17.12.2013

Asian tausta

Helsingin käräjäoikeus oli törkeää huumausainerikosta ynnä muuta koskevassa asiassa lähettänyt syyttäjälle täydennyskehotuksen, jossa syyttäjä oli velvoitettu erottamaan nimeämänsä kirjalliset todisteet muusta esitutkinta-aineistosta tuomioistuimelle toimitettavaan erilliseen kansioon. Kun syyttäjä ei ollut noudattanut täydennyskehotusta, käräjäoikeus oli uudistanut kehotuksen ja todennut, että kirjalliset todisteet voitiin toimittaa myös tallenteena, jossa todisteet oli eroteltu sähköiseen hakemistoon. Kun syyttäjä ei ollut edelleenkään noudattanut kehotusta, käräjäoikeus oli vielä valmisteluistunnossa uudistanut kehotuksen. Syyttäjä oli tällöin ilmoittanut, ettei hän voinut ottaa kantaa käräjäoikeuden pyyntöön. Pääkäsittelyn alkaessa syyttäjä oli ilmoittanut, ettei kirjallisia todisteita tultaisi erottelemaan muusta esitutkinta-aineistosta käräjäoikeuden vaatimin tavoin.

Helsingin käräjäoikeuden päätös 14.5.2012

Käräjäoikeus velvoitti syyttäjän erottamaan nimeämänsä kirjalliset todisteet muusta esitutkinta-aineistosta erilliseen kansioon tai tallenteeseen, jossa todisteet oli eroteltu sähköiseen hakemistoon. Käräjäoikeus ilmoitti samalla, ettei sellaisia kirjallisia todisteita, joita ei ollut mainituin tavoin eroteltu, otettaisi vastaan todisteina.

Perusteluissaan käräjäoikeus totesi, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 4 §:n mukaisesti syyttäjän oli toimitettava tuomioistuimelle esitutkintapöytäkirja sekä kirjalliset todisteet, todisteena käytettävät esineet ja muut asian käsittelemistä varten tarpeelliset asiakirjat haastehakemuksen yhteydessä tai viipymättä syytteen nostamisen jälkeen.

Oikeudenkäymiskaaren 6 luvun 2 a §:n ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun 5 §:n mukaan tuomioistuimen tehtävänä oli valvoa, että asian käsittelyssä noudatettiin selvyyttä ja järjestystä.

Valtakunnansyyttäjänviraston vaativien rikosasioiden käsittelyn viipymistä käsitellyt työryhmä oli työryhmämietinnössään 4.5.2010 todennut, että asiassa, jossa kirjallisten todisteiden määrä oli huomattava, syyttäjän tuli erottaa pääkäsittelyssä esitettävät kirjalliset todisteet muusta esitutkinta-aineistosta tuomioistuimelle toimitettavaan erilliseen kansioon tai tallenteeseen, jossa todisteet oli eroteltu sähköiseen hakemistoon. Muissa jutuissa tuli myös näin menetellä, ellei se yksittäistapauksessa ollut tarpeetonta.

Helsingin käräjäoikeus oli 12.10.2011 antanut ohjeen, jonka mukaisesti ennen sähköisen esittämisen käyttöönottamista asianosaisten oli irrotettava tarjoamansa todisteet esitutkintamateriaalista ja annettava todisteensa käräjäoikeudelle erillisenä nippuna.

Helsingin hovioikeuspiirin laamannit olivat 8.5.2012 lähettäneet valtakunnansyyttäjälle sekä Helsingin hovioikeuspiirin johtaville kihlakunnansyyttäjille kirjeen, jossa oli todettu mietinnön 4.5.2010 olleen yksimielinen ja että myös työryhmässä olleet syyttäjien ja poliisien edustajat olivat olleet menettelytavan kannalla.

Hallituksen esityksessä (HE 82/1995) oli lähdetty siitä, että esitutkintapöytäkirjaakin pitäisi rajata, jos tuomioistuimessa ei ollut kysymys kaikesta. Näin ollen voitiin lähteä tietenkin siitä, että ellei asiassa relevantteja todisteita haluttu erotella muusta esitutkintapöytäkirjasta, käräjäoikeudelle toimitettavasta esitutkintapöytäkirjasta oli poistettava kaikki tarpeettomat asiakirjat, joihin ei todisteina vedottu.

Edelleen hallituksen esityksen mukaan tuomioistuimelle ei tulisi toimittaa sellaista aineistoa, jolla ei ollut merkitystä syytteessä tarkoitetun teon kannalta. Esimerkiksi silloin kun esitutkintapöytäkirja sisälsi tietoa muustakin kuin syytteessä tarkoitetusta rikoksesta, tuomioistuimelle toimitettava pöytäkirja olisi rajattava koskemaan vain asiaankuuluvia osia. Esitutkinta-aineiston lisäksi virallisen syyttäjän oli toimitettava tuomioistuimelle kirjalliset todisteet ja muut asian käsittelemiseksi tarpeelliset asiakirjat.

Käräjäoikeus totesi, että esitutkintapöytäkirja ei pääsääntöisesti ollut oikeudenkäyntiaineistoa, kun taas syyttäjän pääkäsittelyssä esittämät kirjalliset todisteet olivat. Tässä asiassa käsittelyn selkeys vaati, että oikeudenkäyntiaineisto erotettiin muusta aineistosta. Tämä asia oli myös edellä kerrotusti ollut syyttäjäpuolen tiedossa sekä yleisellä tasolla että tässä asiassa erikseen.

Käräjäoikeus totesi, että esitetty täydennyskehotus oli selkeästi prosessinjohdollinen kysymys. Prosessinjohto oli tuomioistuimen, ei syyttäjän tehtävä. Kun tuomioistuin katsoi, että asian käsittelyn selvyys ja järjestys edellyttivät kirjallisten todisteiden erottamista muusta esitutkinta-aineistosta tuomioistuimelle toimitettavaan erilliseen kansioon tai tallenteeseen, jossa todisteet oli eroteltu sähköiseen hakemistoon, tuli kaikkien asianosaisten, myös syyttäjän noudattaa tätä määräystä, joka perustui edellä kerrotusti oikeudenkäynnissä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 4 §:n säännökseen, jossa oli mainittu erikseen esitutkintapöytäkirja sekä kirjalliset todisteet. Lisäksi Helsingin hovioikeus edellytti Helsingin käräjäoikeudelta todisteiden erottamista muusta esitutkinta-aineistosta siten, että myös esitutkintapöytäkirjat toimitettiin alkuperäisessä muodossaan hovioikeudelle.

Tässä asiassa oli 12 erillistä esitutkintapöytäkirjaa, joissa syyttäjän nimeämät kirjalliset todisteet olivat osana. Todisteet olivat syytekohdista riippumatta hajallaan eri pöytäkirjoissa. Asiassa oli 15 vastaajaa ja tuomioistuimen kokoonpanoon kuului puheenjohtajan lisäksi neljä lautamiestä. Oli ensinnäkin selvää, että lautamiesten mahdollisuus seurata oikeudenkäyntiä ja saada selvyys esitetystä näytöstä kärsi, mikäli heillä ei ollut käytössään kirjallisia todisteita eroteltuna muusta aineistosta. Tällöin oli olemassa konkreettinen vaara, ettei tuomioistuimen jäsenille syntynyt selkeää käsitystä esitetystä näytöstä ja sen merkityksestä asian ratkaisun perusteisiin.

Myös vastaajien oikeusturva edellytti todisteiden erottamista muusta aineistosta. Kaikilla asianosaisilla tuli olla aseiden yhtäläisyys -periaatteen mukaisesti tasa-arvoiset mahdollisuudet asian ajamiseen ja oikeudenkäynnin olosuhteet oli järjestettävä kummallekin osapuolelle yhdenvertaisella tavalla. Mikäli syyttäjän ei, toisin kuin muiden asianosaisten, tarvitsisi erottaa nimeämiänsä kirjallisia todisteita muusta aineistosta, loukkaisi tämä edellä mainittua periaatetta ja vastaajien oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin vaarantuisi merkittävällä tavalla.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Eero Nikkarinen.

Helsingin hovioikeuden päätös 28.5.2012

Syyttäjä kanteli hovioikeudelle ja vaati käräjäoikeuden päätöksen kumoamista.

Pääasian vastaajista muun muassa A vastasi kanteluun ja vaati, että se jätetään tutkimatta.

Muutoksenhakemuksen tutkimisen edellytykset

Hovioikeus totesi ensin, että käräjäoikeudessa käsiteltävänä olevassa asiassa kymmenen vastaajista oli vangittu. Rikosasian vastaajien oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin oli turvattu Suomen perustuslain 21 §:ssä, jonka mukaan jokaisella oli oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä, sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa, jonka 1 kohdan mukaan jokaisella oli oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin silloin, kun päätettiin häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Rikosasian vastaajan vapaudenriisto entisestään korosti asian nopean käsittelyn ja oikeusvarmuuden vaatimuksia.

Asiassa oli tarkasteltava ensin sitä, oliko syyttäjillä oikeus hakea muutosta käräjäoikeuden oikeudenkäynnin aikana antamaan kysymyksessä olevaan päätökseen.

Säännönmukaisen muutoksenhaun osalta hovioikeus totesi, että oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan käräjäoikeuden oikeudenkäynnin aikana tekemään ratkaisuun sai hakea muutosta valittamalla vain, jos se oli nimenomaisesti sallittu. Jos erillinen muutoksenhaku ei ollut sallittua, muutosta oikeudenkäynnin aikana tehtyihin ratkaisuihin sai hakea samalla, kun pääasiassa annettuun ratkaisuun haettiin muutosta. Käräjäoikeuden tässä tapauksessa antama valitusosoitus muutoksenhausta pääasian muutoksenhaun yhteydessä oli siten ollut oikea.

Asiassa oli edelleen tarkasteltava, oliko syyttäjällä oikeus ylimääräisenä muutoksenhakuna saattaa asia hovioikeuden ratkaistavaksi. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettuna oikeudenkäyntivirheenä voitiin pitää myös sitä, että tuomioistuin oli virheellisin perustein evännyt asiaan vaikuttavaa todistelua, jos virheen voitiin otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen. Oikeuskäytännössä oli kuitenkin pidetty riittävänä, että menettelyvirhe oli merkinnyt oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisten vaatimusten rikkomista, eikä suoraa yhteyttä ratkaisun lopputulokseen ollut enää edellytetty, kun ei ollut voitu otaksua, etteikö vaikutusta myös lopputulokseen olisi voinut olla (esim. KKO 1995:95 ja 2012:52).

Mainitun luvun 1 ja 16 §:n nojalla vain lainvoiman saanut tuomio tai lainvoimaiseen tuomioon rinnastettavissa oleva oikeudellinen ratkaisu voitiin tehdystä kantelusta tuomiovirheen perusteella poistaa. Säännöksissä tarkoitettiin lähtökohtaisesti sellaista tuomiota, johon ei enää säännönmukaisin muutoksenhakukeinoin saanut hakea muutosta. Edellä selostetuin perustein muutoksenhaku käräjäoikeuden antamaan, nyt kysymyksessä olevaan ratkaisuun oli mahdollista pääasian muutoksenhaun yhteydessä, eikä ratkaisu siten ollut lopullinen. Tämä seikka puolsi hovioikeuden mukaan syyttäjien kantelun tutkimatta jättämistä.

Oikeuskäytännössä (KKO 1998:129) oikeudenkäymiskaaren 31 luvun mukaista tuomiovirhekantelua ei ollut pidetty mahdollisena käräjäoikeuden riita-asian valmistelussa tekemään ratkaisuun, jolla asianosainen oli velvoitettu tuomaan eräitä asiakirjoja oikeuteen todisteina, koska ratkaisuun sai hakea muutosta pääasian muutoksenhaun yhteydessä eikä ratkaisua voitu rinnastaa lainvoimaiseen tuomioon. Toisaalta oikeuskäytännössä (KKO 1999:50; vahvennettu jaosto) oli katsottu, että kantelu, joka kohdistui oikeudenkäynnin aikana annettuun ratkaisuun verinäytteen antamisesta isyysasiassa, oli tutkittavissa, kun muutoksenhaku vasta pääasian yhteydessä ei olisi estänyt oikeushyvien loukkausta, jolloin lakiin perustumaton ratkaisu olisi muodostunut tosiasiallisilta vaikutuksiltaan lopulliseksi.

Rikosasiassa prekluusiosäännöksiä sovellettiin vasta korkeimmassa oikeudessa. Näin ollen uusien todisteiden vastaanottaminen rikosasiassa oli mahdollista vielä hovioikeudessakin. Jos hovioikeudessa esitettiin uutta todistelua, tuli ensin harkittavaksi, voitiinko se ottaa vastaan suoraan hovioikeudessa vai oliko asia uuden todistelun vastaanottamiseksi palautettava käräjäoikeuteen. Oikeudenkäynnin perustan muuttuminen merkittävästi uuden todistelun esittämisen johdosta usein muodosti perusteen palauttaa asia käräjäoikeuteen oikean oikeusastejärjestyksen noudattamiseksi ja asianmukaisen muutoksenhakuoikeuden turvaamiseksi. Ennustettavissa ei ollut, mikä tulisi käsillä olevassa rikosasiassa olemaan käräjäoikeuden ratkaisu pääasiassa tai kenellä olisi ratkaisua koskeva muutoksenhaun tarve taikka minkä todistelun esittäminen muutoksenhaussa olisi tarpeellista. Käräjäoikeuden nyt tekemän kaltaisen päätöksen virheellisyys saattoi kuitenkin pääasian lopputuloksesta riippumatta kaikissa muutoksenhakuasetelmissa johtaa asian käsittelyn laajaan toistamiseen ja oikeudenkäynnin keston pitkittymiseen vastoin perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksessa asetettuja vaatimuksia. Viidentoista rikosasian vastaajan, joista useimpiin oli kohdistunut myös vapaudenriisto, oikeus saada asiassaan ratkaisu kohtuullisessa ajassa vaarantuisi tällöin kohtuuttomasti.

Syyttäjät olivat lisäksi vedonneet siihen, että asian ratkaisemiseen vaikuttavien kirjallisten todisteiden huomiotta jättäminen oikeudenkäynnissä käräjäoikeudessa voisi johtaa syytteiden perusteettomaan hylkäämiseen ja siihen, ettei asiaa heidän valituksensa johdosta välttämättä voitaisi muutoksenhakuasteissa käsitellä, jos nyt vangittuina tai matkustuskiellossa olevia vastaajia ei enää tavoitettaisi asian käsittelemistä varten hovioikeudessa. Hovioikeus katsoi, että kysymyksessä olevan kaltaisessa vakavassa rikosasiassa syyttäjien esittämät näkökohdat olivat varteenotettavia tärkeän yleisen edun kannalta.

Oikeudenkäyntiväitettä koskevan 16 luvun 3 §:n 3 momentin nojalla tuomioistuin voi hylätessään oikeudenkäyntiväitteen määrätä, että muutosta haettiin erikseen. Säännöksen esitöiden mukaan tällaisia tilanteita olivat lähinnä ne, joissa muutoksenhakemus kävisi hyödyttömäksi, jos käsittelyä jatkettaisiin, tai joissa käsittely jouduttaisiin laajasti toistamaan, jos valitus menestyisi (HE 91/2002 vp s. 37). Muun ohella mainitun säännöksen tulkinta oli johtanut Korkeimmassa oikeudessa muutoksenhakuoikeuden antamiseen hovioikeuden asian valmistelun yhteydessä antamaan asiakirjan esittämistä koskeneeseen päätökseen (KKO 2011:27; kohdat 1 - 11).

Edellä selostetut käsillä olevan asian vakavaa laatua ja viivytyksettömän käsittelyn tarvetta koskevat seikat puolsivat hovioikeuden mukaan sitä, että käräjäoikeuden nyt kysymyksessä oleva päätös rinnastettiin tosiasiallisilta vaikutuksiltaan lopulliseen päätökseen ja että kantelu tutkittiin. Oikeudenkäymiskaaren 16 luvun 3 §:n 3 momentin säätämisen taustalla olleet seikat, jotka olivat johtaneet muutoksenhakuoikeutta koskevan harkintavallan antamiseen tuomioistuimelle, olivat käsillä myös nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tilanteessa. Kun lisäksi oli selvää, että syyttäjien nimeämien kirjallisten todisteiden huomiotta jättäminen vaikutti merkittävällä tavalla koko oikeudenkäynnin perustaan, hovioikeus harkitsi oikeaksi tutkia syyttäjien kantelun tuomiovirhekanteluna.

Käräjäoikeuden menettelyn arviointi

Laajoissa ja vaativissa rikosasioissa, joissa todisteiden määrä oli huomattava ja joissa oikeudenkäynnit usein kestivät liian pitkään, todisteiden erotteleminen erilliseksi kansioksi tai sähköiseksi hakemistoksi tosiasiallisesti merkittävästi helpotti ja nopeutti asian valmistelua ja pääkäsittelyä käräjäoikeudessa sekä myös mahdollisen myöhemmän muutoksenhakun käsittelyä hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Asianmukaista oli, että asianosainen, joka vetosi kirjallisiin todisteisiin, myös järjesti aineiston sellaiseksi, että sen käsittely ei viivyttänyt oikeudenkäyntiä. Eri viranomaistahot olivat yhteisymmärryksessä puoltaneet käräjäoikeuden tässä asiassa esittämän menettelytavan omaksumista. Myös tässä asiassa moni vastauksen antaneista rikosasian vastaajista oli pitänyt sitä asian joutuisaa ja jäsentynyttä käsittelytapaa edistävänä menettelynä.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 4 §:n mukaan syyttäjän oli toimitettava tuomioistuimelle esitutkintapöytäkirja sekä kirjalliset todisteet. Säännöksessä ei ollut tarkemmin määrätty todisteiden toimittamistavasta eikä säännöksestä tai sitä koskevista esityölausunnoista (HE 82/1995 vp) voitu perustellusti vetää johtopäätöstä, että syyttäjän kirjalliset todisteet olisi irrotettava syytteessä tarkoitetun teon kannalta merkityksellisestä esitutkinta-aineistosta, jonka syyttäjä oli velvollinen tuomioistuimelle toimittamaan. Kirjallisten todisteiden lisäksi myös esitutkintapöytäkirja saattoi oikeudenkäynnin kuluessa tulla vedotuilta osin oikeudenkäyntiaineistoksi johtuen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun 7 §:n 2 momentin ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 32 §:n 2 momentin säännöksistä. Käräjäoikeuden vaatimus siitä, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 4 §:n nojalla syyttäjän olisi etukäteen rajattava esitutkinta-aineistosta pois ne kohdat, joihin ei tultaisi vetoamaan, oli lakiin perustumaton ja syyttäjän mahdotontakaan ennen oikeudenkäyntiä toteuttaa.

Todisteiden toimittamistavasta tai -muodosta laissa oli vain niukalti säännöksiä eikä voitu lähteä siitä, että tuomioistuimella olisi aina ilman nimenomaisen lainsäännöksen tukea oikeus oikeudenkäyntiaineiston rajoittamisen uhalla velvoittaa asianosainen toimittamaan todisteensa jossain tietyssä muodossa tai järjestyksessä, jos ne jo oli toimitettu tuomioistuimelle niiden vastaanottamisen mahdollistavassa muodossa ja järjestyksessä.

Käräjäoikeudella oli oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun 5 §:n mukaan oikeus ja velvollisuus valvoa, että asian käsittelyssä noudatettiin selvyyttä ja järjestystä. Tuomioistuimen tuli myös valvoa, että asia tuli asianmukaisesti käsitellyksi, eikä asiaan sekoitettu mitään siihen kuulumatonta. Prosessinjohtotoimilla piti, paitsi turvata oikeudenkäynnin kulku, myös valvoa, että asia tuli asianmukaisesti käsitellyksi. Prosessinjohtovallan nojalla annettavien määräysten, jotka johtivat huomioon otettavan oikeudenkäyntiaineiston rajoittamiseen, oli kuitenkin aina perustuttava lakiin ja oltava oikeasuhtaisia ja kohtuullisia.

Prosessinjohto-oikeuden nojalla annettujen määräysten laiminlyönnistä oli laissa säädetty omat seuraamuksensa kuten haastehakemuksen tutkimatta jättäminen, kanteen sillensä jättäminen, kanteen ratkaiseminen yksipuolisella tuomiolla, uhkasakon asettaminen ja maksettavaksi tuomitseminen tai nouto sekä järjestyssakon määrääminen tai säilöön ottaminen. Oikeudenkäyntiaineiston rajoittaminen oli säädetty seuraamukseksi prekluusiosäännöksissä (oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 20 §, 6 luvun 9 § ja 25 luvun 17 §), jotka tulivat käräjäoikeudessa sovellettaviksi vain riita-asioissa. Lisäksi tuomioistuimella oli valta rajoittaa tarpeetonta todistelua (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 7 §) tai kieltää eräiden todisteiden esittäminen joko todistelukeinoa koskevan kiellon tai todisteiden hyödyntämiskiellon nojalla, joista valtaosasta oli säädetty laissa.

Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoi, että käräjäoikeudella ei ollut tässä tapauksessa ollut laissa säädettyä perustetta kieltäytyä vastaanottamasta sille rikosasiassa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 4 §:n mukaisesti toimitettuja ja sen hallussa olevia kirjallisia todisteita pelkästään sen vuoksi, ettei niitä ollut eroteltu esitutkintapöytäkirjoista erilliseen kansioon tai sähköiseen tiedostoon. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain säännösten mukaisesti käräjäoikeudella oli mahdollisuudet ja velvollisuus järjestää todisteiden vastaanottaminen pääkäsittelyssä niin, ettei asian selvyys siitä kärsinyt. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti oli toteutettavissa myös siinä tapauksessa, että todisteet eivät olleet erillisessä kansiossa tai sähköisessä hakemistossa.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja määräsi, että käräjäoikeuden tuli ottaa syyttäjän käräjäoikeudelle esitutkinta-aineiston yhteydessä toimittamat kirjalliset todisteet vastaan, ellei muuta perustetta niiden vastaanottamisesta kieltäytymiseen ollut.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Esko Lähdevuori, Kirsti Uusitalo ja Jukka Rainio. Esittelijä Hanna Holst.

Perustelut

1. 1. Asian tausta ja kysymyksenasettelu
2. 2. Käräjäoikeus on törkeää huumausainerikosta ynnä muuta koskevan asian kirjallisessa valmistelussa lähettänyt syyttäjälle täydennyskehotuksen, jossa syyttäjä on velvoitettu erottamaan nimeämänsä kirjalliset todisteet muusta esitutkinta-aineistosta tuomioistuimelle toimitettavaan erilliseen kansioon. Kun syyttäjä ei ollut noudattanut kehotusta, käräjäoikeus on uudistanut kehotuksen todeten, että kirjalliset todisteet voitiin toimittaa myös tallenteena, jossa todisteet on eroteltu sähköiseen hakemistoon. Kun syyttäjä ei ollut edelleenkään noudattanut kehotusta, käräjäoikeus on vielä rikosasian valmisteluistunnossa uudistanut kehotuksensa. Syyttäjä on tällöin ilmoittanut, ettei hän voinut ottaa kantaa käräjäoikeuden mainittuun pyyntöön.
3. 3. Kun syyttäjä on rikosasian pääkäsittelyn alkaessa ilmoittanut, ettei hän tule erottelemaan kirjallisia todisteita muusta esitutkinta-aineistosta käräjäoikeuden vaatimalla tavalla, käräjäoikeus on velvoittanut syyttäjän erottamaan nimeämänsä esitutkinta-aineistoon sisältyneet kirjalliset todisteet erilliseen kansioon tai tallenteeseen, jossa todisteet on eroteltu sähköiseen hakemistoon. Käräjäoikeus on samalla ilmoittanut, ettei sellaisia kirjallisia todisteita, joita ei ole mainituin tavoin eroteltu, oteta vastaan todisteina.
4. 4. Hovioikeus on syyttäjän kantelusta kumonnut käräjäoikeuden päätöksen ja määrännyt, että käräjäoikeuden tulee ottaa syyttäjän käräjäoikeudelle esitutkinta-aineiston yhteydessä toimittamat kirjalliset todisteet vastaan, jollei muuta perustetta niiden vastaanottamisesta kieltäytymiseen ole.
5. 5. Asiassa on kysymys siitä, onko käräjäoikeuden päätökseen saanut hakea erikseen muutosta. Asiaa Korkeimmassa oikeudessa käsiteltäessä on ollut käytettävissä pääasiaa eli törkeää huumausainerikosta ynnä muuta koskeva hovioikeuden asiakirjavihko.
6. 6. Muutoksenhakuoikeutta koskeva sääntely
7. 7. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan käräjäoikeuden oikeudenkäynnin aikana tekemään ratkaisuun saadaan hakea muutosta valittamalla vain, jos se on nimenomaisesti sallittu. Jos erillinen muutoksenhaku ei ole sallittua, muutosta oikeudenkäynnin aikana tehtyyn ratkaisuun voidaan hakea samalla, kun pääasiassa annettuun tuomioon haetaan muutosta. Ylimääräistä muutoksenhakua koskevan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan tehdystä kantelusta tuomiovirheen perusteella poistaa muun muassa, jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut oikeudenkäyntivirhe, jonka havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen. Saman luvun 16 §:n mukaan mitä edellä tässä luvussa on säädetty lainvoiman saaneesta tuomiosta, on vastaavasti sovellettava, milloin kysymys on lainvoimaiseen tuomioon rinnastettavasta oikeudellisesta ratkaisusta.
8. 8. Syyttäjällä ei, kuten käräjäoikeus on ilmoittanutkin, ole ollut oikeutta valittaa sen päätöksestä hovioikeuteen, vaan muutosta on saanut hakea vasta pääasian yhteydessä. Hovioikeus on kuitenkin käsitellyt muutoksenhakemuksen tuomiovirhekanteluna. Asiassa on siten ratkaistava, onko syyttäjällä ollut oikeus saattaa käräjäoikeuden päätös kanteluteitse hovioikeuden tutkittavaksi.
9. 9. Tuomioistuimen prosessinjohtotoimista
10. 10. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen tehtävänä on valvoa, että asian käsittelyssä noudatetaan selvyyttä ja järjestystä. Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuimen tulee myös valvoa, että asia tulee asianmukaisesti käsitellyksi eikä asiaan sekoiteta mitään siihen kuulumatonta.
11. 11. Mainitussa lainkohdassa säännellään tuomioistuimen niin sanottua muodollista prosessinjohtoa oikeudenkäynnin ulkoisen kulun järjestämiseksi. Niin kuin sanotuista säännöksistä ilmenee, tuomioistuimen muodolliseen prosessinjohtoon kuuluvien toimenpiteiden tavoitteena on asian käsittelyn selvyys, järjestys ja tarkoituksenmukaisuus perusteellisen mutta samalla joutuisan menettelyn varmistamiseksi. Se, millaisia tuomioistuimen prosessinjohtotoimia yksittäistapauksessa vaaditaan sanottuihin tavoitteisiin pääsemiseksi, riippuu keskeisesti käsiteltävänä olevan asian laadusta ja laajuudesta. Edellä mainittu sääntely jättääkin tuomioistuimelle paljon harkintavaltaa sen arvioidessa, millaisia prosessinjohtotoimia asian käsittelyn tarkoituksenmukainen järjestäminen kulloinkin vaatii. Selvää on, että varsinkin laajassa, paljon oikeudenkäyntiaineistoa sisältävässä asiassa käsittelyn tarkoituksenmukainen ja selkeä eteneminen usein edellyttää, että tuomioistuin määrää todistelun vastaanottamisen aikataulusta ja tavasta yksityiskohtaisesti.
12. 12. Korkeimman oikeuden johtopäätökset
13. 13. Esillä olevassa tapauksessa käräjäoikeus on päätöksellään velvoittanut syyttäjän erottelemaan kirjalliset todisteensa muusta esitutkinta-aineistosta määräämällään tavalla uhalla, että niitä ei oteta huomioon. Asiaa koskevasta asiakirjavihkosta ilmenee, että kyseessä oleva asia on ollut laaja ja siinä on esitetty yhteensä 217 kirjallista todistetta.
14. 14. Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen prosessinjohtotoimenpiteet velvoittavat asianosaisia. Syyttäjän osalta tuomioistuimen prosessinjohtomääräysten noudattaminen on virkavelvollisuus. Syyttäjän on siten tullut noudattaa käräjäoikeuden päätöstä kirjallisten todisteiden esittämistavasta ilman sen tehosteeksi asetettua uhkaakin.
15. 15. Todisteiden vastaanottamistapaa koskevassa käräjäoikeuden päätöksessä on ollut kysymys asian käsittelyjärjestystä koskevasta valmistelevaa laatua olevasta toimenpiteestä eikä siten oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 16 §:ssä tarkoitetusta lainvoimaiseen tuomioon rinnastettavasta oikeudellisesta ratkaisusta. Sekä oikeuskäytännössä että oikeuskirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu, että tuomioistuimen prosessinjohtopäätöksiin ei saa hakea erikseen muutosta myöskään kanteluteitse, jollei sitä ole laissa nimenomaisesti sallittu. Tällaisesta tilanteesta ei nyt ole kysymys. Nyt käsiteltävänä oleva kysymys todisteiden esittämistapaa koskevan päätöksen kantelukelpoisuudesta ei myöskään asiallisesti rinnastu hovioikeuden mainitsemassa ennakkoratkaisussa KKO 2011:27 esillä olleeseen tilanteeseen, jossa asiakirjojen esittämisvelvollisuutta koskeneeseen tuomioistuimen ratkaisuun katsottiin voitavan hakea erikseen muutosta.
16. 16. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että käräjäoikeuden antama määräys kirjallisten todisteiden erottelemisesta on ollut asian jäsentyneen ja tarkoituksenmukaisen käsittelyn kannalta selvästi perusteltu asian laatu ja laajuus huomioon ottaen. Toisin kuin hovioikeus on katsonut, myöskään asian laatua, viivytyksettömän käsittelyn tarvetta tai rikosvastuun asianmukaista toteutumista koskevat näkökohdat eivät siten puolla sitä, että syyttäjän tulisi voida hakea erikseen muutosta käräjäoikeuden prosessinjohtopäätökseen.
17. 17. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden ei olisi tullut ottaa syyttäjän kantelua tutkittavakseen.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja kantelu jätetään tutkimatta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kati Hidén, Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Jukka Sippo ja Jorma Rudanko. Esittelijä Kirsi Kohonen.