22.10.2014

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 18.2.2011

Syyttäjän syytteen perusteella käräjäoikeus katsoi A:n ja B:n syyllistyneen syytekohdassa 1 törkeään alkoholirikokseen. A ja B olivat 6.11.2001 ja 2.8.2002 välisenä aikana, B useilla kerroilla hallintaansa varastoinut, pitänyt hallussaan ja luovuttanut muille välitettäväksi suuren määrän väkiviinaa, ja A eri kerroilla B:n sekä erään toisen henkilön toimeksiannosta ottanut vastaan varastoitavaksi, pitänyt hallussaan sekä luovuttanut muille henkilöille välitettäväksi suuren määrän väkiviinaa.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n 10 kuukauden ja B:n 6 kuukauden 10 päivän vankeusrangaistukseen alentaen rangaistuksia hyvityksenä oikeudenkäynnin viivästymisestä. Molemmat rangaistukset olivat ehdollisia. Lisäksi käräjäoikeus tuomitsi A:n menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 12 108,80 euroa sekä A:n, B:n ja erään kolmannen henkilön menettämään valtiolle takavarikoidut 2 347 litraa väkiviinaa.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Kimmo Valkiala ja lautamiehet.

Turun hovioikeuden tuomio 25.3.2013

A ja B valittivat hovioikeuteen ja vaativat, että syyte jätetään tutkimatta tai hylätään, koska heille oli ennen tätä rikosoikeudenkäyntiä määrätty syytteessä tarkoitetusta teosta veronkorotus, joka oli tullut lopulliseksi ennen kuin rikosasiaa oli alettu 4.2.2011 käsitellä käräjäoikeudessa. Lisäksi A vaati toissijaisesti, että menettämisseuraamusvaatimukset hylätään.

Hovioikeus lausui, että ne bis in idem -kieltoa (ei kahdesti samassa asiassa) koskevan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saanut saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet oli jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli todennut, että ne bis in idem -kiellon katsottiin sisältyvän myös Suomen perustuslain yksilön oikeusturvaa koskevan 21 §:n 2 momentin säännökseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeista, jotka oli turvattava lailla. Kielto oli otettava huomioon, jos samasta teosta voi seurata sekä rangaistusluonteinen hallinnollinen seuraamus että rikosoikeudellinen rangaistus (PeVL 9/2012 vp s. 3).

Asiassa oli ratkaistava ensinnäkin kysymys siitä, oliko veronkorotuksen määräämisessä ja törkeässä alkoholirikoksessa nyt sovellettavan ne bis in idem -kiellon kannalta kysymys samasta asiasta.

Korkeimman oikeuden ratkaisuista KKO 2010:45 ja 2010:46 ilmenevin tavoin harkittaessa ne bis in idem -kiellon kannalta sitä, oliko käsittelyjen kohteena sama asia, tuli Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen omaksuman käytännön mukaisesti noudattaa teon konkreettisiin tosiseikkoihin perustuvaa arviointia.

A:ta ja B:tä vastaan tässä asiassa nostettu syyte törkeästä alkoholirikoksesta oli perustunut alkoholilain tai sen nojalla annettujen säännösten vastaiseen menettelyyn, kun taas verotusmenettelyssä oli kyse verojen ja muiden julkisten maksujen maksuvelvollisuuden toteamisesta sekä maksamisen laiminlyömisestä johdetusta veronkorotuksesta. Siten veronkorotuksen määräämisessä ei ollut ollut kysymys samasta asiasta kuin ammattimaista tai tavanomaista alkoholipitoisen aineen välittämistä koskevassa syytteessä.

Joka tapauksessa syyte oli tullut vireille ennen kuin puheena olevat veronkorotukset olivat tulleet lopullisiksi. Korkeimman oikeuden edellä mainituista ratkaisuista ilmenevä oikeusohje huomioon ottaen veronkorotuksen määräämistä koskevan hallintomenettelyn vireilläolo ei estänyt ajallisesti rinnakkaista rikosprosessia.

A:lle ja B:lle jälkiverotuspäätöksillä määrätyt veronkorotukset eivät siten tässä tapauksessa muodostaneet estettä törkeää alkoholirikosta koskevan syytteen käsittelemiselle.

Pääasian osalta hovioikeus katsoi B:n syyllistyneen törkeään alkoholirikokseen 17.5. ja 2.8.2002 välisenä aikana ja A:n syyllistyneen samaan rikokseen 6.11.2001 ja 2.7.2002 välisenä aikana.

Hovioikeus tuomitsi A:n 8 kuukaudeksi ja B:n 5 kuukaudeksi vankeuteen. Molemmat rangaistukset olivat ehdollisia.

Menettämisseuraamusten osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Mikko Suvanto, Pentti Mäkinen ja Seija Uitto.

Valituslupahakemusta koskeva ratkaisu

A:lle myönnetään valituslupa myös menettämisseuraamuksen ja oikeudenkäynnin viivästymisestä johtuvan hyvitysvaatimuksen osalta. Muilta osin valituslupaa ei myönnetä. Näiltä osin hovioikeuden tuomio jää siis pysyväksi.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Pirkanmaan käräjäoikeus on 23.11.2004 vireille tulleen syytteen perusteella 18.2.2011 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n ja B:n syytekohdassa 1 törkeästä alkoholirikoksesta (tekoaika 6.11.2001 - 2.8.2002). Syyksi lukeminen on perustunut seuraavan sisältöiseen syytteeseen: A ja B olivat ottaneet ammatikseen tai tavakseen väkiviinan eli pirtun välittämisen. B oli useilla kerroilla hallintaansa varastoinut, pitänyt hallussaan ja muille välitettäväksi luovuttanut suuren määrän väkiviinaa. A oli eri kerroilla muun ohella B:n toimeksiannosta ottanut vastaan varastoitavaksi, pitänyt hallussaan sekä muille henkilöille välitettäväksi luovuttanut suuren määrän väkiviinaa. Syytteessä on tämän jälkeen kuvattu tarkemmin kummankin teot ja väkiviinamäärät.

2. Oikeudenkäynnin viivästymisen johdosta käräjäoikeus on todennut, että syytekohdan 1 teko oli tehty vuosina 2001 ja 2002. Rikosilmoitus oli tehty 2.7.2002 ja syyte oli nostettu 23.11.2004. Pääkäsittely, jota ei aikaisemmin ollut saatu erään kanssasyytetyn poissaolon vuoksi järjestetyksi, oli pidetty 4.2.2011. Käräjäoikeus on katsonut, että oikeudenkäynti oli viivästynyt oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä annetussa laissa (hyvityslaki) tarkoitetuin tavoin ja että A ja B olivat siten oikeutetut hyvitykseen. A oli ilmoittanut, että hän oli jo saanut valtiolta korvausta oikeudenkäynnin viivästymisestä. Käräjäoikeus otti tämän huomioon rangaistusta alennettaessa siten, että A:n rangaistusta alennettiin yhdellä kuudesosalla. B:n rangaistusta alennettiin yhdellä kolmasosalla. Käräjäoikeus on lisäksi todennut, että jos asia olisi edennyt normaalissa aikataulussa, olisi pääkäsittely pidetty jo useita vuosia sitten. Jos tällöin olisi päädytty siihen, että rangaistukseksi olisi tuomittu ehdoton vankeusrangaistus, olisi tilanne se, että tuomittu olisi ehtinyt sen jo tähän mennessä suorittamaan. Tämän vuoksi käräjäoikeus otti hyvitysvaatimuksen huomioon myös rangaistuslajia valittaessa siten, että tuomittava vankeusrangaistus oli ehdollinen.

3. Käräjäoikeus on tuominnut A:n 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, josta on rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla vähennetty 11 päivää. Käräjäoikeus on tuominnut B:n 6 kuukauden 10 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen, josta on rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla vähennetty 20 päivää. Kummankin rangaistuksen koeaika on määrätty päättymään 28.2.2013.

4. Lisäksi käräjäoikeus on tuominnut A:n menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 12 108,80 euroa sekä A:n, B:n ja erään kolmannen henkilön menettämään valtiolle takavarikoidut 2 347 litraa väkiviinaa.

5. Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan Tampereen tulli on toimittanut 27.8.2004 tekemillään päätöksillä A:lle ja B:lle jälkiverotuksen seuraavasti

- (päätös 63/360/04-80): A:n ja B:n maksettavaksi on määrätty alkoholijuoman perusveroa 14 532,48 euroa, alkoholijuoman lisäveroa 201 euroa ja veronkorotusta 7 366,74 euroa sekä veronlisäystä 3 281,27 euroa, eli yhteensä 25 381,49 euroa

- (päätös 64/360/04-80): A:n ja B:n maksettavaksi on määrätty alkoholijuoman perusveroa 9 882,08 euroa, alkoholijuoman lisäveroa 136,68 euroa ja veronkorotusta 5 009,38 euroa sekä veronlisäystä 2 231,26 euroa, eli yhteensä 17 259,40 euroa

- (päätös 65/360/04-80): A:n ja B:n maksettavaksi on määrätty alkoholijuoman perusveroa 45 680,42 euroa, alkoholijuoman lisäveroa 631,81 euroa ja veronkorotusta 23 156,11 euroa sekä veronlisäystä 10 314,12 euroa, eli yhteensä 79 782,46 euroa

- (päätös 67/360/04-80): A:n ja B:n maksettavaksi on määrätty alkoholijuoman perusveroa 48 441,60 euroa, alkoholijuoman lisäveroa 670 euroa ja veronkorotusta 24 555,80 euroa sekä veronlisäystä 11 627,85 euroa, eli yhteensä 85 295,25 euroa

- (päätös 62/360/04-80): B:n maksettavaksi on määrätty alkoholijuoman perusveroa 68 012 euroa, alkoholijuoman lisäveroa 940,68 euroa ja veronkorotusta 34 476,34 euroa sekä veronlisäystä 14 724,27 euroa, eli yhteensä 118 153,29 euroa

- (päätös 66/360/04-80): B:n maksettavaksi on määrätty alkoholijuoman perusveroa 14 532,48 euroa, alkoholijuoman lisäveroa 201 euroa ja veronkorotusta 7 366,74 euroa sekä veronlisäystä 3 281,27 euroa, eli yhteensä 25 381,49 euroa

- (päätös 68/360/04-80): A:n maksettavaksi on määrätty alkoholijuoman perusveroa 48 441,60 euroa, alkoholijuoman lisäveroa 670 euroa ja veronkorotusta 24 555,80 euroa sekä veronlisäystä 12 378,17 euroa, eli yhteensä 86 045,57 euroa

- (päätös 69/360/04-80): A:n maksettavaksi on määrätty alkoholijuoman perusveroa 48 441,60 euroa, alkoholijuoman lisäveroa 670 euroa ja veronkorotusta 24 555,80 euroa sekä veronlisäystä 13 218,52 euroa, eli yhteensä 86 885,92 euroa

- (päätös 70/360/04-80): A:n maksettavaksi on määrätty alkoholijuoman perusveroa 288 000 markkaa, alkoholijuoman lisäveroa 4 000 markkaa ja veronkorotusta 146 000 markkaa sekä veronlisäystä 84 838 markkaa, eli yhteensä 522 838 markkaa (87 935,04 euroa)

- (päätös 71/360/04-80): A:n maksettavaksi on määrätty alkoholijuoman perusveroa 288 000 markkaa, alkoholijuoman lisäveroa 4 000 markkaa ja veronkorotusta 146 000 markkaa sekä veronlisäystä 86 087 markkaa, eli yhteensä 524 087 markkaa (88 145,11 euroa).

6. Valituksissaan Turun hovioikeudelle A ja B ovat vaatineet, että syyte tulee jättää tutkimatta, koska heille oli jo määrätty syytteessä tarkoitetusta teosta veronkorotuksen muodossa rangaistus. Hovioikeus on 25.3.2013 antamassaan tuomiossa tältä osin todennut, että A:ta ja B:tä vastaan asiassa nostettu syyte törkeästä alkoholirikoksesta oli perustunut alkoholilain tai sen nojalla annettujen säännösten vastaiseen menettelyyn, kun taas verotusmenettelyssä oli ollut kyse verojen ja muiden julkisten maksujen maksuvelvollisuuden toteamisesta sekä maksamisen laiminlyömisestä johdetusta veronkorotuksesta. Siten veronkorotuksen määräämisessä ei hovioikeuden mukaan ollut ollut kysymys samasta asiasta kuin syytteessä. Joka tapauksessa syyte oli tullut vireille ennen kuin veronkorotukset olivat tulleet lopullisiksi. Veronkorotukset eivät siten tässä tapauksessa muodostaneet estettä törkeää alkoholirikosta koskevan syytteen käsittelemiselle.

7. Pääasian osalta hovioikeus on lieventänyt käräjäoikeuden syyksi lukemista A:n osalta hyläten syytteen osaksi. A:n syyksi on jäänyt se, että hän oli 6.11.2001 ja 2.7.2002 välisenä aikana ottanut vastaan varastoitavaksi, pitänyt hallussaan sekä luovuttanut muille henkilöille välitettäväksi erään henkilön hänelle tuomaa väkiviinaa. Osa väkiviinasta on takavarikoitu A:n hallusta. B:n osalta hovioikeus on oikaissut tekoaikaa. B:n syyksi on jäänyt se, että hän oli 17.5. ja 2.8.2002 välisenä aikana kolmessa eri tilaisuudessa hallinnassaan olevalle kiinteistölle varastoinut, pitänyt hallussaan ja luovuttanut muille välitettäväksi pirtua.

8. Oikeudenkäynnin viivästymistä koskevan hyvityksen osalta hovioikeus on todennut, että A:ta oli kuultu esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä ensimmäisen kerran 3.7.2002. A oli ollut henkilökohtaisesti läsnä käräjäoikeuden istunnossa 1.6.2005. Asiaa ei kuitenkaan ollut voitu käsitellä ja ratkaista tuolloin, koska erästä kanssasyytettyä ei ollut saatu haastetuksi mainittuun oikeudenkäyntiin. Oikeudenkäynti oli näin ollen A:n osalta viivästynyt hyvityslaissa tarkoitetulla tavalla yli seitsemän vuotta. Hovioikeus on katsonut, että oikeudenkäynnin viivästyminen oli mahdollista hyvittää A:lle kokonaan rikoslain 6 luvun 7 §:n 3 kohdan nojalla, minkä vuoksi hänellä ei ollut oikeutta rahahyvitykseen. B:n osalta hyvitystä on arvioitu samalla tavalla.

9. Hovioikeus on tuominnut A:n 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, josta on rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla vähennetty 11 päivää, ja B:n 5 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, josta on rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla vähennetty 20 päivää. Kummankin rangaistuksen koeaika on päättynyt 28.2.2013.

10. Menettämisseuraamuksen osalta hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

11. Asiassa on valitusten perusteella ensi sijassa kysymys siitä, estävätkö A:lle ja B:lle määrätyt veronkorotukset törkeää alkoholirikosta koskevan syytteen tutkimisen. Tämän kysymyksen kannalta keskeistä on kannanotto siihen, onko kohdassa 5 mainituissa veronkorotuksissa ja syytteessä tarkoitetussa törkeässä alkoholirikoksessa kysymys Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa tarkoitetuin tavoin samasta asiasta. Siinä tapauksessa, että syytettä ei voida tutkia, asiassa on lisäksi kysymys edellytyksistä tuomita A menettämään valtiolle rikoksen tuottama taloudellinen hyöty ja takavarikoitu väkiviina. Vielä asiassa on kysymys A:n oikeudesta hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisen johdosta.

Asioiden samuuden ("idem") arviointi sovellettaessa ne bis in idem -kieltoa

12. Niin kuin ennakkopäätöksessä KKO 2014:51 (kohdat 12 - 17) myös tässä tapauksessa huomiota on kiinnitettävä sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen että Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön asioissa, joissa mainitut tuomioistuimet ovat ottaneet kantaa asioiden samuuden ("idem") arviointiperusteisiin. Korkein oikeus toteaa kuitenkin, ettei tässä asiassa sovelleta unionin oikeutta, koska asiassa on jäänyt tarkemmin selvittämättä, millä tavalla se väkiviina, johon A ja B ovat toimillaan puuttuneet, on alun perin saatettu Suomen markkinoille (C-617/10, Åkerberg Fransson, tuomio 26.2.2013).

13. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti (niin sanottu "ne bis in idem", "ei kahdesti samassa asiassa").

14. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on niin sanotussa Zolotukhin-ratkaisussa (Zolotukhin v. Venäjä, suuri jaosto 10.2.2009) ottanut kantaa toisaalta 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa käytettyyn käsitteeseen "rikos", toisaalta kysymykseen siitä, milloin syyte koskee rikosta, josta on jo annettu lainvoimainen tuomio. Ihmisoikeustuomioistuin on vahvistanut aikaisemman oikeuskäytäntönsä mukaisesti, että artiklaa sovellettaessa rikostuomioon ja -oikeudenkäyntiin rinnastetaan hallinnolliset päätökset ja menettelyt, jotka koskevat rangaistuksenluonteista seuraamusta. Samalla ihmisoikeustuomioistuin on kehittänyt rikoskäsitettä koskevaa tulkintaansa siten, että olennaista on syytetyn tosiasiallinen menettely eikä teon oikeudellinen luonnehdinta. Siten kyseessä on sama asia, jos aikaisempi tuomio ja uusi syyte koskevat samoja tai olennaisesti samoja tosiseikkoja ("identical facts or facts which are substantially the same", tuomion kohta 82). Henkilön moitittavaa menettelyä ei voida tutkia kahdessa prosessissa sillä perusteella, että menettely täyttää usean eri rikoksen tunnusmerkistön. Eri teoista ei voida katsoa olevan kysymys myöskään sillä perusteella, että sovellettavaksi tulevilla eri seuraamussäännöksillä on erilaiset tavoitteet tai että säännökset koskevat moitittavuudeltaan eriasteisia tekoja.

15. Zolotukhin-ratkaisussa ja sen jälkeisessä oikeuskäytännössään ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut kysymystä siitä, onko kyseessä sama teko, vertaamalla lainvoimaisessa päätöksessä kuvattua tosiseikastoa myöhemmin esitetyn syytteen perusteena oleviin tosiseikkoihin (Zolotukhin, kohta 83). Tarkastelu on kohdistunut teonkuvauksiin eikä rangaistussäännösten mukaisiin tunnusmerkkeihin (Grande Stevens ym. v. Italia, tuomio 4.3.2014 kohta 224). Erityistä merkitystä on tällöin annettu tekijän, tekoajan ja tekopaikan samuudelle (Zolotukhin, kohta 84 ja Grande Stevens, kohta 227). Myös kysymyksellä teon kohteesta samoin kuin kysymyksellä siitä, onko toiminta ollut jatkuvaa tai toistuvaa, voi olla arvioinnissa merkitystä (Zolotukhin, kohdat 84 ja 92 sekä Khmel v. Venäjä 12.12.2013, kohta 65).

16. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut ovat tähän mennessä pääasiassa koskeneet toisenlaisia tekoja kuin mistä nyt esillä olevassa asiassa on kysymys. Aihepiiriltään läheisin on ollut Suomea koskenut tapaus no. 13079/03, 16.6.2009. X oli tuomittu rangaistusmääräysmenettelyssä sakkoon lievästä veropetoksesta, koska hän oli käyttänyt pakettiautossaan lievemmin verotettua polttoainetta maksamatta siitä asianomaista lisäveroa. Koska X oli laiminlyönyt etukäteen ilmoittaa käyttävänsä sellaista polttoainetta, hänelle oli määrätty hallinnollisessa menettelyssä lisäksi polttoainemaksu, joka oli kolminkertainen normaalimaksuun verrattuna. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, etteivät tosiseikat näissä kahdessa menettelyssä merkittävästi poikenneet toisistaan ja että ne bis in idem -kieltoa oli rikottu (tuomion kohdat 53 ja 56).

17. Myös Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artikla sisältää kahdenkertaista tutkimista ja rankaisemista koskevan kiellon. Perusoikeuskirjan soveltamisalalla artikla sisältää paitsi kiellon, joka koskee kahdenkertaisia menettelyjä yhdessä jäsenvaltiossa, myös kiellon sellaisia tilanteita varten, joissa samaa tekoa joudutaan arvioimaan eri menettelyissä eri jäsenvaltioissa. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö siitä, milloin kysymys on samasta asiasta, ei kuitenkaan tähän mennessä ole perustunut perusoikeuskirjan 50 artiklan tulkintaan, vaan muiden säännösten, kuten Schengen-säännöstön, tulkintaan. Unionin tuomioistuin on jo ennen ihmisoikeustuomioistuimen Zolotukhin-ratkaisua omaksunut tulkinnan, jonka mukaan kysymystä siitä, koskevatko kaksi prosessia samaa asiaa, tulee arvioida ottaen huomioon ne konkreettiset tosiseikat, joihin nämä prosessit perustuvat. Merkitystä ei tällöin ole sillä, mitkä oikeudelliset luokittelut asiaan voivat soveltua tai sillä, mitä oikeushyviä eri oikeussäännöksillä suojataan (C-436/04 van Esbroeck, tuomio 9.3.2006). Tämä tulkinta on toistettu useassa myöhemmässäkin unionin tuomioistuimen ratkaisussa (mm. asiat C-467/04 Gasparini, C-150/05 Van Straaten, C-288/05 Kretzinger ja C-367/05 Kraaijenbrink).

18. Van Esbroek -tapauksessa huumausainetta oli viety Schengen-alueella maasta toiseen ja kysymyksenä oli se, voitiinko henkilö tuomita toisessa jäsenvaltiossa huumausaineen viennistä, kun hänet oli jo aikaisemmin tuomittu toisessa jäsenvaltiossa saman huumausaine-erän maahantuonnista. Prosessien katsottiin koskevan samaa tekoa eikä kaksinkertainen rikosasian käsittely ollut sallittua. Kretzinger-tapauksessa unionin tuomioistuin on katsonut, että Schengen-alueella usean jäsenvaltion kautta tapahtunut tupakan salakuljetus saattoi muodostaa saman teon sovellettaessa ne bis in idem -kieltoa. Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä oli kuitenkin lopullisesti arvioida, muodostivatko tapahtuneet teot joukon sellaisia tosiseikkoja, jotka liittyvät erottamattomasti toisiinsa ajallisesti, alueellisesti sekä sisällöltään.

Saman asian käsitteen arviointi kansallisessa rikosprosessioikeudessa

19. Niin kuin ennakkopäätöksessä KKO 2014:51 (kohdat 19 - 22) on todettu, Suomessa ne bis in idem -kieltoa on rikosoikeudenkäynnissä vakiintuneesti noudatettu siten, että sama asia ei voi johtaa kahteen rikosasian käsittelyyn tai rangaistukseen. Kysymys rikostuomion sitovuudesta ja sen ulottuvuudesta on ollut esillä muun muassa ratkaisuissa KKO 1992:116, 1999:36, 2000:37 ja 2003:30. Ratkaisevaa on katsottu olevan, koskevatko syytteissä esitetyt teonkuvaukset samoja tosiseikkoja, kun taas sillä, miten teko on aikaisemmassa syytteessä tai tuomiossa rikosoikeudellisesti luokiteltu, ei ole ollut tässä yhteydessä merkitystä. Vaikka teon oikeudellisia näkökohtia ei olisi aikaisemmin kaikilta osin selvitetty tai käsitelty, teko ei voi tulla uuden rikosoikeudenkäynnin kohteeksi (KKO 2003:30).

20. Oikeuskäytännössä kysymys teon samuudesta on noussut esiin myös arvioitaessa, onko syytettä tarkistettu sallitulla tavalla vai onko syytettä laajennettu kielletyllä tavalla koskemaan toista tekoa. Tarve sallia syytteen tarkistaminen perustuu ne bis in idem -kieltoon, koska rikosasiassa annettava ratkaisu tulee lainvoiman saatuaan myös oikeusvoimaiseksi sen teon osalta, joka on ollut syytteen ja tuomion kohteena. Uutta syytettä sellaisen olosuhteen arvioimiseksi, joka liittyy samaan tekoon, ei voida ottaa tutkittavaksi (KKO 2008:6). Kysymys teon samuudesta ratkaistaan sen vuoksi yhdenmukaisilla perusteilla sekä arvioitaessa oikeutta syytteen tarkistamiseen että arvioitaessa ne bis in idem -kieltoa. Ennakkoratkaisussa KKO 2010:59 arvioinnin lähtökohdaksi on asetettu kysymys siitä, onko asianomainen syyte koskenut olennaisesti samaa historiallista tapahtumainkulkua. Teko pysyy samana, jos kysymys on vain vaihtoehtoisesta tavasta analysoida ilmiötä tai tapahtumaa. Eroavuudet teonkuvauksissa, jotka ovat seurausta siitä, mitä tapahtuman vaihetta tai piirrettä menettelyn rikosoikeudellisessa arvioinnissa korostetaan, ovat tältä kannalta merkityksettömiä.

21. Korkein oikeus katsoo tässäkin tapauksessa, että edellä selostettu oikeuskäytäntö, jonka mukaan kyse on ne bis in idem -kiellon kannalta samasta teosta, jos uusi syyte koskee samaa tai olennaisesti samaa tosiasiallista tapahtumainkulkua tai ilmiötä kuin jo annettu rikostuomio, vastaa ihmisoikeustuomioistuimen Zolotukhin-ratkaisusta lähtien omaksumaa tulkintaa. Edellä kuvatun oikeuskäytännön valossa myöskään unionin oikeus ei soveltamisalallaan edellytä, että tekojen samuutta arvioitaessa poikettaisiin näistä lähtökohdista. Kuten ratkaisussa KKO 2012:106 on todettu, hallinnollisen rangaistuksenluonteisen seuraamuksen ja rikosasian samuutta arvioitaessa voidaankin nojautua niihin oikeussääntöihin, joiden nojalla aikaisemmin on arvioitu rikosasiassa annetun tuomion oikeusvoiman ulottuvuutta (kohdat 12 ja 27).

22. Ne bis in idem -kieltoa koskevassa oikeuskäytännössään Korkein oikeus on ottanut kantaa yhtäältä veronkorotusmenettelyn ja toisaalta veropetosta taikka kirjanpitorikosta tai velallisen rikosta koskevan rikosoikeudenkäynnin väliseen suhteeseen. Arvioitaessa teon samuutta veronkorotusasian ja verorikosasian kesken lähtökohtana on pidetty verovelvollisen menettelyä verovuosittain ja verolajeittain. Jos syytteen teonkuvaus koskee virheellisen tai puutteellisen tiedon antamista sellaisista seikoista, jotka ovat kyseisen verolajin ja verovuoden osalta olleet arvioitavina veroa ja siihen liittyvää veronkorotusta määrättäessä, teon samuutta koskeva edellytys täyttyy, kun molemmat menettelyt koskevat samaa verovelvollista. Koska ne bis in idem -kieltoa sovelletaan vain, kun sama henkilö on kahdenkertaisen oikeudenkäynnin tai rangaistuksen kohteena, ei osakeyhtiölle määrätty veronkorotus estä tutkimasta rikossyytettä sellaista henkilöä vastaan, joka on vastuuasemassa toiminut yhtiön puolesta (KKO 2011:111 ja KKO 2012:71). Veronkorotuksen ei myöskään ole katsottu estävän kirjanpitorikosta tai velallisen rikosta koskevan syytteen tutkimista. Vaikka henkilölle on määrätty henkilökohtaisessa verotuksessaan veronkorotus, on syyte, joka on koskenut sitä, onko henkilö vastuuasemassaan yhtiössä syyllistynyt kirjanpitorikokseen tai velallisen epärehellisyyteen, voitu tutkia (KKO 2011:93 ja 2013:92). Ihmisoikeustuomioistuin on tehnyt vastaavan arvion tilanteessa, jossa henkilölle oli määrätty hänen henkilökohtaisessa tuloverotuksessaan veronkorotus, ja häntä syytettiin veropetoksesta, koska hän oli osakeyhtiön edustajana antanut vääriä tietoja yhtiön tuloista (Suomea koskenut tuomio no. 35232/11, 20.5.2014, kohta 51).

23. Ennakkopäätöksessä KKO 2014:51 on ollut arvioitavana tilanne, jossa sekä hallinnollisessa veronkorotuspäätöksessä että salakuljetusta koskevassa syytteessä oli kysymys samojen nuuskaerien maahantuonnista. Tähän maahantuontiin oli kytkeytynyt sekä tupakkaveron verovelvollisuus ja veron määrän peruste että tupakkalain säännösten vastainen menettely. Nuuskan maahantuonti oli ollut myös veronkorotukseen johtaneen veroilmoituksen tekemisen alkamisajankohta. Korkein oikeus on katsonut (kohta 30), että nuuskan maahantuonti oli ollut olennainen tosiseikka veronkorotuksen määräämisen kannalta. Salakuljetusta koskevan syytteen teonkuvaukseen ei puolestaan liittynyt mitään sellaista tosiseikkaa, joka ei olisi ollut arvioitavana veronkorotusta määrättäessä. Se, että nuuskan maahantuonti oli ollut tupakkalain vastaista, oli vain salakuljetuksen tunnusmerkistöön kuuluva oikeudellinen seikka. Salakuljetus ja veroilmoitusten täyttämättä jättäminen kuuluivat myös asiallisesti yhteen, koska tekijöiden kaupallinen toiminta oli perustunut juuri siihen, ettei maahantuodusta nuuskasta ollut maksettu veroa. Korkein oikeus on edelleen todennut, että veronkorotuspäätöstä ja salakuljetusta koskevaa syytettä verrattaessa tapauksiin liittyvät tosiseikat olivat olennaisilta osiltaan samat ja että veronkorotuspäätökset estivät salakuljetusta koskevan syytteen tutkimisen (kohta 31).

24. Nyt voimassa olevan rikoslain 50 a luvun 6 §:n 2 momentin (782/2013) mukaan rikoslain 50 a luvun 2 §:ssä tarkoitetussa rikosasiassa syytettä ei voida nostaa eikä tuomiota antaa, jos samasta asiasta samalle henkilölle on jo määrätty veron- tai tullinkorotus. Syyte voidaan kuitenkin nostaa ja tuomio antaa, jos veron- tai tullinkorotuksen määräämisen jälkeen on saatu näyttöä uusista tai vasta esiin tulleista olennaisista tosiseikoista ja samassa asiassa aikaisemmin määrätty veronkorotus on erillisellä päätöksellä määrättävästä veron- tai tullinkorotuksesta annetun lain 3 §:n mukaisesti poistettu. Sanotun lain voimaantulosäännöksen mukaan jos samasta teosta tai laiminlyönnistä on määrätty veronkorotus jo ennen tämän lain voimaantuloa (1.12.2013), sovelletaan tekoihin ja laiminlyönteihin tämän lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Lakia 782/2013 ei siten sovelleta A:lle ja B:lle määrättyyn veronkorotukseen. Korkein oikeus kuitenkin toteaa, että lain 782/2013 esitöissä (HE 191/2012 vp s. 32) on lausuttu, että alkoholirikoksesta voidaan rangaista esimerkiksi silloin, kun maahan tuodaan alkoholilainsäädännön vastaisesti väkiviinaa (pirtua) muuhun kuin laissa sallittuun tarkoitukseen. Jos väkiviina on päässyt kulutukseen, tulliviranomainen kantaa siitä tullin ja verot. Väkiviinan verotuksen yhteydessä tulee harkittavaksi myös tullin- ja veronkorotuksen määrääminen vastaavalla tavalla kuin siinä tapauksessa, että kysymyksessä olisi veropetosrikos.

Onko A:lle ja B:lle määrätyssä veronkorotuksessa ja törkeää alkoholirikosta koskevassa syytteessä kysymys samasta asiasta

25. Korkein oikeus on veropetosta koskevassa ratkaisussa KKO 2013:59 katsonut, että ne bis in idem -kielto estää samaan veronkorotuksen aiheuttaneeseen menettelyyn perustuvan syytteen tutkimisen, kun verotusmenettelyssä on käytetty veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa joko määräämällä veronkorotus tai jättämällä se määräämättä.

26. Kuten edellä lausutusta ilmenee, sovellettaessa ne bis in idem -kieltoa kysymys voi olla samasta teosta, vaikka teko jäsennettäisiin oikeudellisesti eri "rikoksiksi" liittämällä tai jättämällä pois eri osatekijöitä siitä teonkuvauksesta, joka asetetaan seuraamusarvioinnin perusteeksi. Sitä tapahtumainkulun kuvausta, joka on ollut veronkorotuksen määräämisen perusteena, tulee siten kussakin yksittäisessä tapauksessa verrata syytteestä ilmenevään teonkuvaukseen ja tämän perusteella arvioida, vastaavatko kuvaukset olennaisilta osiltaan toisiaan.

27. A:ta ja B:tä koskevan syytteen olennaisen teonkuvauksen mukaan "B on useilla kerroilla hallintaansa varastoinut, pitänyt hallussaan ja muille välitettäväksi luovuttanut suuret määrät väkiviinaa" ja "A on eri kerroilla… B:n toimeksiannosta ottanut vastaan varastoitavaksi, pitänyt hallussaan sekä muille henkilöille välitettäväksi luovuttanut suuren määrän väkiviinaa".

28. Kohdassa 5 mainituissa jälkiverotuspäätöksissä veron määräämistä on perusteltu muun ohella seuraavasti: "Pirtusta ei ole annettu valmisteverotuslain 22 §:n mukaista veroilmoitusta eikä siitä siis ole maksettu säädettyjä alkoholijuomaveroja. Alkoholijuomaveron osalta veron suoritusvelvollisuuden perusteet on säädetty valmisteverotuslaissa. Valmisteverotuslain 10 §:n 5 momentin perusteella verovelvollinen Suomessa verottamattomista tuotteista on se, joka täällä kaupallisessa tarkoituksessa tai muutoin vastaanottaa tai pitää hallussaan valmisteveron alaisia tuotteita ja joka on tuotteita vastaanottaessaan tai hankkiessaan tiennyt tai jonka olisi kohtuudella pitänyt tietää, että tuotteita ei ole asianmukaisesti verotettu Suomessa. Valmisteverotuslain 22 §:n mukaan valmisteverollisesta tuotteesta on annettava veroilmoitus kahden arkipäivän kuluessa siitä, kun tuotteet on vastaanotettu tai veron suorittamisvelvollisuus on muutoin syntynyt".

29. A:lle ja B:lle on siten määrätty maksettavaksi veroa sillä perusteella, että he olivat toimineet väkiviinan osalta valmisteverotuslain 10 §:n 5 momentissa tarkoitetulla tavalla ilman, että niistä väkiviinaeristä, joiden osalta heidän syykseen on sittemmin hovioikeudessa luettu törkeä alkoholirikos, olisi annettu valmisteverotuslain 22 §:n mukaista veroilmoitusta ja maksettu säädettyjä alkoholijuomaveroja. Veroa on korotettu valmisteverotuslain 32 §:n 1 momentin 3 kohdan perusteella 50 prosentilla. Viimeksi mainitun lainkohdan mukaan (900/1995) valmisteveroa voidaan korottaa enintään 50 prosentilla, jos verovelvollinen on tahallaan tai törkeästä tuottamuksesta antanut puutteellisen, erehdyttävän tai väärän veroilmoituksen, muun tiedon tai asiakirjan taikka jättänyt muutoin ilmoittamisvelvollisuutensa täyttämättä ja mainitunlainen menettely on ollut omiaan aiheuttamaan sen, että verovelvolliselle olisi voinut jäädä veroa määräämättä.

30. Korkein oikeus toteaa, että eräistä kohdassa 5 mainituista jälkiverotuspäätöksistä ilmenee, että tullilla on ollut jälkiverotuksen 27.8.2004 toimittaessaan tiedossa, että asiassa oli vireillä jälkiverotuspäätöksissä tarkoitettua menettelyä koskeva rikoksen esitutkinta, mutta että tulli on katsonut, että jälkiverotus voitiin toimittaa odottamatta rikoskokonaisuuden esitutkinnan loppuun saattamista. Epäillyn rikoksen johdosta toimitetussa esitutkinnassa A:ta on kuulusteltu ensimmäisen kerran 3.7.2002 ja B:tä 3.8.2002. Syyte A:ta ja B:tä kohtaan ammattimaisesta tai tavanomaisesta alkoholipitoisen aineen välittämisestä on tullut käräjäoikeudessa vireille 23.11.2004 eli noin kolme kuukautta jälkiverotuksen toimittamisen jälkeen.

31. Korkein oikeus toteaa, että A:ta ja B:tä koskevat hallinnolliset päätökset veronkorotuksesta ja syyte törkeästä alkoholirikoksesta koskevat samoja väkiviinaeriä. Valmisteveron määrääminen on perustunut heidän asemaansa tekoaikana voimassa olleen valmisteverotuslain 10 §:n 5 momentissa tarkoitettuina toimijoina. Veronkorotus on perustunut ilmoitusvelvollisuuden laiminlyöntiin. Sekä veronkorotuksen määrääminen että syyte törkeästä alkoholirikoksesta ovat edellyttäneet, että A ja B ovat osallistuneet väkiviinan hallussapitoon tai käsittelyyn sellaisella tavalla, että siihen on voinut liittyä rangaistusluonteinen seuraamus, joko veronkorotus tai tuomioistuimen tuomitsema rangaistus. Valmisteverotusta koskevan ilmoitusvelvollisuuden täyttäminen on edellyttänyt asianmukaisen veroilmoituksen antamista tulliviranomaisille, mikä tässä tapauksessa on laiminlyöty. Syyte alkoholirikoksesta on perustunut samojen väkiviinaerien käsittelyyn, joista ilmoitusvelvollisuuden täyttämisessä on ollut kysymys.

32. Tässä tapauksessa väkiviinan hallussapito on ollut sekä peruste A:ta ja B:tä koskevalle verovelvollisuudelle että lähtökohta veroilmoitusvelvollisuuden täyttämisen alkamisajankohdalle. Vaikka veronkorotus on asiassa määrätty sillä perusteella, että mitään veroilmoitusta ei ollut määräajassa annettu, Korkein oikeus katsoo, että väkiviinan hallussapito on ollut olennainen seikka veronkorotuksen määräämisen kannalta.

33. Korkein oikeus toteaa, että A:ta ja B:tä koskevassa syytteessä kuvatut väkiviinan käsittelyyn liittyvät menettelytavat ovat erilaisia. Ne kaikki edellyttävät kuitenkin väkiviinan hallussapitoa ja ovat saman rikoksen eri tekomuotoja. Siten on perusteltua lähteä siitä, että se väkiviinan hallussapitoa koskeva teonkuvaus, joka on ollut törkeää alkoholirikosta koskevan syytteen perusteena, ei ole sisältänyt sellaista tosiseikkaa, joka ei olisi tullut arvioitavaksi jo veronkorotuksen määräämisen yhteydessä.

34. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että ne tosiseikat, jotka ovat olleet yhtäältä veronkorotuspäätöksen ja toisaalta törkeää alkoholirikosta koskevan syytteen perusteena, ovat olennaisilta osiltaan samat. Asiassa ei ole myöskään tullut esiin sellaisia ulkoisiin tapahtumaolosuhteisiin tai A:n taikka B:n toimintaan tai heidän tekemiinsä valintoihin liittyviä seikkoja, joiden voitaisiin katsoa perustelevan sitä, että kyseessä olisivat eri teot. Tässä suhteessa merkitystä ei ole sillä, että veronkorotusta koskevan sääntelyn tarkoituksena on yleisesti ottaen turvata verojen maksua, kun taas alkoholia koskevalla kriminalisoinnilla on pyritty ensisijaisesti turvaamaan alkoholilain tarkoitusta ohjata alkoholin kulutusta ja näin ehkäistä alkoholipitoisista aineista aiheutuvia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja.

35. Korkein oikeus katsoo johtopäätöksenään, että koska veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa on verotusmenettelyssä käytetty ennen kuin syyte törkeästä alkoholirikoksesta on tullut vireille, syytettä ei A:n ja B:n osalta voida tutkia.

Syytteen tutkimatta jättämisen merkitys arvioitaessa mahdollisuutta tuomita taloudellinen hyöty valtiolle menetetyksi

36. A on tuomittu menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 12 108,80 euroa.

37. Rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Menettämiseen tuomitaan rikoksesta hyötynyt tekijä, osallinen tai se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty.

38. Kuten rikoslain 10 luvun 1 §:n 1 momentista ilmenee, menettämisseuraamuksen määräämisen edellytyksenä on laissa rangaistavaksi säädetty teko (rikos). Mainitun pykälän 2 momentissa säädetään tilanteista, joissa menettämisseuraamus voidaan tuomita, vaikka tekijää ei tuomita rangaistukseen tai hän on rangaistusvastuusta vapaa.

39. Asiassa syyte jää tutkimatta sillä perusteella, että veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa oli verotusmenettelyssä käytetty ennen kuin syyte törkeästä alkoholirikoksesta on tullut vireille. Syytteen tutkimiselle on ne bis in idem -kiellosta johtuva menettelyllinen (prosessuaalinen) este. Kysymys ei siten ole siitä, että syytteessä kuvattu menettely ei olisi laissa rangaistavaksi säädetty teko. Syytteen tutkimatta jättäminen ei myöskään ole osoitus siitä, että A ei olisi sinänsä menetellyt syytteessä kerrotuin tavoin. Päinvastoin se seikka, että syytteen tutkiminen estyy, on ollut seurausta siitä, että hänen menettelynsä oikeellisuutta oli jo vero-oikeudellisesta näkökulmasta tutkittu verotusmenettelyssä ja hänelle oli määrätty menettelyn johdosta rikoksesta tuomittavaan rangaistukseen rinnastuva veronkorotus. Tuomittaessa rikoksen tuottama taloudellinen hyöty valtiolle menetetyksi kysymys ei myöskään ole rangaistukseen tai siihen rinnastuvaan seuraamukseen tuomitsemisesta.

40. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että syytteen jättäminen edellä kerrotulla perusteella tutkimatta ei estä tuomitsemasta A:n syytteessä tarkoitetun menettelyn seurauksena saamaa taloudellista hyötyä valtiolle menetetyksi.

Syytteen tutkimatta jättämisen merkitys arvioitaessa mahdollisuutta tuomita takavarikoitu väkiviinaerä valtiolle menetetyksi

41. A on tuomittu menettämään valtiolle takavarikoidut 2 347 litraa väkiviinaa.

42. Rikoslain 10 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan rikoksen kohteena ollut esine tai omaisuus on tuomittava valtiolle menetetyksi, jos sen hallussapito on rangaistavaa. Alkoholilain 34 §:n 3 momentin mukaan väkiviinaa saa pitää hallussaan tai kuljettaa ainoastaan se, jolla tämän lain mukaan on lupa tai oikeus valmistaa, maahantuoda, myydä tai käyttää väkiviinaa. Tässä tapauksessa A:ta on syytetty sellaisesta väkiviinaan kohdistuvasta rikoksesta, josta on säädetty rangaistus rikoslain 50 a luvussa.

43. Kuten edellä kohdassa 38 on todettu, menettämisseuraamuksen tuomitseminen edellyttää laissa rangaistavaksi säädettyä tekoa (rikos). Syytteen tutkiminen A:n osalta estyy edellä kohdassa 39 mainituista syistä. Korkein oikeus katsoo, että rikoslain 10 luvun 5 §:n 1 momentin säännöstä on käsillä olevassa tilanteessa perusteltua tulkita siten, ettei syytteen jättäminen tutkimatta estä tuomitsemasta A:n syytteessä tarkoitetun menettelyn seurauksena takavarikoituja väkiviinaeriä valtiolle menetetyksi.

Hyvitys oikeudenkäynnin viivästymisen johdosta

44. Hovioikeus on todennut, että A:n osalta oikeudenkäynti oli viivästynyt hyvityslaissa tarkoitetuin tavoin yli seitsemän vuotta, mutta koska oikeudenkäynnin viivästyminen oli mahdollista hyvittää A:lle rangaistusta alentamalla, A:lla ei ollut oikeutta rahahyvitykseen.

45. Koska syyte jää A:n osalta tutkimatta, oikeudenkäynnin viivästymistä ei voida hyvittää hänelle rangaistusta alentamalla. Tämän vuoksi A:lla on oikeus saada valtion varoista kohtuullinen rahamääräinen hyvitys.

46. Hyvityslain 6 §:n 1 momentin (362/2009) mukaan hyvityksen tarkoituksena on korvata oikeudenkäynnin viivästymisen asianosaiselle aiheuttamaa huolta, epävarmuutta ja muuta niihin rinnastettavaa haittaa. Hyvityslain 6 §:n 2 momentin (362/2009) mukaan hyvityksen määrä on 1 500 euroa vuodessa kultakin vuodelta, jona oikeudenkäynti on valtion vastuulla olevasta syystä viivästynyt. Sanotun pykälän 3 momentin (362/2009) mukaan hyvitys on enintään 10 000 euroa. Hyvityksen enimmäismäärä voidaan erityisestä syystä ylittää.

47. A:n Korkeimmalle oikeudelle antamasta selvityksestä ilmenee, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on 7.9.2010 antanut päätöksen sovinnosta asiassa A v. Suomi. Sovinnon mukaan valtion tuli suorittaa A:lle korvauksena yhteensä 8 500 euroa, mikä määrä sisälsi korvauksena aineettomasta vahingosta 7 500 euroa ja oikeudenkäyntikulujen korvauksena 1 000 euroa. A oli saanut korvauksen asianajajansa toimiston asiakasvarojen tililtä 28.10.2010. A on edelleen todennut, että korvauksella oli sovittu korvattavaksi tässä asiassa siihen mennessä kertynyt viivästys eli että kyseessä on siis ollut osasuoritus. Tämän jälkeen oikeudenkäynti oli edelleen jatkunut jo lähes neljä vuotta. Asia olisi pitänyt käsitellä jo 1.6.2005 mennessä loppuun, mistä ajankohdasta oli nyt kulunut yli yhdeksän vuotta. A:n mukaan hyvitys olisi laskennallisesti 1 500 euroa kultakin viivästysvuodelta eli 13 500 euroa, josta voitiin vähentää jo saadut 7 500 euroa. Siten rahalla hyvittämättä oleva määrä olisi 12.8.2014 mennessä 6 000 euroa, mikä määrä kasvoi koko ajan asian edelleen viivästyessä.

48. Korkein oikeus toteaa, että jo hovioikeus on katsonut oikeudenkäynnin viivästyneen hyvityslaissa tarkoitetuin tavoin yli seitsemän vuotta. Tähän nähden A:lla olisi oikeus hyvityslain 6 §:n 3 momentin (362/2009) mukaiseen 10 000 euron hyvitykseen. Asiassa ei ole esitetty erityistä syytä ylittää tätä hyvityksen enimmäismäärää.

49. A on Korkeimmalle oikeudelle antamassaan lausumassa hyväksynyt sen, että valtion hänelle aineettomasta vahingosta suorittamat 7 500 euroa voidaan katsoa osasuoritukseksi oikeudenkäynnin viivästymisen perusteella hänelle mahdollisesti tulevasta rahamääräisestä hyvityksestä.

50. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla on oikeus saada valtiolta oikeudenkäynnin viivästymisen johdosta 2 500 euron määräinen hyvitys.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A

Syyte törkeästä alkoholirikoksesta (kohta 1) jätetään tutkimatta. A vapautetaan hänelle tuomitusta rangaistuksesta.

Valtio velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäynnin viivästymisestä 2 500 euroa, mille määrälle on maksettava korkoa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan kuukauden kuluttua Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.

B

Syyte törkeästä alkoholirikoksesta (kohta 1) jätetään tutkimatta. B vapautetaan hänelle tuomitusta rangaistuksesta.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Liisa Mansikkamäki, Pasi Aarnio, Jorma Rudanko ja Ari Kantor. Esittelijä Kari Vesanen.