14.11.2017

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on ollut 12.11.2013 alkaen tutkintavankina vapautensa menettäneenä häneen kohdistettujen rikosepäilyjen ja sittemmin syytteiden vuoksi rikosasioissa, joiden käsitteleminen on käräjäoikeudessa erotettu kahteen eri oikeudenkäyntiin.

2. Ensin käsitellyssä rikosasiassa käräjäoikeus antoi ratkaisunsa 2.6.2015 tuomiten A:n törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä, lahjuksen ottamisesta ja rekisterimerkintärikoksesta yhteiseen 1 vuoden 8 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tuomiolauselmaan vapaudenmenetysajaksi on kirjattu 12.11.2013 - 1.6.2015. Jo ennen tuomion antamista käräjäoikeus oli 13.4.2015 päättänyt, ettei A:ta ollut enää tämän asian vuoksi pidettävä vangittuna. A:n tutkintavankeus jatkui kuitenkin käräjäoikeuskäsittelyä odottavien muiden rikosepäilyjen johdosta.

3. Hovioikeus muutti syyksilukemista ja tuomitsi 30.9.2016 A:n törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä, törkeästä petoksesta, törkeästä lahjuksen ottamisesta ja rekisterimerkintärikoksesta yhteiseen 3 vuoden vankeusrangaistukseen. Tuomiolauselmaan vapaudenmenetysajaksi on kirjattu 12.11.2013 - 25.11.2015.

4. Hovioikeus on vapaudenmenetysajan osalta todennut, että A oli ollut tämän asian vuoksi vangittuna 12.11.2013 - 13.4.2015. Hän oli kuitenkin ollut vapautensa menettäneenä 25.11.2015 saakka tähän asiakokonaisuuteen liittyvän, vielä käräjäoikeudessa käsiteltävänä olevan asian vuoksi. Tämän vuoksi hovioikeus on katsonut, että rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentin nojalla tuomioon merkittävä A:n vapaudenmenetyksen päättymispäivä oli 25.11.2015.

5. Käräjäoikeus tuomitsi 29.12.2016 A:n myös toisessa asiassa ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tässäkin asiassa vapaudenmenetysajaksi on merkitty 12.11.2013 - 25.11.2015.

6. Ensiksi ratkaistussa asiassa hovioikeuden tuomio jäi lainvoimaiseksi Korkeimman oikeuden hylättyä A:n valituslupahakemuksen 26.1.2017. Toinen asia on asianosaisten valitusten johdosta käsiteltävänä hovioikeudessa.

7. A on nyt käsiteltävässä hakemuksessaan todennut, että ensiksi ratkaistussa asiassa tuomittua vankeusrangaistusta täytäntöönpantaessa täytäntöönpanoviranomaiset olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että rikoslain 2 c luvun 5 §:n nojalla rangaistuksen vankilassa suoritettavan osuuden pituudeksi muodostuisi 547 päivää hovioikeuden tuomioon merkityn vapaudenmenetysajan ollessa 744 päivää. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin säännös samaa kalenteriaikaa koskevan vapaudenmenetysvähennyksen huomioon ottamisesta vain kerran johti täytäntöönpanoviranomaisten kannan mukaan siihen, ettei nyt täytäntöönpantavana olevan vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavan osuuden ylimenevää vapaudenmenetysaikaa voitaisi ottaa huomioon myöskään mahdollisen myöhemmin annettavan toisen vankeustuomion täytäntöönpanossa, koska sama kalenteriaika (12.11.2013 - 25.11.2015) oli otettu huomioon jo nyt täytäntöönpantavana olevassa rangaistuksessa. Aika, jota ei voitaisi huomioida mahdollisen tulevan tuomion täytäntöönpanossa, oli 197 päivää. Mikäli hovioikeuden tuomioon olisi merkitty vain tähän asiaan suoranaisesti liittyvä vapaudenmenetysaika (12.11.2013 - 13.4.2015), vapaudenmenetysaika ei ylittäisi tuomion vankilassa suoritettavaa määräosaa.

8. A on katsonut hakemuksessaan, että hovioikeus on virheellisesti ottanut huomioon toiseen asiaan liittyvää vapaudenmenetysaikaa, ja vaatinut, että hovioikeuden ratkaisu tältä osin joko poistetaan tai puretaan ja tuomiota oikaistaan kirjaamalla vapaudenmenetysajaksi 12.11.2013 - 13.4.2015. Syyttäjä ei ole vastustanut A:n vaatimuksia.

9. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeus menetellyt virheellisesti tai soveltanut ilmeisesti väärin rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momenttia ottamalla vapaudenmenetysaikana huomioon myös 13.4.2015 jälkeisen tutkintavankeusajan.

Rikoslain 6 luvun 13 §:n sisällöstä

10. Rikoslain 6 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan, jos määräaikainen vankeusrangaistus tuomitaan teosta, jonka johdosta rikoksen tehnyt on ollut vapautensa menettäneenä yhtäjaksoisesti vähintään yhden vuorokauden, tuomioistuimen on vähennettävä rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaava aika tai katsottava vapaudenmenetys rangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Vapaudenmenetysaika lasketaan päivinä. Tuomioon on merkittävä vapaudenmenetysten alkamis- ja päättymispäivät. Pykälän 2 momentin mukaan samoin on meneteltävä, jos vapaudenmenetys on aiheutunut muun saman asian yhteydessä syytteen tai esitutkinnan kohteena olleen rikoksen johdosta tai oikeuteen tuotavaksi määrätyn vastaajan säilöön ottamisen johdosta.

11. Voimassa olevan pykälän 2 momentin säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 44/2002 vp s. 214) mukaan momentti laventaa tutkintavankeuden vähennysoikeuden koskemaan muita tuomioon johtaneeseen rikokseen tutkinnallisesti läheisesti liittyviä rikoksia. Sitä, milloin kysymys on momentissa tarkoitetulla tavalla saman asian yhteydessä syytteen tai esitutkinnan kohteena olleesta rikoksesta, ei tarkemmin perustella tässä hallituksen esityksessä tai voimassa olevaa säännöstä sanamuodoltaan vastanneen rikoslain aikaisemman 3 luvun 11 §:n (577/1973) esitöissä (HE 237/1972 vp). Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1987:71 katsonut, että toisesta rikoksesta johtunut vapaudenmenetys voitiin ottaa huomioon tilanteessa, jossa tätä rikosta koskeva syyte hylättiin ja vastaaja tuomittiin rangaistukseen toisesta, tuomioistuimessa samaan aikaan käsiteltävänä olleesta rikoksesta.

12. Rikoslain 6 luvun 13 §:n 1 momentti ei jätä tuomioistuimelle harkintavaltaa, vaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava vapaudenmenetys huomioon rangaistusta määrätessään siten kuin momentissa säädetään (ks. esim. HE 237/1972 vp s. 5). Myös pykälän 2 momentin sanamuoto "samoin on meneteltävä" on ymmärrettävä niin, että momentin soveltamisedellytysten täyttyessä tuomioistuimella on vastaavanlainen velvollisuus ottaa huomioon momentissa tarkoitettu vapaudenmenetys. Vapaudenmenetyksen vähentämisvelvollisuudesta 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa mainitaan myös lainkohdan esitöissä (HE 44/2002 vp s. 214).

Vapaudenmenetysajan vähentämistä koskevasta sääntelystä

13. Kuten edellä on todettu, tuomioistuin on viran puolesta velvollinen vähentämään rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaavan ajan. Vähentäminen tehdään merkitsemällä tuomioon vapaudenmenetysajan alkamis- ja päättymispäivät. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vähennys otetaan rangaistuksen täytäntöönpanossa huomioon sen pituisena kuin tuomioistuimen päätöksessä on määrätty. Momentissa kuitenkin säädetään, että täytäntöönpanossa samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys otetaan huomioon vain kerran. Rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaan lain 6 luvun 13 §:n mukainen vapaudenmenetysaika vähennetään pykälässä mainituista, ehdottoman vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavista määräosista.

14. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentti vastaa sisällöltään aikaisemmin voimassa ollutta rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 2 a §:ää (laissa 958/1976). Pykälän säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 10/1976 vp s. 1) ilmenee, että sen jälkeen, kun vapaudenmenetysajan vähentämistä koskevasta rikoslain 3 luvun 11 §:stä tuli tuomioistuimia velvoittava ehdoton säännös, käytännössä ilmeni tilanteita, joissa sama vapaudenmenetysaika oli vähennetty eri tuomioissa useaan kertaan. Tämä johti myös rangaistusten täytäntöönpanossa vapaudenmenetysajan vähentämiseen useampaan kertaan. Tämän epäkohdan poistamiseksi rangaistusten täytäntöönpanosta annettua lakia muutettiin säätämällä rajoitus siitä, että samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys voitiin rangaistusta täytäntöönpantaessa ottaa huomioon vain kerran. Lakia säädettäessä tarkoituksenmukaisimpana menettelynä pidettiin sitä, että tuomioistuimen olisi edelleen vähennettävä vapaudenmenetyksen aika täysimääräisenä ja vähennysten yhteensovittaminen annetaan nimenomaan täytäntöönpanoviranomaisten tehtäväksi (HE 10/1976 vp s. 2). Vastaavasti Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2016:29 todennut, että jo täytäntöön pannun rangaistuksen vähentäminen kuuluu Rikosseuraamuslaitoksen velvollisuuksiin eikä se kuulu rangaistuksen määräävän tuomioistuimen toimivaltaan (kohta 11).

15. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2007:90 ja KKO 2015:102 ottanut kantaa siihen, mistä rangaistuksesta tai rangaistuksen osasta vapaudenmenetysajan vähennys on tehtävä. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2007:90 katsottiin, ettei aikaisemmin tuomitusta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta tehty vapaudenmenetysajan vähentäminen ollut esteenä saman vapaudenmenetysajan vähentämiselle sittemmin annetussa tuomiossa, jossa vastaaja tuomittiin samassa yhteydessä tutkituista muista rikoksista yhteiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tätä perusteltiin sillä, että vapaudenmenetysaika jää hyvittämättä, jos se otettaisiin huomioon vain ehdollisessa rangaistuksessa, joka ei tule täytäntöön pantavaksi (kohta 6). Ratkaisussa KKO 2015:102 Korkein oikeus katsoi, että vapaudenmenetysaika tulee vähentää ehdollisesta vankeusrangaistuksesta eikä oheisseuraamuksena tuomitusta yhdyskuntapalvelusta, jotta tuomittu saisi vapaudenmenetysajan hyväkseen vankeusajan vähennyksenä tilanteessa, jossa ehdollinen vankeus myöhemmin määrättäisiin pantavaksi täytäntöön (kohta 12). Molempien ratkaisujen keskeisenä perustana oli se, että vapaudenmenetysaika tulee voida tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyvittää vankilassa täytäntöönpantavasta rangaistuksesta.

16. Aikaisemmin voimassa olleen rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 2 a §:stä tai pykälää vastaavan, nykyisin voimassa olevan vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentista taikka säännösten ja niiden muutosten esitöistä (edellä mainittu HE 10/1976 vp sekä HE 44/2002 vp, HE 263/2004 vp ja HE 45/2014 vp) ei kuitenkaan suoraan ilmene, mitä pykälässä mainitulla saman kalenteriajan huomioon ottamisella tässä yhteydessä tarkoitetaan.

17. Rikoslain 2 c luvun 4 §:n mukaan, jos tuomitun on samalla kertaa suoritettava useita määräaikaisia vankeusrangaistuksia, joista ei muodosteta yhteistä vankeusrangaistusta, ne on vankilassa laskettava yhteen. Näitä tilanteita silmälläpitäen vankeuslain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 263/2004 vp s. 144) todetaan 3 luvun 1 §:n 2 momentin osalta, että jos vangilla on samalla kertaa täytäntöönpantavana useampia vankeusrangaistuksia, vähennykset voitaisiin nykyiseen tapaan laskea yhteen ja vähentää kokonaisrangaistusajasta.

18. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin rajoitus saman kalenteriajan huomioon ottamisesta vain kerran ei muodosta estettä ottaa täysimääräisesti huomioon eri tuomioille merkittyjä vapaudenmenetysaikoja rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaan laskettavista vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavista määräosista ainakaan niissä tilanteissa, joissa eri tuomiot tulevat samalla kertaa täytäntöönpantaviksi.

19. Rikoslain ja vankeuslain säännökset muodostavat tutkintavankeusajan huomioon ottamisen osalta sääntelykokonaisuuden, jonka tarkoituksena on, ettei rikosasian käsittelyn vuoksi vapautensa menettänyt henkilö joudu ankaramman kokonaisseuraamuksen kohteeksi kuin henkilö, jota vastaan tällaista pakkokeinoa ei ole käytetty (ks. esim. edellä mainitun rikoslain 3 luvun 11 §:n säätämiseen johtanut HE 237/1972 vp s. 4).

20. Määräaikainen vankeusrangaistus koostuu rangaistuksen vankilassa suoritettavasta määräosasta ja ehdonalaisessa vapaudessa suoritettavasta osasta. Rikoslain 2 c luvun 13 §:n mukaan ehdonalaisen vapauden koeaika on lähtökohtaisesti vapauttamishetkellä jäljellä olevan jäännösrangaistuksen pituinen. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vankeusrangaistus on kokonaisuudessaan suoritettu, kun rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä tarkoitettu koko rangaistus on suoritettu tai mainitun luvun 13 §:ssä tarkoitettu koeaika on päättynyt.

21. Vaikka vankilassa suoritettavan määräosan ylittävä tutkintavankeusaika vähentää jäännösrangaistuksen pituutta ja siten ehdonalaisen vapauden koeaikaa, vankilassa suoritettavan määräosan ylittävä tutkintavankeusaika ei tule tosiasiallisesti hyvitetyksi niissä tilanteissa, joissa jäännösrangaistusta ei määrätä täytäntöönpantavaksi. Huomioon on otettava myös se, että rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentissa säädetään nimenomaisesti vapaudenmenetysajan vähentämisestä täytäntöönpanossa pykälässä mainituista, ehdottoman vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavista määräosista.

22. Edellä todettuihin seikkoihin nähden voidaan kysyä, edellyttääkö vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentti sellaista tulkintaa, että vapaudenmenetysajan pykälässä tarkoitettua huomioon ottamista olisi myös vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavan määräosan ylittävän tutkintavankeusajan vähentäminen jäännösrangaistuksesta ja ehdonalaisen vapauden koeajasta ilman, että tuomittu saisi tätä vapaudenmenetystään tosiasiassa hyväkseen toisen tuomion täytäntöönpanossa. Vankeuteen tuomittujen yhdenvertaisen kohtelun kannalta asianmukaista ei ole, jos vapaudenmenetysaikojen tosiasiallinen huomioon ottaminen vankeusrangaistusten täytäntöönpanossa olisi riippuvainen siitä sattumanvaraisesta seikasta, tulevatko tuomioistuimessa erillisissä käsittelyissä annetut tuomiot täytäntöönpantaviksi samaan aikaan.

23. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainittu kysymys vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin tulkinnasta tulisi ajankohtaiseksi siinä tilanteessa, että A tuomittaisiin vankeusrangaistukseen myös asiassa, joka on tällä hetkellä hovioikeuden käsiteltävänä. Siinäkin tilanteessa säännöksen tulkinta kuuluu rangaistusaikapäätöksen tekevälle Rikosseuraamuslaitokselle. Sen vuoksi Korkein oikeus ei lausu tästä kysymyksestä.

Purku- ja kanteluperusteiden arviointi tässä asiassa

24. A on ollut esitutkinnassa epäiltynä lukuisista eri rikoksista, jotka ovat olleet samaan aikaan käräjäoikeuden käsiteltävinä ja myöhemmin erotettu kahdeksi eri kokonaisuudeksi. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden käsittelemät syytteet ovat liittyneet tutkinnallisesti toisiinsa siten kuin rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentissa tarkoitetaan. Muuta ei ole edes väitetty. Vaikka ensiksi ratkaistussa asiassa jo käräjäoikeus oli päättänyt, ettei A:ta tämän asian vuoksi ollut enää syytä pitää vangittuna, vapaudenmenetys oli jatkunut muista, näihin rikoksiin tutkinnallisesti läheisesti liittyvistä rikosepäilyistä johtuen. Hovioikeuden tuomiota annettaessa ei vielä ole ollut tiedossa se, että A tultaisiin tuomitsemaan käräjäoikeudessa myös toisessa rikosasiassa ja että 13.4.2015 jälkeen aiheutunut vapaudenmenetys voitaisiin ottaa huomioon tuossa asiassa annettavassa tuomiossa. Jälkimmäinen tuomio ei ole edelleenkään lainvoimainen.

25. Korkein oikeus katsoo, että rangaistusta käsillä olleissa olosuhteissa määrätessään hovioikeudella on ollut perusteet katsoa, että kysymys on ollut rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentissa tarkoitetusta tilanteesta, jolloin hovioikeus on ollut velvollinen ottamaan huomioon myös vapaudenmenetysajan 14.4.2015 - 25.11.2015. Voimassa olevien rikoslain 6 luvun 13 §:n ja vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin sekä niitä vastanneiden aikaisempien säännösten tarkoituksena on edellä todetuin tavoin ollut, että tuomioistuin ottaa vapaudenmenetyksen täysimääräisenä huomioon ja vähennysten yhteensovittaminen jätetään täytäntöönpanoviranomaisten tehtäväksi. Sen arvioiminen, kuinka eri tuomioihin merkittyjen samojen vapaudenmenetysaikojen yhteensovittaminen tehdään täytäntöönpanossa vankeuslain ja rikoslain säännösten perusteella siten, että tutkintavankeudessa ollut henkilö saa vapaudenmenetysajan täysimääräisesti hyväkseen, ei kuulu yleisten tuomioistuinten toimivaltaan.

26. Asiassa ei ole osoitettu, että oikeudenkäynnissä olisi tapahtunut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu oikeudenkäyntivirhe tai että hovioikeuden tuomio perustuisi vapaudenmenetysajan huomioon ottamisen osalta luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Tämän vuoksi A:n hakemus on hylättävä.

Päätöslauselma

A:n ylimääräinen muutoksenhakemus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand. Esittelijä Heli Melander.