25.6.2015

Vaatimukset Keski-Suomen käräjäoikeudessa

L ja M olivat työskennelleet Konneveden kunnan palveluksessa sairaankuljettajan tehtävässä.

L ja M vaativat kanteissaan kunnalta maksamattomia palkkasaatavia, L vuosilta 2004 - 2009 yhteensä 251 797,43 euroa ja M vuosilta 2007 - 2009 yhteensä 109 634,75 euroa. Vaatimukset perustuivat siihen, että L:lle ja M:lle oli maksettu varallaolokorvausta ajalta, jota heidän mukaansa oli pidettävä työaikana eikä varallaolona.

Kunta vaati, että kanteet hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio 7.2.2012

Käräjäoikeus totesi, että asiassa oli kysymys siitä, oliko varallaolo työaikalain 5 §:n 1 momentin tarkoittamalla tavalla haitannut kohtuuttomasti kantajien vapaa-ajan käyttöä. Asiassa oli riidatonta, että työntekijöiden tuli olla lähtövalmiudessa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä.

Käräjäoikeus katsoi, että jutussa oli tullut esille sekä kantajien että vastaajan tulkintaa puoltavia seikkoja.

Kanteiden puolesta puhuivat seuraavat seikat:

1) Lähtövalmiusaika oli ollut vain 15 minuuttia. Vaikka juttua ei voitukaan ratkaista yksin tämän seikan perusteella, lähtövalmiusajan lyhyys viittasi siihen suuntaan, että varallaolo oli haitannut kohtuuttomasti kantajien vapaa-ajan käyttöä.

2) Kantajat olivat kertoneet, kuinka varallaolo oli rajoittanut heidän liikkumistaan ja että he olivat voineet olla korkeintaan parin kilometrin päässä asunnoltaan. Kaupassa käynti, kuntoilu ja ruuanlaitto oli ollut rajoitettua. Öisin oli tullut hälytyksiä, joiden vuoksi nukkuminen varallaoloaikana oli keskeytynyt. Käräjäoikeus totesi, että varallaolo ei ollut rinnastettavissa vapaa-aikaan.

3) Kantajat olivat varallaoloaikana käyneet tekemässä sairaalassa lääkinnällisiä toimenpiteitä, eivätkä tehtävät olleet rajoittuneet pelkästään hälytysluonteisiin sairaankuljetuksiin.

Kanteita vastaan puhuivat seuraavat seikat:

1) Kantajat olivat sopineet työnantajansa kanssa varallaolosta siten, että siitä maksettiin korvaus, joka vastasi 30 prosenttia korottamattomasta tuntipalkasta.

2) L ja M olivat voineet olla varallaoloaikana kotonaan. Käytännössä he olivat asuneet Konneveden keskustassa asemapaikan eli paloaseman läheisyydessä siten, että heillä oli ollut lyhyt matka asemapaikalle.

3) Varallaolosta oli maksettu kantajille työehtosopimuksen mukainen maksimikorvaus.

4) L:n suunnitelman mukainen työhönsidonnaisuusaika, jolla tarkoitetaan aktiivityöajan ja varallaoloajan yhteenlaskettua määrää, oli vuonna 2009 ollut yhteensä 2 805,77 tuntia ja M:n suunnitelman mukainen työhönsidonnaisuusaika yhteensä 3 285,83 tuntia. Kun verrattiin L:n ja M:n työhönsidonnaisuutta vuoden pituisen jakson kalenteritunteihin, L:n työhönsidonnaisuus oli ollut 32 ja M:n 38 prosenttia.

5) Verrattuna työsopimusten mukaisiin palkkoihin kantajien vaatimukset olivat huomattavan suuria.

Käräjäoikeus lausui johtopäätöksenään, että työaikalain 5 §:n 1 momentin säännöksen ydinajatus on se, että lähtökohtana työajan ja varallaoloajan erottelussa on työnantajan ja työntekijän välinen sopimus. Tämä sopimus ei kuitenkaan voi olla minkä sisältöinen tahansa, vaan varallaolo ei saa kohtuuttomasti haitata työntekijän vapaa-ajan käyttöä.

Säännöksen tarkoittamasta kohtuuttomasta haitasta työntekijän vapaa-ajan käytölle olisi kysymys esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että työntekijä velvoitettaisiin oleskelemaan varallaolon aikana työpaikalla tai erillisissä päivystystiloissa. Toinen esimerkkitapaus on se, että työntekijä joutuisi toistuvasti varallaoloaikanaan olemaan suurimmaksi osaksi aktiivityössä.

L ja M olivat voineet oleskella kotonaan varallaoloaikana, eikä heidän työhönsidonnaisuutensa ollut myöskään kohonnut kohtuuttoman korkeaksi. Se seikka, että varallaolo oli rajoittanut kantajien liikkumista, kuului luonnollisena osana varallaolon luonteeseen; mikäli tällaisia rajoitteita ei lainkaan olisi, kyse olisi vapaa-ajasta. Kantajien varallaolon aikana tekemät lääkinnälliset toimet sairaalassa olivat liittyneet tehtäviin, jotka olivat kuuluneet kantajille heidän työsopimuksensa perusteella - siten kyse ei ollut siitä, että kantajilla olisi varallaolon aikana teetetty sellaisia tehtäviä, jotka eivät olisi heille kuuluneet työsopimusten perusteella.

Käräjäoikeus päätteli, että kanteiden puolesta puhui selvästi ainoastaan se, että lähtövalmiusaika oli ollut vain 15 minuuttia. Kanteita vastaan puhuvia seikkoja oli puolestaan lukuisia. Keskeisimpänä näistä käräjäoikeus piti sitä, että kantajat olivat saaneet olla varallaoloaikanaan kotonaan sekä sitä, että heidän työhönsidonnaisuusaikansa eivät olleet olleet kohtuuttomia.

Käräjäoikeus tulkitsi, että lyhyestä 15 minuutin lähtövalmiusajasta huolimatta varallaolo ei ollut työaikalain 5 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla haitannut kohtuuttomasti L:n ja M:n vapaa-ajan käyttöä. Kanteet hylättiin.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Mauri Leppänen, käräjätuomari Matti Kuuliala ja käräjänotaari Mervi Miettinen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 31.5.2013

L ja M valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi seuraavaa:

Kysymyksenasettelu

Kysymys oli siitä, oliko kantajien sairaankuljettajan työhön liittyvä varallaolo haitannut kohtuuttomasti heidän vapaa-ajan käyttöään työaikalain 5 §:n tarkoittamalla tavalla, missä tapauksessa varallaoloaika oli luettava heidän työajakseen.

Kantajat olivat katsoneet, että yksinomaan lyhyt 15 minuutin lähtövalmiusaika varallaoloaikana haittasi kohtuuttomasti heidän vapaa-aikaansa, joten varallaoloaika oli jo tästä syystä luettava normaaliin työaikaan. Varallaoloaikaa oli arvioitava yksittäisen varallaolovuoron sitovuuden mukaan, eikä pitkän aikavälin työhönsidonnaisuusprosenteilla ollut asiassa merkitystä. Kunta taas oli katsonut, että kokonaisuutena arvioiden kantajien varallaolo ei ollut ollut niin sitova, että se pelkästään lyhyen lähtövalmiuden vuoksi luettaisiin työajaksi. Kantajia ei ollut velvoitettu oleskelemaan missään tietyssä paikassa varallaoloaikanaan eivätkä he olleet olleet pitkän aikavälin työhönsidonnaisuusprosenttien mukaan kohtuuttomasti sidottuja työhönsä.

Oikeudellinen arviointi ja johtopäätökset

Käräjäoikeus oli päätynyt siihen, ettei asiaa voitu ratkaista kantajien vetoamalla tavalla pelkästään 15 minuutin lähtövalmiusajan perusteella. Työajan ja varallaoloajan välinen rajanveto oli tehtävä kummankin kantajan osalta erikseen kohtuusharkinnalla analysoimalla varallaolon luonteeseen liittyviä seikkoja jutussa esitetyn näytön perusteella. Hovioikeus hyväksyi tämän lähtökohdan.

Kantajat olivat hovioikeudessa kumpikin kohdaltaan kertoneet seikkaperäisesti siitä, kuinka varallaolo oli rajoittanut heidän elämäänsä ja vapaa-ajanviettoaan. Kertomukset olivat samanlaiset kuin käräjäoikeudessa. Todistaja K oli kertonut työvuorojen järjestelystä, varallaolosta ja sairaanhoitotyöstä samalla tavalla kuin käräjäoikeuden tuomioon oli kirjattu.

Asiassa oli esitetty työhönsidonnaisuusaikaa koskien K:n laatima laskelma Konneveden sairaankuljettajien työvuorotaulukkojen mukaisista työajoista ajalta 5.1. - 27.12.2009 työvuorolistoittain eli kolmen viikon jaksoissa. K:n mukaan työvuorosuunnitelman mukainen varallaoloaika oli toteutunut vuositasolla 50 tunnin tarkkuudella eivätkä kantajien todelliset työhönsidonnaisuusprosentit ainakaan merkittävästi poikenneet laskelmassa esitetyistä.

Harkitessaan kanteita puoltavia ja niitä vastaan esitettyjä seikkoja hovioikeus päätyi samaan lopputulokseen kuin käräjäoikeus. Kantajat olivat saaneet oleskella varallaoloaikana asunnossaan. K:n hovioikeudessa tarkentuneen kertomuksen perusteella voitiin pitää selvitettynä, etteivät kantajien todelliset työhönsidonnaisuusajat pidemmällä aikavälillä olleet olleet kohtuuttomia. Näin ollen hovioikeus katsoi kuten käräjäoikeus, ettei kantajien varallaolo ollut kohtuuttomasti rajoittanut työaikalain 5 §:n 1 momentin tarkoittamalla tavalla heidän vapaa-aikaansa.

L:n ja M:n valitukset hylättiin.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Raija Liljenfeldt, Pirjo Latvala ja Markku Mäkynen.

Perustelut

Asian tausta

1. L ja M ovat työskennelleet Konneveden kunnassa sairaankuljettajina, L 1.6.2004 - 31.5.2010 ja M 29.12.2007 - 31.5.2010. Varsinaisen työajan lisäksi L:n ja M:n työhön on kuulunut työsopimuksen mukaisesti varallaoloa, mistä heille on maksettu Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) III luvun 5 §:n 3 momentissa tarkoitettu enimmäiskorvaus eli 30 prosenttia korottamattomasta tuntipalkasta. Varallaoloaikana sairaankuljettajilta on edellytetty 15 minuutin lähtövalmiusaikaa, eli ambulanssin on pitänyt olla matkalla suorittamaan tehtävää viimeistään 15 minuutin kuluttua hälytyksestä. Sairaankuljettajien ei ole edellytetty olevan varallaoloaikana asemalla tai muussakaan työnantajan määräämässä paikassa. L ja M ovat käytännössä voineet oleskella myös kotonaan.

2. L ja M ovat kanteella vaatineet maksamattomia palkkasaatavia katsoen, että varallaolon edellyttämä oleskelu työpaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä on kokonaisuudessaan luettava työajaksi, koska varallaolon pituus ja toistuvuus ovat kohtuuttomasti haitanneet heidän vapaa-ajan käyttöään työaikalain 5 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Käräjäoikeus on hylännyt vaatimukset sillä perusteella, että lyhyestä 15 minuutin lähtövalmiusajasta huolimatta varallaolo ei ollut työaikalain 5 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla kohtuuttomasti haitannut L:n ja M:n vapaa-ajan käyttöä. Myös hovioikeudessa asiaa on tarkasteltu kysymyksenä siitä, onko varallaolo haitannut kantajien vapaa-ajan käyttöä työaikalain 5 §:n 1 momentin tarkoittamalla tavalla, jolloin varallaoloaika olisi luettava heidän työajakseen ja heille olisi maksettava varallaolokorvauksen sijasta täysi palkka. Arvioituaan lähtövalmiusajan ohella myös työhönsidonnaisuusprosentteja ja -aikaa pidemmällä aikavälillä hovioikeus on päätynyt samaan lopputulokseen kuin käräjäoikeus.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko L:n ja M:n sopima varallaoloaika ollut työaikaa ja minkä säännösten ja arviointiperusteiden nojalla työaika määräytyy. Vaaditun palkan määrä on riidaton, jos varallaoloaika katsotaan työajaksi.

Sovellettavat säännökset ja kysymyksenasettelu

4. Työaikalain 4 §:n 1 momentin mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Lain 5 §:n 1 momentin mukaan työnantaja ja työntekijä voivat sopia, että työntekijän on oltava asunnossaan tai muualla tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti työntekijän vapaa-ajan käyttöä. L:n ja M:n työehtoihin sovelletussa Kunnallisen yleisen työ- ja virkaehtosopimuksen (KVTES) 5 §:ssä on vastaavat määräykset varallaolosta kuin työaikalain 5 §:n 1 momentissa.

5. Työaikalain 40 §:n 1 momentin mukaan 4 ja 5 §:ssä säädetyistä asioista on oikeus sopia toisin valtakunnallisella työehtosopimuksella. Työehtosopimuksen tietyn sopimuskohdan oikeaa tulkintaa koskeva asia kuuluu työtuomioistuimesta annetun lain 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan työtuomioistuimen toimivaltaan. Edellä esitetyin tavoin L:n ja M:n työehtoihin sovelletaan KVTES:n määräyksiä. Korkein oikeus katsoo kuitenkin, että KVTES:n määräyksillä ei ole sovittu työajasta ja varallaolosta työaikalain 40 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin toisin kuin työaikalaissa, joten asiassa ei ole kysymys työehtosopimuksen sopimuskohdan oikeasta tulkinnasta. Asia kuuluu siten yleisen tuomioistuimen toimivaltaan.

6. Työaikalakia säädettäessä Suomen työaikalainsäädäntö sopeutettiin vastaamaan Euroopan yhteisöjen neuvoston 23.11.1993 antamaa direktiiviä tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista (työaikadirektiivi), jonka on korvannut samanniminen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2003/88/EY. Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan työajalla tarkoitetaan ajanjaksoa, jonka aikana työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaansa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja/tai käytännön mukaisesti. Muu aika on artiklan 2 kohdan mukaan lepoaikaa. Työaikadirektiivissä ei ole erillisiä säännöksiä varallaolosta.

7. Euroopan unionin tuomioistuin on ennakkopäätöksissään käsitellyt direktiivissä tarkoitettua työajan käsitettä sairaala- ja laitospäivystyksiin liittyneissä tapauksissa (tuomiot Simap, C-303/98, EU:C:2000:528, Jaeger, C-151/02, EU:C:2003:437 ja Dellas, C-14/04, EU:C:2005:728). Oikeuskäytännön mukaan päivystys, jonka työntekijä suorittaa olemalla fyysisesti läsnä työnantajansa tiloissa tai tämän osoittamassa paikassa, on kokonaisuudessaan direktiivissä tarkoitettua työaikaa riippumatta hänen tosiasiallisesti suorittamistaan työtehtävistä tai työn intensiteetistä. Työaikadirektiivi ei koske työntekijöiden palkkausta vaan ainoastaan määrittää työntekijän työ- ja lepoajan pituutta koskevat vähimmäisvaatimukset (Dellas, kohdat 38 ja 39). Direktiivi on välittömästi velvoittava suhteessa julkisen sektorin työnantajaan, ja direktiivin rikkominen voi johtaa vahingonkorvausvastuuseen (tuomio Stadt Halle, C-429/09, EU:C:2010:717).

Työajasta ja varallaoloajasta yleisesti

8. Työaika määräytyy lähtökohtaisesti työaikalain 4 §:n nojalla. Työaikalain 40 §:n nojalla valtakunnallisella työehtosopimuksella, kuten KVTES, voidaan sopia toisin työaikaa ja varallaoloaikaa koskevista säännöksistä. Tällöinkin työaikadirektiivi asettaa vähimmäisvaatimuksia sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana.

9. Työaikaan kuuluu työaikalain 4 §:n 1 momentin ensimmäisen arviointiperusteen mukaan työhön käytetty aika siitä riippumatta, missä ja milloin työ tehdään. Tämän mukaisesti varallaolosta siirrytään työaikaan, kun työntekijä kutsuttuna ryhtyy tekemään työtään. Lainkohdassa toisena mainitun perusteen mukaan työaikaa on aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Sanotunlainen käytettävissä olemisen aika luetaan työajaksi, vaikka työntekijä ei tekisikään työtä vaan voisi esimerkiksi levätä tai jopa nukkua. Työpaikalla voidaan tarkoittaa muutakin työnantajan määräämää paikkaa kuin sitä, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee. Työpaikkaa koskevan fyysisen sidonnaisuuden merkitys käy ilmi myös pykälän 2 momentista, jonka mukaan päivittäisiä lepoaikoja ei lasketa työaikaan, jos työntekijä saa näinä aikoina esteettä poistua työpaikaltaan. Myös edellä kohdissa 6 ja 7 viitatun unionin oikeuden mukaan ratkaiseva merkitys on sillä, onko työntekijä velvoitettu pysymään työpaikallaan vai ei.

10. Työaikalain 5 §:ssä tarkoitettu varallaoloaika on työn ja vapaa-ajan välimuoto. Varallaoloon kuuluu velvoite olla jatkuvasti työnantajan tavoitettavissa. Työntekijältä vaaditaan, että hän on ennalta määritellyssä ajassa valmis suorittamaan työnantajan määräämää tehtävää. Varallaoloaikana työntekijä voi liikkua ja toimia vain sillä tavoin, että hän voi irrottautua nopeasti tekemisistään. Keskeytykset heikentävät vapaa-ajan ja levon laatua. Varallaolokorvaus on vastike vapaa-ajan käytölle aiheutuvista haitoista. Varallaolo on kuormittavaa, minkä vuoksi varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus on 5 §:n 1 momentin viimeisen virkkeen mukaan mitoitettava niin, että varallaolo ei kohtuuttomasti haittaa työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Kohtuuttomuutta arvioidessaan työneuvosto on pitänyt luontevana ja riittävän täsmällisenä vuoden pituista tarkastelujaksoa, jonka aikaisten varallaolotuntien määrää on verrattu säännölliseen työaikaan sekä vuoden kaikkien tuntien määrään (TN 1386-03 ja 1430-08).

11. Työaikalain 5 §:n nimenomaisen säännöksen mukaan varallaoloaika ei ole työaikaa. On kuitenkin mahdollista, että varallaoloajaksi sovittuna aikana työntekijä on todellisuudessa niin sidottu työhönsä tai työpaikkaansa, että varallaoloa on pidettävä työaikana.

12. Työtuomioistuin on ottanut työajan ja varallaoloajan erottamiseen kantaa työehtosopimuksen tulkintaa koskevassa lausunnossaan TT 2006-50, jossa oli kyse sairaankuljetus-auton työparin varallaolosta. Työtuomioistuin katsoi, että sairaankuljettajan työhön liittyvä valmiudessa olo oli laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito saattoi edellyttää sairaankuljettajan oleskelua asemapaikkansa läheisyydessä. Tähän viittasi erityisesti se, että heidän tuli olla lähtövalmiudessa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Näytön perusteella arvioitavaksi jäi se, mahdollistiko tämä valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin sairaankuljettajille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei sairaankuljettajan ollut katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä.

13. Työneuvosto on työaikalakia koskevassa lausunnossaan TN 1387-03 käsitellyt sitä, oliko lääkäri- ja pelastushelikopterilentoja lentävien helikopterilentäjien asuntovarallaoloaika työaikaa vai varallaoloaikaa. Lausunnossa katsottiin, että silloin kun lentäjän oli oleskeltava työnantajan järjestämässä asunnossa, työntekijän oli oltava työnantajan käytettävissä työaikalain 4 §:ssä tarkoitetuin tavoin ja aika oli luettava työajaksi. Jos taas lentäjä saattoi liikkua asunnon ulkopuolella vapaammin, työntekijän velvollisuutta olla tavoitettavissa ei voitu pitää työaikalain 4 §:ssä tarkoitettuna työaikana. Jos työtehtävät kuitenkin toistuivat niin lyhyin väliajoin, että työntekijä oli jatkuvasti sidottu työhönsä, myös tehtävien väliset vapaahetket oli luettava työajaksi. Työneuvosto on lausunnossaan TN 1456-14 vastaavasti katsonut, ettei sairaalan puhelinpäivystys ollut työaikaa vaan varallaoloa, kun päivystäjä oli saanut itse päättää oleskelupaikastaan.

14. Korkein oikeus katsoo, että varallaoloaika tulee lukea työajaksi, jos työntekijä on tosiasiallisesti ollut työhönsä samalla tavalla sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Valmiusajan pituus on keskeinen lähtökohta arvioitaessa työntekijän sidonnaisuutta työhönsä. Mitä pidempi valmiusaika on, sitä enemmän arvioinnissa on kuitenkin kiinnitettävä huomiota myös muihin seikkoihin, kuten työntekijän mahdollisuuteen oleskella varallaoloaikana itse valitsemassaan paikassa ja seurassa sekä siihen, mitä varusteita hänen on pidettävä mukanaan. Kiinteää valmiusajan pituutta ei voida asettaa senkään vuoksi, että työmatkaan kuluva aika on maan eri osissa erilainen, mikä väistämättä vaikuttaa työntekijän tosiasiallisiin mahdollisuuksiin valita olinpaikkansa.

15. Korkein oikeus on toisessa, tämän asian kanssa yhtä aikaa annettavassa tuomiossa (Dnro S2012/809) katsonut, että viiden minuutin lähtövalmiusaika oli niin lyhyt, ettei työntekijällä ollut käytännössä ollut muuta vaihtoehtoa kuin oleskella varallaoloaikana työpaikalla tai aivan sen välittömässä läheisyydessä. Sillä, ettei työnantaja ollut häntä tähän nimenomaisesti velvoittanut, ei ollut merkitystä arvioitaessa lähtövalmiusajan vaikutusta työhönsidonnaisuuteen. Korkein oikeus katsoi, että näissä olosuhteissa varallaoloaika oli ollut työntekijän työaikaa.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

16. L ja M ovat katsoneet, että 15 minuutin valmiusaika ei ole mahdollistanut normaalielämän toimia vaan on rajoittanut kohtuuttomasti heidän vapaa-ajan käyttöään. Tehtävän asianmukainen hoitaminen on edellyttänyt oleskelua asemapaikan läheisyydessä eikä lyhyen lähtövalmiusajan asettamia rajoituksia ole poistanut se, että L ja M käytännössä ovat voineet oleskella kotonaan. Varallaoloaika oli luettava työajaksi jo tällä perusteella.

17. Korkein oikeus toteaa, että 15 minuutin lähtövalmiusaika on tässä asiassa tarkoittanut sitä, että L ja M eivät ole olleet pakotettuja oleskelemaan asemapaikallaan tai sen välittömässä läheisyydessä, vaan he ovat voineet liikkua ja asioida esteettä esimerkiksi kunnan keskusta-alueella. He ovat myös voineet oleskella ja levätä kotonaan. Työnantaja ei ole rajoittanut heidän varallaoloajan käyttöään muutoin kuin valmiusajan pituudella. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että hälytykset olisivat toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut kokoaikaiseksi työksi. Korkein oikeus katsoo näillä perusteilla, että L ja M eivät ole varallaoloaikanaan olleet sillä tavoin sidottuja työhönsä tai työpaikalleen, että varallaoloaikaa olisi tällä perusteella pidettävä työaikana.

18. L ja M ovat vedonneet työaikalain 5 §:n 1 momentin viimeiseen virkkeeseen ja katsoneet, että koska varallaolo haittaa kohtuuttomasti heidän vapaa-ajan käyttöään, varallaoloaika tuli katsoa työajaksi. Lisäksi he ovat katsoneet, että varallaolon kohtuullisuutta ja työntekijän sidonnaisuutta on tarkasteltava varallaolovuoron aikana eikä esimerkiksi vuoden ajalta lasketun työhönsidonnaisuusasteen perusteella.

19. Työaikalain esitöissä (HE 34/1996 vp s. 41) on todettu, että vaikka suostumus varallaoloon olisi annettu, sen toteutus saattaa käytännössä muuttua rasitteeksi työntekijän vapaa-ajan käytölle. Tästä syystä työaikalain 5 §:n 1 momentin viimeiseksi virkkeeksi on otettu ohjaava säännös siitä, että varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa kohtuuttomasti haitata työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Säännöksen yhtenä tarkoituksena on suojata työntekijää kohtuuttomilta lopputuloksilta erityisesti silloin, kun varallaolovelvollisuudesta on sovittu työsopimuksessa tai pidempää ajanjaksoa kuin kertaluonteista varallaoloa varten.

20. Korkein oikeus toteaa, että työaikalain 5 §:n 1 momentin viimeisellä virkkeellä on työsuojelullinen tavoite. Mikäli havaitaan, että varallaolo on laadultaan rasittavaa ja sen määrä on tarkastelujaksolla ylittänyt kohtuullisen tason, varallaoloa ei ole laillisesti järjestetty. Tästä seuraa, että asiaan voidaan puuttua työaikalain 42 - 43 §:n nojalla muun muassa työsuojelutoimin, mutta siitä ei kuitenkaan seuraa, että varallaoloaika olisi laskettava työajaksi, ellei samanaikaisesti työaikalain 4 §:n 1 momentin määritelmä työajasta täyty.

21. Korkein oikeus katsoo, että L ja M eivät ole olleet varallaoloaikanaan työssä tai työpaikalla työnantajan käytettävissä työaikalain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla ja ettei varallaoloaika ole ollut heidän työaikaansa. Näin ollen L:n ja M:n palkkavaatimuksille ei ole perustetta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Pertti Välimäki, Marjut Jokela, Jorma Rudanko ja Ari Kantor. Esittelijä Katariina Sorvari.