16.8.2013

Asian tausta

A kaatui Tampereella 12.9.2004 kuljettaessaan moottoripyörää sateella kantatiellä 65. Tien päällyste oli uusittu 12.7.2004. Päällysteen sideaine oli noussut päällysteen pintaan onnettomuuden tapahtumapaikalla, eikä paikalla ollut ollut tien liukkaudesta varoittavia merkkejä. Tienpitäjä oli Tiehallinto (sittemmin Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, jäljempänä ELY-keskus). Keskinäinen Vakuutusyhtiö Fennia (jäljempänä vakuutusyhtiö) oli korvannut A:lle auto- ja kotivakuutusten perusteella 14 657,50 euroa esinevahingosta ja esittänyt vuonna 2005 takautumisoikeuden perusteella ELY-keskukselle tätä koskevan korvausvaatimuksen. Vakuutusyhtiö oli lisäksi vuodesta 2004 lähtien usean vuoden aikana maksanut A:lle korvauksia henkilövahingoista liikennevakuutuksen perusteella.

Kanne Pirkanmaan käräjäoikeudessa

Vakuutusyhtiö vaati, että ELY-keskus velvoitetaan suorittamaan yhtiön A:lle auto- ja kotivakuutusten perusteella maksaman määrän 14 657,50 euroa korkoineen sekä liikennevakuutuksen perusteella ensisijaisesti vakuutusyhtiön maksaman määrän 206 697,60 euroa korkoineen ja toissijaisesti 126 651,84 euroa korkoineen. Perusteinaan vakuutusyhtiö esitti, että vakuutussopimuslain ja liikennevakuutusehtojen perusteella sillä oli oikeus vaatia vakuutuksenottajalle suorittamansa vakuutuskorvaus takaisin kolmannelta henkilöltä, jos vahingonkorvausvelvollisuus perustui julkisyhteisön korvausvastuuseen. A:n vahinko oli aiheutunut yksin siitä, ettei ELY-keskuksen ylläpitämä tie ollut ollut liikennettä tyydyttävässä kunnossa. Ensisijaisesti vakuutusyhtiön takautumisoikeus oli syntynyt ja takautumisoikeuden vanhentuminen alkanut vasta, kun vakuutusyhtiö oli suorittanut vakuutuskorvaukset. Toissijaisesti saamisen kolmen vuoden vanhentumisaika oli alkanut aikaisintaan Korkeimman oikeuden ratkaisun 2008:113 antopäivästä eli 19.12.2008 lukien, koska vakuutuksenantajan takautumisoikeudesta ei ollut säädetty laissa, ja sen olemassaolo oli vahvistettu mainitussa ratkaisussa. Joka tapauksessa liikennevakuutuskorvaukseen perustuvan saamisen vanhentuminen voi koskea ainoastaan niitä korvauksia, jotka oli suoritettu 21.9.2006 tai aikaisemmin, koska tätä koskeva kanne oli tullut vireille 22.9.2009. Ennen tuota ajankohtaa maksettujen korvausten määrä oli 80 045,76 euroa.

Vastaus

ELY-keskus vastusti kannetta. Se lausui, että henkilövahinkoa koskevaan korvaukseen perustuva takautumisoikeus oli vanhentunut velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) mukaisessa yleisessä kolmen vuoden määräajassa. Sekä A että vakuutusyhtiö olivat saaneet tiedon vahingosta ja siitä vastuussa olevasta ennen 22.9.2006, ja kanne oli pantu vireille 22.9.2009. Oikeudellinen epävarmuus takautumisoikeudesta ei vapauttanut vakuutusyhtiötä vanhentumisen keskeyttämisestä. Tie oli joka tapauksessa ollut liikennettä tyydyttävässä kunnossa, ja vahinko oli aiheutunut pääasiassa A:n omasta tuottamuksesta. Sen vuoksi ELY-keskus ei ollut vastuussa myöskään muista kuin henkilövahinkoon perustuvista korvauksista.

Käräjäoikeuden tuomio 29.6.2010

Henkilövahinkokorvauksiin perustuvaa takautumisoikeutta koskevan vanhentumisväitteen osalta käräjäoikeus lausui, että vahingonkärsijältä vakuutusyhtiölle siirtynyttä oikeutta korvaukseen vahingonaiheuttajalta ei arvioitu liikennevakuutuslain 1 §:ssä tarkoitettuna lakisääteisenä eläkkeenä tai korvauksena, johon ei sovellettu vanhentumislakia. Sen sijaan vakuutuksenantajan mahdollista takautumisoikeutta tuli arvioida oikeutena henkilövahingosta johtuvaan vahingonkorvaukseen, joka vanhentui velan vanhentumisesta annetun lain mukaisesti. Vanhentuminen alkoi vanhentumislain 7 luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan siitä, kun vahingonkärsijä oli saanut tiedon tai hänen olisi pitänyt saada tieto vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Vahingonkorvausvaatimuksen osalta tämä edellytti, että vahingonkärsijällä oli ollut mahdollisuus saada riittävät tiedot korvausedellytyksistä eli aiheutuneesta vahingosta ja sen aiheuttajasta. Oikeudellinen epäselvyys ei voinut lykätä vanhentumisen alkamista, jos kantajalla oli ollut riittävät tiedot asian arvioimiseksi. Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että sekä A että vakuutusyhtiö olivat saaneet tiedon henkilövahingosta ja siitä vastuussa olevasta aikaisemmin kuin kolme vuotta ennen henkilövahinkoa koskevan kanteen vireille panoa. Tällä perusteella käräjäoikeus katsoi, että vakuutusyhtiön vaatimus oli henkilövahingon osalta vanhentunut.

Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että A:n ajaessa tiellä se ei ollut ollut liikennettä tyydyttävässä kunnossa ja että ELY-keskus oli tuottamuksellisesti aiheuttanut A:n vahingon. Näillä ja muilla tuomiossaan mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus velvoitti ELY-keskuksen suorittamaan vakuutusyhtiölle sen auto- ja kotivakuutusten perusteella maksaman määrän 14 657,50 euroa korkoineen mutta hylkäsi vakuutusyhtiön vaatimukset henkilövahinkojen korvaamisesta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Riitta Liisa Mattila.

Turun hovioikeuden tuomio 16.11.2011

Vakuutusyhtiö valitti hovioikeuteen ja vaati, että ELY-keskus velvoitetaan suorittamaan yhtiölle vaadittu korvaus myös henkilövahingoista. ELY-keskus valitti hovioikeuteen vaatien kanteen hylkäämistä kokonaisuudessaan. Hovioikeus toimittuaan pääkäsittelyn katsoi, ettei käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ollut aihetta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Maile Åkerberg, Matti Jalava ja Kai Kokko.

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on kaatunut 12.9.2004 kuljettaessaan moottoripyörää Tampereella kantatiellä 65. Hovioikeuden tältä osin lainvoimaisessa tuomiossa on katsottu, että ELY-keskus on tuottamuksensa perusteella vastuussa vahingosta. Vakuutusyhtiö on liikennevakuutuksen perusteella suorittanut vuodesta 2004 lähtien usean vuoden ajan A:lle korvauksia muun muassa henkilövahingoista. Lisäksi vakuutusyhtiö on suorittanut A:lle korvauksia esinevahingoista auto- ja kotivakuutusten perusteella ja esittänyt vuonna 2005 takautumisoikeuden perusteella ELY-keskukselle niitä koskevan korvausvaatimuksen. Riidatonta Korkeimmassa oikeudessa on, että vakuutusyhtiölle on suorittamiensa vakuutuskorvausten perusteella syntynyt takautumisoikeus ELY-keskusta kohtaan.

2. Vakuutusyhtiö on 22.9.2009 vireille panemallaan kanteella vaatinut sanotun takautumisoikeutensa nojalla ELY-keskusta suorittamaan yhtiölle sen A:lle vakuutuskorvauksina maksamat määrät. ELY-keskus on kiistänyt maksuvelvollisuutensa liikennevakuutuksesta maksettujen henkilövahinkokorvausten osalta sillä perusteella, että vakuutusyhtiön takautumisvaatimus oli tältä osin vanhentunut velan vanhentumisesta annetun lain (jäljempänä vanhentumislaki) 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti. Vakuutusyhtiö on puolestaan katsonut, että takautumisoikeutta koskeva vanhentumisaika alkoi vasta takautumisvaatimuksen esittämisestä ja että vaatimus joka tapauksessa vanhentui vanhentumislain 8 §:n mukaisesti, jos vanhentumislaki tuli asiassa sovellettavaksi. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet vakuutusyhtiön takautumisvaatimuksen henkilövahinkokorvausten osalta vanhentuneena.

3. Vakuutusyhtiön valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko vakuutusyhtiön liikennevakuutuksen perusteella maksamista henkilövahinkokorvauksista johtuvaan takautumisoikeuteen perustuva yhtiön saaminen ELY-keskukselta vanhentunut.

Sovellettavat säännökset

4. Vanhentumislaissa säädetään rahavelan ja muiden velvoitteiden vanhentumisesta (lain 1 §:n 1 momentti). Lain 1 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan lakia ei kuitenkaan sovelleta muun muassa lakisääteisen vakuutuksen perusteella suoritettavaan korvaukseen tai muuhun etuuteen. Liikennevakuutuslaki on tällainen lakisääteistä vakuutusta koskeva laki (HE 187/2002 vp s. 39). Lisäksi vanhentumislain 2 §:n 1 momentissa säädetään, että jos muussa laissa on vanhentumislaista poikkeavia erityissäännöksiä velan vanhentumisajasta tai muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta, noudatetaan niitä vanhentumislain sijasta.

5. Korkein oikeus toteaa, että liikennevakuutuslaissa tai vakuutussopimuslaissa ei ole säännöksiä vakuutuskorvauksen suorittamiseen perustuvan takautumissaatavan vanhentumisesta. Liikennevakuutuskorvaukseen perustuvaan takautumisoikeuteen nojautuvassa saamisessa vahingon aiheuttajalta ei myöskään ole kysymys vanhentumislain 1 §:n 2 momentin 3 kohdassa tarkoitetusta lakisääteisen vakuutuksen perusteella suoritettavasta korvauksesta vaan siitä, että vakuutetun oikeus vaatia vahingonkorvausta vahingon aiheuttajalta on liikennevakuutuskorvauksen maksamisen johdosta siirtynyt vakuutusyhtiölle. Näin ollen takautumisoikeus vanhentuu vanhentumislain mukaisesti.

6. Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmessa vuodessa lain 5 - 7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu (yleinen vanhentumisaika). Lain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Lainkohdassa säädetään vahingonkorvausvelvollisuuden vanhentumisen alkamisajankohdasta silloin, kun korvausvastuu ei perustu sopimusrikkomukseen (HE 187/2002 vp s. 48).

7. Vakuutusyhtiön tarkoittamassa vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa puolestaan säädetään, että jos kysymys on toistaiseksi myönnetystä tai ehdollisesti syntyvästä velasta taikka muusta velasta, jonka vanhentumisajan alkamisajankohta ei määräydy 5 - 7 §:n nojalla, velka vanhentuu kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Lainkohdan esitöissä (HE 187/2002 vp s. 52 - 53) on todettu, että tätä vanhentumisaikaa sovelletaan erinäisiin luottoihin, joiden eräpäivästä ei ole ennalta määrätty, sekä muun tyyppisiin velvoitteisiin kuin rahavelvoitteisiin, joiden eräpäivää ei ole sovittu tai joiden ei voida katsoa olevan vastikkeita (esimerkiksi työtä ja muuta toimintaa tarkoittavat positiiviset velvoitteet kuten vuokra- ja palvelusopimukset).

8. Korkein oikeus toteaa, että kanteessa vaaditun takautumissaamisen perusteena on vahingon kärsineeltä A:lta vakuutusyhtiölle siirtynyt oikeus vaatia vahingosta vastuussa olevalta ELY-keskukselta se korvausmäärä, jonka yhtiö on A:lle suorittanut. Liikennevakuutukseen perustuneen korvaussaamisen siirtymisestä A:lta vakuutusyhtiölle ei ole seurannut muutosta vahingon aiheuttajan ELY-keskuksen asemaan ja vastuuseen (KKO 2008:113 kohta 4). Vakuutuskorvauksen maksaminen, korvaussaamisen siirtyminen ja takautumisoikeuden syntyminen eivät ole perustaneet sopimussuhdetta vakuutusyhtiön ja ELY-keskuksen välille. Velan luonnetta ei ylipäätään muuta eikä velkaa tee ehdolliseksi se, että velkojataholla tapahtuu vaihdos. Takautumissaamisessa on siten kysymys vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetusta muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvasta korvaussaamisesta eikä vanhentumislain 8 §:ssä tarkoitetusta toistaiseksi myönnetystä tai ehdollisesti syntyneestä velasta. Kanteen perusteena oleva takautumissaamisen vanhentumista on sen vuoksi arvioitava vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan pohjalta.

Korkeimman oikeuden arviointi vanhentumisesta

9. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla vakuutusyhtiön vaatiman korvauksen vanhentumisaika on alkanut kulua siitä, kun A tai häneltä oikeutensa johtanut vakuutusyhtiö on saanut tietää tai sen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 187/2002 vp s. 48 - 49) on todettu, että kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voi esittää vaatimuksensa. Tämä edellyttää sitä, että vahingonkärsijällä on ollut mahdollisuus saada riittävät tiedot korvausedellytyksistä eli aiheutuneesta vahingosta ja sen aiheuttajasta. Laissa tarkoitettu tietämys voi edellyttää tietoa vahingon perustana olevista tapahtumista, aiheutuneesta vammasta, vauriosta tai muusta vahingosta ja sen merkityksestä, tapahtuman ja vahinkojen välisestä syy-yhteydestä sekä siitä tahosta, joka on oikeudellisessa vastuussa vahingosta. Samasta vahinkotapahtumasta voi aiheutua yhdellekin henkilölle useanlaisia vahinkoja. Eri vahinkoihin perustuvien vaatimusten vanhentumisaika arvioidaan itsenäisesti, jolloin niiden vanhentumisajat voivat alkaa eri ajankohdista.

10. Korkein oikeus toteaa, että vakuutusyhtiö on jo vuonna 2005 esittänyt ELY-keskukselle A:n esinevahinkoon perustuvan korvausvaatimuksen. Vakuutusyhtiö on näin ollen jo vuonna 2005 katsonut tienpitäjän olevan vastuussa liikennevahingosta ja siten myös A:n siinä kärsimistä vahingoista. Asiassa on lisäksi riidatonta, että vakuutusyhtiö on alkanut maksaa A:lle erilaisia korvauksia henkilövahinkojen perusteella aikaisemmin kuin kolme vuotta ennen henkilövahinkokorvauksiin perustuvan kanteen nostamista 22.9.2009. Vakuutusyhtiö on siten yli kolme vuotta ennen kanteen nostamista saanut ainakin yleisellä tasolla tiedon siitä, että A oli kärsinyt onnettomuudessa myös sellaisia henkilövahinkoja, jotka yhtiö on liikennevakuutuksen perusteella velvollinen korvaamaan.

11. Vakuutusyhtiö on vedonnut asiassa siihen, että A:n työkyvyttömyyden ja liikennevahingon välinen syy-yhteys oli selvinnyt vasta marraskuussa 2006, jolloin A:lle oli alettu maksaa työkyvyttömyyseläkettä. Korkein oikeus toteaa tämän johdosta, että asiassa on esitetty A:ta koskevat 28. ja 29.8.2006 päivätyt lääkärinlausunnot, jotka vakuutusyhtiö oli saanut tiedokseen yli kolme vuotta ennen henkilövahinkokorvauksiin perustuvan kanteen vireillepanoa. Niiden mukaan A oli tullut työkyvyttömäksi kysymyksessä olevan liikennetapaturman johdosta ja hänelle suositeltiin tapaturmaeläkettä toistaiseksi. Näin ollen vakuutusyhtiö on aikaisemmin kuin kolme vuotta ennen kanteensa nostamista tullut tai ainakin sen olisi pitänyt tulla tietoiseksi myös A:n henkilövahingoista, niiden vakavuudesta sekä syy-yhteydestä A:n työkyvyttömyyteen ja siten myös henkilövahinkoihin perustuvasta takautumisoikeudestaan ELY-keskukseen nähden.

12. Vielä vakuutusyhtiö on vedonnut siihen, että sen ELY-keskukselle vuonna 2005 esittämä korvausvaatimus vapaaehtoisten vakuutusten perusteella oli katkaissut saatavan vanhentumisen myös henkilövahinkojen osalta.

13. Korkein oikeus toteaa, että vanhentumislain 10 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan velan vanhentuminen katkeaa, kun velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. Pykälän 2 momentin mukaan velan vanhentumisen katkaiseminen edellyttää, että velka yksilöidään katkaisutoimessa. Jos kysymys on 7 §:ssä tarkoitetusta vahingonkorvauksesta tai hyvityksestä, velkojan tekemästä muistutuksesta on käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, jolleivät ne ole velallisen tiedossa. Lainkohdan esitöissä (HE 187/2002 vp s. 56 - 57) on todettu muun muassa, että velan yksilöinnin riittävyys ratkaistaan kussakin tapauksessa erikseen. Vaikuttavia seikkoja ovat muun muassa kyseisen velan selvyys samoin kuin se, onko osapuolten välillä useita velkasuhteita. Merkitystä voidaan antaa myös osapuolten asemalle niin, että ammattimaista luotonantoa tai perintää suorittavalta voidaan edellyttää tarkempaa yksilöintiä kuin yksityishenkilöltä. Velallisen kannalta on tarpeen, että hän voi velkojan ilmoituksen perusteella arvioida vaatimuksen oikeellisuutta, hankkia omia selvityksiään samoin kuin varautua myös maksuvelvollisuuden täyttämiseen. Korvausvelan tai muun hyvityksen vanhentumista katkaistessaan velkojan olisi siten ilmoitettava velan perusteena olevat tosiseikat sekä velan arvioitu määrä muistutushetkellä. Perusteesta on ilmoitettava teko, laiminlyönti, tapahtuma tai muu olosuhde, joka velkojan käsityksen mukaan aiheuttaa korvaus- tai hyvitysvastuun, sekä näin aiheutettu vahinko.

14. Korkein oikeus toteaa, että vanhentumislain 10 §:n 2 momentin mukainen korvausvelan vanhentumisen katkaiseminen on tehtävissä vapaamuotoisesti ilmoittamalla velalliselle korvausvastuun perustava seikka, aiheutettu vahinko ja korvauksen arvioitu määrä. Takautumisoikeuteen perustuvan velan vanhentuminen on siten mahdollista katkaista jo ennen kuin takautumisoikeuteen vetoava on tehnyt oman suorituksensa tai suorituksen määrä on lopullisesti tiedossa.

15. Vakuutusyhtiöllä on erityistä asiantuntemusta arvioida paitsi takautumisoikeutensa syntymistä myös sen vanhentumisen estävältä katkaisutoimelta edellytettäviä takautumissaamisensa yksilöintivaatimuksia. Niin kuin kohdassa 11 on todettu, vakuutusyhtiöllä on jo aikaisemmin kuin kolme vuotta ennen kanteensa vireille panoa ollut tai ainakin sillä olisi pitänyt olla riittävät tiedot myös A:n henkilövahinkoihin perustuvasta takautumisoikeudestaan. Sillä seikalla, että takautumisvaatimuksen määrä on henkilövahinkojen osalta ainakin osaksi täsmentynyt vasta myöhemmin, ei ole merkitystä arvioitaessa vanhentumisen alkamisajankohtaa tai vakuutusyhtiön velvollisuutta katkaista vanhentuminen myös henkilövahinkojen osalta. Vakuutusyhtiön vapaaehtoisten vakuutusten perusteella maksamiin korvauksiin liittyneessä, yhtiön vuonna 2005 esittämässä takautumisvaatimuksessa on ollut kysymys eri vakuutusten perusteella korvatuista eri vahingoista, korvauslajeista ja korvausaiheista, eikä niitä koskeva vaatimus ole katkaissut liikennevakuutuskorvauksiin perustuneen vakuutusyhtiön takautumisoikeuden vanhentumista. Vakuutusyhtiö ei muutoinkaan ole näyttänyt keskeyttäneensä liikennevakuutuksesta korvattaviin henkilövahinkoihin perustuvan takautumisoikeutensa vanhentumista ennen kanteen vireille tuloa 22.9.2009. Liikennevakuutuksesta korvattuihin henkilövahinkoihin perustuva vakuutusyhtiön takautumissaaminen ELY-keskukseen nähden on siten vanhentunut.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Jukka Sippo ja Jarmo Littunen. Esittelijä Risto Niemiluoto.