30.8.1994

Dyno Industrier A/S

Dyno Industrier A/S:n tietoon on tullut, että Dyno Industrier A/S:n entinen työntekijä insinööri Tapio Strömsten on liiman valmistuksen konsultiksi siirryttyään myynyt Fexima Oy:lle konsulttipalveluja, jotka mm. ovat sisältäneet lastulevyjen ja kuitulevyjen valmistuksessa käytettävän E1-luokan liiman liimateknologian, valmistusmenetelmät ja reseptit sekä tehtaan projektisuunnitelmat, joista Tapio Strömsten on saanut tiedon Dynon palveluksessa ollessaan. Myydyt tiedot ja palvelut ovat sisällöltään Dyno Industrier A/S:n liikesalaisuuksia, yrityssalaisuuksia, teknisiä esikuvia ja teknisiä ohjeita. Fexima Oy puolestaan on myynyt liimatehtaita asennettavaksi ja pystytettäväksi Viroon ja Venäjälle ja samalla jälleenmyynyt näihin maihin Tapio Strömsteniltä ostamaansa liimateknologiaa, valmistusmenetelmiä, reseptejä sekä tehtaan projektisuunnitelmia lastulevytehdastoimituksiin kuuluvina osatoimituksina.

Tapio Strömsten ei ole voinut myydä prosessiteknologiaa, liiman teknologiaa, valmistusmenetelmiä ja reseptejä sekä tehtaanprojektisuunnitelmia entisen työnantajansa Dyno Industrier A/S:n salassapidettävia ja tämän työsuhteensa aikana tietoonsa saamiaan yritys- ja liikesalaisuuksia ja teknisiä ohjeita käyttämättä. Mainitut yritys- ja liikesalaisuudet eivät sisälly Tapio Strömstenin työsuhteensa aikana saavuttamaan työkokemukseen, eikä Strömstenillä työsuhteen päätyttyä ole oikeutta käyttää, myydä tai ilmaista entisen työnantajansa yritys- ja liikesalaisuuksia.

Mainitun prosessiteknologian, liimateknologian ja valmistusmenetelmien sekä Dyno Industrier A/S:n liimareseptien ja tehtaan projektisuunnitelmien tuntemusta Tapio Strömsten ei ole omaksunut itselleen ammattitaitoon laillisesti kuuluvina ja sisältyvinä tietoina ja taitoina, vaan tiedot ovat Dyno Industrier A/S:n pitkäaikaiseen tieteelliseen tutkimukseen pohjautuvaa tietoa. Dyno Industrier A/S on kehittäessään edelleen tuotteitaan tehnyt laajamittaista tieteellistä tutkimustyötä ja yrityssalaisuuksiensa turvin luonut omaan teolliseen valmistukseensa tarkoitetun korkealaatuisen liimalajitelman, joka on saavuttanut maailmanlaajuisen arvostuksen ja hyväksynnän, tuotteiden liikesalaisuuksiksi luokiteltavien ylivoimaisten ominaisuuksien ja tieteellisesti tutkitun käyttövarmuuden ansiosta.

Urea-formaldehydiliima (UF-liima) on tärkein lastulevyjen ja medium density-kuitulevyjen (MDF) valmistuksessa käytetty liima, jolla ei ole kilpailijaa. Toinen meidän maanosassamme tärkeä liima on melamiini-urea-formaldehydiliima (MUF), jota käytetään ns. kosteudenkestäviin lastulevyihin. Dyno Industrier A/S on valmistanut UF-liimaa vuodesta 1950 lähtien. Norjan ensimmäinen lastulevytehdas käynnistettiin 1953, ja siitä alkaen Dynolla on ollut lastulevyliima tuotanto-ohjelmassaan.

Koska lastulevyä käytetään Pohjoismaissa niin paljon talonrakennuksessa, ongelmat formaldehydin erittymisestä johtuvasta asuntojen huoneilman pilaantumisesta kärjistyivät täällä varhain. Tämän johdosta lastulevyteollisuus alkoi vaatia liimaa, joka voisi pienentää formaldehydiongelmaa. Dyno vastasi tähän vaatimukseen ja oli ensimmäisten joukossa ja paljon edellä eurooppalaisia kilpailijoitansa kehittämässä vähemmän formaldehydiä erittävää liimaa. Jo 1962 tuotiin markkinoille ensimmäinen vähemmän erittävä liima, ja aina meidän päiviimme asti toivomukset ja vaatimukset saada formaldehydin eritys pienenemään ovat olleet Dynon tuotekehittelylle suuntaa antavia.

Alkuaikoina formaldehydierityksen mittaukseen ei ollut mitään standardimenetelmää, eikä tulosten esittämistä myöskään vaadittu. Tämä muuttui, kun formaldehydin eritys myönnettiin ongelmaksi Keski-Euroopassakin. Euroopan lastulevyteollisuuden katto-organisaatio, FESYP, kehitti ns. perforaattorimenetelmän lastulevyjen formaldehydipitoisuuden mittaamiseen, ja Saksassa saatiin lastulevyille ns. ETB-ohjeet, joilla lastulevyt jaettiin kolmeen eritysluokkaan, E1, E2 ja E3. Sen, mihin luokkaan levy kuuluu, ratkaisee varsinaisesti ilmastointikammiotestissä erittyvän formaldehydin määrä, mutta tietyin rajoituksin voidaan käyttää myös perforaattorimenetelmää ilmastointikammiotestin vaihtoehtona, erityisesti lastulevytehtaitten tuotetarkkailussa. Ilmastoluokka E1 on "ankarin" ja käsittää levyt, joilla on pienin haitta-aine-eritys. Dyno Industrier A/S:n ja sen tytäryhtiöiden ohella Euroopan tärkeimmät E1-liiman valmistajat ovat Casco Nobel Ab, Neste Resins, BASF AG, LeunaWerke, Elf Atochem, Sadepan, Rescol, Derivados Forestales, Krems Chemie Ag, Borden UK, Polisan ja Ici.

Sen jälkeen kun Saksan Gefahrstoffverordnung (vaarallisia aineita koskeva asetus) astui voimaan 1986, on käytännössä vain E1:n lastulevyjä voitu myydä Saksassa. Noin vuodesta 1980 lähtien on Saksa näyttänyt tietä formaldehydiä koskevassa lainsäädännössä. Tämän maan suuruus ja taloudellinen mahti eivät voi olla vaikuttamatta muihin maihin. Formaldehydistä puhuttaessa ajatellaan ensisijaisesti maita, joilla on lastulevyvientiä Saksaan. Nämä voivat esim. olla Itä-Euroopan maita, jotka pyrkivät voimakkaasti saamaan aikaan vientiä tähän kovan valuutan maahan. E1:tä tai vastaavia laatuja vaaditaan nyt kuitenkin monissa muissakin maissa. Tämä on johtanut siihen, että liiman toimittajien on täytynyt pystyä toimittamaan liimaa, joka tekee E1:n lastulevyjen valmistamisen mahdolliseksi.

Dyno toi varhain 80-luvulla markkinoille, Norjassa ja Ruotsissa lastulevyliimaa markkinoivan joint venture -yhtiön Dynobel A/S:n välityksellä, ensimmäisen E1-liimansa Dynorit L-150/Dynobel UF 1150. Tällä liimalla oli tiettyjä heikkouksia. Aikaisempiin liimoihin verrattuna se tyydytti lastulevytehtaitten tuotantotapojen ankarammat vaatimukset ja oli vähemmän herkkä näissä tapahtuville vaihteluille. Heikkouksien voittamiseksi tehty työ on viimeisten kymmenen vuoden aikana johtanut siihen, että sarja uusia liimoja on kehitetty. Jokainen niistä on ratkaissut jonkin niistä ongelmista, joita edellisten kanssa on ollut. Tällä välin ovat myös E1:n vaatimukset kiristyneet, mikä on johtanut yhä ankarampiin liimoille asetettuihin vaatimuksiin. Lastulevytehtaitten tuotantotavoilla voidaan vaikuttaa formaldehydin erittymiseen, mutta sen kaltaisten tekijöiden vaikutus on marginaalinen liiman vaikutukseen verrattuna.

Tapio Strömsten ilmoitti, että hän on ostanut Fexima Oy:lle toimittamansa liimateknologian ulkopuoliselta alihankkijalta, joka tekee yhteistyötä jonkun muun yrityksen kanssa ja on pystynyt tämän laboratoriotiloissa kehittämään oman liimateknologiansa. Vasta oikeudenkäynnin kuluessa selvisi, että tämä alihankkija onkin toinen Dyno Industrier A/S:n entinen työntekijä, kemianinsinööri Ivar Eide. Eiden Strömstenille myymä teknologia on täysin yhtenevä Dynon valmistusohjeiden kanssa.

Ivar Eide on ollut hakijayhtiön palveluksessa Lilleströmin tehtailla Norjassa 1973-1988. Eide palveli Dynon liimankehityslaboratoriossa, jossa hänen työtehtävänsä liittyivät ureaan, melamiiniin ja fenoliliimaan. Eidellä katsotaan olevan erinomaiset yleiset tiedot Dynon liimoista ja erityinen kompetenssi melamiini- ja fenolipohjaisiin liimoihin. Strömsten on ollut tietoinen siitä, että Eidellä ei olisi ollut oikeutta luovuttaa Dynon liikesalaisuuksia eikä teknisiä esikuvia ulkopuolisille.

Hakijan mielestä korkealaatuisen lastulevyliiman kehittely on mahdotonta, jollei koetuotteiden valmistukseen ja kokeiluun ole käytettävissä laboratorioresursseja. Täytyy olla myös mahdollisuudet kokeilutuotteiden koevalmistukseen, suuressa mittakaavassa, "pilot plant" eli täydessä laajuudessa. Lisäksi ovat kalliit instrumentit lähes välttämättömät tuotteiden analysointia varten, ja formaldehydipitoisuuden ja -erityksen mittaamiseen on oltava laitteet. Mainittakoon, että Dynobel budjetoi joka vuosi 12000 tehokasta miestyötuntia, mikä vastaa n. 10 vuoden työtä, pelkkään lastulevyliiman tutkimukseen ja kehittämiseen.

E1-liiman teknologiaa Tapio Strömsten ei ole voinut omaksua ottamatta haltuunsa Dyno Industrier A/S:n yritys- ja liikesalaisuuksia, jotka hän sai tietoonsa työsuhteensa aikana. Uuden aikaiset näin korkean laadun omaavat liimat vaativat laitteita ja tuotantolaitoksia, joilla on erikoinen "desing". Dyno käyttää monessa suhteessa tuotannossaan erikoista designia, ja arvioi tämän kilpailukykynsä osaksi. Tapio Strömsten työskenteli erityisesti tällä alueella ollessaan Dynon palveluksessa, ja hän omaa tietoja, jotka Dyno edelleen arvioi omiksi liikesalaisuuksikseen.

Tapio Strömsten toimi Oy Noresin Ab:n, josta Dyno omistaa 50 %, käyttöpäällikkönä 1971-1975. Dyno Industrier A/S:n palveluksessa hän oli 1975-1986 suunnitteluinsinöörinä, teknisen osaston suunnittelijana ja projektijohtajana. Strömsten on mm. Indonesiassa, Malesiassa ja Singaporessa ollut mukana Dynon formaliini- ja levyliimalaitosta käynnistettäessä (aloitus ja hyväksyminen). Hänellä on ollut vapaa pääsy salassa pidettäviin asiakirjoihin. 1.2.1986 Tapio Strömsten siirtyi Oy Wiik & Höglundin palvelukseen Vaasaan. Tämä työnantaja salli hänen työskennellä välillä jonkin aikaa Polisanilla, Turkissa. Tänä aikana Strömsten oleskeli myös Espanjassa, missä Polisan on osakkaana eräässä tehtaassa. Polisan on ilmoittanut, että he valitsivat Strömstenin hänen Dyno-taustansa takia ja koska hänellä oli heille tärkeää tietoa. Strömsten oli ollut Dynon palveluksessa Norjassa Dynon alkaessa toimittaa formaliini- ja liimateknologiaansa Polisanille. Tämä on esimerkki siitä, että Strömsten rikkoi vaitiololupauksensa. Dyno sai tietää tästä vasta kauan työn loppumisen jälkeen. Polisan vahvistaa, että Strömstenin työsuhde lakkasi heillä ennen kuin he luovuttivat liimareseptejä sille espanjalaiselle tehtaalle, jossa he ovat osakkaina. Toisin sanoen Strömsten ei päässyt tutustumaan Polisanin itsensä kehittämään liimateknologiaan, vaan hänen tietonsa perustuivat yksinomaan Dynon liimateknologiaan.

Kaikki asiakirjojen jakaminen työntekijöille on Dynossa perustunut luottamukseen. Siksi kaikki toimihenkilöt ovat työsopimuksissaan allekirjoittaneet vaitiololausekkeen. Joillakin on erityisiä vaitiololupauksia, kuten esim. Strömstenillä. On täysin selvää, että kaikki, jotka ovat sellaisessa asemassa, että he saavat tietää kaiken, tietävät ja ymmärtävät, että tämä on luottamuksellista tietoa, jota ei tule käyttää firman ulkopuolella, eikä varsinkaan kaupallisesssa tarkoituksessa.

Aina siitä asti kun Tapio Strömsten tuli Dyno Industrier A/S:n palvelukseen 1975, hän oli asemissa, joissa täydellinen formaliini- ja liimalaitosten suunnittelun ja projektoinnin tuntemus on ollut välttämätöntä. Tapio Strömstenin töihin on kuulunut:

- Kokonaisten laitosten tai laitoksen osien design ja suunnittelu. Tämä sisältää investointilaskelmat yksittäisistä laitteista ja kokonaisista tehdaslaitoksista.

- Alustavat (lay out) piirustukset ja konkreettiset ohjeet paikan päällä.

- Yksikön operatiiviset ohjeet (unit operations).

- Tuotantokustannusten arviointi, mihin sisältyy jonkin verran tietoa resepteistä ja kaavoista.

- Monenlaiset piirustukset, joihin hän on saanut tutustua yksittäisen laitoksen kohdalla, kuten lay out -piirustukset, Process & Instrumentation (P&I), kaikki tieto prosesseista ja laitteista, mukaan lukien kontrollirutiinit ja mittausvälineet, putket ja kytkentäohjeet, käsikirjat, toimintaohjeet, tarkastuslistat, virheenetsintämenettely.

Koneinsinöörinä Tapio Strömstenin ei ole mahdollista käyttää kaikkea tätä tietoa, ellei se ole hänelle paperille kirjoitettuna ja peräisin Dynon salaisesta aineistosta. Ketään ei voi moittia jonkin työn oppimisesta, mutta tämän teknologian erikoisuus onkin siinä, että se perustuu kemialliseen teknologiaan liittyviin, pitkäaikaiseen kokemukseen perustuviin prosessi- ja valmistusmenetelmiin. Ilman tätä tietotaitoa liimateknologia ei toimi eikä varsinkaan E1-liiman valmistaminen ole mahdollista. Strömsten ei ole oppinut tätä teknologiaa muualla kuin Dynossa. Hänen myymänsä teknologia, valmistusmenetelmät ja reseptit hän on saanut tietoonsa ja haltuunsa työsuhteenssa aikana Dynossa. Strömsten palasi vähäksi aikaa töihin Puhokselle, ennen kuin hän lopetti Dynolla. On mahdollista, että hänellä on siellä ollut tilaisuus tutustua perusteellisesti Dynon uutuuksiin ja saattaa tietonsa ajan tasalle, ennen kuin hän lopetti Dynon palveluksessa. Ennen kuin Dyno sai kuulla Fexima Oy:n toimituksista Viroon ja Venäjälle, Strömsten oli kertonut Dynon edustajalle olevansa valmis omaan lukuunsa tarjoamaan formaliini- ja liimanvalmistusteknologiaa vapaille markkinoille.

Kullakin liimateknologian valmistajalla on omat tuotantomenetelmänsä tuotteen valmistamiseksi. Useat valmistajat voivat siis tarjota toivottuun tulokseen johtavaa teknologiaa, mutta eri valmistajat soveltavat erilaisia menetelmiä. Dynon teknologialle on erikoista menetelmä eli metodi, jolla tuotantotekijät ja raaka-aineiden kokoonpano toteutetaan. Dyno väittää, että kaikilla teknologioilla on omat erikoisuutensa ja he voivat sen vuoksi identifioida omat menetelmänsä.

Dynon liima Dynobel UF-1150 on muodostanut Tapio Strömstenin Viroon myymän liimareseptin lähtökohdan. Dynobel UF-1150:n valmistusohjeet ovat täysin yhteneväiset Strömstenin myymän liiman valmistusohjeiden kanssa. Dynobel UF-1150 on Dynon liikesalaisuus. Strömsten on työsuhteensa aikana tehtäviensä yhteydessä tutustunut mainittuun hakijan liikesalaisuuteen.

Dynorit L-192 on nykyään käytössä olevista Dynon liimoista uudenaikaisin. Strömstenillä ei ollut tarkkoja tietoja tästä nimenomaisesta valmiista liimatuotteesta työsuhteensa päättyessä, mutta Dynorit L-192 liiman kehitystyö oli meneillään Dynossa Strömstenin työsuhteen aikana ja Dynon kehitystyön silloinen tavoite on edustettuna Dynon saavuttamassa lopputuotteessa Dynorit L-192.

Strömsten väittää, että hänen liimansa on erilainen kuin Dynon liimat. Dynorit L-192 on kuitenkin melkein identtinen verrattuna Strömstenin vastineessaan esittämään kuvaukseen. Tämä osoittaa, että myös Dynolla on nämä metodit ja että ne ovat olleet Dynolla kauan. Tiedot mainituista Dynon metodeista ovat olleet Strömstenin saatavilla Strömstenin ollessa Dynolla. Ainoa eroavaisuus on lisättävä vesi, mutta veden lisääminen ei vaikuta liiman ominaisuuksiin. Dynorit L-192 on Dynon liikesalaisuus.

Dynon reseptien ainutlaatuisuus piilee lisäaineissa, lisäaineiden käyttöjärjestyksessä, sekoitussuhteissa, lämpötiloissa ja pH-arvoissa. Tulokset osoitetaan erikseen testeissä, jotka kohdistuvat valmiisiin levyihin ja tuloksia voidaan vertailla levyissä liimauksen jälkeen olevaan vapaaseen formaldehydiin. Prosessiedellytykset, eritoten kondensaation edellytykset ovat myös ratkaisevia liiman laadulle. Dyno ei kiistä, etteikö vapaasti olisi ostettavissa liimatehtaan pystyttämiseen tarvittavat laitteet. Dynolla erikoista on jälleen menetelmä, prosessilaitteiden mitoitukset, varustukset, asennukset, kytkentöjen yhdistelmät, varustuksen sijoitus laitokseen, turvarutiinit, tarkastusmahdollisuudet, annosteluinstrumentit, jne.

Eräät Dynon palveluksessa olevat tekniikan asiantuntijat ovat nähneet Viroon rakennetun tehtaan, jonka Strömsten on piirtänyt ja suunnitellut. Dipl.ins. Olavi Niva on hakijalle antamassaan lausunnossa ilmoittanut, että Kohtlajärven tehtaan prosessi- ja laitejärjestelyt ovat vastaavat kuin Dynon 1970-luvulla ja 1980-luvun alkupuolella käyttämät. Siten tehtaassa on kaksi panosreaktoria rinnakkain. Ne eivät ole paineen- tai alipaineenkestäviä. Jäähdytys- ja lämmityskanavina ovat ns. Uddeholm-elementit. Reaktorit ovat punnituselementtien päällä ja raaka-aineet punnitaan suoraan rektoriin. Järjestelmässä on yksi erillinen ohutkalvohaihdutin ja kaksi rinnakkaista tuotelämmönvaihdinta. Niissä on suljettu pesukiertojärjestelmä, jollaista muilla pohjoismaisilla liimanvalmistajilla ei ole käytössä. Varastosäiliöiden sekoitus tapahtuu pumpulla kierrättämällä. Ureahartsireaktorit apulaitteineen ovat muodoltaan ja mitoitukseltaan lähes identtiset esim. hakijan Puhoksen tehtaan vanhojen laitteiden kanssa. Reaktorien päädyt ja ulkopuoliset tukirakenteet ovat vastaavanlaiset kuin esim. Puhoksella. Pumppujen ja puhaltimien tehot ja tuotot ovat reaktorien kokoon suhteutettuina samat kuin hakijalla. Raaka-aineiden syöttöjärjestely on analoginen Puhoksen tehtaiden kanssa. Mm. ureakuljettimet ja hätälipeän annostelu on toteutettu samalla tavalla kuin Puhoksessa. Prosessilaitteiden ja komponenttien positionumeroinnissa on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta käytetty samaa järjestelmää kuin Puhoksessa. Venttiilien ja toimilaitteiden sijoitus on toteutettu samalla tavalla kuin Puhoksessa. Tässä suhteessa hakija väittää jälleen, että jos Strömsten on kopioinut hakijan lay-outin ja rakennuspiirustukset, hän on tällöin rikkonut niitä sopimuksia vastaan, jotka hän on solminut Dynon kanssa.

Dynolla on oikeus omiin layout- ja designratkaisuihin, joita sovelletaan Dynon suunnitelmiin ja Dynon ohjauksessa toteutettuihin tehtaisiin. Kaikki Dynon suunnittelemat laitokset ovat itsenäisen muotoilun tuloksia ja perustuvat Dynon toiminnassaan kehittelemiin ratkaisuihin. Ratkaisujen valinta perustuu Dynon pitkäaikaiseen kokemukseen liimaa ja formaldehydiä puunjalostusteollisuudelle valmistavien laitosten mitoituksesta ja suunnittelusta. Liimanvalmistuslaitosta seuraava asiakirjojen kokonaisuus on hyvin laaja, mutta flow sheet ja P & ID osoittavat tehtaan tärkeimmät osat ja tarkastuspisteet.

Viron laitos muistuttaa erityisesti Indonesiassa ja Suomessa olevia Dynon laitoksia. Yksinkertaisena esimerkkinä hakija viittaa siihen tosiseikkaan, että Viron liimakattila on rakennettu jaloille, eikä tavalliselle jalustalle. Tämä on harvinainen ja erikoinen ratkaisu, jota Dyno on käyttänyt kerran Indonesian tehdaslaitoksessa. Tapio Strömsten toimi Indonesiassa Dynon projektin johtajana. Pumppujen numerointi ja muu varustus eivät ole standardiratkaisuja. Jokaisella laitoksella on oma numerointinsa, ja Dyno on kehittänyt oman systeeminsä, joka ei toistu muissa kuin Dynon laitoksissa. Hakijan systeemin esiintyminen vieraassa laitoksessa on merkittävä osoitus kopioinnista.

Nyt kysymyksessä olevaa insinööritaitoa ei ole pidettävä yleisenä. Dynon henkilökunnan taidon ja tietämyksen saavuttaminen on mahdollista yksinomaan Dynon antaman koulutuksen kautta ja Dynon tehtävissä saavutetulla kokemuksella, pitkäaikaisen tutkimus- ja suunnittelutyön tulosten tiedoilla, Dynon suojatulla know-how'lla.

Tapio Strömsten on käyttänyt oikeudettomasti Dynon suojattuun know-how'iin kuuluvaa layoutia siinä tehtaassa, jonka Strömsten ja Fexima Oy ovat mitoittaneet ja myyneet Viroon. Hakijan asiana ei ole näyttää, millä tavalla Strömsten on voinut hankkia itselleen nämä tiedot. Dyno katsoo, että Strömstenillä on ollut ainoastaan yksi käytettävissä oleva tietolähde tässä suhteessa, nimittäin Dyno. Tämän lisäksi hän on suullisesti väittänyt, että hän myy Dynon teknologiaa.

Dyno katsoo näin ollen, että Tapio Strömsten rikkoo niitä sopimuksia, jotka hän on solminut Dynon kanssa, käyttämällä, myymällä ja ilmaisemalla tietoja, jotka hän on ottanut mukaansa Dynosta tavalla, jota Dyno ei pidä oikeudenmukaisena. Lähtökohta Strömstenin vaitiolovelvollisuutta arvioitaessa on Norjan lain sopimusvapaus ja periaate, että sopimus on pidettävä. Strömsten on laillisesti ja sitovasti sopimuksella ja vaitiololupauksella sitoutunut noudattamaan vaitiolovelvollisuutta. Vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta seuraa vahingonkorvaus- ja rangaistusseuraamuksia. Työsopimukseen otetun kilpailukielto- tai vaitiolovelvollisuuslausekkeen johdosta liikesalaisuutta koskevat velvollisuudet jatkuvat työsuhteen päättymisen jälkeenkin.

Liikesalaisuuksia koskevan SopMenL:n 4 §:n säännöksen tarkoituksena on suojata elinkeinonharjoittajaa sekä ulkopuolisten että yrityksen palveluksessa olevien henkilöiden sopimatonta menettelyä vastaan. Säännöksen 1 momentin mukaan kukaan ei saa oikeudettomasti hankkia tai yrittää hankkia tietoa liikesalaisuudesta, eikä käyttää tai ilmaista näin hankkimaansa tietoa. Säännöksen 3 mom:ssa kielletään kolmatta henkilöä käyttämästä ja ilmaisemasta liikesalaisuutta, teknistä esikuvaa tai teknistä ohjetta, josta hän on saanut tiedon toiselta samalla tietäen, että tämä on hankkinut tai ilmaissut tiedon luvatta. Säännös suojaa Dynoa erityisesti kilpailijaa vastaan, jolle Dynon salaisuus, esikuva tai ohje on ilmaistu.

SopMenL:n 4 §:n 4 momentti koskee laittomasti hankitun liikesalaisuden käyttöä. Säännöksen mukaan se, joka on saanut toiselta tiedon liikesalaisuudesta, teknisestä esikuvasta tai teknisestä ohjeesta tietäen, että tämä on hankkinut tai ilmaissut tiedon oikeudettomasti, ei saa sitä käyttää eikä ilmaista. Kielto kohdistuu siis ulkopuoliseen, joka on saanut tiedon salaisuudesta ja tietää sen oikeudettomasti hankituksi tai ilmaistuksi.

Liikesalaisuuden laajuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että ns. know-how'n käsite täydentää liikesalaisuuden käsitettä ja laajentaa salassapitovelvollisuuden aluetta. Vaikka know-how ei sellaisenaan käsittäisi liikesalaisuutta, ovat esim. yrityksen kehittämän ja käyttöön ottaman ja tuotannossaan soveltaman metodin tai tuotantoprosessin eri osat ja niihin liityvät tiedot arvokasta know-how'ta, jonka yritys tahtoo suojata itselleen ja pitää kilpailijoilta salassa, oman yrityksensä toiminnan eduksi.

SopMenL:n 4 §:n 3 mom:n mukaan tekniset esikuvat ja tekniset ohjeet on suojattu periaatteessa rajoittamattomaksi ajaksi, siis myös työsuhteen päättymisen jälkeen, siitä riippumatta, milloin ne on uskottu työntekijälle. Suoja kestää niin kauan kuin esikuvalla tai ohjeella on taloudellista merkitystä. Säädös tarjoaa liikesalaisuuksille suojan. Tekniset esikuvat tai ohjeet ovat samanaikaisesti liikesalaisuuksia.

Käsite tekninen esikuva tai ohje on niin laaja, että työnantaja on tehokkaasti suojattu entistä henkilökuntaansa vastaan. SopMenL:n 4 §:n 3 mom:ssa teknisellä esikuvalla tai ohjeella tarkoitetaan sellaisia suullisia tai kirjallisia ohjeita tai malleja, esim. piirroksia, kaavoja, näytteitä, reseptejä jne. joita tavalla tai toisella voidaan käyttää elinkeinotoiminnassa. Sanottujen esikuvien ja ohjeiden suoja ei lain esitöiden mukaan perustu salaisuuden olemassaoloon, vaan siihen seikkaan, että ne on luottamuksellisesti uskottu jollekulle tietyn tehtävän suorittamista varten tai muuten liiketarkoituksessa. Näin ollen elinkeinonharjoittaja on suojattu sellaisissa tyyppitilanteissa, joissa toimihenkilölle tai työntekijälle on jonkin työn tai tehtävän suorittamista varten uskottu esim. malleja, kaavioita tai joukko suullisia tai kirjallisia ohjeita, ja asianomainen työsuhteen päättymisen jälkeen alkaa käyttää sillä tavoin hankittua tietoa hyväkseen yrityksessä, joka kilpailee entisen työnantajan kanssa, vaikka hyväksikäyttö tapahtuisikin ulkomuistin avulla. Sanaan "uskottu" sisältyy nimenomainen tai olosuhteista ilmenevä viittaus siihen, että tiedot ovat luottamuksellisia.

Tapio Strömsten

Dynon hakemus perustuu yksinomaan olettamuksiin ja väitteisiin, eikä tosiasioihin. Strömsten ei ole myynyt Dynon liikesalaisuuksiin perustuvaa teknologiaa eikä muutenkaan oikeudettomasti käyttänyt hyväkseen Dynon liikesalaisuuksia tai menetellyt hyvän liiketavan vastaisesti tai Dynon kannalta sopimattomasti. Hakemuksessaan Dyno ei ole esittänyt minkäänlaista näyttöä siitä, että Strömsten olisi menetellyt vastoin hyvää liiketapaa. Dynon vaatimuksessa mainittu vakuutuksen antaminen ei kuulu tässä oikeudenkäynnissä käsiteltävien asioiden ja markkinatuomioistuimen toimivallan piiriin. Strömsten kuitenkin korostaa, ettei hänellä ole hallussaan eikä hän ole käyttänyt eikä ulkopuolisille luovuttanut Dynolle kuuluvia asiakirjoja. Strömsten on myös valmis tämän prosessin ulkopuolella antamaan Dynolle mainitunlaisen vakuutuksen ja olisi niin myös tehnyt ennen prosessin alkamista, mikäli Dyno olisi antanut mahdollisuuden rakentavaan keskusteluun asiassa ja ehdottanut tällaista menettelyä tuolloin.

Loppukesästä 1990 Strömsten sai tiedon siitä, että PO Slantsehim -nimisellä yrityksellä oli tarkoitus perustaa liimatehdas Viroon Kohtlajärvelle. Strömsten neuvotteli asiasta Fexima Oy:n kanssa, minkä jälkeen sovittiin, että Fexima Oy ottaa liimatehdasprojektin kokonais- ja toimitusvastuun ja antaa tarjouksensa PO Slantsehimille. Strömsten itse toimittaisi Fexima Oy:lle konsulttipalveluja projektia varten. Tarjouskilpailun jatkoneuvotteluvaiheiden aikana virolainen rakennuttaja ilmoitti Strömstenille, että myös Dyno oli mukana tarjoamassa tehdasta ja oli alustavasti ehdottanut virolaisille yhteisyritysratkaisua. Dynon lisäksi tehdasta olivat tarjoamassa myös mm. Neste Chemicals ja eräs saksalainen yhtiö. Dyno ja muut yhtiöt hävisivät kuitenkin tarjouskilpailun Fexima Oy:lle.

Norjalainen Dyno on maailmanlaajuinen liimanvalmistaja, jonka markkinaosuus pohjoismaiden alueella on huomattava. On varsin selvää, että Dynolle on ensiarvoisen tärkeätä pystyä kontrolloimaan Viron tehdasta, joka tulisi sijaitsemaan hyvin lähellä heidän tehtaitaan Norjassa ja Suomessa. Tarjouskilpailun häviäminen suomalaiselle kilpailijalle oli siten kova takaisku. Tämän jälkeen Dyno on eri tavoin pyrkinyt estämään ja vahingoittamaan teknologiaprojektin etenemistä.

Kyseessä oleva riita on saanut alkunsa Dynon varatoimitusjohtajan Olav Melandin ja Strömstenin 10.9.1992 käymästä puhelinkeskustelusta. Puhelinkeskustelun aiheena oli mm. Viron liimatehdasprojekti ja sen eteneminen. Meland ilmoitti Dynon olevan yhä hyvin kiinnostunut pääsemään jollakin tavalla projektiin mukaan. Keskustelun kuluessa Meland kysyi, mistä Viron projektiin toimitettava liimateknologia oli peräisin. Keskustelua käytiin ystävällisessä ja humoristisessa hengessä ja ilmeisesti täydellisen väärinkäsityksen johdosta Meland on Strömstenin puheesta ymmärtänyt, että hänen Viron projektia varten toimittamansa liimateknologia olisi peräisin Dynolta. Strömsten kiistää kuitenkin ehdottomasti missään vaiheessa ilmoittaneensa, että käyttäisi Dynon teknologiaa tai liiksesalaisuuksia, kuten Dynon taholta on väitetty puhelinkeskustelun jälkeen käydyssä kirjeenvaihdossa.

Strömstenin 27.11.1992 lähettämän kirjeen jälkeen Dynon taholta vallitsi pitkä hiljaisuus. Sitten Meland ilmoitti 11.6.1993 yllättäen puhelimitse Strömstenille, että Dyno aikoo ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin, jollei liimateknologian lähdettä ilmoiteta Dynolle. Dyno siirsi asian käsittelyn suomalaiselle asiamiehelleen, joka 16.6.1993 kertoi Strömstenin asiamiehelle, että Dyno oli päättänyt viedä asian markkinatuomioistuimen käsittelyyn. Tiedusteltaessa Dyno ei tässäkään vaiheessa ollut halukas yksilöimään, mitä liikesalaisuuksia he katsoivat loukatun. Puhelinkeskustelussa Dynon taholta viitattiin ylimalkaisesti patentteihin ja asiassa ilmenneisiin uusiin seikkoihin, joita ei kuitenkaan haluttu tarkemmin yksilöidä. Dynolle ilmoitettiin Strömstenin puolesta, että hän on halukas selvittämään ja ottamaan kantaa asiaan, mutta että tämä luonnollisesti edellyttää, että Dyno lähemmin kertoo, mistä oikein on kyse. Dyno valitsi kuitenkin varsin agressiivisen lähestymistavan ja vei asian markkinatuomioistuimen käsiteltäväksi yksilöimättä etukäteen millään tavalla vaatimuksia ja niiden perusteita, ja näin asian selvittäminen neuvotteluteitse kariutui.

Dyno on myös alkuvuonna 1993 ollut yhteydessä Viron kauppaministeriöön ja esittänyt syytöksiään liikesalaisuuksien luvattomasta käytöstä. Ministeriö pyysi Fexima Oy:ltä selityksen asiasta ja pysäytti projektin tilapäisesti. Fexima Oy:n selityksen antamisen jälkeen myös Viron kauppaministeriölle tuli selväksi, että Dynon käsitys perustui ainoastaan ylimalkaisiin väitteisiin ja omiin olettamuksiin vailla tosiasiapohjaa. Projekti käynnistettiin tämän jälkeen uudelleen. Dynon toimenpiteet Virossa ja perusteettomat syytökset ovat kuitenkin johtaneet projektin myöhästymiseen ja suomalaisten maineen vaarantamiseen, mikä vuorostaan on aiheuttanut huomattavaa taloudellista vahinkoa.

On ilmeistä, että nyt vireillä olevan kieltohakemuksen perusteettomuus on asianosaisten kirjeenvaihdonkin nojalla ollut Dynon tiedossa jo hakemusta tehtäessä. Oikeudenkäynnin tarkoituksena onkin todennäköisesti, suoran toiminnan Virossa osoittauduttua tuloksettomaksi, vahingoittaa vaaralliseksi arvioitua uutta kilpailijaa Suomesta käsin.

Strömsten tuli Dynon palvelukseen 1.2.1975. Dynon kanssa solmittu työsopimus on päivätty 7.10.1975. Työsopimuksen 5 §:ssä on vaitiololauseke. Strömsten on 20.1.1975 allekirjoittanut toisen vaitiololausekkeen. Työsopimuksen sivulla 3 on kilpailunrajoituslauseke ("supplerende bestemmelse"), jonka mukaan työnantaja voi sikäli kuin lainsäädäntö sen sallii, vaatia, että työntekijä kahden vuoden aikana työsopimuksen päättymisen jälkeen ei harjoita liikettä tai siirry toisen sellaisen yhtiön palvelukseen, joka harjoittaa formaliini- ja keinohartsituotantoa Euroopassa tai Kauko-Idässä. Kilpailunrajoituslauseke tulee kuitenkin voimaan ainoastaan mikäli työnantaja kirjallisesti ja viimeistään 14 päivän kuluessa työsuhteen päättymisen jälkeen vaatii, että kilpailunrajoituslauseketta on sovellettava. Dyno ei ole kirjallisesti eikä edes suullisesti vaatinut kyseisen kilpailunrajoituslausekkeen soveltamista.

Dynon väite siitä, että Strömsten olisi työskennellyt Polisan Kimya Sanayii S.A.:n palveluksessa Turkissa, on täysin paikkansa pitämätön. Strömsten ei ole koskaan ollut Polisan Kimya Sanayii S.A.:n palveluksessa Turkissa eikä muuallakaan. Hän on 1.7.1989-20.12.1990 toiminut projektipäällikkönä Forestal del Atlantico S.A. -nimisessä espanjalaisessa yhtiössä, jonka osakkaana Polisan Kimya Sanayii S.A. tuolloin oli. Mikäli hänet on valittu johonkin työpaikkaan hänen Dyno-taustansa takia, hänelle ei ole ainakaan mainittu siitä aikaisemmin, eikä Strömsten luonnollisesti muutenkaan voi vastata entisten työnantajiensa palkkaamiskriteereistä. Strömstenin työtehtävät Forestal del Atlantico S.A.:n palveluksessa olivat joka tapauksessa hyvin yleisiä käsittäen lähinnä rutiinityötä, johon kuului liimatehtaan apulaitteistojen suunnittelua ja tehtaan rakennusvaiheen läpivienti.

Strömsten on koulutukseltaan koneinsinööri ja hänellä on pitkä ja vankka työkokemus liimatehtaiden prosessisuunnittelusta. Ennen palvelustaan Dynossa Strömsten oli lyhyen ajan saksalaisen dieselmoottorivalmistajan palveluksessa, jossa hänen pääasialliset työtehtävänsä olivat dieselmoottorien ja dieselmoottorivoimalaitosten suunnittelu. Päätettyään työsuhteensa Dynon kanssa Strömsten on ollut vaasalaisen Oy Wiik & Höglund Ab:n (nykyisin KWH-yhtymä Oy) palveluksessa ja toimi siellä projektipäällikkönä erilaisten muovitehdasprojektien läpiviennissä. Työnsä ohella KWH-yhtymä Oy:ssä Strömsten on myös 1.9.1992 jälkeen toiminut itsenäisenä konsulttina eri teollisuuden aloilla. Aikaisemman työkokemuksen ja koulutuksensa perusteella Strömsten on hankkinut sellaisen teknisen osaamisen, jonka nojalla hän kykenee suorittamaan kokonaisten liimantuotantolaitosten suunnittelun alkaen alustavista alue- ja laitteistolay out -piirustuksista, aina yksityiskohtaisiin tietoihin laitokseen vaadittavasta tekniikasta.

Strömstenillä itsellään ei ole kemistinkoulutusta eikä hän ole liimateknologian asiantuntija. Työkokemuksensa perusteella hän kuitenkin suurin piirtein tuntee E1-liiman valmistukseen tarvittavat raaka-aineet ja valmistuksen pääperiaatteet. E1-liiman pääkomponentit ovat formaliini eli formaldehydi ja urea. E1-luokan liiman valmistuksen suurin haaste on ollut kehittää tuote, josta mahdollisimman vähän haihtuu formaldehydiä valmiissa lastu-ja kuitulevytuotteessa. Valmistuksessa on tällöin pyrittävä mahdollisimman alhaiseen formaliinin ja urean moolisuhteeseen. Lisäksi tulokseen vaikuttavat prosessin happamuus ja lämpötila.

Strömsten ei ole kuitenkaan itse kehittänyt Fexima Oy:lle toimittamaansa liimateknologiaa, vaan tästä vastaa Strömstenin alihankkija, norjalainen kemianinsinööri Ivar Eide. Hän on koulutukseltaan kemisti ja hänellä on liimanvalmistuksesta pitkä kokemus. Eide työskentelee osin yhteistyössä erään toisen alan yrityksen kanssa, jonka laboratoriotiloissa hän on voinut kehittää liimateknologiaansa. Viron liimatehdasprojektin luottamuksellisuuden ja siihen liittyvien sopimusten vaitiololausekkeiden vuoksi Strömsten ei katso voivansa paljastaa projektiin liittyviä yksityiskohtia. Ivar Eide on kuitenkin sopimuksessa ilmoittanut vastaavansa siitä, ettei ko. liimateknologia loukkaa kolmannen miehen oikeutta. Eide on saatuaan tiedon Dynon syytöksistä vielä vakuuttanut, ettei ko. liimateknologia perustu Dynolta tai muultakaan liimanvalmistajalta peräisin oleviin asiakirjoihin tai liikesalaisuuksiin, vaan on kehitetty itsenäisesti alalla tunnetun teknologian ja oman osaamisen nojalla.

Fexima Oy:n PO Slantsehimille rakentama liimatehdas tulee tuottamaan nestemäistä urea (karbamidi) -formaldehydihartsia lastulevytuotantoon. Hartsilla tulee kyetä valmistamaan lastulevyä, joka täyttää E1-luokan vaatimukset. Edelleen tehdas tulee valmistamaan urea-formaldehydihartsia huonekalujen ja vanerin tuotantoon. Strömsten toimittaa liimatehdasprojektia varten Fexima Oy:lle prosessisuunnittelun ja tuoteknow-hown.

Prosessisuunnitteluun kuuluu mm. alustavien alue- ja laitteisto-lay out -piirustusten, laite-erittelyjen ja -luettelojen, putkisto- ja instrumentointikaavioiden, putkilinja- ja venttiililuetteloiden, instrumenttispesifikaatioiden ja instrumenttiluettelon sekä sähkömoottoriluettelon jne. laatiminen prosessilaitoksen osalta sekä vielä tuotannon kuvauksen laatiminen. Toimeksiantoon on luonnollisesti kuulunut myös osallistuminen neuvotteluihin Fexima Oy:n kanssa tarvittavassa määrin sekä muiden tarvittavien tai Fexima Oy:n vaatimien tämäntyyppisen projektin normaaliin toteutukseen kuuluvien dokumenttien laatiminen. Strömsten korostaa, että Viroon toimitettava prosessisuunnittelu on tekniseltä vaikeusasteeltaan ollut tavanomaista ja sellaista, että jokainen Strömstenin ammattitaidon ja kokemuksen omaava kykenisi sen suorittamaan.

Tuoteteknologian toimitus käsitti know-hown urea-formaldehydihartsin valmistukseen edellä mainittuihin teollisiin tarkoituksiin. Tämä sisältää tuotteiden raaka-ainetiedot, tuotespesifikaatiot, tuotanto-ohjeet, varastointiohjeet, analyysi- ja laadunvalvontaohjeet, hartsiseosten perusformulaation kovetinehdotuksineen sekä muut tarvittavat spesifikaatiot ja ohjeet. Kuten aikaisemmin on mainittu, vastaa tuoteteknologiasta käytännössä Ivar Eide, joka on itsenäisesti kehittänyt toimitettavan teknologian.

Kyseessä oleva projekti on Strömstenin tietojen mukaan Fexima Oy:n ainoa liimatehdasprojekti Virossa tai Venäjällä. Dynon väite siitä, että Fexima Oy olisi toimittanut useita liimatehtaita Venäjälle ja Viroon, on siten sekin väärä. Dynon väite siitä, että liimatehdasprojekti perustuu Dynon teknologiaan ja liikesalaisuuksiin, on täysin paikkansapitämätön. Tehtaan rakennussuunnitelmat eivät perustu mihinkään Dynon piirustuksiin, teknisiin ohjeisiin tai muihin asiakirjoihin. Strömsten on laatinut perussuunnitelmat tilaajan vaatimusten mukaan oman ammattitaitonsa ja osaamisensa perusteella. Perussuunnitelmat perustuvat tekniikkaan, joka on yleisesti tunnettu. Kyseessä oleva prosessiteknologia on alalla tavanomaista ja löytyy alan kirjallisuudesta. Dyno ei ole liioin pystynyt osoittamaan mitään konkreettista teknistä tai muutakaan dokumentaatiota, jota olisi oikeudettomasti käytetty Viron liimatehdasprojektissa. Dynon hakemus perustuu siten väitteisiin vailla mitään näyttöä.

Hakijan edustaja, dipl.ins. Olavi Niva on hakijan ilmoituksen mukaan käynyt tutustumassa Kohtlajärven tehtaaseen. Tuon "tutustumiskäynnin" aikaan prosessiteknologian asentaminen Kohtlajärvelle on ollut alkuvaiheessaan. Tehtaan ulkonäön perusteella ei silloin ole voitu ylipäätään tehdä Kohtlajärve-projektin tehdassuunnitelusta kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Nivan tekemän yhteenvedon johtopäätökset "yhtäläisyyksistä" ovat yleisyydessään täysin banaaleja ja merkityksettömiä. Hänen mainitsemiaan "yhtäläisyyksiä" voidaan luetella lähes kaikista liimanvalmistuslaitoksista. Hän on mm. todennut, että prosessi- ja laitejärjestelyt ovat "vastaavat" kuin Dynon 1970-luvulla ja 1980-luvun alkupuolella käyttämät. Hän perustaa johtopäätöksensä siihen, että Kohtlajärven liimatehtaassa on rinnakkain kaksi panosreaktoria, jotka eivät ole paineen tai alipaineen kestäviä. Edelleen hän mainitsee, että Kohtlajärven reaktoreissa käytetään ns. Uddeholm-elementtejä, erillistä ohutkalvohaihdutinta, sekä kahta rinnakaista tuotelämmönvaihdinta ja että reaktorit on asennettu punnituselementtien päälle.

UF-liimojen valmistajat eri puolilla maailmaa käyttävät lähes kaikki samaa peruskonseptia. Valmistusprosessi on kaksivaiheinen seuraavasti: 1. vaihe: Kemiallinen reaktio formaliinin ja urean välillä. Reaktiossa syntyvän liiman kuiva-ainepitoisuus on yleensä liian alhainen liiman käyttäjille, ja siksi sitä nostetaan haihduttamalla. 2. vaihe: Fysikaalinen prosessi, jossa liima lämmitetään ja siitä haihdutetaan (yleensä alipaineessa) nestettä, jolloin liiman kuiva-ainepitoisuus saadaan halutulle tasolle.

Valmistusprosessissa voidaan käyttää kolmea erilaista prosessijärjestelmää: (a) Kemiallinen reaktio ja haihdutusvaihe suoritetaan samassa säiliössä (panosreaktorissa). Alipaineessa tehtävän haihdutuksen takia reaktori on tällöin rakennettava kestämään alipainetta. (b) Kemiallinen reaktio tehdään normaalissa ilmakehän paineessa, jolloin panosreaktori ja siihen liittyvät laitteet ovat kustannuksiltaan halvempia kuin alipainereaktori. Haihdutusvaihe tehdään alipaineessa erillisessä haihdutuslaitteessa. Tällä laiteyhdistelmällä saadaan yleensä tasaisempi tuotteen laatu kuin kohdassa (a) mainitulla. (c) Kolmantena vaihtoehtoisena prosessijärjestelmänä voidaan käyttää jatkuvatoimista prosessia, jossa kemiallinen reaktio ja haihdutusvaihe raaka-aineiden syötöstä alkaen kaikkine vaiheineen valmiin liiman varastosäiliöön pumppaamiseen asti tapahtuu "yhdessä putkessa". Jatkuvatoiminen prosessi on varsin harvinainen.

Yllä (a) ja (b) kohdissa mainitut prosessit mainitaan jo liimakemian alkeisoppikirjoissa ja alan käsikirjoissa. Huolimatta Dynon ylikorostuneesta käsityksestä liimateknologiansa erinomaisuudesta ja erikoisuudesta on selvää, ettei Dyno ole keksinyt tai kehittänyt kyseisiä järjestelmiä. Valmistusprosessit, jotka on mainittu (a) ja (b) kohdissa, eivät liioin ole ainoastaan Dynon käyttämiä, vaan niitä käyttävät lukuisat liimanvalmistajat maailmassa. Mistään liikesalaisuuksista ei suinkaan ole kysymys.

Panosreaktorien lukumäärä ja koko valitaan tilaajan antamien tuotantokapasiteettivaatimusten, kokomäärityksen ja käytettävissä olevien raaka-aineiden mukaan. Suunnittelija ei pääse näihin seikkoihin suoranaisesti vaikuttamaan, koska tuotantokapasiteettivaatimus perustuu pitkälti tilaajan omiin liiketaloudellisiin laskelmiin. Kun molempiin reaktoreihin syötetään samat raaka-aineet, on varsin luonnollista, että reaktorit sijoitetaan rinnakkain.

Kohtlajärven liimatehtaassa käytetään yllä (b) kohdassa mainittua valmistusprosessia, jossa kemiallinen reaktio tapahtuu erillisessä reaktorissa ilmakehän paineessa, minkä jälkeen liimaseos siirretään alipaineen kestävään haihdutuslaitteeseen. Tämän vuoksi Kohtlajärven liimatehtaan reaktorit eivät kestä painetta tai alipainetta. Kuten todettu, ko. laiteyhdistelmäprosessilla saadaan yleensä tasainen tuotteen laatu, joten tämä laiteyhdistelmäprosessi on maailmassa ehkä suosituin prosessijärjestelmä. Dyno tai Kohtlajärven liimatehdas eivät ole suinkaan ainoat liimanvalmistajat, jotka käyttävät ei-paineenkestäviä panosreaktoreita.

Ns. Uddeholm-elementit ovat lämmönsiirtimien valmistukseen käytettyjä puolivalmisteita, joita on markkinoilla vapaasti saatavilla. Euroopasta löytyy samantyyppisten elementtien valmistajia ainakin neljä tai viisi. Ns. Uddeholm-elementtien käyttö on hyvin yleistä prosessiteollisuudessa, eikä siis millään tavalla Dynon yksinoikeus tai liikesalaisuus.

Punnituselementtien asentaminen reaktorien päälle on nykyaikana yleisesti hyödynnetty tapa raaka-aineiden tarkaksi annostelemiseksi. Punnituslaitteiden valmistajia on maailmassa useita kymmeniä. Suomessa on saatavilla lukuisien valmistajien punnituselementtejä. Dyno ei itse valmista punnituselementtejä, vaan tilaa ne alihankkijoilta, kuten muutkin punnitusjärjestelmien käyttäjät.

Dynon väite, että Strömsten olisi oikeudettomasti käyttänyt hyväkseen Dynon tehdassuunnittelua, perustuu mm. siihen havaintoon, että Kohtlajärven liimatehtaassa on yksi erillinen ohutkalvohaihdutin ja kaksi rinnakkaista tuotelämmön vaihdinta. Ohutkalvohaihdutinta käytetään yleisesti liiman haihdutuksessa eri puolilla maailmaa. Vaikka asialla sinänsä ei ole mitään merkitystä, niin Kohtlajärve-projektissa käytettävä haihdutin on täysin eri tyyppiä kuin Dynon aikanaan käyttämä.

Kahden rinnakkaisen tuotelämmönvaihtimen käyttäminen liimaprosessissa on prosessisuunnittelun yksinkertaisimpien alkeiden mukainen ratkaisu. Jotta tuotanto olisi jatkuvaa, pitää tuotelämmönvaihtimia olla kaksi, joista toinen on käytössä toisen ollessa huollettavana tai puhdistettavana. Lämmönvaihtimien suljetut pesukiertojärjestelmät ovat vähitellen yleistyneet lämmönvaihtimien toimittajien omien ehdotusten pohjalta, ja niiden käyttö on täysin tavanomaista prosessiteollisuudessa yleensä. Lämmönvaihtimien toimittajia on useita. Mistään Dynon liikesalaisuudesta ei tälläkään kohdin ole kysymys.

Varastosäiliöiden sisällön sekoitus voidaan toteuttaa eri tavoin. Alan käsikirjoissa mainitaan sekoitustapoina mm. paineilmasekoitus, pumppusekoitus ja erilaisten pyörivien sekoittimien käyttö. Käsikirjoissa mainituista sekoitustavoista säiliöiden sisällön sekoitus pumpulla kierrättämällä on hyvin tavallinen alhaisten kustannustensa vuoksi.

Liimantuotannon laadunvaihteluita tasoitetaan sekoittamalla reaktoreilta tulevia panoksia yhteen ennen haihdutusta. Myös varastosäiliöissä olevan tuotteen laatuvaihtelut tasataan sekoittamalla, sillä liiman kiintoaineella on taipumus laskeutua säiliön pohjalle. Ei vaadi kovin syvällistä teknistä tietämystä keksiä yksinkertainen tapa liiman sekoittamiseen. Yksinkertaisimmat tavat ovat yllä mainitut pumppusekoitus, paineilmasekoitus ja pyörivien sekoittimien käyttö, jotka löytyvät alan käsikirjoista. Mikään näistä ei ole Dynon yksinoikeus tai liikesalaisuus.

Kohtlajärve-projektissa käytetyt laitteet, komponentit ja tekniset ratkaisut eivät miltään osin kuulu Dynolle yksinoikeudella liikesalaisuuksina, patentteina, tavaramerkkeinä tai muunakaan erityisenä prosessi- tai laitesuunnitteluna. Kaikki projektissa hyödynnetty tieto on alalla yleisesti tunnettua ja saatavilla käsikirjoista, tieteellisistä julkaisuista sekä laitetoimittajilta. Liimatehtaassa käytettävät tekniset ratkaisut perustuvat tilaajan tuotantokapasiteettivaatimuksiin ja toivomuksiin, joihin pyritään mahdollisuuksien mukaan vastaamaan. Tekniset ratkaisut ovat varsin loogisia ja toteutettavissa itsenäisesti ilman liikesalaisuuksien väärinkäyttöä.

Niva on yhteenvedossaan ainoastaan yksilöinyt Kohtlajärven tehtaan ja Dynoresin Oy:n tehtaan väliset niin sanotut "yhtäläisyydet" ottamatta kantaa tehtaiden eroavaisuuksiin, joita varmasti myös voitaisiin luetella. "Yhtäläisyydet" puolestaan löytyvät samankaltaisina useimmissa muissakin liimatehtaissa, jotka käyttävät Kohtlajärvelle valittua prosessimenetelmää. Dyno ei ole esittänyt perusteita, joiden nojalla voitaisiin edes väittää, että Dynon liimateknologia nauttisi teollisoikeudellista suojaa. Dyno ei liioin ole selvittänyt, miltä osin Kohtlajärve-projektin liimateknologian väitetään perustuvan Dynon liimateknologiaan.

UF-liima koostuu pääasiassa kohdesta raaka-aineesta; urea (U) ja formaldehydi (F). Formaldehydi on kemiallinen aine, joka puhtaassa muodossaan on kaasu, mutta jota normaalisti käytetään vesiliuoksena. Formaldehydin vesiliuosta kutsutaan formaliiniksi. Urea vuorostaan on suolatuote, joka fysikaaliselta ominaisuudeltaan on kiinteä. UF-liiman raaka-aineista yli 99,5, prosenttia on ureaa ja formaldehydia ja loput 0,5 prosenttia on jäänteitä katalysaattori- ja stabilisaattoriaineista. Kyseisiä raaka-aineita on käytetty alalla yleisesti ja käsitelty alan kirjallisuudessa. Raaka-aineet ovat olleet sellaisinaan käytössä jo yli 100 vuotta sitten, jolloin ureaa ja formaldehydiä alettiin synteettisesti valmistaa ja käyttää liimanvalmistuksessa.

UF-liiman tuottajien tuotespesifikaatiot ovat nykyisin hyvin samanlaisia ja myös lopputuotteet hyvin lähellä toisiaan. Raaka-aineet ovat kutakuinkin identtiset. Tuotteiden samankaltaisuuteen vaikuttaa myös terveydellisin syin perusteltu vaatimus lastulevyistä erittyvän formaldehydimäärän minimoimisesta. Formaldehydipäästöt on voitu minimoida pienentämällä formaldehydin määrää liima-aineseoksissa absoluuttiseen minimimäärään eli laskemalla formaldyhydin ja urean moolisuhde mahdollisimman lähelle rajaa, jossa tuote vielä säilyttää liima-aineominaisuutensa. Pienimmät formaldehydipäästöt ovat E1-luokan laatuvaatimukset täyttävissä lastulevyissä. Optimaaliseen lopputulokseen esim. E1-luokan liiman tuotantoprosessissa johtavat peruselementit ovat alan kirjallisuudessa ja muutoinkin yleisesti tunnetut. Kemistin koulutuksen ja käytännön kokemuksen omaava konsultti kykenee täysin itsenäisesti kehittämään tuotantolaitokselle liimareseptin ja tuotantomenetelmän.

Kohtlajärven tehtaan liimateknologia myös olennaisesti poikkeaa Dynon UF-liimateknologiasta. Prosessia nimittäin kontrolloidaan vesiliukoisuusmenetelmällä, jota Dyno tiettävästi ei milloinkaan UF-liimojen valmistuksessa ole käyttänyt. Lisäksi käytetään epätavallisen alhaisen formaldehydipitoisuuden ja korkean metanolipitoisuuden omaavaa formaliinia, jollaista Dyno tuskin missään laitoksessaan käyttää.

Liikesalaisuuksien suojasta säädetään SopMenL:n 4 §:ssä. Liikesalaisuuden käsitettä ei ole kuitenkaan sen tarkemmin määritelty laissa. Tunnusomaista liikesalaisuudelle on oikeuskirjallisuuden ja lain esitöiden mukaan, että sillä tarkoitetaan seikkaa, jonka salassapitämisellä on merkitystä sen yrityksen elinkeinotoiminnalle, jonka hallussa liikesalaisuus on. Liikesalaisuudelle on edelleen ominaista, että se ei ole yleisesti tunnettu. Laadultaan liikesalaisuudet voivat olla lähinnä joko teknisiä tai taloudellisia.

Edellytyksenä sille, että jotakin teknistä, teollista, kaupallista tai muuta tietoa tai yrityskokemusta voidaan pitää salaisena on, että tiedot todella ovat ainoastaan ko. yrityksen hallussa. Tällaisten tietojen täytyy siten olla ainoastaan kyseisen yrityksen jäsensidosryhmien tiedossa ja yrityksen taholta tulee ilmetä selkeä halu suojata kyseiset tiedot ulkopuolisilta. Tätä havainnollistaa Korkeimman oikeuden päätös 1991:15. Sen mukaan tiedot, jotka voidaan saada selville kyseistä tuotetta tutkimalla, eivät ole liikesalaisuuksia. Päätöksessä katsottiin, että nostolavan piirustuksiin ei sisältynyt muita tietoja nostolavan rakenteesta kuin ne, jotka ilmenenvät suoraan nostolavasta.

Dyno on esittänyt, että Strömsten olisi hyödyntänyt niitä kokemuksia, joita hän on saanut ollessaan Dynon palveluksessa. Tämä ei käsitä mitään sellaista liikesalaisuuksien hyväksikäyttöä, jota olisi pidettävä SopMenL:n 4 §:n vastaisena. Strömstenillä on oikeus käyttää hyväkseen saavuttamaansa ammattitaitoa ja kokemusta. Markkinatuomioistuimen ratkaisussa 1989:3 on todettu mm. seuraavaa: "SopMenL:n 4 §:n 2 momentin mukaan elinkeinonharjoittajan palveluksessa ollessa saatua tietoa liikesalaisuudesta ei saa palveluksessaoloaikana oikeudettomasti käyttää eikä ilmaista eduntavoittelu- tai vahingoittamistarkoituksessa. Lainkohdassa ei kielletä käyttämästä palveluksessa saatua kokemusperäistä tietoa palveluksen päätyttyä." Sama periaate käy myös ilmi Strömstenin ja Dynon välisen työsopimuksen 5 §:n 2 momentista, jonka mukaan: "Disse bestemmelser er ikke til hinder for at arbeidstakeren etter sin fratredelse nyttiggjor seg de alminnelige kunnskaper og erfaringer av teknisk eller forretningsmessig art som arbeidstakeren under sin ansettelse har ervervet."

Asiassa ei ole esitetty ainoatakaan sellaista teknistä tietoa, jonka avulla Dynon liikesalaisuusväitettä voitaisiin yksilöidä saati sitten verrata Strömstenin toimittamaan tuotantomenetelmään, jonka on kehittänyt itsenäisesti Ivar Eide. Väitetty liikesalaisuus on siis täysin yksilöimätön, eikä Dyno ole esittänyt liioin mitään näyttöä siitä, että Dynon asiakirjoja tai kuvauksia olisi käytetty.

Prosessiteknologiankaan osalta ei ole millään lailla yksilöity sitä liikesalaisuutta, jota olisi väitteen mukaan hyödynnetty. Kyseisenkaltaiset asennuspiirustukset eivät nauti minkäänlaista teollisoikeudellista suojaa. Prosessilaitoksen detaljisuunnittelu nojautuu paljolti tilaajan vaatimuksiin ja toivomuksiin, joihin ammattitaidon ja teknisen osaamisen avulla pyritään vastaamaan. Tarvittavat laskelmat perustuvat yleisesti tunnettuihin tietoihin ja ovat toteutettavissa itsenäisesti ilman mitään liikesalaisuuksien väärinkäyttöä. Liimatehtaiden laitteistojärjestelyt ovat usein tarkoituksenmukaisuussyistä ratkaisuiltaan hyvin samankaltaiset riippumatta liimatehdasvalmistajasta ja eroavaisuudet johtuvat lähinnä käytettävissä olevien tilojen koosta, joiden mukaan joudutaan keksimään yksilöllisiä ratkaisuja. Liimatehtaiden "lay out" on myös tehdaskäynnillä vaivatta havaittavissa.

Strömstenillä on itsellään aikaisemmin saadun ammattitaidon perusteella riittävästi tietämystä liimatehtaan suunnittelusta. Strömstenillä ei ole ollut mitään tarvetta kopioida Dynon piirustuksia, vaan kyseessä olevan liimatehtaan suunnittelu on perustunut johdonmukaiseen omaan työskentelyyn. Strömsten ei ole perustanut tuotantoaan jäljittelylle, vaan itsenäiselle tuotekehitystyölle, jossa hän on käyttänyt osaksi ulkopuolista asiantuntemusta ja johon tuotekehitykseen on panostettu merkittävästi sekä aikaa että varoja. Minkäänlaista näyttöä väitettyjen liikesalaisuuksien väärinkäytöstä ei ole esitetty.

Fexima Oy

Fexima Oy on osallistunut tarjouskilpailuun, jonka voitettuaan se sopi Kohtlajärveltä Viron tasavallasta olevan PO Slantsehimin kanssa formaldehydihartseja valmistavan tehtaan laitteiden ja teknologian toimittamisesta. Sen jälkeen, kun PO Slantsehim on osittain myyty pietarilaiselle teollisuuskombinaatille, liimantuotanto on jäänyt puhtaasti virolaiselle yhtiölle RAS Kiviterille.

Kun Fexima Oy toimii pääasiassa kauppahuoneena, sen oli hankkeen toteuttamiseksi käytettävä myös alihankkijoita, vaikka kokonaisvastuu jäikin sille itselleen. Tehdasta varten tarvittavan prosessisuunnittelun ja tuoteknowhow:n toimittamisen Fexima on ostanut Tapio Strömsteniltä. Strömstenille ilmoitettiin, että hän saa käyttää alihankkijoita vain sopimalla siitä tilaajan kanssa etukäteen lukuun ottamatta tuoteknow-how:n laadintaa ja toimitusta, minkä Strömsten on kertonut hankkivansa alihankkijalta. Kyseinen alihankkija on ilmoittanut kirjallisesti Fexima Oy:lle, että toimitettu teknologia on syntynyt yhteistyössä Skandinavian ulkopuolelta olevan yhteistyökumppanin kanssa eikä loukkaa kolmansien oikeuksia. Strömstenin kanssa on myös sovittu siitä, että konsultti vastaa projektin tuoteteknologiaan ja tuotetietoon mahdollisesti liittyvistä patenttioikeus- ja salassapitovaatimuksista kolmannelle osapuolelle.

Myös Dyno osallistui em. tarjouskilpailuun. Se ei kuitenkaan ole tyytynyt tappioonsa, vaan on ryhtynyt häiritsemään hankkeen toteuttamista. Tässä tarkoituksessa Dyno on lähettänyt Strömstenille 8.10.1992 päivätyn kirjeen, jonka se on toimittanut tiedoksi mm. Viron varaministeri Kaaristolle ja Pohjoismaiselle Investointipankille sekä liittänyt siitä kopion 13.10.1992 päivättyyn kirjeeseensä Fexima Oy:lle. Kirjeessään Fexima Oy:lle Dyno väittää mm., ettei Fexima Oy voi käyttää Strömsteniltä saamaansa perussuunnittelua ja teknologiaa Virossa tai muussakaan projektissa.

Dynon yllättävän kirjeen saatuaan Fexima Oy tietenkin huolestui tilanteesta, mikä nähtävästi oli Dynon tarkoituskin. Vaikka Dynon väitteet olivat epämääräisiä, se oli jo näyttänyt menetelleensä tavalla, josta oli odotettavissa huomattavaa haittaa, menetyksiä ja ylimääräisiä kuluja hankkeelle. Sen vuoksi Fexima Oy pyysi Strömsteniltä vielä kirjallisen selvityksen asiasta. Strömsten on selvityksessään vakuuttanut, että Dynon väitteet ovat perättömiä. Kun asia oli tutkittu, Fexima Oy toimitti 29.10.1992 Dynolle vastauksensa, jossa tämä todetaan ja pyydetään, ettei Dyno enää häiritsisi hanketta toimilla, joista se joutuu korvausvastuuseen.

Seuraavan kerran vastaaja kuuli Dynosta markkinatuomioistuimelle toimitetun hakemuksen kautta. Saatuaan hakemuksen tiedoksi Fexima Oy on vielä varmistanut tuoteknow-how:n toimittaneelta alihankkijalta, ettei Dynon oikeuksia ole loukattu.

Fexima Oy on siis hankkeen kaikissa vaiheissa pyrkinyt varmistamaan sen, ettei kolmansien oikeuksia loukata. Kun Fexima Oy ei edes tunne Dynon teknologiaa, enempää ei Fexima Oy ole voinut tehdä.

Hakemuksensa tueksi Dyno esittää tosiasiana, että Fexima Oy on myynyt liimatehtaita Viroon ja Venäjälle ja samalla jälleenmyynyt näihin maihin Strömsteniltä ostamaansa liimateknologiaa, valmistusmenetelmiä, reseptejä sekä tehtaan projektisuunnitelmia lastulevytehtaisiin kuuluvina osatoimituksina. Tämä on täysin paikkansapitämätön väite. Fexima Oy ei koskaan ole myynyt liimatehtaita eikä ylipäänsä millään tavoin osallistunut mihinkään muuhun liimatehdashankkeeseen kuin nyt PO Slantsehimin kanssa. Fexima Oy ei myöskään ole myynyt lastulevy- tai muihinkaan tehtaisiin kuuluvina osatoimituksina mitään Strömsteniltä ostettua.

Dyno väittää hakemuksessaan, ettei Strömsten ole voinut myydä prosessiteknologiaa, liiman teknologiaa, valmistusmenetelmiä ja reseptejä sekä tehtaan projektisuunnitelmia entisen työnantajansa Dynon salassapidettäviä ja tämän työsuhteensa aikana tietoonsa saamiaan yritys- ja liikesalaisuuksia ja teknisiä ohjeita käyttämättä ja ettei Strömsten ole voinut omaksua E1-liiman teknologiaa ottamatta haltuunsa Dynon yritys- ja liikesalaisuuksia, jotka hän sai tietoonsa työsuhteensa aikana. Näin ylimalkaisiin väitteisiin Fexima Oy ei pysty mitään uutta vastaamaan. Todettakoon kuitenkin, että eri maissa toimii lukuisia vastaavia tehtaita ja että ko. teknologiaa on vapaasti saatavilla useilta alan konsulteilta. Kieltohakemuksen tekijän tulisi ilmeisesti kuitenkin ensin näyttää toteen väitteensä siitä, että jotain sen liikesalaisuutta tai muuta oikeutta on ylipäänsä käytetty. Vasta sen jälkeen on mahdollista keskustella siitä, onko kyseinen käyttö laissa säädetyllä tavalla sopimatonta.

Meland

Todistaja on tullut Dyno Industrier A/S:n palvelukseen 1971 tutkimus- ja kehityslaboratorion johtajaksi, erityisesti liima- ja sideainetekniikan kehittämiseen. Todistaja on ollut myös muissa tehtävissä, esim. esimiesasemassa vastaamassa Tapio Strömstenin ja Ivar Eiden koulutuksesta. Strömstenillä oli pääsy kaikkeen välttämättömään projektityössä tarvittavaan informaatioon, liimateknologia mukaan lukien. Hänelle kertyi omia arkistoja, joissa oli kaikki välttämätön tekninen tieto. Myös Eidellä oli kaikki tämä tieto käytettävissään. Tämä tieto oli vain harvojen hallussa, ja sen osalta oli allekirjoitettava salassapitosopimus. Todistajalla ei ole todisteita siitä, että Strömsten ja Eide olisivat palauttaneet ko. henkilökohtaiset arkistonsa työsuhteen päättyessä.

Ensimmäiset epäilyt siitä, että Strömsten käytti Dynon teknologiaa toimituksissaan heräsivät puhelinkeskustelusta, joka viittasi siihen, että hänellä oli Dynon teknologiaa, jota hän oli halukas myymään. Strömsten ei puhelimessa sanonut suoraan, että hän myy Dyno-teknologiaa. Hän vastasi todistajan kysymykseen, voisiko hän ajatella myydä formaliiniteknologiaa, joka on seuraava askel tästä. Tällöin hän viittasi siihen, että hänellä on teknistä tietoa, ja että hän voi myydä tätä teknologiaa. Myös siitä syntyi epäilyksiä, kun Fexima Oy:n kanssa ei syntynyt sopimusta, ja he antoivat ymmärtää, että olivat löytäneet vastaavaa teknologiaa muualta.

Ne tiedot, joita Strömsten on antanut käyttämästään reseptistä, kattavat käsitteellisesti myös Dynon reseptin. Se on sinällään periaatteellisesti myös Dynon salaista tietoa. Käytännössä samanlaiseen reseptiin voi törmätä, jos on yksityiskohtaista tietoa liimankäytöstä. Strömstenin antamat tiedot eivät sinänsä muodosta vielä reseptiä. Sitä ei voi sellaisenaan käyttää tuotannossa. Siitä on jätetty pois elintärkeitä yksityiskohtia.

Strömsten tiesi Eiden aseman ja sen mihin tällä oli pääsy Dynossa, samoin kuin salassapitovelvollisuutta koskevat sopimukset. Strömsten tietää, kuinka kauan vie kehittää jotain olennaisesti uutta. Eide ei tehnyt mitään merkittäviä keksintöjä pitkänä työjaksonaan Dynossa, jolloin hänellä oli käytettävissään merkittävät resurssit. Miten hän olisi yksin ja ilman resursseja kyennyt suorittamaan jotain niin olennaista, joka ei olisi perustunut Dynon teknologiaan.

Strömstenillä ja Eidellä oli tieto tuotteen Dynobel L1150 reseptistä, joka Dynolla oli käytössään jo ennen kuin Strömstenin työsuhde Dynolla päättyi. Tuotetta L1150 koskeva Dynon resepti on yksityiskohtainen. Strömstenin antamat tiedot heidän reseptistään antavat monta mahdollisuutta. Dynon resepti sopii Strömstenin malliin ja on täysin sen mallin mukainen. Dynolla ei ole kuitenkaan täsmällistä tietoa sen valmistusprosessista. Vesiliukoisuustestiä käytetään Dynolla Englannissa. Eide käytti Dynolla vesiliukoisuustestejä eräiden muiden kuin UF-hartsien kehittelyssä. Tuotteen L1150 testitulokset ovat olleet Eiden saatavilla. Dynon tuotetta L1150 ei ole olemassa väriltään kirkkaana. Tuotetta L-192 kehitettiin Eiden vielä ollessa Dynon palveluksessa. Tuote tuli markkinoille 1988-89.

Niva

Todistaja on ollut Dyno Industrier A/S:n palveluksessa vuodesta 1978 lähtien. Todistaja on ollut yhtiön liimatehtaan tuotanto-, käyttösovellutus- ja tuotekehitystehtävissä sekä erilaisissa projektitehtävissä. Todistaja on suorittanut katsastuksen Virossa Fexima Oy:n toimittamassa tehdaslaitoksessa ja laatinut siitä markkinatuomioistuimelle jätetyn kirjallisen raportin. Tehtaan flow sheet oli hyvin yhteneväinen Dynolla Puhoksen tehtaassa käytössä olevan vastaavan flow sheetin kanssa. Jopa komponenttinumerointi noudattaa samaa kaavaa. Viron tehtaan flow sheet oli kuitenkin laajempi, koska siinä oli myös haihdutinyksikkö, kun taas Puhoksen tehtaan flow sheetissa on vain panosreaktorit. Viron tehtaan flow sheet on myös aivan yhteneväinen Dynon Indonesian tehtaan flow sheetin kanssa. Strömsten oli osallistunut Indonesian tehtaan pystyttämiseen Dynon palveluksessa ollessaan.

Eide

Todistaja on ollut Dyno Industrier A/S:n palveluksessa 1973-1988 mm. urea-formaldehydi-, melamiini-formaldehydi- ja fenoliformaldehydihartsien tuotekehittelyssä. Ennen tuloaan Dynon palvelukseen todistaja oli toiminut mm. 1956-1960 erään professorin assistenttina UF-liimojen tuotantotutkimuksissa Sintefissä sekä 1964-1966 ja 1968-1972 Ab Cascon tuotteenkehitysosastolla pääasiallisena tehtävänä UF-liimojen kehittäminen. Dynossa työskennellessään todistaja tapasi Tapio Strömstenin kaksi tai kolme kertaa. He työskentelivät eri paikkakunnilla.

Todistaja sanoutui irti Dynon palveluksesta lähestyessään 60 ikävuotta. Pääsyy irtisanoutumiseen oli se, että hänellä oli sopimus erään pienemmän yrityksen kanssa siitä, että hän ryhtyisi heidän konsultikseen. Dyno oli tästä täysin tietoinen ja oli antanut suostumuksensa siihen. Dyno ei vaatinut mitään kilpailukieltositoumusta. Todistaja on ollut konsulttina valmistelemassa lastulevy- ja vanerituotantoon liittyvän liimatuotannon aloittamista. Eräs näistä projekteista on ollut Kohtlajärvi Virossa. Todistaja on tehnyt tuotekehitystyötä ja todistajalla on sopimus erään suuren eteläamerikkakalaisen liimanvalmistajan kanssa. Todistajalla on hyvinvarustetut laboratoriotilat käytettävissään.

UF-liimaa on luultavasti ensimmäisenä alkanut valmistaa saksalainen BASF AG vuonna 1933. UF-liiman valmistusmenetelmä käy ilmi mm. BASF:n ruotsalaisesta patenttihakemuksesta. Kysymyksessä on yleisesti tunnettu teknologia. Viron Kohtlajärven tehtaassa valmistettava liima on ureaformaldehydiliimaa. Todistaja on suorittanut tuotteen laboratoriokoeajot. Tuotteessa saattaa olla joitakin samoja parametreja kuin Dynon tuotteissa, mutta se on yleisesti käytössä olevaa teknologiaa. Todistaja on itse kehittänyt tuotteen omien työkokemustensa pohjalta, eikä ole kopioinut sitä mistään. Todistajan kehittämä tuote perustuu yleisiin parametreihin ja spesifikaatioihin. Todistaja on käyttänyt Dynon menetelmästä poikkeavaa prosessikontrollimenetelmää, mitä hän käytti jo kehittäessään UF-liimateknologiaa Sintefissä 1960. Kyseistä menetelmää ei käytetty Dynolla UF-liimojen valmistuksessa. Todistajan kehittämän liiman väri on kirkas. Todistajan kehittämän tuotteen molekyylirakennekin on erilainen kuin Dynorit L1150:n. Mainittu L1150 oli olemassa Dynolla jo todistajan ollessa Dynon palveluksessa, mutta sen sijaan Dynon L192 -tuote on todistajalle täysin tuntematon.

Tapio Strömsten on ostanut todistajalta ko. liimateknologiaa. Todistaja sai tilauksen siitä jo useita vuosia sitten. Todistaja oli kyseisessä projektissa mukana jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ainakin yhtä aikaisin kuin Strömsten. Tilaus koski yleisesti liimateknologiatoimitusta mm. lastulevyteollisuudelle. Todistajalla on yhteistyösopimus Tapio Strömstenin kanssa, ja todistaja on saanut maksut häneltä.

Ehtonen

Todistaja oli 1971-74 tehtaanjohtajana Oy Noresin Ab:ssä, joka on sama yksikkö kuin Dynoresin Oy. Todistaja on perehtynyt liimatehtaisiin ja tehdassuunnitteluun myös muiden työnantajien palveluksessa oltuaan. Tehdassuunnittelussa lähdetään yleensä siitä, että optimoidaan laitteiden sijoitukset. Eri liimatehtaat muistuttavat toisiaan tästäkin syystä varsin paljon. Todistaja on tutustunut Kohtlajärven tehtaan suunnittelumateriaaliin. Se on normaali tehdassuunnittelu, jossa on tarvittavat piirustukset ja laiteluettelot tarjouskyselyjä varten. Kysymyksessä on ollut yleisen prosessi- ja tehdassuunnittelun mukainen suunnittelu. Eri tehdassuunnitteluissa käytetään samanlaisia ratkaisuja, samanlaisia piirustuksia ja laiteluetteloita. Positionumerointi perustuu kansainväliseen standardiin.