28.6.2018

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 26.9.2012 nro 12/8629

Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteestä syytekohdan 2 osalta selvitetyksi, että A oli 24.6. - 18.8.2009 erään Virossa rekisteröidyn yhtiön puolesta ja yhtiön tosiasiallista määräysvaltaa käyttävänä tuonut Virosta Suomeen kaupallisessa tarkoituksessa välittämällä alkoholijuomia suomalaisille ostajille alkoholilain vastaisesti. Yhtiö oli ylläpitänyt internetsivustoa, jonka kautta suomalaiset ostajat olivat voineet ostaa alkoholijuomia. Asiakkaiden maksettua ostokset yhtiö oli järjestänyt alkoholijuomille kotiinkuljetuksen Virosta Suomeen. Yhtiö oli näin ollen toiminut paitsi alkoholijuomien myyjänä myös niiden kuljettajana perille asti asiakkaalle. Yhtiöllä ei ollut ollut alkoholijuomien maahantuonnin jälkeiseen luovuttamiseen alkoholilain mukaista tukkumyynti- tai vähittäismyyntilupaa. A oli kerrotulla tavalla tuonut maahan ja myynyt Suomessa oleville ostajille 4 507,3 litraa olutta, 1 499,4 litraa siideriä, 238,7 litraa viiniä ja 3 450,3 litraa väkeviä alkoholijuomia.

Käräjäoikeus totesi, että sopimusoikeudellisten yleisten oppien mukaisesti ostajat olivat saaneet omistusoikeuden ostamiinsa alkoholijuomiin vasta alkoholijuomien hallinnan luovutuksella. Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi A:n myyneen alkoholijuomat Suomessa. A:lla ei ollut ollut toimintaansa varten vähittäismyyntilupaa, minkä vuoksi hän oli menetellyt vuoden 1994 alkoholilain (1143/1994) 8 §:n 1 momentin vastaisesti.

Käräjäoikeus katsoi, että alkoholilain 8 §:n 1 momentissa säädetty lupavaatimus oli Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 34 artiklassa tarkoitettu jäsenvaltioiden välisen tuonnin määrällinen rajoitus. Säännös oli kuitenkin oikeutettu SEUT 36 artiklan nojalla ihmisten terveyden ja elämän suojelemiseksi. Alkoholilain oli todettu kulutusta ohjaamalla ehkäisevän alkoholipitoisten aineiden käytöstä aiheutuvia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Alkoholilain tavoitetta alkoholin väärinkäytön torjumisesta ei voitu yhtä hyvin saavuttaa sillä, että alkoholijuomien myyjän sallittaisiin itse kuljettaa alkoholijuomat ostajalle Suomeen. Kysymys ei siten ollut mielivaltaisen syrjinnän keinosta eikä jäsenvaltioiden välisen kaupan peitellystä rajoituksesta. Kielto ei myöskään ollut suhteeton tavoiteltuun hyötyyn nähden. Alkoholilain säännös ei ollut käräjäoikeuden mukaan unionin oikeuden vastainen.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen syytekohdassa 2 tarkoitetulla menettelyllään rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdan mukaiseen alkoholirikokseen.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n alkoholirikoksesta ja hänen syykseen syytekohdassa 1 luetusta törkeästä veropetoksesta yhteiseen 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Eero Takkunen, käräjätuomari Jaana Helander ja käräjätuomari Mia Sundström.

Helsingin hovioikeuden tuomio 24.4.2017 nro 503

A valitti hovioikeuteen ja vaati syytteen hylkäämistä tai ainakin rangaistuksen alentamista.

Hovioikeus pyysi Euroopan unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisun. Unionin tuomioistuin antoi 12.11.2015 tuomionsa (C-198/14).

Syyttäjä täsmensi hovioikeudessa syytekohdassa 2 tarkoitettujen alkoholijuomien määriä seuraavasti:

- käymisteitse valmistettuja enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia oli ollut 1 525,4 litraa,

- käymisteitse valmistettuja enintään 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia oli ollut 4 720 litraa ja

- muita kuin käymisteitse valmistettuja tai yli 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia oli ollut yhteensä 3 450,3 litraa.

Hovioikeus totesi, että A oli tuonut alkoholijuomia Suomeen kaupallisessa tarkoituksessa. Hän oli myynyt ja kuljettanut sekä Alkon yksinmyyntioikeuden että vähittäismyyntilupasääntelyn piiriin kuuluvia alkoholijuomia suomalaisille kuluttajille ilman alkoholilain 14 §:ssä säädettyä lupaa. Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin kuuluvien juomien osalta lupaa ei olisi ollut edes mahdollista saada. A oli näin menetellessään toiminut alkoholilain säännösten vastaisesti ja syyllistynyt lähtökohtaisesti alkoholirikokseen.

Hovioikeuden mukaan alkoholijuomien omistusoikeuden siirtymisellä ei ollut tässä tapauksessa merkitystä tunnusmerkistön täyttymisen kannalta, koska etämyyjä ei voinut laillisesti tuoda Suomeen alkoholijuomia kaupallisessa tarkoituksessa ilman vähittäismyyntilupaa. Joka tapauksessa hovioikeus katsoi, että omistusoikeus alkoholijuomiin oli siirtynyt ostajille vasta hallinnan luovutuksella Suomessa, vaikka maksutapahtuma oli tehty Virossa.

Alkon monopoli SEUT 37 artiklan kannalta

Maahan tuotujen väkevien alkoholijuomien osalta kysymys oli siitä, täyttikö alkoholilaissa Alkolle annettu vähittäismyyntimonopoli SEUT 37 artiklassa monopolille asetetut vaatimukset.

Hovioikeuden mukaan asiassa ei ollut väitettykään, että Alko suosisi kotimaisia toimijoita tavaroiden hankintaa tai myyntiä koskevissa ehdoissaan siten, että toisista jäsenvaltioista tuotavien tavaroiden kauppaa kohdeltaisiin oikeudellisesti tai tosiasiallisesti huonommin kuin kotimaisten tavaroiden kauppaa. Jos Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin kuuluvien tuotteiden etämyynti suomalaisille kuluttajille sallittaisiin toisiin jäsenvaltioihin sijoittautuneille toimijoille, tulisi se sallia myös Suomeen sijoittautuneille toimijoille. Käytännössä tämä tarkoittaisi olemassa olevan monopolin poistamista, mitä SEUT 37 artikla ei unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan vaadi.

Hovioikeus katsoi, ettei Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin vuoden 1994 alkoholilain 13 §:n mukaan kuuluvien alkoholijuomien etämyynnin kielto ollut ristiriidassa SEUT 37 artiklan kanssa.

Vähittäismyyntilupasääntely SEUT 34 ja 36 artiklan kannalta

Hovioikeus totesi, että muiden kuin Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin yksinomaan kuuluvien alkoholijuomien osalta kysymys oli SEUT 34 ja 36 artiklojen soveltamisesta.

Miedot alkoholijuomat

Hovioikeus totesi, että alkoholilain vähittäismyyntilupajärjestelmällä valvotaan sitä, että vähittäismyyjät noudattavat alkoholijuomien myyntiä koskevia säännöksiä, muun muassa velvollisuutta harjoittaa myyntiä vain sallittuna aikana sekä kieltoa myydä alle 18-vuotiaille tai päihtyneille henkilöille. Vähittäismyyntilupajärjestelmän mainittujen velvollisuuksien ja kieltojen tavoitteena oli sinänsä hyväksyttävästi ehkäistä alkoholipitoisista aineista aiheutuvia haittoja eli taata kansanterveyden ja yleisen järjestyksen suojelua koskevan tavoitteen toteuttaminen. Vähittäismyyntilupajärjestelmää voitiin näin ollen pitää lähtökohtaisesti SEUT 36 artiklan mukaisena.

Velvollisuus harjoittaa myyntiä vain lupaviranomaisen hyväksymässä myyntipaikassa esti vähittäismyyntiluvan saaneita henkilöitä harjoittamasta etämyyntiä siten, että he huolehtivat kyseisten juomien kuljetuksesta tai antavat sen kolmannen tehtäväksi. Kiinteän myyntipaikan vaatimus esti alkoholin vähittäismyynnin myös niiltä toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneilta toimijoilta, jotka haluaisivat tuoda alkoholijuomia suomalaisille asiakkaille tilanteessa, jossa myyjä huolehtii juomien kuljetuksesta tai antaa sen kolmannen tehtäväksi.

Hovioikeuden mukaan kiinteän myyntipaikan vaatimus edesauttaa tehokkaasti viranomaisvalvonnan toteuttamista ja alkoholilain tavoitetta ehkäistä alkoholijuomista aiheutuvia haittoja. Mietojen alkoholijuomien kotiin toimittaminen ostajille myyjän toimesta vapaasti ilman vähittäismyyntilupaa ja siihen liittyvää valvontaa helpottaisi alkoholijuomien ostamista siten, että alkoholin kulutus ja alkoholista aiheutuvat haitat voisivat lisääntyä merkittävästi. Tämä myös synnyttäisi uuden alkoholijuomien myyntikanavan, johon ei kohdistuisi mitään viranomaisvalvontaa. Valvomaton myyntikanava voisi merkittävästi lisätä pyrkimystä tuoda maahan alkoholijuomia tarkoituksin välttää valmiste- ja juomapakkausverojen suorittaminen ja mahdollistaisi näin alkoholijuomien tarjoamisen kuluttajille edullisemmin. Tämä voisi tosiasiassa lisätä kulutusta merkittävästi. Myös esimerkiksi alkoholijuomien toimittaminen alaikäisille tulisi mahdolliseksi. Tämän vuoksi vähittäismyyntilupajärjestelmä ja siihen liittyvä valvonta olivat tarpeen kansanterveyden ja yleisen järjestyksen suojelua koskevan tavoitteen toteuttamiseksi.

Hovioikeus kuitenkin katsoi, että lupajärjestelmää muuttamalla myynti ilman kiinteää toimipaikkaa eli käytännössä etämyynti oli mahdollista saattaa tehokkaan viranomaisvalvonnan piiriin. Etämyynnille oli mahdollista asettaa samat edellytykset kuin muulle vähittäismyynnille koskien muun muassa sallittua alkoholijuomien myynti- tai toimitusaikaa, nuorten henkilöiden henkilöllisyyden tarkistamista ja myyntikieltoa päihtyneille. Etämyyntiin voitiin asettaa myös muusta vähittäismyynnistä poikkeavia alkoholilain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeelliseksi katsottuja lisävaatimuksia.

Yhteenvetona hovioikeus totesi, että kansanterveyden ja yleisen järjestyksen suojelu voitiin saavuttaa myös vähemmän unionin sisäistä kauppaa rajoittavalla lupajärjestelmällä vähintään yhtä tehokkaasti.

Tilaviinit

Hovioikeus totesi, että Suomessa oli jonkin verran viinitilayrityksiä, jotka myivät erilaisia marja- ja hedelmäviinejä, kuohuviinejä, siidereitä sekä mehuja. Tuotteiden myyntioikeus oli rajoitettu valmistajan kiinteään myyntipisteeseen, eikä tilaviinejä saanut kuljettaa asiakkaille kotiin eli niiden myynti oli kielletty kotimaisilta toimijoilta vastaavissa olosuhteissa kuin A oli myynyt alkoholijuomia. Tuotteet valmistettiin marjoista ja hedelmistä. Kotimaiset marja- ja hedelmäviinit eivät tuoteryhmänä kilpailleet perinteisten viinirypäleistä valmistettujen viinien kanssa. Kotimaisten tilaviinien myynti oli niin pienimuotoista ja paikallista ja näin ollen niin rajallista, ettei tällä vähittäismyyntimonopolipoikkeuksella voitu katsoa olevan kotimaisen tuotannon suosimistarkoitusta. Se ei ollut myöskään mielivaltaisen syrjinnän keino tai jäsenvaltioiden välisen kaupan peitelty rajoitus.

Hovioikeuden johtopäätökset

Hovioikeus totesi, että vaatimus vähittäismyyntiluvasta ei ollut ollut kaikilta osiltaan unionin oikeuden mukainen. A:lla ei olisi ollut tämän vuoksi mahdollisuutta saada lupaa toimintaansa mietojen alkoholijuomien toimittamiseksi asiakkaille, vaikka hän olisi lupaa hakenutkin. Hovioikeus katsoi, että tässä tilanteessa alkoholilain säännösten noudattamatta jättämisestä ei voitu tältä osin tuomita rangaistusta. Hovioikeus hylkäsi syytteen siltä osin kuin A:lle oli vaadittu rangaistusta käymisteitse valmistettujen enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneiden alkoholijuomien myymisestä ja välittämisestä suomalaisille ostajille.

Hovioikeus luki A:n syyksi kohdassa 2 rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdan mukaisen alkoholirikoksen siten, että A oli myynyt käymisteitse valmistettuja enintään 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia 4 720 litraa ja muita kuin käymisteitse valmistettuja tai yli 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia yhteensä 3 450,3 litraa.

Hovioikeus alensi A:lle tuomitun yhteisen vankeusrangaistuksen 6 kuukaudeksi ehdollista vankeutta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Åsa Nordlund ja Caritha Aspelin.

Perustelut

1 Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on 24.6. - 18.8.2009 myynyt erään Virossa rekisteröidyn yhtiön puolesta ja yhtiön tosiasiallista määräysvaltaa käyttävänä Suomessa asuville yksityishenkilöille alkoholijuomia yhteensä 9 695,7 litraa. Kaupoista on sovittu yhtiön ylläpitämän internetsivuston välityksellä. Ostajat ovat maksaneet ostoksensa tilausten tekemisen yhteydessä. A on ilman erillistä sopimusta järjestänyt alkoholijuomille kotiinkuljetuksen siten, että hän on tuonut ne Virosta Suomeen ja toimittanut ne täällä ostajille saakka.

2. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A edellä kuvatulla menettelyllään syyllistynyt alkoholirikokseen. Asiassa on ensiksi arvioitava, täyttääkö hänen menettelynsä alkoholin luvatonta maahantuontia tai myymistä koskevan rikostunnusmerkistön. Jos hänen menettelynsä katsotaan olevan Suomen kansallisen lainsäädännön kannalta rangaistavaa, on lisäksi arvioitava, onko Suomen alkoholilainsäädäntö ristiriidassa unionin oikeuden kanssa niin, että häntä ei voida asettaa menettelystään rikosvastuuseen.

2 Alkoholirikos kansallisten säännösten mukaan

2.1 Rikoksen tunnusmerkistön täyttyminen

2.1.1 Alkoholirikoksia koskevat säännökset

3. Tekoaikana kesällä 2009 alkoholilain rikkomista koskevat rangaistussäännökset sisältyivät vuoden 1968 alkoholilain (459/1968) 9 lukuun. Lain 85 §:n 1 momentissa (252/1987) säädettiin, että alkoholipitoisen aineen välittämisestä tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi se, joka luvattomasti myy tai muutoin korvausta tai hyvitystä vastaan luovuttaa taikka luvattomasti palkkiota vastaan välittää, kaupaksi tarjoaa tai kaupan pitää alkoholijuomaa. Lain 87 §:ssä säädettiin ankarammin rangaistavasta tekomuodosta. Sen mukaan rikoksentekijä on tuomittava vankeuteen vähintään kuudeksi kuukaudeksi, jos hän on ottanut 85 §:ssä tarkoitetun rikollisen toiminnan ammatikseen tai tavakseen.

4. Edellä selostetut säännökset on kumottu 1.11.2009 voimaan tulleella lailla 641/2009, jolla rikoslakiin lisättiin alkoholirikoksia koskeva uusi 50 a luku. Luvun 1 §:n 1 momentin mukaan alkoholirikoksesta tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi se, joka alkoholilain tai sen nojalla annetun säännöksen vastaisesti muun ohella tuo maahan alkoholijuomaa (momentin 2 kohta) taikka myy, välittää tai muutoin toiselle luovuttaa alkoholijuomaa (momentin 3 kohta).

5. Tekoaikana voimassa ollut rangaistussäännös sisälsi menettelyn luvattomuutta koskevan tunnusmerkistötekijän. Vastaavasti nykyisin voimassa oleva rangaistussäännös sisältää tunnusmerkistötekijän, jonka mukaan rangaistavaa on alkoholilain tai sen nojalla annetun säännöksen vastainen menettely. Rangaistussäännökset saavat siten näiltä osin täsmällisen sisältönsä muualta laista tai sen nojalla annetuista säännöksistä tai määräyksistä. Rikoslain 3 luvun 2 §:n 4 momentin mukaan tällaisessa tilanteessa teon rangaistavuus arvioidaan tekohetkellä voimassa olleiden säännösten tai määräysten perusteella, jollei laissa ole toisin säädetty tai jollei uusi sääntely osoita suhtautumisen teon rangaistavuuteen muuttuneen. Tekoaikana voimassa ollut vuoden 1994 alkoholilaki (1143/1994) on hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen kumottu 1.3.2018 voimaan tulleella vuoden 2017 alkoholilailla (1102/2017). Uudenkin lain mukaan alkoholijuomien vähittäismyynti edelleen on joko valtion kokonaan omistaman alkoholiyhtiön (Alko Oy, jäljempänä myös Alko) yksinoikeutena tai edellyttää eräiden mietojen alkoholijuomien osalta erityistä lupaa. Korkein oikeus katsoo, ettei uusi sääntely osoita suhtautumisen alkoholin luvattoman myymisen rangaistavuuteen muuttuneen. Näin ollen A:n menettelyn rangaistavuus arvioidaan tekoaikana voimassa olleiden vuoden 1994 alkoholilain säännösten perusteella.

2.1.2 Onko A menetellyt alkoholilain vastaisesti

6. Vuoden 1994 alkoholilain 8 §:n 1 momentissa säädettiin, sellaisena kuin lainkohta oli tekoaikana voimassa olleessa laissa 1/1999, että alkoholijuomia saa tuoda maahan ilman erillistä maahantuontilupaa omaa käyttöä varten sekä kaupalliseen tai muuhun elinkeinotarkoitukseen. Kaupallisessa tai muussa elinkeinotarkoituksessa alkoholijuomia käyttävä tarvitsee maahan tuotavan alkoholijuoman osalta toimintaansa alkoholilain mukaisen erillisen luvan.

7. Alkoholilain 8 §:n 1 momentin muuttamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 247/1998 vp s. 1 - 3) on todettu, että vuoden 1994 alkoholilakia valmisteltaessa oli lähdetty siitä, että alkoholijuomien maahantuonnin ja maastaviennin täytyy olla vapaata. Tästä syystä laista oli poistettu maahantuonti-, maastavienti- ja tukkumyyntimonopoli. Valmistelussa oli katsottu, että EU:n lainsäädännön mukaan tällaiset tavaroiden vapaata liikkumista koskevat esteet eivät olleet mahdollisia. Yhteisölainsäädännön mukaista alkoholijärjestelmää rakennettaessa oli katsottu, että vähittäismyyntimonopolin säilyttäminen oli alkoholipoliittiset tavoitteet silmällä pitäen kaikkein tärkein tavoite. Muiden kaupallisten toimintojen osalta riitti niiden luvanvaraistaminen kuitenkin siten, että maahantuonnille ei tullut asettaa mitään esteitä. Suomen alkoholilainsäädännön mukaan alkoholijuomien kaupallinen tuonti on vapaata, mutta jos Suomessa haluaa harjoittaa alkoholijuomiin liittyvää kaupallista tai muuta elinkeinotoimintaa eli myydä näitä juomia eteenpäin tai edelleen jalostaa niitä, tätä varten tarvitaan erillinen lupa. Asian selventämiseksi ehdotettiin 8 §:n 1 momenttia muutettavaksi niin, että alkoholijuomien kaupallisen tuonnin vapaus yksiselitteisesti selviää itse lainkohdasta.

8. Korkein oikeus toteaa edellä selostettuihin esityölausumiin viitaten, että vuoden 1994 alkoholilain 8 §:n 1 momentin (1/1999) mukaan alkoholijuomien tuominen maahan ei ole sinänsä ollut luvanvaraista. Menettely muodostuu alkoholilain vastaiseksi vasta, jos maahan tuotuja alkoholijuomia käytetään kaupallisessa tai muussa elinkeinotarkoituksessa ilman alkoholilain mukaista lupaa. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että alkoholijuomien maahantuonti sellaisenaan ei ole ollut alkoholilainsäädännön vastaista.

9. A on kuitenkin käyttänyt maahan tuomiaan alkoholijuomia kaupallisessa tarkoituksessa. Hän olisi siten alkoholilain 8 §:n 1 momentin (1/1999) mukaan tältä osin tarvinnut toimintaansa alkoholilain mukaisen erillisen luvan. Riidatonta on, että A:lla ei ole ollut toimintaansa alkoholilaissa tarkoitettua lupaa. Näin ollen A on menetellyt alkoholilain 8 §:n 1 momentin vastaisesti.

2.1.3 Onko A myynyt alkoholijuomia Suomessa?

10. Kuten edellä selostetuista rangaistussäännöksistä ilmenee, alkoholirikoksena rangaistavaa on muun ohella alkoholilain säännösten vastaisesti tapahtuva alkoholijuomien myyminen tai muu luovuttaminen. Kun rangaistavuus on kytketty Suomen alkoholilain säännösten vastaisuuteen, rangaistavuus edellyttää, että myyminen tai muu luovuttaminen on tapahtunut Suomessa. A on katsonut, ettei hän ole myynyt alkoholijuomia Suomessa, koska syytteessä tarkoitettujen alkoholijuomien myynti oli tapahtunut ja omistusoikeus juomiin oli siirtynyt ostajille Virossa.

11. A on julkaissut internetissä alkoholijuomien myynti-ilmoituksia, jotka oli suunnattu kuluttajille Suomessa. Myös kaupoista on sovittu myyjäyhtiön ylläpitämän internetsivuston välityksellä. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, ettei yhtiön kotipaikalla eikä A:n olinpaikalla kaupantekohetkellä ole merkitystä arvioitaessa sitä, onko alkoholijuomien myynnin katsottava tapahtuneen Suomessa (ks. vastaavasti toisentyyppisten rikosten tekopaikan osalta KKO 2005:27 kohta 15 ja KKO 2015:90 kohta 17). Lisäksi Korkein oikeus katsoo, ettei mainittua kysymystä arvioitaessa ole ratkaisevaa merkitystä myöskään sillä, onko omistusoikeus myytyihin alkoholijuomiin siirtynyt jo kaupantekohetkellä juomien ollessa vielä Virossa vai vasta sen jälkeen, kun ne oli kuljetettu Suomeen (ks. vastaavasti omistusoikeuden siirtymisen merkityksestä toisentyyppisen rikoksen tekopaikkaa arvioitaessa KKO 2015:90 kohta 16). Jos omistusoikeuden siirtymiselle annettaisiin tässä suhteessa ratkaiseva merkitys, alkoholijuomien vähittäismyyntiä koskevaa sääntelyä voitaisiin kiertää sopimusehtojen avulla.

12. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ostajat ovat voineet valita, noutavatko he juomat Virosta vai kuljettaako myyjä ne heidän ilmoittamaansa osoitteeseen Suomessa. Jos ostaja on valinnut kotiinkuljetuksen, alkoholijuomat ovat olleet myyjän tosiasiallisessa määräysvallassa siihen asti, kun ne on luovutettu ostajalle Suomessa. Kysymys on ollut yhtenäisestä tapahtumasarjasta, johon on kuulunut sopimuksen tekeminen internetin välityksellä, juomien kuljettaminen perille ostajan osoitteeseen sekä juomien luovutus ostajalle. Sopimus on täytetty kaikilta osin vasta, kun myyjä on luovuttanut juomat ostajalle Suomessa. Korkein oikeus katsoo näiden seikkojen perusteella, että A:n menettelyssä on ollut kysymys alkoholijuomien vähittäismyynnistä Suomessa.

2.1.4 Sovellettavaksi tuleva rangaistussäännös

13. Edellä esitetyn perusteella A:n menettely täyttää tekoaikana voimassa olleen, vuoden 1968 alkoholilain 85 §:n rangaistussäännöksen tunnusmerkistön eli alkoholijuomien luvattoman myymisen. Ottaen huomioon, että A on lyhyen ajan sisällä myynyt suuren määrän alkoholijuomia, hänen menettelynsä täyttää tekoaikana voimassa olleen ammattimaisen alkoholipitoisen aineen välittämisen tunnusmerkistön (vuoden 1968 alkoholilain 87 §). Toisaalta A:n menettely täyttää myös nykyisin voimassa olevan rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisen alkoholirikoksen tunnusmerkistön eli alkoholilain säännösten vastaisen alkoholijuomien myymisen. Nykyisen rangaistussäännöksen soveltaminen johtaa lievemmän rangaistusasteikon vuoksi lievempään lopputulokseen. Asiassa tulee siis rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin nojalla soveltaa voimassa olevaa rikoslain 50 a luvun rangaistussäännöstä.

2.2 Laillisuusperiaate

14. Asiassa on seuraavaksi arvioitava, onko edellä selostettuun sääntelyyn perustuva rikosvastuu sopusoinnussa rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta johtuvien vaatimusten kanssa.

15. Perustuslain 8 §:n mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoslain 3 luvun 1 §:n mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin. Laillisuusperiaate sisältyy myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklaan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklaan.

16. Vuoden 2017 alkoholilain 32 §:ään sisältyy alkoholijuomien maahantuontia koskeva säännös, joka on nyt käsiteltävän asian kannalta merkityksellisiltä osilta samansisältöinen kuin edellä kohdassa 6 selostettu vuoden 1994 alkoholilain 8 §:n 1 momentti (1/1999). Perustuslakivaliokunta on vuoden 2017 alkoholilain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen HE 100/2017 vp johdosta antamassaan lausunnossa (PeVL 48/2017 vp s. 9) todennut tältä osin laillisuusperiaatteesta seuraavaa:

"Säännöksen perusteluissa (s. 92) todetaan, että alkoholijuomien maahantuonti on voimassa olevan alkoholilain 8 §:n mukaan sallittua. Alkoholijuomien rajat ylittävä etämyynti, jossa ulkomailla sijaitseva myyjä tarjoaa alkoholijuomia suomalaisten kuluttajien ostettavaksi ja vastaanotettavaksi Suomessa, on kuitenkin 8 §:n 1 momentin mukaan kiellettyä. Mainitun säännöksen mukaan alkoholijuomien edelleen luovuttaminen tai käyttäminen luvanvaraisessa tarkoituksessa edellyttää asianomaista lupaa. Säännös merkitsee perustelujen mukaan sitä, että alkoholijuomia ei saa ulkomailta myydä etämyynnillä suomalaisille kuluttajille ilman asianomaista vähittäismyyntilupaa.

Ehdotuksen 90 §:n alun mukaan rangaistus alkoholirikoksesta säädetään rikoslain 50 a luvun 1 - 3 §:ssä. Rikoslain 50 a luvun 1 §:n mukaan alkoholirikoksesta tuomitaan sakkoon tai enintään kahden vuoden vankeuteen muun muassa se, joka alkoholilain säännöksen vastaisesti ’tuo maahan alkoholijuomaa tai väkiviinaa’. - -

Perustuslakivaliokunnan mielestä ehdotetun 32 ja 90 §:n sekä rikoslain 50 a luvun 1 §:n muodostama kokonaisuus ei kiellä perustuslain 8 §:n edellyttämällä tavalla perusteluissa esitetyn mukaisesti etämyyntiä yksityiseen käyttöön. Rangaistavuus on rikoslaissa kytketty alkoholin lainvastaiseen maahantuontiin, ei sitä vastoin ’etämyyntiin’. Ehdotetut säännökset ja niiden perustelut ovat näin ollen epäselvässä suhteessa ja osin jopa ristiriidassa keskenään. Etämyynnin kieltoon liittyy myös merkittäviä EU-oikeudellisia kysymyksiä, joiden arviointi ei sinänsä kuulu perustuslakivaliokunnan valtiosääntöisiin tehtäviin. Ottamatta niihin kantaa perustuslakivaliokunta toteaa, että jos tarkoituksena on saattaa etämyynti rangaistavaksi, tulee siitä säätää perustuslain 8 §:n laillisuusperiaatteen täyttävällä rangaistussäännöksellä."

17. Korkein oikeus toteaa, että alkoholirikoksena rangaistavaksi on rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentissa säädetty paitsi alkoholijuoman lainvastainen maahantuonti myös usean muun tekotavan ohella alkoholijuoman lainvastainen myyminen. Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan arvioinut rangaistussääntelyn asianmukaisuutta laillisuusperiaatteen kannalta vain siltä osin kuin on kysymys siitä, onko alkoholijuomien rajat ylittävä niin sanottu etämyynti rangaistavaa alkoholijuomien maahantuontia. Kuten edeltä kohdasta 8 ilmenee, Korkein oikeus katsoo, että A:n menettely ei täytä rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaista alkoholijuoman lainvastaista maahantuontia koskevaa rikostunnusmerkistöä. Ottaen huomioon, että perustuslakivaliokunta on käsitellyt etämyyntiä nimenomaisesti vain maahantuontia koskevien säännösten perusteella, valiokunnan lausunnolle ei ole aihetta antaa merkitystä arvioitaessa sitä, onko myös momentin 3 kohdassa säädettyä alkoholijuoman lainvastaista myymistä tai muuta luovuttamista koskevaa rangaistussäännöstä pidettävä etämyyntitilanteissa ongelmallisena laillisuusperiaatteen kannalta.

18. Korkein oikeus on oikeuskäytännössään katsonut lainsäätäjän käyttämien käsitteiden tulkinnan olevan välttämätöntä ja oikeutettua myös yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa (esim. KKO 2018:36 kohta 10 ja siinä viitatut ratkaisut). Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään tuonut esiin säännösten tulkinnan välttämättömyyden, asettanut hyväksyttävälle tulkinnalle samansisältöisen teonhetkisen ennakoitavuuden vaatimuksen ja edellyttänyt, että lopputulos on yhteneväinen kulloinkin kyseessä olevan rikoksen ydinolemuksen kanssa (esim. C.R. v. Iso-Britannia 22.11.1995, kohta 34 sekä Jorgic v. Saksa 12.7.2007, kohta 101).

19. Alkoholirikoksia koskevan sääntelyn keskeisenä tarkoituksena on tehostaa yleistä, oikeustoimen laadusta riippumatonta kieltoa luovuttaa alkoholijuomia toiselle ilman tarvittavaa lupaa. Edeltä ilmenevin tavoin sääntely on kuitenkin tulkinnanvaraista erityisesti siinä suhteessa, onko A:n menettelyssä ollut kysymys Suomessa tapahtuneesta alkoholijuomien vähittäismyynnistä. Tapaukseen liittyy perinteisistä alkoholijuomien myyntitapahtumista poikkeavia piirteitä, sillä alkoholijuomien kaupasta on sovittu internetin välityksellä ja myydyt alkoholijuomat on vasta sopimuksen tekemisen jälkeen kuljetettu Virosta Suomeen ja luovutettu täällä asuville ostajille. Näiden seikkojen arvioiminen edellyttää lain säännöksissä käytettyjen ilmaisujen tulkitsemista. Pelkästään tämän vuoksi ei kuitenkaan ole perusteltua katsoa, ettei menettelyn rangaistavuus ilmenisi laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla edellä selostetuista rangaistussäännöksistä ja vähittäismyynnin luvanvaraisuutta koskevista alkoholilain säännöksistä.

20. Tarkasteltaessa sitä, mikä on ollut yksilöiden ja yhteisöjen mahdollisuus kohtuudella ennakoida sääntelyn tulkintaa kussakin tapauksessa, on perusteltua ottaa huomioon niiden henkilöiden ja yhteisöjen asema, joihin sääntely kohdistuu (KKO 2014:7 kohta 39). Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomiosta Cantoni v. Ranska 11.11.1996, kohta 35, ilmenee ihmisoikeustuomioistuimen lähteneen siitä, että laki voi täyttää ennakoitavuuden vaatimukset, vaikka sen kohteena oleva henkilö joutuu hankkimaan oikeudellista apua arvioidakseen seuraamukset, joihin jokin toiminta voi johtaa. Henkilöltä, joka on mukana sellaisessa ammatillisessa tai kaupallisessa toiminnassa, johon liittyy riskejä, voidaan tässä suhteessa odottaa enemmän kuin keskivertoihmiseltä.

21. Korkein oikeus toteaa, että kirjallisina todisteina esitettyjen valvontaviranomaisten vuodesta 2007 lähtien julkisuuteen antamien tiedotteiden mukaan alkoholijuomien ostaminen ja maahantuominen toisesta Euroopan unionin jäsenvaltiosta on sallittua vain silloin, kun yksityishenkilö on ostanut juomat omaan käyttöönsä ja on saanut juomat hallintaansa toisessa jäsenvaltiossa tuoden ne joko mukanaan tai järjestäen muutoin itse niiden kuljetuksen Suomeen. Suomen viranomaisten tulkinta sallitun ja kielletyn menettelyn eroista olisi ollut selvitettävissä jo ennen kuin A aloitti alkoholijuomien kaupallisen markkinoinnin Suomeen. Ottamalla yhteyttä viranomaisiin A:lle olisi selvinnyt, että hänen valitsemaansa myyntitapaa pidetään Suomessa kiellettynä ja että se voi johtaa alkoholirikosta koskeviin syytetoimiin.

22. Johtopäätöksenä edellä esitetystä Korkein oikeus katsoo, että A:n menettelyn rangaistavuus käy rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla ilmi sekä tekohetkellä voimassa olleesta vuoden 1968 alkoholilain 85 §:stä että nykyisin voimassa olevasta rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdasta sekä niissä viitatuista alkoholilain säännöksistä.

3 Alkoholin myyntirajoitusten arviointi unionin oikeuden kannalta

3.1 Arvioinnin lähtökohdat

23. A on esittänyt, että häntä ei voida tuomita menettelystään rangaistukseen, sillä Suomen alkoholilainsäädäntö on ristiriidassa unionin oikeuden, erityisesti Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (jäljempänä SEUT) 34 ja 37 artiklan kanssa.

24. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kansalliset viranomaiset eivät saa määrätä rangaistusta sellaisen kansallisen säännöksen noudattamatta jättämisestä, joka ei ole unionin oikeuden mukainen (ks. esim. tuomio 14.7.1977, Sagulo ym., C-8/77, EU:C:1977:131, 6 kohta ja tuomio 3.7.1980, Pieck, C-157/79, EU:C:1980:179, 16 kohta). Erityisesti hallinnollisten lupavaatimusten osalta unionin tuomioistuin on lisäksi todennut, että jäsenvaltio ei voi soveltaa rangaistusseuraamusta sellaisen hallintomuodollisuuden osalta, jota ei ole noudatettu sen vuoksi, että asianomainen jäsenvaltio ei ole antanut tilaisuutta muodollisuuden täyttämiseen tai on tehnyt sen täyttämisen mahdottomaksi unionin oikeuden vastaisesti (ks. esim. tuomio 6.3.2007, Placanica ym., C-338, 359 ja 360/04, EU:C:2007:133, 69 kohta). Näin on unionin tuomioistuimen mukaan erityisesti silloin, kun muodollisuuden täyttäminen riippuu sellaisten edellytysten noudattamisesta, jotka ovat unionin oikeuden vastaisia (ks. esim. tuomio 17.4.2008, Confederatie van Immobiliën-Beroepen van België ym., C-197/06, EU:C:2008:229, 42 kohta).

25. Asiassa on siten arvioitava, onko Suomen alkoholilainsäädäntö nyt kysymyksessä olevilta osilta ollut sopusoinnussa unionin oikeudesta johtuvien vaatimusten kanssa.

26. Kuten edeltä ilmenee, A:n menettelyn rangaistavuutta arvioidaan kansallisen lain kannalta niiden vuoden 1994 alkoholilain säännösten perusteella, jotka olivat voimassa tekoaikana kesällä 2009. Kun arvioidaan Suomen alkoholilainsäädännön mahdollista ristiriitaa unionin oikeuden kanssa, merkitystä on myös nykyisellä, vuoden 2017 alkoholilailla ja sen esitöistä ilmenevillä tiedoilla. Unionin tuomioistuin on nimittäin todennut, että kansallisen tuomioistuimen on arvioitava kansallisen lainsäädännön yhdenmukaisuutta unionin oikeuden kanssa sen ajankohdan mukaan, jona se antaa ratkaisun. Tätä arviointia tehdessään tuomioistuimen on kansallisessa oikeudessa säädetyin edellytyksin otettava huomioon kaikki tiedot, koko näyttö tai koko muu merkityksellinen aineisto, jotka ovat tuomioistuimen saatavilla sen antaessa ratkaisun (ks. esim. tuomio 23.12.2015, Scotch Whisky Association, C-333/14, EU:C:2015:845, 62 - 65 kohta). Tällaista aineistoa voi olla myös uudempi lainsäädäntö ja sen esityöt.

27. SEUT 34 artiklan mukaan jäsenvaltioiden väliset tuonnin määrälliset rajoitukset ja kaikki vaikutukseltaan vastaavat toimenpiteet ovat kiellettyjä. SEUT 36 artiklan mukaan se, mitä 34 artiklassa määrätään, ei estä sellaisia tuontia koskevia kieltoja tai rajoituksia, jotka ovat perusteltuja julkisen moraalin, yleisen järjestyksen tai turvallisuuden kannalta, ihmisten, eläinten tai kasvien terveyden ja elämän suojelemiseksi, taiteellisten, historiallisten tai arkeologisten kansallisaarteiden suojelemiseksi taikka teollisen ja kaupallisen omaisuuden suojelemiseksi. Nämä kiellot tai rajoitukset eivät kuitenkaan saa olla keino mielivaltaiseen syrjintään tai jäsenvaltioiden välisen kaupan peiteltyyn rajoittamiseen.

28. SEUT 37 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot mukauttavat kaupallisia valtion monopolejaan niin, että tavaroiden hankintaa tai myyntiä koskevissa ehdoissa ei syrjitä jäsenvaltioiden kansalaisia.

29. Hovioikeus on esittänyt asiassa ennakkoratkaisupyynnön unionin tuomioistuimelle. Unionin tuomioistuin on tämän johdosta antamassaan tuomiossa (tuomio 12.11.2015, C-198/14, EU:C:2015:751) todennut, että vuoden 1994 alkoholilain 13 §:ssä perustettua monopolijärjestelmää on arvioitava SEUT 37 artiklan kannalta. Lain 14 §:n mukaisia vähittäismyyntilupajärjestelmiä on puolestaan arvioitava SEUT 34 artiklan kannalta (tuomion kohdat 90 - 93).

30. A on valituksessaan esittänyt, että toisesta jäsenvaltiosta Suomeen suuntautuvan etämyynnin kieltoa olisi myös Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin kuuluvien alkoholijuomien osalta arvioitava SEUT 34 ja 36 artiklojen perusteella, koska myös Alko harjoittaa etämyyntiä. Sen tuotteita voi tilata verkkokaupasta ja kuluttaja voi noutaa tilaamansa tuotteet Alkon myymälästä tai Alkon noutopisteenä toimivasta yksityisestä palveluyrityksestä. Yritysasiakkaiden on myös mahdollista tilata kuljetus ilmoittamaansa osoitteeseen.

31. Korkein oikeus toteaa tämän johdosta, että vuoden 1994 alkoholilain 13 §:n 3 momentin mukaan alkoholiyhtiö sai harjoittaa alkoholijuomien vähittäismyyntiä myös lähettämällä niitä tilaajalle tai ostajalle sen mukaan kuin asetuksella säädettiin. Säännöksen nojalla annetussa asetuksessa (680/1996) säädettiin tällaisesta alkoholiyhtiön harjoittamasta alkoholijuomien vähittäismyynnistä, jossa juomia lähetettiin tilaajalle tai ostajalle joko suoraan tai luovutuspaikan välityksellä. Vuoden 2017 alkoholilain 27 §:ssä säädetään alkoholiyhtiöltä ostettujen alkoholijuomien luovuttamisesta ostajille aluehallintoviraston hyväksymässä luovutuspaikassa, johon ostajat ovat ne tilanneet. Lain 28 §:n 3 momentin mukaan alkoholiyhtiö saa toimittaa alkoholijuomia luvanhaltijoille ja muille elinkeinonharjoittajille lähettämällä ne ostajalle.

32. Edellä selostetut säännökset koskevat yksinomaan alkoholiyhtiötä. Tämäkin sääntely on siten osa oikeussääntöjä, jotka määrittävät alkoholiyhtiön toimintaa kaupallisena valtion monopolina. Silloin kun sääntely välittömästi koskee valtion monopolin olemassaoloa tai sen käyttämistä, sääntelyä ei samanaikaisesti arvioida määrällisiä rajoituksia koskevien artiklojen perusteella. Korkein oikeus katsoo, että sääntelyä on tältäkin osin arvioitava SEUT 37 artiklan eikä 34 ja 36 artiklan kannalta, kuten A on väittänyt.

3.2 Vähittäismyyntimonopolin piiriin kuuluvat alkoholijuomat

33. Vuoden 1994 alkoholilain 13 §:n 1 momentin mukaan alkoholiyhtiöllä oli yksinoikeus harjoittaa alkoholijuomien vähittäismyyntiä lain 14 §:ssä tarkoitettua myyntiä lukuun ottamatta. Osa A:n myymistä alkoholijuomista (3 450,3 litraa) on ollut muita kuin käymisteitse valmistettuja tai sisältänyt yli 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia. Tällaisten alkoholijuomien vähittäismyyntiin ei ole ollut mahdollista saada lain 14 §:ssä tarkoitettua lupaa.

34. Unionin tuomioistuin on tässä asiassa antamassaan tuomiossa todennut, että SEUT 37 artiklan mukaan monopolin rakenne ja toiminta on järjestettävä siten, että jäsenvaltioiden kansalaisten syrjintä tavaroiden hankintaa tai myyntiä koskevissa ehdoissa suljetaan pois. Toisista jäsenvaltioista tuotavien tavaroiden kauppaa ei saa kohdella oikeudellisesti tai tosiasiallisesti huonommin kuin kotimaisten tavaroiden kauppaa eikä jäsenvaltioiden talouksien välinen kilpailu saa vääristyä. Unionin tuomioistuin on jättänyt kansallisen tuomioistuimen asiaksi selvittää, täyttääkö alkoholijuomien vähittäismyyntimonopoli nämä edellytykset (tuomion kohdat 95 ja 96).

35. Unionin tuomioistuin on aikaisemmin ns. Franzén-tapauksessa arvioinut sitä, oliko Ruotsin kansallisen alkoholijuomien vähittäismyyntimonopolin olemassaolo ja toiminta ristiriidassa EY:n perustamissopimuksen 37 artiklan kanssa (tuomio 23.10.1997, Franzén, C-189/95, EU:C:1997:504). Tuolloin unionin tuomioistuin on todennut, että perustamissopimuksen 37 artiklalla on tarkoitus sovittaa yhteen jäsenvaltioiden mahdollisuus pitää voimassa tietyt kaupalliset monopolit, joita käytetään välineenä pyrittäessä saavuttamaan yleisen edun mukaisia tavoitteita, ja yhteismarkkinoiden toteuttamisen ja toiminnan asettamat vaatimukset. Artiklalla on tarkoitus poistaa tavaroiden vapaan liikkuvuuden esteet. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole sellaisten kauppaa rajoittavien vaikutusten poistaminen, jotka liittyvät luonnostaan kyseisten monopolien olemassaoloon (tuomion kohta 39).

36. Suomessa alkoholilainsäädännön tarkoituksena on ehkäistä alkoholin käyttäjilleen, muille ihmisille ja koko yhteiskunnalle aiheuttamia haittoja rajoittamalla alkoholin kulutusta ja valvomalla siihen liittyvää elinkeinotoimintaa. Korkein oikeus toteaa, että myös Alkolle annetun vähittäismyyntimonopolin tarkoituksena on vähentää alkoholin käytöstä aiheutuvia haittoja. Tämä ilmenee tekoaikana voimassa olleen alkoholiyhtiön toiminnasta annetun asetuksen (243/2000) 1 §:n 1 momentista ja nykyään vuoden 2017 alkoholilain 23 §:stä. Monopolia käytetään siten välineenä, jolla pyritään saavuttamaan yleisen edun mukaisia tavoitteita.

37. Tämän jälkeen on arvioitava, onko vähittäismyyntimonopolin rakenne ja toiminta järjestetty tavalla, jolla jäsenvaltioiden kansalaisten syrjintä tavaroiden hankintaa tai myyntiä koskevissa ehdoissa on suljettu pois niin, ettei toisista jäsenvaltioista tuotavien tavaroiden kauppaa kohdella oikeudellisesti tai tosiasiallisesti huonommin kuin kotimaisten tavaroiden kauppaa ja ettei jäsenvaltioiden talouksien välinen kilpailu vääristy. Tätä arvioitaessa lähtökohtana on tekoaikana kesällä 2009 voimassa ollut Alkon toimintaa koskeva sääntely.

38. Alkoholiyhtiön toiminnasta annetun asetuksen 2 §:n 1 momentin mukaan alkoholiyhtiön päätökset alkoholijuomien ottamisesta vähittäismyyntiin, niiden poistamisesta vähittäismyynnistä sekä niiden hinnoittelusta tuli tehdä julkisin ja tasapuolisin perustein riippumatta niiden valmistajan tai myyjän kansalaisuudesta tai kotipaikasta. Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa säädettyä oli sovellettava myös alkoholijuomien esillepanoon ja muihin myyntijärjestelyihin alkoholijuomamyymälässä ja alkoholijuomien esittelyyn kuluttajille. Pykälän 3 momentin mukaan alkoholiyhtiön tuli päättää kyseisen asetuksen toteuttamista koskevista sopimusehdoistaan ja menettelysäännöistään, jotka tulivat voimaan aikaisintaan 30 päivän kuluttua siitä, kun ne oli julkistettu. Alkoholiyhtiön tavarantoimittajille tai niitä edustaville järjestöille tuli sopivalla tavalla ennen julkistamista varata tilaisuus lausua sopimusehtoja ja menettelysääntöjä koskevasta ehdotuksesta.

39. Asetuksen 3 §:n mukaan alkoholiyhtiön tuli päättää alkoholijuomien ottamisesta vähittäismyyntiin sille toimitettujen tarjousten perusteella. Alkoholiyhtiön tuli vuosittain julkistaa tarjousten tekijöiden käyttöön pykälän 2 momentissa yksilöidyt ohjeet ja tiedot. Asetuksen 4 §:n mukaan alkoholiyhtiön tuli päättää alkoholijuoman ottamisesta vähittäismyyntiin pääasiassa alkoholijuoman laadun, asiakkaiden kysynnän ja muiden liiketaloudellisten seikkojen perusteella.

40. Asetuksen 9 §:n mukaan alkoholiyhtiön tuli ilmoittaa tarjouksen tekijälle tai tavarantoimittajalle alkoholijuoman valikoimaan ottamista tai siitä poistamista koskevan päätöksensä sisältö. Alkoholiyhtiön tuli myös pyynnöstä toimittaa tälle perusteltu päätös. Asetuksen 10 §:n 1 momentin mukaan 9 §:ssä säädetty menettelytapa koski myös alkoholiyhtiön päätöstä yksittäisen tuotteen hinnoittelusta. Vuoden 1994 alkoholilain 51 §:n 3 momentin (764/2002) mukaan alkoholiyhtiön päätökseen alkoholijuomien ottamisesta vähittäismyyntiin, niiden poistamisesta vähittäismyynnistä sekä vähittäismyynnin hinnoitteluperusteista sai hakea muutosta.

41. Asetuksen 12 §:n 1 momentin mukaan Sosiaali- ja terveydenhuollon tuotevalvontakeskus valvoi kyseisen asetuksen samoin kuin alkoholiyhtiön asetuksen toteuttamiseksi julkistamien sopimusehtojen ja menettelysääntöjen noudattamista.

42. Vuoden 2017 alkoholilaissa alkoholiyhtiön syrjimätöntä toimintaa koskevat perussäännökset on nostettu lain tasolle, lain 25 §:ään. Lain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä ilmenee lisäksi, että Euroopan komission kanssa käydyissä neuvotteluissa oli sovittu jo vuonna 1993, että suomalaiset viranomaiset raportoivat komissiolle Alkon syrjimättömästä toiminnasta säännöllisesti. Raporttien valmistelu on esityksen mukaan kuulunut Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirastolle sekä Kilpailu- ja kuluttajavirastolle (HE 100/2017 vp s. 88).

43. Edellä selostetun perusteella Korkein oikeus toteaa, että Alkolle on lainsäädännössä asetettu velvollisuus menetellä syrjimättömästi. Tämän velvollisuuden noudattamista on valvottu ja siitä on säännöllisesti raportoitu komissiolle. Lisäksi Alkon valikoimiin juomiaan tarjonneille on säädetty oikeus hakea muutosta Alkon päätöksiin, mikä turvaa mahdollisuuden puuttua epäiltyyn syrjintään. Korkein oikeus katsoo, ettei A ole yksilöimättömillä väitteillään saattanut perustellusti kyseenalaiseksi sitä, etteivätkö edellä selostetut järjestelyt ole taanneet Alkon toiminnan syrjimättömyyttä SEUT 37 artiklassa edellytetyllä tavalla.

44. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei unionin oikeudesta johdu estettä tuomita A rangaistukseen menettelystään siltä osin kuin se on koskenut Alkon vähittäismyyntimonopolin piiriin kuuluneita alkoholijuomia.

3.3 Alkoholin vähittäismyyntiä koskevat lupajärjestelmät

3.3.1 Unionin tuomioistuimen kannanotot

45. Unionin tuomioistuin on tässä asiassa antamassaan tuomiossa katsonut, että sääntelyä, jonka mukaan toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut myyjä tarvitsee vähittäismyyntiluvan voidakseen tuoda alkoholijuomia vähittäismyyntiin Suomessa asuville kuluttajille tilanteessa, jossa myyjä huolehtii kyseisten juomien kuljetuksesta tai antaa sen kolmannen tehtäväksi, on pidettävä SEUT 34 artiklassa tarkoitettuna tuonnin määrällistä rajoitusta vaikutukseltaan vastaavana toimenpiteenä (tuomion kohta 108).

46. Unionin tuomioistuimen mukaan sen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että tavaroiden vapaan liikkuvuuden rajoittaminen voidaan katsoa perustelluksi jonkin SEUT 36 artiklassa mainitun yleistä etua koskevan syyn tai pakottavien vaatimusten takia. Kummassakin tapauksessa kansallisen toimenpiteen on oltava sellainen, että sillä voidaan taata sillä tavoitellun päämäärän toteuttaminen, eikä sillä saada ylittää sitä, mikä on tarpeen tämän päämäärän saavuttamiseksi (tuomion kohta 110).

47. Unionin tuomioistuimen mukaan lainsäädäntö, jonka tavoitteena on alkoholin kulutusta ohjaamalla ehkäistä alkoholipitoisista aineista aiheutuvia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja ja jolla pyritään näin ollen torjumaan alkoholin väärinkäyttöä, on SEUT 36 artiklassa tunnustettujen kansanterveyteen ja yleiseen järjestykseen liittyvien syiden mukainen. Jotta tällaisilla syillä voitaisiin oikeuttaa senkaltainen rajoitus, jota Suomen lupajärjestelmä merkitsee, on kuitenkin tarpeen, että kyseessä oleva toimenpide on oikeasuhteinen tavoiteltuun päämäärään nähden ja että se ei ole mielivaltaisen syrjinnän keino tai jäsenvaltioiden välisen kaupan peitelty rajoitus (tuomion kohdat 115 ja 116).

48. Unionin tuomioistuin on todennut, että sellaisen toimenpiteen oikeasuhteisuuden osalta, jossa on kyse poikkeuksesta tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevaan periaatteeseen, kansallisten viranomaisten on osoitettava, että jäsenvaltion lainsäädäntö on tarpeen esitetyn tavoitteen saavuttamiseksi. Lisäksi on osoitettava, että tätä tavoitetta ei voitaisi saavuttaa kielloin tai rajoituksin, jotka eivät ole yhtä laajoja tai joilla unionin sisäistä kauppaa rajoitetaan vähemmän. Jos kansallinen toimenpide liittyy kansanterveyteen, on kuitenkin otettava huomioon se, että ihmisten terveyden ja hengen suojaaminen on EUT-sopimuksessa suojelluista oikeushyvistä ja intresseistä tärkein ja että jäsenvaltioiden asiana on päättää siitä tasosta, jolla ne aikovat suojella kansanterveyttä, ja siitä tavasta, jolla kyseinen taso on saavutettava. Koska tämä taso voi vaihdella jäsenvaltiosta toiseen, jäsenvaltioille on tältä osin myönnettävä harkintavaltaa (tuomion kohdat 117 ja 118).

49. Unionin tuomioistuin on jättänyt kansallisen tuomioistuimen tehtäväksi selvittää tiedossaan olevien oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, onko Suomen lupajärjestelmä sellainen, että sillä voidaan taata kansanterveyden ja yleisen järjestyksen suojelua koskevan tavoitteen toteuttaminen, ja voidaanko tämä tavoite saavuttaa vähemmän rajoittavilla toimenpiteillä vähintään yhtä tehokkaasti. Kansallisen tuomioistuimen oli selvitettävä muun muassa sitä, että kun tavoitteena on tehdä toimivaltaisille viranomaisille mahdolliseksi valvoa alkoholijuomien myyntiä koskevien säännösten noudattamista, kuten sitä, että noudatetaan velvollisuutta harjoittaa myyntiä vain klo 7:n ja 21:n välisenä aikana, kieltoa myydä alle 18-vuotiaille ja kieltoa myydä päihtyneille henkilöille, voidaanko tällainen tavoite saavuttaa vähintään yhtä tehokkaasti sellaisella lupajärjestelmällä, jossa ei edellytettäisi, että alkoholijuomien vähittäismyyntiä voidaan harjoittaa vain viranomaisten hyväksymässä myyntipaikassa (tuomion kohdat 119 - 122).

3.3.2 Alkoholilain 14 §:n 1 momentin mukainen lupajärjestelmä

50. Osa A:n myymistä alkoholijuomista (1 525,4 litraa) on ollut käymisteitse valmistettuja ja sisältänyt enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia. Vuoden 1994 alkoholilain 14 §:n 1 momentin (764/2002) mukaan tällaisten alkoholijuomien vähittäismyyntiä sai alkoholiyhtiön lisäksi harjoittaa se, jolle lupaviranomainen oli myöntänyt tätä koskevan vähittäismyyntiluvan. Vähittäismyyntiä sai pykälän 4 momentin mukaan harjoittaa vain lupaviranomaisen hyväksymässä myyntipaikassa, joka paikan sijainnin ja myyntitilojen sekä toiminnan osalta oli asianmukainen ja jossa myynti oli järjestetty niin, että tehokas valvonta oli mahdollinen.

51. Tekoaikana voimassa olleeseen alkoholilainsäädäntöön on sisältynyt monenlaisia, eri säädöksiin perustuneita vähittäismyyntikieltoja ja -rajoituksia, jotka keskeisiltä osiltaan on koottu vuoden 2017 alkoholilakiin. Sosiaali- ja terveysministeriön päätöksessä (136/1995) oli tarkempia määräyksiä muun muassa vähittäismyyntipaikoista ja myyntitoiminnasta. Päätöksen mukaan myyntiä sai tapahtua vain sisätiloissa. Myymälässä tuli olla kaupan riittävän monipuolisesti elintarvikkeita, eikä alkoholijuomien myynti saanut olla liiketoiminnassa määräävässä asemassa. Alkoholijuomista ja väkiviinasta annetun asetuksen (1344/1994) 14 §:n 1 momentin (933/2006) mukaan alkoholijuomien myynti oli kiellettyä kaikkina viikonpäivinä kello kahdenkymmenenyhden ja yhdeksän välisenä aikana koko maassa.

52. Vuoden 1994 alkoholilain 16 §:n 1 momentin mukaan alkoholijuomaa ei saanut vähittäismyyntipaikassa myydä 1) henkilölle, joka on kahtakymmentä vuotta nuorempi, kuitenkin niin että mietoa alkoholijuomaa voidaan myydä kahdeksantoista vuotta täyttäneelle; 2) häiritsevästi käyttäytyvälle tai selvästi päihtyneelle; tai 3) jos on aihetta olettaa alkoholijuoman väärinkäyttöä tai sen luvatonta luovuttamista tai välittämistä.

53. Alkoholilain noudattamisen valvontaa on laajasti kuvattu vuoden 2017 alkoholilain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen yleisperusteluissa. Niissä on todettu alkoholilain säännösten valvonnan perustuvan kattavaan lupajärjestelmään. Käytännössä lupajärjestelmällä varmistetaan, että alkoholielinkeinossa toimivat elinkeinonharjoittajat kykenevät vastaamaan velvoitteistaan, heidät tavoitetaan valvonnalla ja lainvastaiseen toimintaan voidaan tehokkaasti puuttua. Esityksessä on selostettu, että alkoholijuomien myynnin ja anniskelun valvonnassa sekä lupahallinnon ennakoivassa valvonnassa valvontaviranomaiset olivat pyrkineet erityisesti vähentämään alaikäisille ja päihtyneille myyntiä sekä estämään alkoholijuomien välittämistä alaikäisille. Alkoholilain valvonnassa oli kyetty myös merkittävästi ehkäisemään harmaata taloutta ja talousrikollisuutta ja tätä kautta myös turvaamaan tasapuolisen kilpailun edellytykset kaikille toimijoille (HE 100/2017 vp s. 13).

54. Hallituksen esityksessä (s. 14) on selostettu alkoholijuomien jakeluverkoston valvontaa käytännössä. Esimerkiksi vuonna 2016 aluehallintovirastot olivat suorittaneet alkoholilain nojalla yhteensä yli 4 000 anniskelupaikkoihin ja vähittäismyyntipaikkoihin kohdistunutta tarkastuskäyntiä. Aluehallintovirastot olivat peruuttaneet yli 100 anniskelu- tai vähittäismyyntilupaa pysyvästi tai määräajaksi. Peruutusten syyt olivat vaihdelleet taloudellisista edellytyksistä alkoholipoliittisiin syihin, kuten alkoholijuomien myyntiin tai anniskeluun alaikäisille tai selvästi päihtyneille.

55. Alkoholijuomien vähittäismyynnin valvonnassa on kysymys muun muassa sen valvomisesta, että myynnissä noudatetaan säännöksiä, joilla pyritään estämään alkoholin myyntiä lapsille, nuorille tai päihtyneille, samoin kuin alkoholin myyntiaikoja ja -paikkoja koskevia säännöksiä, joilla pyritään yleensäkin rajoittamaan alkoholin saatavuutta ja ylläpitämään yleistä järjestystä.

56. Lupajärjestelmän arvioinnin yleisten lähtökohtien osalta Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että koska järjestelmässä on keskeisesti kysymys kansanterveyden suojeluun liittyvästä asiasta, kansallisella lainsäätäjällä on harkintavaltaa sen suhteen, minkä tasoisesti ja millä tavalla suojelua toteutetaan. Alkoholin myyntirajoitusten perustana on tutkimustieto runsaan alkoholin käytön terveysvaikutuksista ja alkoholisairauksien ja -myrkytysten suuresta määrästä Suomessa sekä alkoholin väärinkäytön muille henkilöille ja yhteiskunnalle aiheuttamista haitoista. Uutta alkoholilakia säädettäessä on viitattu tutkimuksiin, joiden mukaan alkoholihaittoja vähennetään tehokkaimmin toimenpiteillä, joilla nostetaan alkoholijuomien hintaa ja rajoitetaan alkoholijuomien fyysistä saatavuutta (HE 100/2017 vp s. 47).

57. Unionin tuomioistuin on kuvannut yleistä etua ja pakottavia vaatimuksia koskevaa päämäärää siten, että toimenpiteen on oltava tosiasiallisesti omiaan takaamaan ihmisten terveyden ja elämän suojelua koskevan tavoitteen toteutumisen (tuomio 23.12.2015, Scotch Whisky Association, C-333/14, EU:C:2015:845, 29 kohta). Korkein oikeus katsoo, että edellä kuvattu sääntely, jolla Suomessa on alkoholin käyttämisestä aiheutuvien haittojen vähentämiseksi rajoitettu alkoholin myyntiaikoja ja -paikkoja sekä myyntiä alaikäisille ja päihtyneille, vastaa näitä toimenpiteen päämäärää koskevia unionin oikeuden vaatimuksia ja kuuluu jäsenvaltion harkintavallan piiriin. Kuten kohdissa 53 ja 54 selostetuista tiedoista ilmenee, valvontaviranomaisten suorittama valvonta on ollut jatkuvaa ja valvonnassa havaitut puutteet ovat voineet johtaa vähittäismyyntiluvan peruuttamiseen. Myös lupajärjestelmään kohdistuvaa valvontaa voidaan näin ollen pitää tosiasiallisesti merkityksellisenä kansanterveyden suojelun kannalta.

58. A on vedonnut siihen, että etämyynnissä ostajien täysi-ikäisyydestä voitaisiin varmistua sillä, että maksamisessa edellytetään luottokortin tai vahvan sähköisen tunnistautumisen käyttämistä. Etämyynnille on lisäksi hänen mukaansa mahdollista asettaa samat edellytykset kuin muulle vähittäismyynnille siten, että etämyynnissäkin olisi muun muassa noudatettava alkoholijuomien sallittuja myynti- tai toimitusaikoja ja kieltoa myydä alkoholijuomia alaikäisille ja päihtyneille.

59. Korkein oikeus toteaa, että maksutapa ei ole A:n esittämällä tavalla luotettava keino varmistua alkoholijuoman vastaanottajan iästä eikä etenkään hänen päihtymättömyydestään luovutushetkellä taikka luovutusaikojen noudattamisesta. Vaikka etämyynnille voitaisiin asettaa ainakin osittain samankaltaisia ehtoja kuin muullekin vähittäismyynnille, tästä ei vielä seuraa, että näiden ehtojen noudattamisen tehokas valvonta olisi mahdollista. Jos vähittäismyyjä voisi toimittaa alkoholijuomia suoraan kuluttajan valitsemaan paikkaan, luovutuspaikka ja -aika eivät olisi valvovan viranomaisen tiedossa. Sellaista tehokasta valvontaa, josta valvottava ei ole etukäteen tietoinen, ei tällaisessa myyntitavassa olisi mahdollista toteuttaa.

60. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että vuoden 2017 alkoholilaissa muiden kuin alkoholiyhtiön vähittäismyyntioikeutta on tietyiltä osilta laajennettu muun ohella siten, että alkoholijuomien vähittäismyyntiluvan perusteella saa myydä enintään 5,5 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäviä alkoholijuomia. Uudessakin laissa on kuitenkin säädetty, että alkoholijuomien vähittäismyyntiä saa harjoittaa vain luovuttamalla niitä asiakkaalle hyväksytyssä vähittäismyyntipaikassa (lain 35 §:n 1 momentti). Uutta on se, että vähittäismyyntilupa lain 17 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan voidaan myöntää myös siten, että myyntipaikkana on vakituista tai kausiasutusta palvelevalla lupaviranomaisen hyväksymällä säännöllisellä reitillä kulkeva myymäläauto tai -vene. Säännöksen esitöistä kuitenkin ilmenee, että vähittäismyyntilupaa ei saisi myöntää esimerkiksi myymäläautoon, joka kiertäisi tai poikkeaisi yleisötapahtumissa taikka joka kuljettaisi alkoholijuomia asiakkaiden tilausten mukaisesti määräytyvillä reiteillä tai pysähtymispaikoilla (HE 100/2017 vp s. 81). Korkein oikeus katsoo, että nämä vähittäismyyntisääntelyä koskevat muutokset eivät ole vaikuttaneet vähittäismyynnin rajoituksiin ja niiden valvonnan edellytyksiin tämän asian ratkaisun kannalta merkityksellisellä tavalla.

61. Asiassa on vielä arvioitava sitä, onko Suomessa sellaista kuluttajille suunnattua alkoholin myyntikanavaa, jota ei voitaisi tehokkaasti valvoa. A on tältä osin viitannut alkoholiyhtiön harjoittamaan verkkokauppaan ja liittänyt valitukseensa Alkon verkkokaupan sopimusehdot kuluttajille 30.3.2017.

62. Kohdassa 31 selostetun sääntelyn ja mainittujen sopimusehtojen mukaan Alko voi myydä kuluttajille alkoholijuomia siten, että juomat tilataan internetin välityksellä. Juomat on noudettava Alkon myymälästä tai lupaviranomaisen hyväksymästä noutopisteestä. Korkein oikeus toteaa, että juomien luovutus tapahtuu siten sellaisessa kiinteässä toimipaikassa, johon on mahdollista kohdistaa tehokasta valvontaa. Tämä myyntitapa ei siten ole valvonnan kannalta rinnastettavissa A:n käyttämään myyntitapaan, jossa alkoholijuomia on toimitettu kotiinkuljetuksena suoraan ostajille.

63. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus toteaa, että kaikkiin alkoholilainsäädännössä sallittuihin myyntitapoihin voidaan kohdistaa tehokasta viranomaisvalvontaa. Sen sijaan sellaista vähittäismyyntiä, jossa myydyt alkoholijuomat toimitettaisiin suoraan kuluttajan kotiin tai muuhun tämän valitsemaan paikkaan, ei voitaisi kattavasti valvoa. Siten tällaisella järjestelmällä ei saavutettaisi kansanterveyden suojelemisen tavoitteita yhtä tehokkaasti kuin nykyisessä järjestelmässä.

64. Edellä kohdassa 47 todetuin tavoin unionin oikeus edellyttää vielä sitä, ettei lupavaatimus ole mielivaltaisen syrjinnän keino tai jäsenvaltioiden välisen kaupan peitelty rajoitus. Unionin tuomioistuin on tässä asiassa antamassaan tuomiossa todennut, että se ei voi tiedossaan olevien seikkojen perusteella katsoa, että kansanterveyttä ja yleistä järjestystä koskevien syiden, joihin Suomen viranomaiset ovat vedonneet, varsinainen tarkoitus olisi sivuutettu ja että niitä käytettäisiin siten, että muista jäsenvaltioista peräisin olevia tavaroita syrjitään tai että tiettyä kotimaista tuotantoa suojellaan välillisesti (tuomion kohta 124). Korkeimmalla oikeudella ei ole tiedossaan olevien seikkojen nojalla aihetta arvioida asiaa toisin.

65. Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo, että vuoden 1994 alkoholilain 14 §:n 1 momentin mukainen vähittäismyyntilupajärjestelmä ei ole ollut ristiriidassa SEUT 34 ja 36 artiklan kanssa. Näin ollen unionin oikeudesta ei johdu estettä tuomita A rangaistukseen käymisteitse valmistettujen enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneiden alkoholijuomien myymisestä ilman alkoholilaissa edellytettyä lupaa.

3.3.3 Alkoholilain 14 §:n 2 momentin mukainen lupajärjestelmä

66. Osa A:n myymistä alkoholijuomista (4 720 litraa) on ollut käymisteitse valmistettuja ja sisältänyt yli 4,7 mutta enintään 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia. Vuoden 1994 alkoholilain 14 §:n 2 momentin (764/2002) mukaan tällaisten alkoholijuomien vähittäismyyntiä sai alkoholiyhtiön lisäksi sosiaali- ja terveysministeriön määräämin ehdoin lupaviranomaisen luvalla harjoittaa se, jolle oli myönnetty lupa kyseisen tuotteen valmistamiseen. Vähittäismyyntiä koskivat edellä kohdissa 50 - 52 selostetut myyntirajoitukset.

67. Lupajärjestelmän oikeasuhteisuuden osalta Korkein oikeus viittaa siihen, mitä edellä on lausuttu alkoholilain 14 §:n 1 momentin mukaisesta lupajärjestelmästä.

68. Unionin tuomioistuin on tähän asiaan liittyneessä tuomiossa todennut, että koska alkoholilain 14 §:n 2 momentin lupajärjestelmää sovelletaan vain Suomeen sijoittautuneisiin valmistajiin, säännös voisi johtaa siinä tarkoitettujen alkoholijuomien kotimaisen tuotannon suojelemiseen. Tällaisen vaikutuksen olemassaolo ei kuitenkaan riitä päätelmään, jonka mukaan kansanterveyttä ja yleistä järjestystä koskevien syiden, joihin Suomen viranomaiset ovat vedonneet, varsinainen tarkoitus on sivuutettu ja niitä käytetään siten, että muista jäsenvaltioista peräisin olevia tavaroita syrjitään tai että tiettyä kotimaista tuotantoa välillisesti suojellaan SEUT 36 artiklassa tarkoitetulla tavalla (tuomion kohta 126).

69. Unionin tuomioistuin on jättänyt kansallisen tuomioistuimen tehtäväksi arvioida, onko kansanterveyttä ja yleistä järjestystä koskevien syiden, joihin Suomen viranomaiset ovat vedonneet, varsinainen tarkoitus sivuutettu ja käytetäänkö niitä siten, että muista jäsenvaltioista peräisin olevia tavaroita syrjitään tai että tiettyä kotimaista tuotantoa välillisesti suojellaan SEUT 36 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Tämä arviointi tulee tehdä kaikkien asian kannalta merkityksellisten tosiseikkojen tai oikeudellisten seikkojen perusteella. Näihin kuuluu unionin tuomioistuimen mukaan muun muassa se, että kotimainen tuotanto, jonka hyväksi kyseistä poikkeusta sovelletaan, on luonteeltaan rajallista, perinteistä ja käsiteollista (tuomion kohta 128).

70. Vuoden 2017 alkoholilain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä ilmenee, että vuonna 2016 alkoholijuomien valmistuslupia oli 30 viinitilalla ja että tilaviinin tuotanto oli yhteensä 200 000 litraa (HE 100/2017 vp s. 11). Tilaviinien tuotantomäärä on siis pieni, ja niiden myynti tapahtuu suoraan valmistustilalta. Näistä syistä Korkein oikeus pitää selvänä, että tilaviinejä koskevaa lupajärjestelmää ei ole käytetty siihen, että muista jäsenvaltioista peräisin olevia alkoholijuomia syrjittäisiin ja kotimaista tuotantoa välillisesti suosittaisiin.

71. Tilaviinejä koskeva lupajärjestelmä on vuoden 2017 alkoholilaissa laajennettu koskemaan myös käsityöläisoluita. Valmistajalle voidaan myöntää vähittäismyyntilupa vain yhden vähittäismyyntipaikan sisätiloihin. Vähittäismyyntipaikan tulee puolestaan sijaita valmistuspaikan yhteydessä tai sen välittömässä läheisyydessä. Tilaviini ja käsityöläisolut on määritelty laissa muun ohella tuotantomäärien perusteella. Tilaviinin valmistuspaikassa saa tuottaa kalenterivuodessa enintään 100 000 litraa ja käsityöläisolutta valmistavassa panimossa enintään 500 000 litraa alkoholijuomia. Sekä tilaviinien että käsityöläisoluiden vähittäismyynti on siten alueellisesti rajattua ja suhteellisen pienimuotoista. Korkein oikeus katsoo, ettei vähittäismyyntipoikkeuksen laajennusta ole aihetta pitää myöskään unionin oikeuden kannalta merkityksellisenä muutoksena.

72. Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo, että myöskään vuoden 1994 alkoholilain 14 §:n 2 momentin mukainen vähittäismyyntilupajärjestelmä ei ole ollut ristiriidassa SEUT 34 ja 36 artiklan kanssa. Näin ollen unionin oikeudesta ei johdu estettä tuomita A rangaistukseen käymisteitse valmistettujen enintään 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneiden alkoholijuomien myymisestä ilman laissa edellytettyä lupaa.

[Perustelujen kohdat 73 - 82 jätetään tässä julkaisematta, koska ne eivät liity julkaistaviin oikeuskysymyksiin.]

4 Syyksilukeminen ja rangaistuksen mittaaminen

83. Edellä esitetyillä perusteilla A:n syyksi luetaan syytekohdassa 2 rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla alkoholirikos, koska hän on 24.6. - 18.8.2009 tahallaan myynyt ilman alkoholilaissa tarkoitettua vähittäismyyntilupaa ja siten alkoholilain säännösten vastaisesti:

- käymisteitse valmistettuja enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia 1 525,4 litraa,

- käymisteitse valmistettuja enintään 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia 4 720 litraa ja

- muita kuin käymisteitse valmistettuja tai yli 13 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneitä alkoholijuomia 3 450,3 litraa.

84. Hovioikeuden tuomiosta poiketen A:n syyksi ei lueta alkoholilain vastaiseen maahantuontiin perustuvaa alkoholirikosta. Toisin kuin hovioikeus, Korkein oikeus lukee A:n syyksi alkoholirikoksena myös käymisteitse valmistettujen enintään 4,7 tilavuusprosenttia etyylialkoholia sisältäneiden alkoholijuomien myymisen. A:lle hovioikeudessa tuomittua rangaistusta on näiden seikkojen johdosta syytä arvioida uudestaan. Rangaistusta alentavana seikkana voitaisiin pitää sitä, ettei alkoholijuomien maahantuontia lueta A:n syyksi. Rangaistusta on kuitenkin perusteltua korottaa, kun luvatonta alkoholijuomien myymistä koskevaa syyksilukemista laajennetaan. Ottaen huomioon A:n myymien alkoholijuomien suuren määrän hänet on tässä tilanteessa tuomittava ankarampaan rangaistukseen kuin mihin hovioikeus on hänet tuominnut. Käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus muodostaa rangaistuksen ylärajan, kun syyttäjä ei ollut hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon.

85. Alemmat oikeudet ovat syytekohdassa 1 lukeneet A:n syyksi samaan toimintaan liittyneen törkeän veropetoksen, kun hän ei ollut ilmoittanut veroviranomaiselle Suomeen tuomiaan alkoholijuomia ja oli näin välttänyt alkoholijuoma- ja juomapakkausverojen määräämisen. Hovioikeuden tuomio on tältä osalta lainvoimainen. Korkein oikeus katsoo, että A on tuomittava syytekohtien 1 ja 2 rikoksista käräjäoikeuden tuomion mukaiseen yhteiseen kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:n syyksi luetaan kohdassa 2 rikoslain 50 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla alkoholirikos, jonka tekoaika on 24.6. - 18.8.2009.

A tuomitaan hänen syykseen kohdissa 1 ja 2 luetuista rikoksista yhteiseen 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. Vankeusrangaistus on ehdollinen. Koeaika on päättynyt 30.6.2014.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jarmo Littunen, Tuomo Antila, Mika Ilveskero ja Juha Mäkelä. Esittelijä Tiina-Liisa Autio.