19.6.1986

KULUTTAJAASIAMIEHEN VAATIMUS

KA on kuluttajansuojalain (KSL) 3 luvun 1 ja 2 §:n nojalla vaatinut, että STSrahoitus Oy:tä (rahoitusyhtiö) kielletään soveltamasta kuluttajien kanssa tehtävissä kestokulutustavaroita koskevissa luovutussopimuksissa jäljempänä tarkemmin selostettuja pykäliksi 1, 14, 15 ja 17 numeroituja ehtoja tai niihin rinnastettavia ehtoja, milloin tavaran omistusoikeus pysyy rahoitusyhtiöllä ja kuluttaja sitoutuu useammassa kuin yhdessä erässä maksamaan tavaran hinnan luottokuluineen sopimuskautena, joka on lyhyempi kuin ko. tavaran arvioitavissa oleva käyttöikä.

Vaatimuksesta kiellon tehostamiseksi uhkasakolla on luovuttu.

1 §:n mukaan sopimus on määräaikainen ja 17 §:n mukaan kuluttaja on velvollinen palauttamaan hyödykkeen rahoitusyhtiölle sopimuksen päätyttyä. 14 §:n mukaan rahoitusyhtiöllä on laajempi oikeus sopimuksen purkamiseen kuin myyjällä osamaksukaupassa ja 15 §:n mukaan kuluttajalla on ankarampi vahingonkorvausvelvollisuus sopimuksen purkautuessa kuin osamaksukaupassa ostajalla.

Kestokulutushyödykkeitä hankkivat kuluttajat ovat perinteisesti rahoittaneet hankintansa joko käteismaksulla, osamaksulla tai tililuottoon turvautumalla. STS-rahoitus Oy:n kanssa sopimussuhteessa olevat, kestokulutushyödykkeitä myyvät liikkeet ovat kuitenkin parin vuoden ajan tarjonneet kuluttajille uutta tapaa rahoittaa kestokulutushyödykkeiden hankintoja. Kuluttaja on liikkeessä valintansa tehtyään osoittanut tietyn yksilöidyn tuotteen ja allekirjoittanut sitä koskevan sopimuksen. Tähän sopimukseen, joka on otsikoitu vuokrasopimukseksi, on merkitty mm. hyödykkeen käteishinta, vuokrakauden pituus ja kuukausivuokran suuruus. Tämän jälkeen liike on toimittanut kuluttajan allekirjoittaman sopimuksen rahoitusyhtiölle, joka liikkeen kanssa tehdyn sopimuksen nojalla ostaa ko. hyödykkeen liikkeeltä edelleen kuluttajalle vuokrattavaksi. Sopimus on tullut sitovaksi, kun rahoitusyhtiö on palauttanut sopimuksen allekirjoituksellaan varustettuna kuluttajalle, mihin on saattanut kulua useita viikkoja. Tilanteessa muodostuu ns. kolmikantasuhde: tavaran toimittava liike on sopimussuhteessa rahoitusyhtiöön, jolle se myy hyödykkeen ja rahoitusyhtiö kuluttajaan, jolle vuokraa hyödykkeen, mutta myyjän ja kuluttajan välillä ei ole sopimussuhdetta.

Vastaajana oleva rahoitusyhtiö on tehnyt kuluttajien kanssa edellä kuvatun kaltaisia sopimuksia vakioehtokaavakkeille, jotka vakioehdot ovat Suomen Rahoitusyhtiöiden Yhdistyksen hyväksymät ja on otettu käyttöön keväällä 1985.

Po. sopimusehdot 1 ja 17 määrittävät ko. sopimuksen määräaiakaiseksi vuokrasopimukseksi. Ne kuuluvat seuraavasti:

1 § "Varsinainen vuokrakausi on kohdan 8 mukaan määräytyvä aika laskettuna kohdassa 16 mainitusta ensimmäisen vuokran eräpäivästä.

Vuokrasopimus jatkuu varsinaisen vuokrakauden jälkeen vuoden kerrallaan, mikäli vuokralleottaja ei ole ilmoittanut vuokralleantajalle yhtä (1) kuukautta ennen vuokrakauden päättymistä, ettei hän halua jatkaa sopimusta."

Kohtaan 8 merkitään vuokrien lukumäärä ja niiden erääntymisväli, kohtaan 16 merkitään ensimmäisen vuokran eräpäivä.

17 § "Sopimuksen päätyttyä vuokralleottaja on velvollinen omalla kustannuksellaan toimittamaan laitteen myyjän varastoon, tai enintään vastaavan matkan. Vuokralleottaja on velvollinen laitetta palauttaessaan luovuttamaan sen käyttöajan huomioon ottaen normaalissa kunnossa.

Mikäli vuokralleottaja laiminlyö laitteen palauttamisvelvollisuuden tai laite ei palautettaessa ole sen käyttöiän huomioon ottaen normaalissa kunnossa, vuokralleantaja on oikeutettu itse noutamaan laitteen ja/tai saattamaan sen edellä mainittuun kuntoon vuokralleottajan kustannuksella."

Ehdot 14 ja 15 koskevat vuokralleantajan oikeutta purkaa sopimus ja tästä aiheutuvia seuraamuksia. Kohdat kuuluvat seuraavasti:

14 § "Vuokralleantaja on oikeutettu purkamaan sopimuksen välittömästi, ja ottamaan laitteen haltuunsa, mikäli a) vuokranmaksu viivästyy enemmän kuin kaksikymmentä (20) päivää, b) vuokralleottaja ei hoida laitetta tämän sopimuksen mukaisesti, c) vuokralleottaja kieltää vuokralleantajaa tai hänen edustajaansa tarkastamasta laitetta, d) vuokralleottaja joutuu selvitystilaan tai konkurssiin tai käyttää laitetta laittomaan tarkoitukseen tai e) vuokralleottaja muulla tavoin oleellisesti rikkoo tämän sopimuksen määräyksiä."

15 § "Mikäli vuokrasopimus purkautuu edellä 14 §:ssä mainittujen syiden johdosta, vuokralleottaja on velvollinen

suorittamaan vuokralleantajalle jo erääntyneiden ja maksamattomien vuokrien lisäksi - vuokrauksen kohteena olevan laitteen takaisin ottamisesta, laitteen myymisestä tai uudelleen vuokraamisesta aiheutuvat kustannukset sekä muut sopimuksen purkautumisesta aiheutuvat kustannukset, - vuokrauksen kohteena olevasta laitteesta tai sen käyttämisestä johtuvat maksut tai muut velvoitteet, joista vuokralleottaja lain tai vuokrasopimuksen mukaan on vastuussa ja jotka vuokralleantaja laitteen omistajana tai muuten vuokrasopimuksen purkauduttua joutuu maksamaan sekä - vahingonkorvauksena määrän, joka lasketaan siten, että vuokrasopimuksen purkautumishetkellä jäljellä olevien varsinaisen vuokrakauden erääntymättömien vuokrien sekä kohdassa 20 mainitun jäännösarvon nykyarvon summasta vähennetään myyntihinta, jonka vuokralleantaja saa laitteesta myydessään sen tai vuokrien nykyarvo, jonka vuokralleantaja saa vuokrattuaan laitteen uudelleen. Nykyarvot lasketaan 14 %:n vuotuisen korkokannan mukaan."

Vuokralleantaja siis luovuttaa tietyn yksilöidyn esineen vuokralleottajan käytettäväksi tietyksi vähimmäisajaksi. Sopimuksen mukaan vuokralleottaja puolestaan sitoutuu maksamaan vastiketta, joka on mitoitettu siten, että ko. hyödykkeen hinta tulee tuon vähimmäisvuokra-ajan kuluessa täysin maksetuksi. Tämän lisäksi vuokralleantaja saa koron esineeseen sijoittamalleen pääomalle sekä korvauksen hallintokustannuksista (hakemuksessa "luottokulut").

Kysymyksessä on ns. rahoitusleasingjärjestelmä. Se on Suomessa suhteellisen uusi ilmiö. Ensimmäiset leasingtoimintaa harjoittavat rahoitusyhtiöt perustettiin Suomeen vuonna 1965. Toiminta käsitti alun perin ainoastaan investointien rahoittamisen ja sopijaosapuolet olivat elinkeinonharjoittajia. Leasingtoiminnan laajeneminen käsittämään autot toi vuokralleottajaksi myös yksittäisiä kuluttajia. Rahoitusleasingin merkitys kuluttajasuhteessa on edelleen korostunut, kun leasingtoiminnan kohteiksi ovat 1980-luvulla tulleet muutkin kotitalouksissa käytettävät kestokulutushyödykkeet; lähinnä kodinkoneet ja viihde-elektroniikkalaitteet.

Tilastokeskuksessa on valmistunut kulutusluottoja koskeva selvitys. Selvityksestä ilmenee, että kulutustavaroita koskevia rahoitusleasingsopimuksia oli vuoden 1984 lopussa tehty noin 2 500.

Rahoitusleasingjärjestelmän rinnalle on kehittynyt myös ns. käyttöleasing. Käyttöleasingille ovat tunnusomaisia rahoitusleasingia lyhyemmät vuokrakaudet niin, ettei vuokraesineen hinta tule kokonaisuudessaan maksetuksi yhden sopimuskauden kuluessa. Lisäksi leasingvuokraan sisältyy korvaus huolto- ym. palveluista, joista vuokralleantaja sopimuksen mukaan vastaa.

KA:n hakemuksessa sanalla "leasing" on viitattu yksinomaan rahoitusleasingiin käyttöleasingin jäädessä ulkopuolelle.

Kuluttajan kannalta leasingille vaihtoehtoisia kulutushyödykkeiden hankintatapoja ovat perinteinen pitkäaikainen irtaimen esineen vuokraaminen ja osamaksukauppa. Leasingsopimus on sanamuotonsa perusteella rinnastettavissa lähinnä perinteiseen irtaimen vuokraan. Leasingjärjestelmä poikkeaa kuitenkin monilta keskeisiltä kohdiltaan irtaimen vuokrasta ja lähentyy osamaksukauppaa. Leasingissä, kuten osamaksukaupassakin, sopimus koskee yksilöityä esinettä, jonka hinta maksetaan yhtä useammassa erässä ja johon luovuttaja pidättää omistusoikeuden sopimuskautena.

KSL:n 3 luvun 1 §:ssä kielletään elinkeinonharjoittajaa käyttämästä kulutushyödykkeitä tarjotessaan sopimusehtoa, jota kulutushyödykkeen hinta ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen on pidettävä kuluttajien kannalta kohtuuttomana. Hallituksen esityksessä kuluttajansuojalainsäädännöksi (HE 8/77) todetaan, että "myös sellaista sopimusehtoa, joka on muun kuin kuluttajansuojalakiin sisältyvän pakottavan säännöksen vastainen tai jonka tarkoituksena on tällaisen säännöksen kiertäminen, on pidettävä kohtuuttomana" (sivu 36).

Sopimuksen sanamuotoon perustuva muodollinen tulkinta ei siksi ole riittävä sopimuksen luonnetta arvioitaessa. Huomioon on otettava lisäksi osamaksukauppalain säännökset ja erityisesti lakiin sisältyvä peiteltyä osamaksukauppaa koskeva säännös. Osamaksukauppalain 1 §:n 2 momentin säännös kuuluu seuraavasti:

"Jos sopimuksen tarkoituksena on, että se, jolle esine on luovutettu, on tuleva sen omistajaksi, on tämän lain säännöksiä sovellettava, vaikka sopimusta olisi sanottu vuokratai muuksi sellaiseksi sopimukseksi tahi suoritettava maksua korvaukseksi esineen käyttämisestä."

Leasingsopimusten oikeudellista luonnetta arvioitaessa on siten kiinnitettävä huomiota niin sopijaosapuolten tarkoitukseen leasingsopimuksia tehtäessä kuin osapuolten asemaan sopimussuhteen kestäessä ja päättyessä.

Leasingvuokralleottajan ja osamaksuostajan asema varsinaisella sopimuskaudella on pitkälle yhtenevä. Tärkeimpiä yhteisiä elementtejä ovat käyttöoikeus esineeseen sopimuskauden aikana ja velvollisuus maksaa hyödykkeen koko hinta luottokuluineen sopimuskauden aikana. Lisäksi leasingvuokralleottajalla on, kuten osamaksuostajallakin, perinteisesti omistajan asemaan liittyvät riskit. Niinpä kuluttaja kantaa riskin tuotteen vahingoittumisesta tapaturman johdosta ja sen huonontumisesta. Lisäksi kuluttaja on velvollinen pitämään tuotteen kunnossa.

Näissä kaikissa suhteissa leasingvuokralleottajan asema poikkeaa perinteisestä irtaimen vuokrasta leasingvuokralleottajan vahingoksi.

Osamaksuostajaa huonommassa asemassa leasingvuokralleottaja on sopimuksen purkutilanteessa. Leasingvuokralleantajalla on oikeus purkaa sopimus välittömästi leasingsopimuksessa mainittujen sopimusrikkomusten tapahduttua. Vuokralleottajan suojana ei ole osamaksukauppalain suojasäännöksiä (OKL 2 ja 11 §:t) vastaavia säännöksiä. Vuokralleottajalle purkutilanteessa tuleva hyvitys riippuu kokonaan vuokralleantajan/myyjäliikkeen aktiivisuudesta eikä vuokralleottajalla ole mahdollisuutta turvautua viranomaiseen kuten osamaksukaupassa (OKL 3 ja 12 §:t).

Varsinaisen sopimuskauden umpeuduttua osamaksuostaja saa esineeseen täyden omistusoikeuden eli hän voi määrätä esineestä oikeudellisesti sitovasti ja hän on myös suojattu myyjän velkojia vastaan.

Leasingvuokralleottajalle ei sopimusehdoissa ole annettu oikeutta varsinaisen vuokrakaudenkaan jälkeen esineen ostamiseen, ns. osto-optiota. Hänellä on kuitenkin oikeus jatkaa vuokrakautta niin kauan kuin haluaa huomattavasti alennettua vastiketta vastaan. Hän myös kantaa edelleen vahingonvaaran ja riskin luonnollisesta kulumisesta.

Toisaalta muodollisen omistusoikeuden puuttuminen aiheuttaa sen, ettei leasingvuokralleottaja voi vapaasti määrätä esineestä. Hän ei voi esim. myydä sitä. Perinnönjaossa ja mahdollisessa ulosmittauksessa esine on erotettava hänen muusta omaisuudestaan.

Vuokralleottaja ei myöskään ole suojattu rahoitusyhtiön velkojia vastaan. Jos rahoitusyhtiö menee konkurssiin, vuokralleottajan on palautettava vuokrattu esine konkurssipesään.

Vaikka leasingvuokralleottaja ei saakaan esineeseen muodollista omistusoikeutta, ei tätä seikkaa välttämättä voida pitää ratkaisevana arvioitaessa hänen asemaansa sopimusehtojen perusteella.

Omistusoikeutta ei tule tarkastella staattisena käsitteenä. Nimitys "omistusoikeus" ilmentää vain omistajan oikeusaseman eri momenttien muodostamaa kokonaisuutta ja sen merkitys havainnollistuu vain näitä eri momentteja tutkimalla. Omistusoikeutta voidaan luonnehtia funktiokäsitteeksi eikä substanssikäsitteeksi, josta voitaisiin johtaa tiettyjä "oikeutuksia".

Omistusoikeuden keskeinen merkitys on oikeus esineen käyttöön. Omistaja voi lisäksi oikeudellisesti sitovasti määrätä esineestä, esine voi toimia vakuutena ja omistaja on suojattu myyjän velkojia vastaan. Omistaja kantaa samalla riskin esineen kulumisesta ja vahingoittumisesta.

Kuluttajille suunnatussa rahoitusleasingissä ovat kohteena kestokulutushyödykkeet. Niiden osalta juuri käyttöoikeus on merkittävä. Hyödykkeet eivät sen sijaan toimi esim. lainan vakuutena tai sijoituskohteena, koska niiden arvo laskee nopeasti. Niiden jälleenmyyntiarvo on myös alhainen.

Mitä tulee siihen, ettei vuokralleottaja ole suojattu rahoitusyhtiöiden velkojia vastaan, ei riski ainakaan kodinkoneiden ja viihde-elektroniikkalaitteiden osalta liene suuri. Rahoitusyhtiöiden velkojat tuskin ryhtyvät vaatimaan usean vuoden käytössä olleiden laitteiden palauttamista konkurssipesään.

Käyttöoikeuden keskeinen merkitys kuluttajaleasingissa ja vuokralleottajan siinä kantamat riskit johtavat siihen, että vuokralleottajalle muodostuu lähes omistajan asemaan verrattava asema. Vuokralleottaja on kuitenkin ratkaisevasti omistajaa huonommassa asemassa sikäli, että hän on edelleen velvollinen maksamaan esineestä vuokraa, vaikka onkin varsinaisen vuokrakauden aikana maksanut esineen koko hinnan luottokuluineen. Vuokralleantajan voidaan sanoa saavan tällaisessa tilanteessa perusteetonta etua vuokralleottajan kustannuksella. Se, ettei vuokralleottaja voi määrätä esineestä, johtaa käytännössä ongelmallisiin tilanteisiin, joista tarkemmin jäljempänä.

Sen selvittäminen, onko sopijaosapuolten tosiasiallisena tarkoituksena leasingsopimuksia tehtäessä ollut omistusoikeuden siirtäminen, on keskeinen seikka arvioitaessa leasingsopimusten luonnetta.

Rahoitusyhtiöiden käyttämiin leasingsopimuksiin ei sisälly ehtoa leasingvuokralleottajan oikeudesta lunastaa esine vuokrakauden päätyttyä. 17 §:ssä olevan määräyksen mukaan vuokralleottaja on velvollinen toimittamaan laitteen myyjän varastoon omalla kustannuksellaan sopimuksen päätyttyä. Mahdollista omistusoikeuden siirtämistarkoitusta ei voida kuitenkaan ratkaista pelkästään sopimuksen sanamuotoa tarkastelemalla. Sopimuksen tosiasiallisen päämäärän ja tavoitteen arvioiminen edellyttää vastaamista seuraaviin kysymyksiin:

1. Tarjoaako leasingjärjestelmä etuja kuluttajille muihin vastaaviin järjestelmiin verrattuna (esim. osamaksukauppaan).

2. Miten leasingsopimuksia on markkinoitu ts. minkälaisten tietojen perusteella kuluttajat ovat solmineet leasingsopimuksia.

3. Onko leasingjärjestelmä käytännössä johtanut siihen, että kuluttaja on tosiasiassa saanut esineeseen omistusoikeuden.

Leasingjärjestelmä mahdollistaa kuluttajille erilaisten kestokulutushyödykkeiden saamisen käyttöön pienelläkin "alkupääomalla". Saman edun kuluttaja saa myös turvautumalla osamaksukauppaan tai tililuottoon, joiden lisäetuna on se, että sopimusvelvoitteiden tultua täytetyiksi kuluttajalla on myös riidaton omistusoikeus esineisiin. Muut leasingjärjestelmän eduksi oikeustieteellisessä kirjallisuudessa mainitut seikat kuten verotukselliset, kirjanpidolliset ja luototussyyt voivat olla elinkeinonharjoittajalle merkittäviä, mutta tavallisille kuluttajille niillä ei ole merkitystä.

Väite, jonka mukaan leasingjärjestelmä sopii parhaiten kuluttajalle, joka ei halua sitoa itseään tiettyihin laitteisiin, merkkiin tms., ei sekään ole välttämättä oikeaan osuva. Leasingjärjestelmässä kuluttaja on sidottu sopimukseen määräajaksi, joka yleisimmillään on kolme vuotta. Hänellä ei ole esim. mahdollisuutta vapautua kalliiksi käyvästä sopimuksesta ja saada sellaisessa tilanteessa hyvitystä jäljellä olevista luottokustannuksista.

Leasingjärjestelmässä kuluttajalla ei ole oikeutta vedota maksuviivästyksen tapahduttua ns. sosiaalisiin syihin kuten osamaksukaupassa eikä hänen suojanaan ole sopimuksen purkautuessa osamaksukauppalakiin sisältyvää tilityssäännöstöä. Näiden osamaksuostajien suojaksi luotujen määräysten puuttumista leasingjärjestelmästä voidaan tietyssä mielessä pitää "etuna" elinkeinonharjoittajan kannalta.

Tässä yhteydessä on myös kiinnitettävä huomiota valtioneuvoston luottoehtopäätökseen (no 977/78), missä on annettu määräykset tiettyjen kotitaloudessa käytettävien laitteiden osalta sekä pienimmästä käteisosuudesta että pisimmästä sallitusta maksuajasta. Leasingjärjestelmä mahdollistaa myös näiden määräysten sivuuttamisen. Esim. Tapio Takki mainitsee kirjassaan "Irtaimen esineen vuokrasta ja leasingista" yhtenä leasingjärjestelmän etuna sen, että leasingia ei sanottu luottoehtopäätös rajoita (sivu 259).

Leasingtuotteiden markkinoinnista on KA:n toimistoon tullut useita ilmoituksia. Näistä ilmenee, että leasingperiaatteella vuokrattuja tuotteita on laajasti markkinoitu tavalla, joka antaa ymmärtää, että kysymyksessä on tuotteiden ostaminen. Vastaajana olevaan rahoitusyhtiöön sopimussuhteessa oleva kodinkoneliike on mainostanut leasingjärjestelmää esim. seuraavasti: "Myymme rajoitetun erän televisioita, videoita, stereoita poistohintaan". Ilmoituksessa on mainittu eri tuotteiden osalta kuukausimaksun suuruus ja lisätty "kaikki tuotteet tasaeräsopimuksella ilman käsirahaa". Leasingtuotteita on mainostettu myös kuponkitarjouksina, esim. "tällä kupongilla Fisher-väri TV 20", 129 mk/kk ilman käsirahaa". Näissä mainoksissa ei ole mainintaa siitä, että kuluttaja ei sopimusehtojen mukaan saa tuotetta omakseen. Esimerkkinä markkinointitavasta voidaan vielä mainita mainos, jossa on yllä mainittujen seikkojen lisäksi kerrottu "kolmen vuoden tuoteturvasta". Mainintaa siitä, että kysymyksessä on vuokra, johon voi liittää maksullisen huoltosopimuksen, ei ole.

Kuluttajien sekä kirjallisesti että puhelimitse tekemistä ilmoituksista on myös ilmennyt, etteivät kuluttajat ole aina edes sopimuksentekohetkellä käsittäneet kyseessä olevan vuokrasopimuksen. Monissa tapauksissa kuluttajat ovat mainonnan ja myyntiliikkeessä saamansa informaation perusteella mieltäneet, että sana "leasing" tarkoittaa vain uudentyyppistä rahoitusjärjestelyä. Erehdyksensä kuluttajat ovat huomanneet vasta, kun sopimuskaavakkeet ovat palautuneet heille rahoitusyhtiöltä.

Vastaajana oleva rahoitusyhtiö ei ole voinut olla tietämätön tämänkaltaisesta markkinoinnista. Rahoitusyhtiöllä ja kodinkoneliikkeellä on selvä yhteinen intressi: vaihdannan kasvu. Tämän vuoksi on yllä kuvattua markkinointia pidettävä todisteena siitä, että rahoitusyhtiö jo leasingsopimuksia solmiessaan on konkludenttisesti hyväksynyt omistusoikeuden siirtämistarkoituksen ja kuluttajat ovat sitä puolestaan markkinointiaineiston perusteella odottaneet.

Leasingsopimuksessa ennakoitua esineen palautumista rahoitusyhtiölle ei voida pitää sopimussuhteen pääasiallisena päättymismuotona. Tähän vaikuttavat useat eri tekijät.

KA:n toimistossa rahoitusleasingjärjestelmästä käydyissä neuvotteluissa rahoitusyhtiöiden edustajat ovat itsekin myöntäneet, ettei yhtiöillä ole intressiä esineiden takaisinottoon. Tämä johtuu siitä, että kulutusleasingin kohteena ovat arvoltaan suhteellisen vähäiset massatuotteet. Vaikka esineen alunperin myynyt liike olisikin rahoitusyhtiön kanssa tehdyn sopimuksen perusteella velvollinen sopimuksen purkauduttua ostamaan laitteet takaisin rahoitusyhtiöltä (ns. takaisinostojärjestelmä), ei tuotteita käytännössä laajalti palauteta. Kysymykseen tulevien esineiden arvo laskee nopeasti niitä käytettäessä ja on suhteellisen vähäinen jo peruskauden jälkeen. Vuokralleottajan laiminlyödessä tällaisen esineen palauttamisen nousevat noutokustannukset ja saatavien perimiskustannukset suhteettoman korkeiksi verrattuina esineen arvoon. Tässäkin suhteessa kulutustavaroiden leasing eroaa investointitavaroiden leasingista, jossa voidaan arvioida, että leasingkohteita on vähemmän, mutta että ne ovat vastaavasti huomattavasti kalliimpia. Se, että edellä mainittu takaisinostojärjestelmä on luotukin nimenomaan investointitavaroita silmällä pitäen, ilmenee myyjäliikkeen ja rahoitusyhtiön väliseen sopimukseen otetuista takaisinostoarvon laskutaulukoista.

Rahoitusyhtiöiden toimenkuvaan ei sitä paitsi soveltune huolehtiminen tuotteiden palautumisesta eivätkä myyjäliikkeet liene kiinnostuneita ottamaan vastaan suuria määriä käytettyjä laitteita, joiden markkinat ovat varsin rajalliset.

Edellä kuvatut, kulutusleasingiin tavallaan "sisään rakennetut" seikat johtavat siihen, että omistusoikeus tosiasiallisesti siirtyy vuokralleottajalle, vaikka sitä ei sopimusehdoissa ole edellytetty.

Omistusoikeuden siirtymisestä on myös saatettu tehdä nimenomainen sopimus. Osassa tapauksista laitteen on voinut varsinaisen sopimuskauden päätyttyä lunastaa nimellisellä hinnalla, jopa 10 mk:lla. Useisiin sopimuksiin on merkitty jäännösarvolle varattuun kohtaan 0 %. Rahoitusyhtiön kuluttajavalituslautakunnalle lähettämästä kirjeestä ilmenee tällaisen merkinnän tarkoittavan sitä, että rahoitusyhtiöllä ei ole varsinaisen vuokrakauden jälkeen enää sopimukseen kohdistuvia vaatimuksia. Toisaalta myöskään sitä seikkaa, että sopimukseen on merkitty jäännösarvoksi esim. 15 - 20 %, ei voida pitää osoituksena siitä, että kysymyksessä olisi vuokra. Kyseisenlaista merkintää voidaan perustellusti pitää fiktiivisenä. Leasingjärjestelmän luottokulut nousisivat nimittäin kohtuuttoman korkeiksi, jos jäännösarvo olisi todellinen. Esimerkkinä tästä on seuraavassa tarkasteltu rahoitusyhtiön ja kuluttajan välistä, autoa koskevaa leasingsopimusta, jossa auton jäännösarvoksi oli merkitty 15 %. Sopimuksen perusteella voidaan laskea, että jos auton käteishinnasta todella vähennettäisiin sanottu jäännösarvo, niin luottokulut (leasingvuokrat sopimuskautena - käteishinta) nousisivat kolmen vuoden sopimuskautena yli puoleen rahoitettavasta määrästä (rahoitettava määrä = auton käteishinta - jäännösarvo).

Mikäli rahoitettavaksi määräksi lasketaan auton käteishinta kokonaisuudessaan, ovat luottokulut kolmen vuoden ajalta vajaa kolmasosa auton käteishinnasta, mikä on huomattavasti lähempänä osamaksukaupassa perittäviä luottokustannuksia.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa leasingsopimus on purettu ja rahoitusyhtiö on siirtänyt sopimuksen takaisin myyjäliikkeelle, joka on puolestaan perintätoimiston kautta hakenut sopimukseen perustuvaa vahingonkorvaussaamistaan Helsingin raastuvanoikeudessa. Vahingonkorvauksesta esitettyyn laskelmaan ei ole sisällytetty jäännösarvoa, vaikka sopimusehtojen mukaan niin menetellään. Ko. perintätoimiston lakimies on puhelimitse vahvistanut KA:n toimistolle, ettei jäännösarvoa ole muissakaan vastaavissa tapauksissa otettu mukaan.

Sen tueksi, että kysymyksessä on fiktiivinen eikä todellinen jäännösarvo, voidaan vielä mainita, että KA:n toimistossa käydyissä neuvotteluissa rahoitusyhtiöiden edustajat katsoivat rahoitusleasingjärjestelmän voivan olla kokonaiskustannuksiltaan kuluttajan kannalta osamaksukauppaa edullisempi rahoitustapa. Tässäkään yhteydessä ei väitetty, etteikö kuluttaja joutuisi maksamaan hyödykkeen koko hintaa luottokuluineen sopimuskauden aikana.

Hakemus kohdistuu sellaisiin rahoitusleasingsopimuksiin, joiden kestoaikana kuluttaja tosiasiallisesti maksaa hyödykkeen hinnan sekä luottokulut. Hakemus ei siten ulotu tilanteisiin, joissa rahoitusleasingsopimuksiin sisällytetty jäännösarvo on todellinen, ts. joissa kuluttaja ei joudu rahoittamaan sopimusta jäännösarvon osalta. Näissä tapauksissa on leasingsopimusten mukainen kokonaisasetelma kuluttajan kannalta edullisempi eikä omistusoikeuskaan siirtyne varsinaisen sopimuskauden jälkeen vastikkeetta tai vain nimellistä korvausta vastaan, koska rahoittaja-/myyjätaholla on todellista intressiä hyödykkeisiin.

Rahoitusyhtiö on siten niissäkin tapauksissa, joissa sopimuksiin on merkitty jäännösarvo, saanut täyden hinnan esineestä sekä luottokulunsa katetuksi varsinaisen vuokrakauden kuluessa. Esine on varsinaisena vuokrakautena toiminut reaalivakuutena, mikä on leasingissa samoin kuin osamaksukaupassa omistusoikeuden pidättämisen tarkoituksena.

Oikeudellinen tilanne saattaa omistusoikeuden tosiasiallisesta siirtymisestä huolimatta säilyä pitkään epäselvänä. Leasingsopimusehtojen 13 § velvoittaa tosin merkitsemään laitteeseen sopivalla tavalla, että se on vuokralleantajan omaisuutta. Tällaiset merkinnät voivat kuitenkin helposti hävitä laitetta useita vuosia käytettäessä. Tällöin laitetta ei voida erottaa vuokralleottajan muusta omaisuudesta. Koska irtaimen esineen hallinta luo omistusolettaman, tämä seikka voi aiheuttaa vaikeita tilanteita esim. perinnönjaossa ja ulosottotilanteissa.

Epäselvyys omistusoikeudesta aiheuttaa ongelmia myös muissa tilanteissa. Jos vuokralleottaja on esim. pitkän ajan laiminlyönyt varsinaisen vuokrakauden jälkeisten vuokrien maksamisen eikä rahoitusyhtiö ole siihen reagoinut, mieltää vuokralleottaja helposti itsensä esineen omistajaksi. Hän saattaa esimerkiksi myydä sen. Tällöin vuokralleottajan voidaan katsoa syyllistyneen rikokseen, koska hän on esineen myydessään salannut sen, että esineen varsinainen omistaja on rahoitusyhtiö.

Vallitseva epäselvä tilanne on myös kohtuuton tunnollisen vuokralleottajan kannalta: hän saattaa useiden vuosien ajan maksaa vuokraa esineestä, johon rahoitusyhtiöllä ei enää ole intressiä. Maksunsa laiminlyövään vuokralleottajaan ei sitä vastoin kohdistu haitallisia seuraamuksia.

Leasingvuokralleottajan ja osamaksuostajan asemat muistuttavat sekä varsinaisen sopimuskauden aikana että sen jälkeen jo sopimusehtojen nojalla monissa keskeisissä kohdissa toisiaan. Voidaan sanoa, että leasingvuokralleottaja on asemaltaan rinnastettavissa osamaksuostajaan, vaikkei hän vuokrakauden umpeuduttua saakkaan hyödykkeeseen muodollista omistusoikeutta.

STS-rahoitus Oy:n käytännöstä saadut tiedot osoittavat, että leasing myös tosiasiallisesti johtaa omistusoikeuden siirtymiseen. Kysymyksessä ei ole sattumanvarainen ilmiö, vaan johtuu kulutusleasingin kohteena olevien esineiden luonteesta.

Leasingvakioehtojen mukaan kysymys on kuitenkin määräaikaisesta vuokrasuhteesta, jossa kuluttaja on velvollinen palauttamaan hyödykkeen rahoitusyhtiölle sopimuksen päättyessä varsinaisen vuokrakauden jälkeenkin. Kirjalliset sopimusehdot ja tosiasiallinen tilanne ovat siten ristiriidassa keskenään. Näin ollen ehtojen todellisena tavoitteena näyttää olevan pyrkimys estää osamaksukauppalain säännösten ja luottoehtopäätöksen soveltaminen kuluttajaleasingissä.

Tämän vuoksi on katsottava kuluttajan kannalta kohtuuttomaksi, että rahoitusyhtiö sisällyttää kuluttajien kanssa tehtäviin sopimuksiin 1 ja 17 §:iin sisältyviä määräaikaisuutta ja hyödykkeen palauttamisvelvollisuutta koskevia ehtoja tai niihin rinnastettavia ehtoja, jotka johtavat siihen, etteivät kuluttajan tosiasialliset oikeudet ja asema ilmene kirjallisesta sopimuksesta.

Leasingjärjestelmän ei ole osoitettu tuovan kuluttajalle erityisiä etuja osamaksukauppaan verrattuna. Kulutusleasingissä, kuten osamaksukaupassakin, kuluttaja maksaa varsinaisen sopimuskauden aikana esineen täyden hinnan luottokuluineen ja kantaa perinteisesti omistajan asemaan liitetyt riskit esineestä. Samoin varsinaisen vuokrakauden umpeuduttua on vuokralleottajan asema rinnastettavissa täyden omistusoikeuden saaneen osamaksuostajan asemaan jo sopimusehtojen nojalla. Koska leasingjärjestelmä lisäksi myös käytännössä johtaa omistusoikeuden siirtymiseen, ei sopimuksiin tulisi voida sisällyttää ehtoja, jotka poikkeavat kuluttajan vahingoksi osamaksukauppalain säännöksistä.

Leasingvakioehtoihin sisältyvät, 14 §:n sopimuksen purkua koskevat säännökset ja 15 §:n purkamisen seurauksia koskevat säännökset ovat kuluttajien kannalta kohtuuttomat, koska ne ovat heidän kannaltaan ankarammat kuin osamaksukauppalakiin sisältyvät, sopimuksen purkua ja tilitystä koskevat säännökset.

Tämän vuoksi ei tule sallia STS-rahoitus Oy:n sisällyttävän kuluttajien kanssa tehtäviin sopimuksiin edellä kuvattuja tai niihin rinnastettavia ehtoja, jotka koskevat sopimuksen määräaikaisuutta, hyödykkeen palauttamisvelvollisuutta, sopimuksen purkua ja purun seurauksia, koska sanotut ehdot eivät toisaalta vastaa tosiasiallista tilannetta ja toisaalta poikkeavat pakottavasta lainsäädännöstä kuluttajan vahingoksi.

Kuluttajansuojan tarvetta korostaa leasingjärjestelmän julkilausumattomana tavoitteena oleva pyrkimys kuluttajaa suojaavan pakottavan lainsäädännön kiertämiseen.

KA:n aloitteesta käytiin syksyllä 1984 ja keväällä 1985 neuvotteluja KA:n toimiston ja Suomen Rahoitusyhtiöiden Yhdistyksen välillä. Neuvotteluissa pyrittiin selvittämään rahoitusleasingjärjestelmässä käytettäviä ehtoja ja järjestelmän soveltuvuutta kuluttajasuhteisiin. STS-rahoitus Oy oli neuvotteluissa edustettuna.

Viimeisessä eli 15.3.1985 pidetyssä neuvottelussa todettiin, että sopimuksen oikeudellinen luonne on selvitettävä markkinatuomioistuimessa. Samassa tilanteessa STS-rahoitus Oy:n edustaja ilmoitti rahoitusyhtiön toistaiseksi luopuneen rahoitusleasingsjärjestelmästä kuluttajasuhteissa kodinkoneiden ja viihde-elektroniikan osalta.

KA lähetti markkinatuomioistuinhakemusluonnoksen STS-rahoitus Oy:n kommentoitavaksi 23.8.1985. STS-rahoitus Oy ei kommentoinut hakemusta määräaikaan mennessä.

STS-RAHOITUS OY:N VASTINE

Vastaaja on lopettanut hakemuksessa tarkoitettujen rahoitusleasingsopimusten tekemisen. Siten asiassa on päästy sovintoon KA:n kanssa eikä asian käsittelyyn markkinatuomioistuimessa ole aihetta.

KA:n hakemus koskee kuluttajien kanssa tehtäviä leasingsopimuksia, joiden kohteena ovat olleet pääasiassa viihdeelektroniikka ja kodinkoneet. Yhtiö ilmoitti 18.9.1985 KA:lle lähettämässään kirjeessä lopettavansa kokonaan viihde-elektroniikan, kodinkoneiden ja niihin verrattavien tuotteiden rahoitusleasingin kuluttaja-asemassa oleville henkilöille. Tällä hetkellä kuluttajien kanssa tehtävien leasingsopimusten kohteena ovat ainoastaan autot. Vastaaja on kokonaan lopettanut sellaisten leasingsopimusten tekemisen, joiden kestoaikana kuluttaja tosiasiallisesti maksaa hyödykkeen hinnan sekä luottokulut.

KA haluaa markkinatuomioistuimen käsittelevän asian myös niiltä osin, kuin STS-rahoitus Oy on ilmoittanut luopuvansa kiellon kohteeksi vaadittujen ehtojen käyttämisestä. Kuluttajan suojaksi säädetystä lainsäädännöstä saa käsityksen, että KA:n tulee ensisijaisesti pyrkiä sovintoratkaisuun elinkeinonharjoittajan kanssa ja mikäli tämä ei onnistu, voi tuomioistuin käsitellä asian. Tämä käy ilmi mm. kuluttaja-asiamiehestä annetun lain 6 §:stä. Myös laissa markkinatuomioistuimesta on määräys, että valmistelussa on erityisesti pyrittävä erottamaan riidanalaiset seikat niistä, joita asiassa on pidettävä riidattomina.

Markkinatuomioistuimen päätös voinee koskea vain tulevaa sopimuskäyttäytymistä. Asiaa ei tule käsitellä markkinatuomioistuimessa sellaisten ehtojen pohjalta, joita vastaaja ei enää käytä kuluttajasuhteissa. Siltä varalta, että asia kuitenkin käsitellään markkinatuomioistuimessa, on vastaaja antanut vastineen KA:n hakemukseen seuraavilta osin.

Hakemuksessa on väitetty jäännösarvon olevan fiktiivinen käsite, vaikka sopimukseen on jäännösarvoksi merkitty 15 20 %. Laskelma, jolla jäännösarvon fiktiivisyyttä perustellaan, ei vastaa todellisuutta. Jäännösarvo sisältyy todellisuudessa sopimuksen purkutilanteessa tehtävään vahingonkorvauslaskelmaan. Laskettaessa autoleasingin rahoituskuluja lähtökohtana on auton käteishinta. Esim. 70 000 mk hintaisen auton kolmen vuoden sopimuksessa 20 %:n jäännösarvolla rahoituskulut muodostuvat seuraavasti:

Kk-erä 2 194 x 36,- = 78 984,

Jäännösarvo, joka maksetaan takaisin 3 vuoden kuluttua on 14 000,-. Edellä olevat summat ovat yhteensä 92 984 markkaa. Tämä on sopimuksen mukaan rahoittajalle tuleva määrä.

Auton myyntihinta on 70 000,- ja rahoituskulut 22 984,-.

Tässä esimerkissä rahoituskulut kolmen vuoden ajalta olivat 32,8 % auton myyntihinnasta. Mikäli jäännösarvoa ei otettaisi huomioon olisi rahoitusyhtiön sopimuksesta saama tuotto huomattavasti pienempi.

Auton rahoitusleasingsopimuksessa leasingilleottaja saa auton käyttöönsä sopimuskaudeksi. Sopimuskautena hän ei maksa auton hintaa kaikkine rahoituskuluineen, vaan jäännösarvolla on rahoittajan kannalta tärkeä funktio, minkä myös em. esimerkki osoittaa.

Kun rahoitusleasingsopimus on sanottu irti leasingilleottajan maksuhäiriön vuoksi, on jäännösarvo ja jäljellä olevat erääntymättömät vuokrat diskontattu vähintään sopimuksen mukaisesti 14 %:n, mutta esim. KA:n hakemuksessa mainitussa tapauksessa 21 %:n mukaisesti irtisanomishetkeen. Jäännösarvo sisältyy takaisinostohintaan.

KA:n hakemuksessa fiktiivisen jäännösarvoajattelun tueksi on myös esitetty rahoitusyhtiön edustajan toteamus, että leasingjärjestelmä voi olla kokonaiskustannuksiltaan osamaksukauppaa edullisempi rahoitustapa. Käydyissä neuvotteluissa käsiteltiin vain viihde-elektroniikan ja kodinkoneiden leasingsopimuksia.

Autojen rahoitusleasingissä rahoittaja ostaa auton ja on siis sen omistaja. Tässä rahoitusmuodossa auto on omistuksen kautta vakuutena, kuten osamaksukaupassa omistuksenpidätysehdon muodossa. Ratkaisevin ero osamaksukaupan ja rahoitusleasingin välillä on se, että osamaksukaupassa ostajasta tulee auton omistaja, mutta rahoitusleasingissä "leasaajasta" ei tule omistajaa. Sopimuksen tarkoituksena on se, että leasingilleottaja saa auton käyttöönsä.

Sopimuksessa on selvät ehdot sopimuskauden lopussa tehtävästä selvityksestä. Niiden mukaan asiakas palauttaa auton autoliikkeelle, joka arvioi auton sen hetkisen hinnan. Mikäli palautetun ajoneuvon autokaupan määrittämä arvo on pienempi kuin sovittu jäännösarvo, on asiakkaan maksettava rahoitusyhtiölle erotus. Mikäli taas auton käypä hinta on suurempi kuin jäännösarvo, palautetaan erotus asiakkaalle. Harkittaessa autojen rahoitusleasingsopimusten kohtuullisuutta kuluttajan kannalta, on otettava huomioon myös sopimuskauden lopussa tehtävä selvitys.

Otetaan esimerkiksi aikaisemmin esillä ollut sopimus, jolla hankitaan 70 000 markkaa maksava auto käyttöön kolmeksi vuodeksi. Tällöin leasingilleottajan kuukausimaksut kolmen vuoden ajalta ovat yhteensä 78 984 markkaa jäännösarvon ollessa 14 000 markkaa. Auton myyntihinta kolmen vuoden kuluttua autoliikkeen antaman tiedon mukaan on noin 40 000 markkaa, jos auton käyttö on ollut normaalia. Tällöin leasingilleottajalle palautetaan 26 000 markkaa, joten kolmen vuoden leasingmaksuksi tulee yhteensä 52 984 markkaa ja kuukausimaksuksi 1 472 markkaa. Asiakas saa käyttöönsä 70 000 markkaa maksavan auton kolmeksi vuodeksi rahoituskulujen ollessa 1 472 markkaa kuukaudessa.

Silloin kun vastaaja tekee autoa koskevan kulutusleasingsopimuksen, se edellyttää, että kuluttaja-asemassa oleva henkilö tarvitsee autoa työssään. Tällöin hän saa peitetyksi autokulujaan joko siten, että hän saa työnantajalta korvauksia auton käytöstä tai siten, että hän voi tehdä verotuksessa matkakuluvähennyksen oman auton käytön mukaan. Ei voi olla tarkoituksenmukaista kieltää näissä tapauksissa leasingvaihtoehtoa kuluttaja-asemassa olevalta henkilöltä. Yksityisen toiminimen muodossa elinkeinoaan harjoittavan henkilön asema ei välttämättä ole kovinkaan paljon erilainen kuin kuluttaja-asemassa olevan kauppamatkustajan. Olisi nurinkurista, että autoleasing olisi mahdollista toiminimellä toimivalle, mutta ei kauppamatkustajalle.

Aina ei kuluttajan kannalta ole tärkeää se, että hän omistaa, tai että hänestä tulee käytössään olevan kestokulutushyödykkeen omistaja. Kuluttaja-asemassa oleva henkilö voi haluta käyttöönsä taloudellisiin olosuhteisiinsa nähden suurempaa kokoluokkaa olevan tai muuten kalliimman ja ajo-ominaisuuksiltaan paremman ja hyväkuntoisen auton sen vuoksi, että hän joutuu työssään käyttämään paljon autoa. Esimerkiksi autoa 50 000 km vuodessa ajavan henkilön fyysinen suorituskyky joutuu kovemmalle, jos hän joutuu ajamaan pienellä tai huonokuntoisella ajoneuvolla. Asia on myös turvallisuustekijä. Tällaisessa tapauksessa leasing on varteenotettava vaihtoehto.

Hakemuksessa on päästy tulokseen, että sopimuksen määräaikaisuutta ja hyödykkeen palauttamisvelvollisuutta koskevat ehdot ovat kuluttajien kannalta kohtuuttomia sen vuoksi, etteivät kuluttajien tosiasialliset oikeudet ja asema ilmene kirjallisesta sopimuksesta.

Tähän tulokseen on päädytty ottamalla huomioon varsinaisen sopimuksen lisäksi myyjäliikkeen harjoittama mainonta ja muu informaatio kuluttajille. Mikäli mainontaa voidaan pitää harhaanjohtavana, voi KA ryhtyä toimenpiteisiin mainonnan oikaisemiseksi. Rahoitusyhtiö ei ole velvollinen puuttumaan muiden elinkeinonharjoittajien mainontaan ja vielä vähemmän on vastuussa siitä.

Sopimuksen määräaikaisuutta ja palauttamisvelvollisuutta koskevat ehdot ovat leasingsopimuksen oleellinen osa. Ilman niitä leasingsopimus ei ole se, miksi se on tarkoitettu. Leasingtoiminnalla on selkeäksi vakiintuneet toimintaperiaatteet ja sopimusten sisältö on vakiintunut käytännössä parinkymmenen vuoden aikana.

Leasingsopimuksen tarkoituksena on, että leasingilleottaja saa käyttöönsä hyödykkeen tietyksi sopimusajaksi ja tämän jälkeen se palautetaan, joten ehdot kuluttajien kanssa tehtävien leasingsopimusten kohdalla vastaavat täysin todellisuutta. Ei voida ajatella, että kuluttajalle jäisi epäselväksi, että kyseessä on leasing, kun hän tekee leasingsopimuksen. Kuluttaja-asemassa olevan henkilön päätöksentekokykyä ei voida asettaa kyseenalaiseksi, jos hänellä on asiallista tietoa päätettävänään olevasta asiasta. Kuluttajan asemaa ei paranneta sillä, että häneltä vähennetään vaihtoehtoja ja rajoitetaan hänen valintamahdollisuuksiaan silloin, kun hän hankkii käyttöönsä kestokulutushyödykkeitä. Monessa tapauksessa leasing on sopiva ja taloudellinen vaihtoehto.

Haasteessa väitetyt kuluttajaleasingin omistusoikeudelliset epäselvyydet eivät tule esille ainakaan autoleasingissä. Autot rekisteröidään, joten omistussuhteet käyvät ilmi myös rekisteristä. Hakemuksessa väitetyt omistusoikeuden epäselvyydestä syntyvät vaikeudet esim. perinnönjaossa ja ulosottotilanteessa sopimuskauden jälkeen eivät ole todellisia.

Leasingsopimus on oma sopimustyyppinsä, jolla on omat selkeät tarkoituksensa. Tämän sopimuksen luokitteleminen jonkin aikaisemman sopimustyypin, kuten irtaimen vuokran tai kaupan alle ei ole mahdollista. Esimerkiksi irtaimen vuokrasta on lainsäädäntö peräisin jo 1700-luvulta, joten sen pohjalta vanhemmassa oikeuskäytännössä muodostuneet normit eivät välttämättä sellaisenaan sovellu 1980-luvun sopimuksiin.

Rahoitusleasingsopimus on nykyajan käytännön tarpeiden mukaan tuoma sopimus, joka on kehitetty sopimusvapauden periaatteen mukaisesti. Sopimusvapautta rajoittaa kuluttajan suojaksi laadittu lainsäädäntö. Se suojaa sellaista sopimuspuolta, jonka tarkoitus on sopimuksin hankkia kulutushyödykkeitä henkilökohtaista käyttöään varten tai yksityisessä taloudessa käytettäväksi. Tällöin tietenkin kuluttajansuojan toteutumista valvovan viranomaisen tehtävä on tutkia, ovatko leasingsopimuksen ehdot sellaiset, että sopimus on kuluttajan kannalta kohtuullinen. Sen sijaan ei edellä mainitun viranomaisen toimivaltaan kuulune sopimusten luokittelu jonkin sopimustyypin alle, sen arvioiminen onko kysymyksessä leasing- vai osamaksukauppa tai mitä välineitä käytetään eli saadaanko myydä osamaksulla, tililuotolla, leasingillä jne.

Mikäli leasingsopimuksen vakioehtojen sopimuksen määräaikaisuutta ja palauttamisvelvollisuutta koskevien ehtojen käyttäminen kiellettäisiin kuluttajien kanssa tehtävistä leasingsopimuksista, merkitsisi se asiallisesti kulutusleasingin kieltämistä. Mikäli tämä toiminta haluttaisiin kieltää se voi tapahtua vain lainsäädännön kautta. Puuttuminen tällaisiin asioihin edellyttää lainsäädäntöä, kuten kuluttajansuojalakiin esitettävät muutokset osoittavat (HE 88/1985). Siinä kielletään selkeästi ja yksiselitteisesti esim. vekselin käyttö kulutustavaroiden maksuvälineenä ja tratan käyttö kulutusluoton perinnässä.

Osamaksukauppalain rikkomis- tai kiertämistapaukset ovat taas normaalissa tuomioistuinmenettelyssä ratkaistavia kysymyksiä. Markkinatuomioistuin ei voine arvioida sopimusten oikeudellista luonnetta.

Autoleasingissä ei ole kysymys osamaksukaupan kiertämisestä, vaan vaihtoehdosta, jolla kuluttaja voi hankkia käyttöönsä auton. Sama koskee myös muutakin leasingtoimintaa.

MARKKINATUOMIOISTUIMEN RATKAISUN PERUSTELUT

Markkinatuomioistuin on ensin tutkinut STS-rahoitus Oy:n väitteen siitä, että KA:n hakemuksen käsittelyyn markkinatuomioistuimessa ei ole aihetta, koska hakemuksessa tarkoitettujen rahoitussopimusten käyttö on lopetettu.

Hallituksen esityksessä Eduskunnalle kuluttajansuojalainsäädännöksi (HE 8/1977) lausuttiin 2 luvun 7 §:n säännöskohtaisissa perusteluissa: "Kieltoa on säännöksen mukaan tehostettava uhkasakolla, jollei se erityisestä syystä ole tarpeetonta. Esimerkkinä tilanteesta, jossa uhkasakon asettaminen ei ehkä ole tarpeen, voidaan mainita se, että elinkeinonharjoittaja on ennalta ilmoittanut suostuvansa kuluttaja-asiamiehen vaatimuksiin, mutta kuluttaja-asiamies pitää ennakkoratkaisun saamista tärkeänä ja vie tästä syystä asian markkinatuomioistuimeen." Markkinatuomioistuin on mm. ratkaisussaan 1984:5 antanut uhkasakolla tehostamattoman markkinointikiellon, vaikka vastaajana ollut elinkeinonharjoittaja oli jo ennen kieltohakemuksen tekemistä ilmoittanut vapaaehtoisesti KA:lle luopuvansa kieltovaatimuksen kohteena olleesta markkinoinnistaan.

Edellä mainituilla perusteilla markkinatuomioistuin katsoo, että elinkeinonharjoittajan luopuminen tietystä menettelystä ei estä tutkimasta KSL:ssä tarkoitetun aiemmin käytetyn menettelyn lainmukaisuutta, vaikka elinkeinonharjoittaja hyväksyisi KA:n kannan. Sen vuoksi markkinatuomioistuin hylkää STS-rahoitus Oy:n väitteen siitä, että KA:n vaatimusta ei voitaisi käsitellä markkinatuomioistuimessa.

STS-rahoitus Oy on syyskuuhun 1985 saakka rahoittanut eräiden kulutushyödykkeiden mm. viihde-elektroniikkalaitteiden, kodinkoneiden ja autojen markkinointia kuluttajille ns. epäsuoralla rahoitusleasingillä.

Epäsuorassa rahoitusleasingissä hyödykkeiden markkinoinnin kuluttajille suorittaa kulutushyödykkeitä myyvä liike, ja kuluttaja neuvottelee hyödykkeen hankkimisesta sen kanssa. Neuvottelussa täytetään vuokrasopimukseksi nimetty vakiosopimuslomake, jonka kuluttaja allekirjoittaa. Liike toimittaa sopimuksen STS-rahoitus Oy:n hyväksyttäväksi. Hyväksymisen jälkeen rahoitusyhtiö tekee liikkeen kanssa sopimuksen, jolla se ostaa liikkeen tekemän ja kuluttajan vuokralleottajana hyväksymän tarjouksen perusteella sopimuksessa tarkoitetun kulutushyödykkeen ja antaa sen vuokralle kuluttajalle. Rahoitusyhtiö palauttaa vuokrasopimuksen kap

paleen kuluttajalle ja suorittaa liikkeelle hyödykkeen hinnan.

STS-rahoitus Oy:n rahoittamien hakemuksessa tarkoitetulla leasingsopimuksella luovutettavien hyödykkeiden kuluttajamarkkinoinnissa on käytetty mm. ilmaisuja "MYYMME RAJOITETUN ERÄN TELEVISIOITA, VIDEOITA, STEREOITA" ilman mitään mainintaa siitä, että kysymyksessä on rahoitusleasing.

Kulutushyödykkeen hankkimiseen liittyvät suulliset neuvottelut käydään liikkeen ja kuluttajan välillä. Liikkeet ovat antaneet kirjallisia todistuksia siitä, että kuluttajalla on oikeus lunastaa hyödyke sopimuskauden loputtua tai kokonaisvuokran tultua loppuun suoritetuksi. KA:n esittämissä videonauhureita ja televisioita koskevissa STS-rahoitus Oy:n ja kuluttajan välisissä vuokrasopimuksissa on sarakkeessa "jäännöserä" tai "jäännösarvo" merkintä 0 %.

Tavanomaisessa irtaimen vuokrassa vuokravastike on mitoitettu käyttökorvaukseksi. STS-rahoitus Oy:n ja kuluttajan välisessä vuokrasopimuksessa kuluttaja suorittaa rahoitusyhtiölle hyödykkeen hinnan sekä rahoituskustannukset. Tämä ei ole tyypillistä vuokrasopimukselle.

Tavanomaisessa irtaimen vuokrassa vuokralleantaja kantaa vastuun vuokratun hyödykkeen tapaturmaisesta vahingoittumisesta tai tuhoutumisesta. Vuokralleantaja on vastuussa myös siitä, että hyödyke pysyy vuokra-ajan käyttökuntoisena luonnollisesta kulumisesta riippumatta. Tavanomaisessa irtaimen vuokrassa vuokralleantajan velvollisuuksiin kuuluu myös vuokralleottajan huolenpitovelvollisuuksista riippumattomien vikojen ja puutteiden korjaaminen. Kaikissa mainituissa suhteissa STS-rahoitus Oy:n ja kuluttajan välinen vuokrasopimus asettaa vastuun kuluttajalle. Tässä sopimuksessa kuluttajalle on asetettu laajempi tutkimisvelvollisuus kuin irtaimen vuokrassa. Kuluttajan on vaikea arvioida sopimuksen mainittujen ehtojen oikeudellista merkitystä.

Edellä mainituilla perusteilla markkinatuomioistuin katsoo, että kuluttajalla on markkinoinnin, oman maksusuorituksensa ja sopimusehtojen perusteella oikeus olettaa, että vuokratun hyödykkeen omistusoikeus sopimuskauden päättyessä kuuluu hänelle. Sen vuoksi hakemuksessa tarkoitettua STS-rahoitus Oy:n ja kuluttajan välistä vuokrasopimusta on arvioitava irtaimen kauppaa koskevien oikeudellisten sääntöjen pohjalta. Siten ehdot, jotka viittaavat määräaikaiseen vuokrasopimukseen tai velvoittavat kuluttajan palauttamaan hyödykkeen sopimuskauden päättyessä ovat kuluttajien kannalta kohtuuttomia.

Leasingsopimuksen 1 ja 17 § kuuluvat seuraavasti:

"Varsinainen vuokrakausi on kohdan 8 mukaan määräytyvä aika laskettuna kohdassa 16 mainitusta ensimmäisen vuokran eräpäivästä.

Vuokrasopimus jatkuu varsinaisen vuokrakauden jälkeen vuoden kerrallaan mikäli vuokralleottaja ei ole ilmoittanut vuokralleantajalle yhtä (1) kuukautta ennen vuokrakauden päättymistä

ettei hän halua jatkaa sopimusta." (1 §)

"Sopimuksen päätyttyä vuokralleottaja on velvollinen omalla kustannuksellaan toimittamaan laitteen myyjän varastoon tai enintään vastaavan matkan. Vuokralleottaja on velvollinen laitetta palauttaessaan luovuttamaan sen käyttöajan huomioonottaen normaalissa kunnossa.

Mikäli vuokralleottaja laiminlyö laitteen palauttamisvelvollisuuden tai laite ei palautettaessa ole sen käyttöajan huomioonottaen normaalissa kunnossa, vuokralleantaja on oikeutettu itse noutamaan laitteen ja/tai saattamaan sen edellä mainittuun kuntoon vuokralleottajan kustannuksella." (17 §)

Mainitut sopimusehdot tarkoittavat sitä, että sopimus on määräaikainen ja että kuluttaja on velvollinen sopimuksen päättyessä palauttamaan hyödykkeen. Sopimusehdot ovat siten edellä olevan mukaisesti kuluttajien kannalta kohtuuttomia.

Hakemuksen mukaisen rahoitusleasingsopimuksen ja irtaimen kaupassa käytettävän osamaksukauppasopimuksen välillä on useita yhtäläisyyksiä.

Kummassakin sopimustyypissä kuluttaja suorittaa erissä hyödykkeen hinnan lisättynä rahoituskustannuksilla. Molemmissa omistusoikeus pysyy sopimuskauden liikkeellä tai rahoitusyhtiöllä ja sopimus koskee yksilöityä esinettä, jonka hinta maksetaan useammassa kuin yhdessä erässä. Riski esimerkiksi tapaturman aiheuttamasta vahingosta kuuluu osamaksuostajalle ja vuokralleottajalle.

Mainittujen yhtäläisyyksien johdosta hakemuksessa tarkoitettu STS-rahoitus Oy:n ja kuluttajan välinen vuokrasopimus rinnastuu osamaksukaupasta annetussa laissa tarkoitettuun sopimustyyppiin. Osamaksukauppalain säännökset ovat pakottavaa lainsäädäntöä ja osamaksukauppasopimuksen ehto, jolla ostaja on luopunut lain mukaisista oikeuksistaan, on mitätön. Markkinatuomioistuin katsoo, että hakemuksessa tarkoitetun leasingsopimuksen ehdot, jotka rajoittavat vuokralleottajan oikeudet suppeammiksi kuin osamaksukauppalain sääntelemät vastaavat ehdot, ovat kuluttajien kannalta kohtuuttomia.

Hakemuksessa tarkoitettuun leasingsopimuksen 14 §:n a-kohtaan on sisällytetty seuraava maksuviivästystä koskeva sopimusehto:

"Vuokralleantaja on oikeutettu purkamaan sopimuksen välittömästi, ja ottamaan laitteen haltuunsa, mikäli

a) vuokranmaksu viivästyy enemmän kuin kaksikymmentä (20) päivää,

----."

Osamaksukauppalain maksuviivästystä koskeva 2 § kuuluu:

"Milloin ostaja on laiminlyönyt maksuvelvollisuutensa, älköön myyjällä sen johdosta olko oikeutta ottaa esinettä takaisin tai vaatia maksuerää, joka muuten ei ole erääntynyt, taikka saattaa voimaan muuta sopimuksessa määrättyä erityistä seuraamusta, ellei maksamatta jätetty määrä ole ollut suorittamatta vähintään neljätoista päivää erääntymispäivästä lukien ja edelleen ole maksamatta sekä tämä määrä ole vähintään kymmenesosa tai, jos siihen sisältyy kaksi tai useampia maksueriä, vähintään kahdeskymmenesosa osamaksuhinnasta tahi käsitä myyjän koko jäännössaatavaa.

Myyjällä ei ole 1 momentissa mainitun määräajan päättymisestä huolimatta oikeutta siinä tarkoitetun seuraamuksen voimaan saattamiseen, mikäli sitä olisi pidettävä kohtuuttomana sen vuoksi, että suorituksen viivästyminen on johtunut maksuvaikeuksista, joihin ostaja sairauden, työttömyyden tai muun erityisen seikan vuoksi pääasiallisesti omatta syyttään on joutunut ja ostaja, ennen kuin esine otetaan takaisin, suorittaa maksamatta jätetyn määrän korkoineen ja korvaa viivästyksestä aiheutuneet kulut."

Po. sopimusehdon mukaan rahoitusyhtiöllä on kuluttajan maksun viivästyksen perusteella osamaksukauppalakiin verrattuna laajempi oikeus purkaa sopimus. Markkinatuomioistuin katsoo, että tällainen leasingsopimuksen ehto on kuluttajien kannalta kohtuuton.

Hakemuksessa tarkoitetun leasingsopimuksen vahingonkorvausta koskeva 15 § kuuluu seuraavasti:

"Mikäli vuokrasopimus purkautuu edellä 14 §:ssä mainittujen syiden johdosta, vuokralleottaja on velvollinen suorittamaan vuokralleantajalle jo erääntyneiden ja maksamattomien vuokrien lisäksi

- vuokrauksen kohteena olevan laitteen takaisinottamisesta, laitteen myymisestä tai uudelleen vuokraamisesta aiheutuvat kustannukset sekä muut sopimuksen purkautumisesta aiheutuvat kustannukset,

- vuokrauksen kohteena olevasta laitteesta tai sen käyttämisestä johtuvat maksut tai muut velvoitteet, joista vuokralleottaja lain tai vuokrasopimuksen mukaan on vastuussa ja jotka vuokralleantaja laitteen omistajana tai muuten vuokrasopimuksen purkauduttua joutuu maksamaan, sekä

- vahingonkorvauksena määrän, joka lasketaan siten, että vuokrasopimuksen purkautumishetkellä jäljellä olevien varsinaisen vuokrakauden erääntymättömien vuokrien sekä kohdassa 20 mainitun jäännösarvon nykyarvon summasta vähennetään myyntihinta, jonka vuokralleantaja saa laitteesta myydessään sen tai vuokrien nykyarvo, jonka vuokralleantaja saa vuokrattuaan laitteen uudelleen. Nykyarvot lasketaan 14 %:n vuotuisen korkokannan mukaan."

Osamaksukauppalain sopimuksen purkautumistilannetta sääntelevän 3 §:n 1 ja 2 momentti kuuluvat:

"Kun myyjä tahtoo ottaa esineen takaisin, on hänen ja ostajan välillä toimitettavassa tilityksessä ostajan hyväksi luettava esineen arvo sitä takaisin otettaessa. Arvo määrätään sen mukaan, mitä myyjälle voidaan olettaa jäävän toimittaessaan esineen tarkoituksenmukaisella tavalla myydyksi, ja on arvioimisessa kiinnitettävä huomiota esineen arvoa myyjän kädessä enentäviin seikkoihin, kuten siihen, että hän voi liikkeessään uudelleen myydä esineen pantuaan sen, jos se on vahingoittunut, jälleen kuntoon.

Myyjän hyväksi on tilityksessä luettava:

1) suorittamattomat maksuerät, jotka sopimuksen mukaan ovat erääntyneinä esinettä takaisin ostettaessa;

2) niin suuri osa muista suorittamatta olevista maksueristä, kuin käteishinta on osamaksuhinnasta;

3) korko samoin kuin hyvitys vakuutusmaksusta, jotka myyjä voi vaatia ja jotka eivät sisälly osamaksuhintaan;

4) kustannukset, jotka myyjälle aiheutuvat esineen takaisin ottamisesta; sekä

5) milloin ostajan oikeus esineeseen on riippuvainen siitä, että hän maksaa myyjälle korvauksen esineen korjaamisesta tai muusta sitä koskevasta toimenpiteestä, sellaista korvausta koskeva saaminen."

Po. leasingsopimuksen purkautuessa ei suoriteta tilitystä, jossa kuluttajan hyväksi luettaisiin esineen arvo sitä takaisinotettaessa. Osamaksukauppalain mukaan ei myyjän hyväksi takaisinottotilanteessa lueta laitteen myymisestä tai vuokraamisesta aiheutuvia kustannuksia eikä muita sopimuksen purkamisesta aiheutuvia kustannuksia. Sanotun lain mukaan ei myyjän hyväksi myöskään lueta muita velvoitteita kuin hyvitys vakuutusmaksusta. Edelleen leasingsopimuksen vahingonkorvausvelvollisuutta koskeva ehto asettaa kuluttajalle osamaksukauppalain mukaista laajemman vahingonkorvausvelvollisuuden ja on epäselvä ja tulkinnanvarainen. Markkinatuomioistuin katsoo, että leasingsopimuksen po. sopimusehto on kuluttajien kannalta kohtuuton.

KA on luopunut vaatimuksesta kiellon tehostamiseksi uhkasakolla. STS-rahoitus Oy on luopunut muiden kuin autojen osalta käyttämästä hakemuksessa tarkoitettuja sopimusehtoja. Sen vuoksi kiellon tehosteeksi ei ole tarpeen asettaa uhkasakkoa.

MARKKINATUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Markkinatuomioistuin harkitsee oikeaksi KSL 3 luvun 1 ja 2 §:n nojalla kieltää STS-rahoitus Oy:tä soveltamasta kuluttajien kanssa tehtävissä kestokulutustavaroita koskevissa luovutussopimuksissa, joissa tavaran omistusoikeus pysyy rahoitusyhtiöllä ja kuluttaja sitoutuu useammassa kuin yhdessä erässä maksamaan tavaran hinnan luottokuluineen sopimuskautena, joka on lyhyempi kuin ko. tavaran arvioitavissa oleva käyttöikä, sopimusehtoja, joiden mukaan

a) sopimus on määräaikainen vuokrasopimus ja jatkuu varsinaisen vuokrakauden jälkeen, mikäli vuokralleottaja ei irtisano sitä määräajassa, b) vuokralleottajan velvollisuutena on sopimuksen päätyttyä palauttaa laite, c) vuokralleantajalla on kuluttajan maksuviivästyksen perusteella laajempi oikeus purkaa sopimus kuin myyjällä osamaksukaupassa, d) vuokralleottajan vahingonkorvausvelvollisuus sopimuksen purkautuessa on laajempi kuin ostajalla osamaksukaupassa.

Kieltoja on noudatettava heti.

Vaatimukset hylätään enemmälti.

Läsnä: Huttunen, puheenjohtaja, Valkonen, varapuheenjohtaja, Wilhelmsson, Maijala, Mustonen, Mäkinen, Ollikainen, Pallari ja Tammilehto.