettaessa.

Asiassa nyt esitetystä selvityksestä ilmenee muun ohella seuraava.

EL on kertonut Current ratio -tunnusluvun olevan ainakin periaatteensa osalta jo 100 vuotta yleismaailmallisesti käytetty mittari, joka osoittaa keskeisesti lyhytaikaista maksukykyä ja kykyä välttää likviditeettikonkurssia. Kysymys on rahan muodossa olevien tai helposti rahaksi muutettavien varallisuuserien vertaamisesta lyhytaikaisen vieraan pääoman määrään ja yhdestä merkittävimmistä tunnusluvuista, jota käyttävät varsinkin rahoittajat arvioidessaan, uskaltaako yritykselle antaa lisää lainaa. Tunnusluvun tyypillisiä soveltajia ovat siten luotto- ja rahoituslaitokset mutta myös periaatteessa yritykset harkitessaan maksuajan antamista kauppakumppaneilleen.

AR on pitänyt Current ratio -tunnuslukua yrityksen likviditeetin ja maksuvalmiuden mittarina maksuvalmiuden merkitessä yhtä tilinpäätösanalyysien kolmesta pääkohteesta. Tunnusluku näyttää hänen mielestään voimansa eritoten ”konkurssikypsien” yritysten tunnistamisessa, mutta lukua ei kuitenkaan käytetä yksinomaan likviditeettiongelmien ja konkurssiuhkien havaitsemiseksi.

Myös JPK on pitänyt Current ratio -tunnuslukua ”klassisena” mallina, joka osoittaa nopeakiertoisen omaisuuden suhdetta lyhyeeseen vieraaseen pääomaan. Tunnuslukua käytetään hänen mielestään tyypillisimmin erilaisissa selvittely- ja konkurssitilanteissa sekä luottoluokituksissa, harvemmin sen sijaan jatkuvan maksuvalmiuden seurannassa.

JPK on pitänyt myös rahoitusomaisuuden suhdetta liikevaihtoon yhtenä mahdollisena näkökulmana asiaan. Eräät yhtiöt esimerkiksi vähittäis- ja tukkukaupan alalla, jossa myynnin volyymi on keskeistä, ovat hänen tietojensa mukaan käyttäneet tällaista tunnuslukua kokemusperäisesti. Sopivaa suhdelukua eli prosenttiosuutta ei tosin ole helppoa määritellä objektiivisesti, mutta tämäkään seikka ei tee tunnusluvusta muita huonompaa. Liikevaihtoon – toisin kuin tase-eriin – ei ole juurikaan mahdollista vaikuttaa tilinpäätösjärjestelyillä.

Myös EL on pitänyt rahoitusomaisuuden määrän vertaamista verkonhaltijan liikevaihtoon sinänsä mahdollisena mutta katsonut, ettei liikevaihtoa voida tässä suhteessa pitää läpivirtauslukuna yhtä järkevänä mittarina kuin taseesta ilmeneviä eriä, jotka osoittavat, mitä yritykselle on jäänyt toiminnastaan pääomaksi. Yhtä yleispätevää prosenttiosuutta liikevaihdosta on joka tapauksessa mahdotonta valita, koska liikevaihdon rakenne ja marginaalit vaihtelevat suuresti toimialoittain. EL on pohtinut, tulisiko prosenttiosuutta liikevaihdosta pitää edes kaikkien sähköverkonhaltijoiden osalta samana.

AR on katsonut, että riittävän rahoitusomaisuuden määrän mittaaminen liikevaihdon perusteella ei ole toimiva ratkaisu kaikilla aloilla, koska saamisiin sitoutuu eri toimialoilla eri tavoin pääomaa. Sanottu malli voi lisäksi kohdella eri tavoin velallisia ja velattomia yhtiöitä.

TP on katsonut, ettei rahoitusomaisuuden määrän vertaaminen liikevaihtoon ole sovelias malli ainakaan sellaisella pääomavaltaisella alalla kuin sähköverkkotoiminta.

Markkinaoikeuden 21.12.2006 antamissaan päätöksissä vahvistamaa ja Energiamarkkinaviraston valituksenalaisissa päätöksissä sellaisenaan soveltamaa menetelmää rahoitusomaisuuden kohtuullisen huomioon otettavan kustannuksen määrittämiseksi ei voida nyt esitetyn selvityksen perusteella pitää millään tavoin mahdottomana. Kysymyksen taustasta edellä lausuttuun nähden asiassa ei toisaalta voida katsoa, että menetelmävalinnan perusteet olisivat tulleet esitetyksi tyhjentävästi jo ensimmäisen valvontajakson vahvistuspäätöksistä valitettaessa.

Markkinaoikeus katsoo asiassa nyt esitetyn selvityksen perusteella, että Current ratio -tunnusluvun soveltamiseen perustuvaa mallia on pidettävä sopivampana, tasapuolisempana ja perustellumpana kuin valituksenalaisissa päätöksissä vahvistettua mallia. Valitukset on näin ollen hyväksyttävä menetelmän valintaa koskevin osin.

Asiassa kuullut rahoitusteorian asiantuntijat ovat yhtenevästi talous- ja rahoitusjohtaja TP:n kanssa katsoneet, että yritys itse tai sen talousjohtajat tietävät lähtökohtaisesti parhaiten, kuinka suurta rahoitusomaisuutta yritys kulloinkin tarvitsee.

AR:n mukaan yrityksen rahoitus on tasapainossa, jos ja kun tunnusluvun arvo on vähintään yksi. Suomalaisten yritysten kohdalla tunnusluku saa yleensä selvästi tätä korkeamman arvon. AR ei ole nähnyt Current ratio -arvoa 0,1 edes kriisiyhtiöillä. AR on kuvannut riittävän rahoitusomaisuuden tarvetta vielä Fingrid Oyj:n osalta erikseen toteamalla, että yhtiön vuotuisella noin 100 miljoonan euron määräisellä tulorahoituksellakaan ei ole mahdollista kattaa yli 200 miljoonan suuruista lyhytaikaista vierasta pääomaa kokonaisuudessaan. AR:n yhdessä yritystutkija KM:n kanssa 28.5.2008 allekirjoittamasta lausunnosta ilmenee vielä muun ohella, että rahoitusomaisuuden määrän suhde liikevaihtoon on ollut Suomessa vuosina 2006–2007 mediaanitasolla 19,6 prosenttia ja että 95 prosentilla yrityksistä rahoitusomaisuuden osuus liikevaihdosta on ollut suurempi kuin viisi prosenttia. Tutkimusaineistossa on ollut 10.600 suomalaista yritystä, jotka ovat edustaneet noin 70 prosenttia suomalaisten yritysten yhteenlasketusta liikevaihdosta.

TP on kertonut Fingridin korottaneen rahoitusomaisuutensa määrää kerryttämällä sitä järjestelmällisesti vuosittaisilla voittovaroilla. Tavoitteena on ollut Current ratio -arvo yksi, mitä ei voida hänen mukaansa pitää missään tapauksessa liian suurena. Finanssikriisin uhatessa arvon pitäisi tosiasiassa olla huomattavasti suurempi. Current ratio -arvoa seurataan Fingridissä jatkuvasti ja raportoidaan yhtiön hallitukselle neljästi vuodessa.

Asiakirjoista ilmenee, että Current ratio -tunnusluvun arvo on Fingridin kohdalla vaihdellut vuosina 2004–2007 lukujen 0,6 ja 1,1 välillä. Arvo on kasvanut vuosien 2004 ja 2005 likimääräisestä keskiarvosta 0,7 vuosien 2006 ja 2007 likimääräiseen keskiarvoon 1,0. Asiassa ei ole tullut esille, etteikö Fingrid olisi selviytynyt ja menestynyt kantaverkkotoiminnassaan myös vuosina 2004–2005 käytössään olleella vaihto- ja rahoitusomaisuudella myynti- ja siirtosaamiset mukaan lukien.

Vaikkei Energiamarkkinaviraston lausunnossaan viittaamilla nettosuojauskuluilla olisikaan käytännön merkitystä jakelu- ja alueverkonhaltijoiden kohdalla, se, mitä virasto on lausunut verkonhaltijoiden mahdollisuuksista hankkia rahoitusomaisuudelleen kohtuullisuusvalvonnan ulkopuolelle jääviä rahoitustuottoja, koskee yhtä lailla kaikkia verkonhaltijoita. Näin ollen ja, kun asiassa ei ole Fingridiä lukuun ottamatta esitetty konkreettista selvitystä yhdenkään verkonhaltijan taloudellisesta tilanteesta ja välttämättömästä rahoitusomaisuudesta siihen suhteutettuna, markkinaoikeus harkitsee oikeaksi määrätä kaikkien verkonhaltijoiden kohtuullista rahoitusomaisuutta otettavan valvontamallissa huomioon siihen saakka, kunnes verkonhaltija saavuttaa Current ratio -arvon 0,7.

Valituksenalaisia päätöksiä on edellä olevan perusteella muutettava päätöslauselmasta ilmenevin tavoin.

Markkinaoikeus toteaa selvyyden vuoksi, että markkinaoikeuden päätöstä tältä osin täytäntöön pantaessa on otettava huomioon se, mitä valittajat ovat vastaselityksessään tuoneet esiin tarkoittamiensa rahoituksellisten erien sekä valitusten 1 kohdassa tarkoitettujen saamisten ja mahdollisen vaihto-omaisuuden suhteesta. Vieraan pääoman kustannus on oikaistua toteutunutta tulosta laskettaessa toisin sanoen laskettava vähennykseksi vain sille osalle rahoituksellisia eriä, jotka ovat Current ratio -tunnusluvun kaavassa tarkoitetun vaihto-omaisuuden sekä valitusten 1 kohdassa tarkoitettujen myynti- ja siirtosaamisten lisäksi tarpeen Current ratio -arvon 0,7 saavuttamiseksi.

Oikeudenkäyntikulut

Asianosainen on hallintolainkäyttölain 74 §:n 1 momentin mukaan velvollinen korvaamaan toisen asianosaisen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen on kohtuutonta, että tämä joutuu pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Asianosaisesta säädettyä sovelletaan säännöksen mukaan myös päätöksen tehneeseen hallintoviranomaiseen.

Harkittaessa julkisen asianosaisen korvausvelvollisuutta on mainitun säännöksen 2 momentin mukaan otettava erityisesti huomioon, onko oikeudenkäynti aiheutunut viranomaisen virheestä. Yksityistä asianosaista ei puolestaan saa säännöksen 3 momentin mukaan velvoittaa korvaamaan julkisen asianosaisen oikeudenkäyntikuluja, ellei yksityinen asianosainen ole esittänyt ilmeisen perusteetonta vaatimusta.

Hallintolainkäyttölain esitöissä (HE 217/1995) on todettu, että lain 74 §:n 1 momenttia sovellettaessa huomioon voitaisiin ratkaisun lopputuloksen lisäksi ottaa myös muita seikkoja, joita voisivat olla muun muassa asian riitaisuus ja merkittävyys asianosaiselle. Korvausvelvollisuutta määrättäessä ei siten tarvitsisi eikä tulisikaan kaavamaisesti seurata sitä, miten asianosaiset voittavat tai häviävät asian. Yleisenä perusteena olisi sen arviointi, olisiko kohtuutonta, että vastapuoli joutuu kantamaan oikeudenkäyntikulunsa, ja kysymys olisi siten asian lopputuloksen ja eräiden muiden seikkojen pohjalta tehtävästä arviosta.

Markkinaoikeus toteaa, että valittajina olevat alueverkonhaltijat menestyvät asiassa kummankin vaatimuksensa osalta ja voittavat siten muutoksenhaun markkinaoikeudessa. Vaikka vain saamisia koskeva vaatimus johtaa valituksenalaisten päätösten muuttamiseen ensisijaisesti vaadituin tavoin sellaisenaan, rahoitusomaisuuden kustannuksen määrittämistä koskevasta vaatimuksesta hyväksymättä jäävä osa koskee lähinnä sellaista harkinnanvaraisena pidettävää kysymystä, jolla ei ole ollut merkittävää vaikutusta asianosaisten oikeudenkäyntikulujen määrään. Vaikka oikeudenkäynnin ei voida sinänsä pelkästään valitusten menestymisen perusteella katsoa aiheutuneen hallintolainkäyttölaissa tarkoitetulla tavalla Energiamarkkinaviraston virheestä, markkinaoikeus katsoo kuitenkin asiassa annettavan ratkaisun huomioon ottaen kohtuuttomaksi, että valittajat joutuisivat pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Valittajien on siten saatava täysi korvaus tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneista kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista markkinaoikeudessa vaadittuine korkoineen, ja Energiamarkkinavirasto saa vastaavasti pitää omat kulunsa vahinkonaan.

Energiamarkkinavirasto on paljoksunut alueverkonhaltijoiden vaatimuksen määrää perustellen tätä määrällistä kiistämistään sillä, että valittajien käyttämän oikeudenkäyntiasiamiehen soveltama tuntiveloitus olisi kohtuuton markkinaoikeuden eräässä kilpailunrajoitusasiassa kohtuullisena pitämän 255 euroa tunnilta ylittäviltä osin. Markkinaoikeus kuitenkin toteaa, etteivät sen yksittäisissä tapauksissa oikeudenkäyntikuluista antamat ratkaisut lähtökohtaisesti merkitse mitään määrättyä ja yleisesti sovellettavissa olevaa tasoa kohtuullisille ja hyväksyttävinä pidettäville oikeudenkäyntikuluille. Markkinaoikeus edelleen katsoo, että alueverkonhaltijoiden korvausvaatimuksen laskentaperusteena käytettyä tuntiveloitusta – 280 euroa asianajajien osalta ja 210 euroa tunnilta muun lakimiehen osalta – voidaan tässä tapauksessa pitää liikejuridiikkaan ja muun ohella juuri energiamarkkina-asioihin erikoistuneen asianajotoimiston ja asiamiehen kohdalla määrältään kohtuullisena. Syytä alueverkonhaltijoiden hyväksi määrättävän korvauksen alentamiselle ei siten tällä perusteella ole olemassa. Vaaditun korvauksen määrää ei voida muutoinkaan pitää kohtuuttomana, eikä sen voida liioin katsoa perustuvan tarpeettomiin toimenpiteisiin.

MARKKINAOIKEUDEN RATKAISU

Markkinaoikeus muuttaa Energiamarkkinaviraston 13.12.2007 asioissa Dnrot 503–504/424/2007 ja 509–512/424/2007 antamia päätöksiä seuraavasti:

– Tasetta oikaistaessa taseesta ei tule eliminoida verkonhaltijan myynti- eikä siirtosaamisia eli muita taseen vastaaviin kuuluvia saamisia kuin laina- ja sijoitusluonteisia saamisia. Saamisten eliminointiin sovelletaan siten samaa menettelyä kuin ensimmäisellä valvontajaksolla vuosina 2005–2007.

– Tämän päätöksen perusteluista ilmenevien, rahoitusomaisuuteen kuuluvien rahoituksellisten erien eli rahoitusarvopapereiden, rahojen ja pankkisaamisten sekä näihin rinnastettavissa olevien erien kustannus otetaan verkkotoiminnan oikaistun toteutuneen tuloksen laskennassa huomioon vähennyksenä, jonka määrä saadaan kertomalla mainitut, verkonhaltijan taseen mukaiset rahoitukselliset erät WACC-mallissa (Weighted Average Cost of Capital) sovellettavan vieraan pääoman kustannuksen kertoimella (riskitön korkokanta + 0,6 %). Rahoitukselliset erät voidaan kuitenkin ottaa tällä tavoin huomioon enintään siihen määrään saakka, jolla verkonhaltija mahdollisen vaihto-omaisuuden sekä myynti- ja siirtosaamiset ensin mukaan lukien saavuttaa Yritystutkimusneuvottelukunta ry:n maksuvalmius-määritelmän mukaisen Current ratio -arvon 0,7.

Markkinaoikeus velvoittaa Energiamarkkinaviraston suorittamaan Etelä-Pohjanmaan Alueverkko Oy:lle, Kittilän Alueverkko Oy:lle, PVO-Alueverkot Oy:lle, Satapirkan Sähkö Oy:lle, Satavakka Oy:lle ja Sähkö-Virkeät Oy:lle yhteiseksi korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista markkinaoikeudessa 7.787,70 euroa. Korvaukselle on suoritettava vuotuista viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan siitä lukien, kun kuukausi on kulunut siitä päivästä, jona tämä päätös on ollut asianosaisten saatavissa.

Markkinaoikeus hylkää Energiamarkkinaviraston vaatimuksen oikeudenkäyntikulujensa korvaamisesta.

MUUTOKSENHAKU

Tähän päätökseen saa hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Asian ovat ratkaisseet markkinaoikeuden lainoppineet jäsenet Kimmo Mikkola, Tommi Vuorialho ja Ilkka Lahtinen sekä asiantuntijajäsen Erkki Lakervi.