5.7.2013

Kanne Helsingin käräjäoikeudessa

Kanteessaan yhtiö vaati, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan sille vahingonkorvauksena autoveropäätökseen liittyvä arvonlisävero 2 488,20 euroa korkoineen.

Perusteinaan yhtiö esitti, että se oli tuonut ajoneuvon käytettynä Euroopan unionin toisesta jäsenvaltiosta. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin oli antanut Suomen valtiolle asiassa C-10/08 tuomion, jonka mukaan autoveron arvonlisävero on syrjivä ja ristiriidassa EY 90 artiklan 1 kohdan kanssa. Tuomioistuin totesi, että Suomen valtio oli ollut tietoinen virheellisestä menettelystä jo ns. Siilin-tuomion C-101/00 perusteella.

Vaikka autoverotusta oli uudistettu vuonna 2003, ei se edelleenkään ollut täyttänyt EY-lainsäädännön vaatimuksia. Autoverolakia olikin muutettu toistamiseen vuonna 2009 siten, ettei autoverolle enää kannettu arvonlisäveron suuruista veroa autoverotuksen yhteydessä.

Suomen valtion olisi tullut soveltaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tulkintaa jo tullin tekemässä autoveropäätöksessä vuonna 2003. Autoveropäätös oli perustunut yhteisöoikeuden kannalta väärään lain soveltamiseen ja päätöstä tehtäessä oli tapahtunut menettelyvirhe.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen päätös C-10/08 oli merkinnyt Helsingin hallinto-oikeuden 24.11.2005 tekemän päätöksen kumoamista arvonlisäveron osalta.

Valtion viranomaisten olisi ns. Siilin-tuomion jälkeen pitänyt tietää, että autoveron arvonlisäveroa ei saanut periä. Kun yhteisöoikeuden vastaista verotusta oli edelleen jatkettu, viranomaiset olivat syyllistyneet moitittavaan huolimattomuuteen, joka synnytti perusteen vaatia oikeudenvastaisesti perityn veron aiheuttamaa taloudellista vahinkoa korvattavaksi täysimääräisenä.

Yhtiö oli käyttänyt kohtuudella kaikkia oikeussuojakeinoja. Se ei ollut hakenut purkua korkeimmalta hallinto-oikeudelta, koska yhtiö oli pitänyt sen menestymistä varsin epätodennäköisenä. Korkein hallinto-oikeus olikin sittemmin hylännyt autoverolle suoritettavan arvonlisäveron osalta purkuhakemuksen (KHO 2010:45) ja katsonut, että oikeusvarmuuden periaate edellytti, ettei lainvoimaisia päätöksiä yleensä purettu.

Yhtiö ei ollut arvonlisäverovelvollinen, joten autoveron yhteydessä kannettua arvonlisäveroa ei ollut voitu vähentää arvonlisäverollisista hankinnoista.

Yhtiö oli tuonut maahan kaksi muutakin toisesta jäsenvaltiosta ostettua käytettyä ajoneuvoa, joiden osalta tulli oli palauttanut kokonaisuudessaan ei-arvonlisäverot (elv). Ratkaisujen autoveroasiassa tuli olla yhdenvertaisen kohtelun periaate huomioon ottaen samansisältöisiä.

Vastaus

Suomen valtio (valtio) vastusti kannetta ja vaati sen hylkäämistä.

Perusteinaan valtio esitti, että kantaja ei ollut hakenut verotuspäätökseen muutosta sillä perusteella, että se johtaisi vaikutukseltaan syrjivään verotukseen. Kantaja ei ollut myöskään hakenut tuomionpurkua. Sen vuoksi kantajan ei voitu katsoa käyttäneen vahingonkorvauslain 3 luvun 4 §:n edellyttämällä tavalla hyväkseen laillisia oikeussuojakeinojaan.

Autoverolle maksettavan arvonlisäveron perustamissopimuksen 90 artiklan (entinen 95 artikla) 1 kohdan vastaisuuden osalta Suomen valtio esitti, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuin oli todennut tuomiossaan C-101/00, että kyseinen artikla oli esteenä autoverosta suoritettavan veron kantamiselle siltä osin kuin toisesta jäsenvaltiosta tuodusta käytetystä ajoneuvosta tällaisena verona kannettava määrä ylitti kyseisessä jäsenvaltiossa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvän verosta jäljellä olevan määrän.

Korkein hallinto-oikeus oli yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisun perusteella tekemässään ratkaisussa (2002:85) katsonut, että käytettynä maahantuodusta autosta voitiin kantaa myös elv:iä, kunhan perittävä määrä vastasi kotimaassa jo rekisteröidyn auton arvossa jäljellä olevaa veroa. Kantajan asiassa ei ollut poikettu ennakkoratkaisuasiassa C-101/00 esitetystä kannasta, jonka mukaan elv:n kantaminen oli sallittua. Lähtökohdaksi tuli ottaa, että yhteisöjen tuomioistuin oli hyväksynyt elv:n kantamisen asiassa C-101/00.

Elv:n EU-oikeuden vastaisuus oli tullut uuteen valoon tuomion C-10/08 myötä, jossa oli katsottu, ettei Suomi ollut noudattanut perustamissopimuksen 90 artiklan 1 kohdan ja kuudennen arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se oli sallinut arvonlisäveronlain mukaisesti elv:n vähentämisen arvonlisäverosta.

Korkein hallinto-oikeus oli ennakkopäätöksessään KHO 2010:44 todennut, että asiassa C-10/08 annetusta tuomiosta ilmeni, että siinä todettua tulkintaa EU-oikeuden vastaisesta oikeustilasta Suomessa oli tullut soveltaa jo ennen tuomion antamista. Tästä EU-oikeuden sisältöä tiettyä taannehtivana ajanjaksona koskevasta kysymyksestä erillisenä oli kuitenkin pidettävä kysymystä siitä, missä laajuudessa EU-oikeuden vastaiset verot ja maksut oli palautettava sovellettaessa kansallisia menettelysääntöjä tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteen sekä oikeusvarmuusperiaatteen mukaisesti tulkittuina. Korkein hallinto-oikeus oli nimenomaisesti pohtinut asiassa C-10/08 annetun tuomion merkitystä purkukynnyksen näkökulmasta. Johtopäätöksenään se katsoi, että päätöksen purkamiseen ei ollut edellytyksiä siitä huolimatta, että päätöstä oli tuomion C-10/08 perusteella pidettävä EU-oikeuden vastaisena.

Jäsenvaltio saattoi olla korvausvastuussa EU-oikeuden rikkomisen nojalla vain poikkeustapauksissa, joissa kansallinen tuomioistuin oli rikkonut selvällä tavalla sovellettavaa oikeutta ja jättänyt noudattamatta yhteisöjen tuomioistuimen asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä.

Mahdollinen ristiriita kansallisen elv:n perimismenettelyn ja EU-oikeuden välillä oli tullut ilmeiseksi vasta 19.3.2008 annetulla tuomiolla C-10/08. Asiassa ei ollut esitetty mitään sellaista, minkä vuoksi olisi syytä tulkita valtion vahingonkorvausvastuun syntymisperusteen olevan käsillä taannehtivasti. Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaiset edellytykset valtion vahingonkorvausvastuulle eivät täyttyneet.

Valtiolla ei ollut autoverosta päätettäessä ollut riidattomasti kansalliseen oikeuteen eikä Euroopan yhteisöjen oikeuteen perustunutta toimivaltaa sivuuttaa autoverolain 5 §:ssä säädettyä veroa.

Yhdenvertainen kohtelu edellytti, että ettei lainvoimaisiin päätöksiin yleensä puututa. Kantajan ei voitu katsoa joutuneen huonompaan asemaan kuin ne ennen vuotta 2006 määrätystä elv:stä valittaneet, joiden valitukset olivat tulleet hylätyiksi säännönmukaisia muutoksenhakukeinoja käytettäessä.

C-10/08 tapauksen tuomiossa todettiin, että arvonlisäverovelvollinen maahantuoja ei saisi arvonlisäverotuksessa vähentää elv:iä. Kyseiselle ratkaisulle ei kuitenkaan ollut annettu nimenomaista taannehtivuutta. Yhdenvertaisesta kohtelusta Suomen valtio on lausunut, että KHO on ennakkoratkaisussaan 2010:44 todennut, ettei ennen vuotta 2006 määrättyä elv:iä koskevaa muutoksenhakutuomioistuimen päätöstä ollut purettava tuomion C-10/08 perusteella. Lainvoimaisiin tuomioihin ei lähtökohtaisesti puututtu.

Käräjäoikeuden tuomio 28.10.2010

Käräjäoikeus totesi, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä oli asetettu kolme perusedellytystä, joiden täyttyessä jäsenvaltiolla oli velvollisuus korvata yksityisille unionin oikeutta rikkomalla aiheuttamansa vahingot. Rikotun oikeusnormin tuli antaa oikeuksia yksityisille, rikkomisen tuli olla riittävän ilmeinen, vahingon ja rikkomisen välillä tuli olla välitön syy-yhteys. Arvioinnissa oli kiinnitettävä huomiota muun muassa rikotun oikeusnormin selkeyteen ja täsmällisyyteen sekä rikotussa oikeusnormissa kansalliselle viranomaiselle annetun harkintavallan laajuuteen.

Rikkomista voitiin pitää automaattisesti riittävän ilmeisenä, jos jäsenvaltio oli täysin jättänyt direktiivin täytäntöönpanematta määräajassa tai jatkanut rikkomista huolimatta jäsenyysvelvoitteiden laiminlyönnin toteavasta tuomiosta, ennakkoratkaisupyyntöä koskevasta tuomiosta tai asiaa koskevasta Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, jos niiden perusteella kyseistä toimintaa oli pidettävä yhteisön oikeuden rikkomisena.

Sovellettavaksi tulivat myös vahingonkorvauslain 3 luvun säännökset julkisyhteisön korvausvastuusta.

Autoveropäätös oli perustunut silloin voimassa olleeseen autoverolain 5 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan se, joka oli velvollinen suorittamaan autoveron, oli velvollinen suorittamaan myös autoverosta arvonlisäveroa. Kanteessa oli kysymys siitä, oliko nimenomaisista verolain säännöksistä ollut poikettava yhteisön oikeuden nojalla.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomiossa C-101/00 oli katsottu, että autoverosta perittävä arvonlisävero ei ollut arvonlisäverodirektiivissä tarkoitettu arvonlisävero eikä direktiivi estänyt sen perimistä. Autoveron arvonlisäveron eli elv:n ja autoveron yhteensopivuutta EY-oikeuden kanssa oli arvioitava samalla tavalla. Perustamissopimuksen EY 90 artiklan mukaan arvonlisäveroksi kutsuttua veroa saatiin periä vain se määrä, mitä vastaavaa veroa oli jäljellä kotimaassa jo rekisteröidyn auton arvossa. Siten myöskään elv:n periminen ei saanut johtaa syrjivään verotukseen.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen 19.3.2009 antamassa tuomiossa C-10/08 oli todettu, että pitäessään voimassa arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyn vähennysoikeuden Suomi oli rikkonut EY 90 artiklan ensimmäistä alakohtaa, koska määrä, joka tämän säännöksen nojalla kannettiin ei-arvonlisäverovelvollisen yksityishenkilön muusta jäsenvaltiosta tuomasta käytetystä ajoneuvosta, oli korkeampi kuin kansallisella alueella jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvästä verosta jäljellä olevaa määrää.

Tuomiosta C-10/08 kävi ilmi, että autoverolle kannettu arvonlisäveron suuruinen vero syrji vähennysoikeuden kautta muita kuin Suomeen autoja tuovia arvonlisäverovelvollisia maahantuojia. Tuomiossa oli todettu, että koska tätä oikeuskäytäntöä sovellettiin jo silloin, kun ennakkoratkaisu C-101/00 annettiin, Suomen valtio ei voinut esillä olevassa asiassa vedota objektiiviseen ja huomattavaan epäselvyyteen EY 90 artiklan 1 kohdan ulottuvuuden osalta.

Käräjäoikeuden tulkinnan mukaan tuomiossa C-10/08 todettua yhteisön oikeuden oikeuskäytäntöä oli tullut soveltaa jo tuomion C-101/00 perusteella ja siten myös silloin, kun yhtiön omistamaa autoa koskeva autoveropäätös oli 22.5.2003 tehty. Tuomiosta C-10/08 ei käynyt ilmi, että kyseessä olisi ollut autoveron arvonlisäveron syrjivyyden osalta tulkinnanmuutos. Tuomiossa ei ollut rajattu tuomion ajallisia vaikutuksia. Tuomion C-10/08 jälkeen autoveron arvonlisäveroa koskeva autoverolain 5 §:n 1 momentti oli jouduttu kumoamaan.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi, että kanteessa tarkoitettu autoveropäätös oli rikkonut riittävän ilmeisellä tavalla yhteisön oikeutta, mikä oikeutti yhtiön vahingonkorvaukseen. Samoilla perusteilla vahingonkorvauksen tuomitsemiselle oli olemassa myös vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä mainitut edellytykset.

Käräjäoikeus velvoitti valtion korvaamaan yhtiölle 2 488,20 euroa korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kari Santanen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 22.12.2011

Valtio valitti hovioikeuteen ja vaati, että kanne hylätään. Yhtiö vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Hovioikeus totesi, että jäsenvaltion vahingonkorvausvastuu toteutettiin kansallisissa tuomioistuimissa noudattaen kansallista vahingonkorvausoikeutta ja kansallisia menettelymääräyksiä. EY:n oikeudella oli etusija sen kanssa ristiriidassa olevaan kansalliseen oikeuteen nähden. Kansallista oikeutta oli tämän vuoksi pyrittävä tulkitsemaan yhteisön oikeuden mukaisesti. Ellei tulkinnalla päästy yhteisön oikeuden edellyttämään lopputulokseen, saattoi yhteisön oikeus johtaa siihen, että ristiriitainen kansallinen normi oli jätettävä soveltamatta.

Jäsenvaltion korvausvastuu unionin oikeuden rikkomisesta oli muotoutunut periaatteeksi pääosin oikeuskäytännön kautta. Jäsenvaltio oli asetettu korvausvastuulliseksi riippumatta siitä, mikä jäsenvaltion toimielin oli toiminnallaan tai laiminlyönnillään jättänyt noudattamatta valtion jäsenyysvelvoitetta (asia C-224/01 Köbler, tuomio 30.9.2003).

Vahingonkorvauslain 3 luvun 5 §:ssä oli rajoitettu oikeutta kanneteitse hakea vahingonkorvausta tiettyjen valtion elinten päätöksestä aiheutuneesta vahingosta. Kohta oli ristiriidassa Euroopan unionin oikeuskäytännössä muotoutuneen periaatteen kanssa, että jäsenvaltion korvausvastuuta oli katsottu sovellettavan riippumatta siitä, mikä jäsenvaltion toimielin oli jättänyt noudattamatta jäsenyysvelvoitetta. Koska kysymyksessä olevalle vahingonkorvauslain kohdalle ei voitu antaa unionin oikeuden mukaista tulkintaa, unionin oikeus syrjäytti vahingonkorvauslain 3 luvun 5 §:n. Sitä vastoin vahingonkorvauslain 5 luvun 1 § ei ollut ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, kun yhtiön kanteessa esitetty vahinko liittyi säännöksessä tarkoitetulla tavalla julkisen vallan käyttöön.

Vaikka valtio oli pyrkinyt noudattamaan EY-tuomioistuimen ratkaisua C-101/00, verotuksen lopputulos oli ollut syrjivä niille, jotka eivät olleet voineet vähentää autoverolle määrättyä arvonlisäveroa verotuksessaan. Tätä osoitti EY-tuomioistuimen tuomio C-10/08, eikä tuossa tuomiossa kyseessä olevan verotuksen ajallisia vaikutuksia ollut rajoitettu.

Syrjivä verojärjestelmä oli ollut Suomessa voimassa varsin kauan. Näissä olosuhteissa ei vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla ollut valtion sisäisen lainsäädännön osalta ryhdytty asianmukaisiin ja kohtuudella edellytettäviin lainsäädäntötoimiin säännösten saattamiseksi unionin oikeuden mukaiseksi tai edes riittäviin toimiin syrjivyydestä aiheutuvien vahinkojen hyvittämiseksi. Näistä laiminlyönneistä kantoi vastuun valtio unionin jäsenvaltiona. Näin ollen vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentti ei kansallisesti sovellettuna säännöksenä rajoittanut käsillä olevassa tapauksessa yhtiön korvausoikeutta.

Valtion korvausvastuun puolesta puhui unionin oikeuden rikkomisen kesto ja sen ilmeinen selvyys, kun menettelyä oli jatkettu EY:n tuomiosta C-10/00 huolimatta. Menettely ei myöskään ollut sellainen, ettei se olisi missään olosuhteissa ollut syrjivä. Sen sijaan se oli asettanut ei-arvonlisäverovelvolliset henkilöt eri asemaan arvonlisäverovelvollisten toimijoiden kanssa. Verojärjestelmä oli ollut syrjivä arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohdan voimaantulosta 1.1.1995 aina sen lakkauttamiseen 31.3.2009 saakka.

Suomen valtio oli rikkonut Euroopan unionin oikeutta ja oli siten menettelyllään aiheuttanut yhtiölle vahinkoa. Vahinko oli ilmennyt siten, että yhtiö ei ollut voinut vähentää arvonlisäverosta kyseisestä ajoneuvoverosta kannettua autoveron arvonlisäveroa, koska yhtiö ei ollut ollut arvonlisäverovelvollinen. Yhtiölle oli aiheutunut veron suuruinen vahinko, joka oli ollut syy-yhteydessä jäsenvaltion menettelyyn.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota pääasian osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Monika Kuhlefelt, Jukka Kontio ja Tuula Myllykangas. Esittelijä Klaus Kekki.

Käsittelyratkaisut

Ennakkoratkaisupyyntö

1. Tullihallitus on valituksessaan katsonut, että asiassa tulisi pyytää ennakkoratkaisu Euroopan unionin tuomioistuimelta. Korkein oikeus toteaa, että siltä osin kuin asiassa tulee sovellettavaksi unionin oikeus, asia on ratkaistavissa jo olemassa olevan oikeuskäytännön perusteella. Kysymys on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä kehittyneiden jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun edellytysten soveltamisesta tämän tapauksen olosuhteissa. Vaatimus ennakkoratkaisun pyytämisestä hylätään.

Väliintulo

2. A:n myötäpuolineen tekemä väliintulovaatimus on rajattu koskemaan vain kysymystä ennakkoratkaisupyynnön tekemisestä unionin tuomioistuimelle ja mahdollisen kysymyksen muotoilua.

3. Edellä on päädytty katsomaan, ettei asiaan liity sellaista unionin oikeuden tulkinnanvaraisuutta, että asiassa tulisi pyytää ennakkoratkaisu. Väliintulovaatimuksille ei ole oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 8 §:ssä tarkoitettua perustetta. Väliintulovaatimus hylätään.

Oikeudenkäyntiväitteet

Toimivalta

4. Tullihallitus on valituksessaan ensisijaisesti vaatinut, että yhtiön kanne jätetään väärässä tuomioistuimessa nostettuna tutkimatta. Tullihallituksen mukaan kanne koskee vaatimusta julkisoikeudellisen autoverolle kannetun ei-arvonlisäveron (elv) palauttamisesta sen johdosta, että se olisi määrätty ja peritty virheellisin perustein. Kyse on hallintoriita-asiasta.

5. Korkein oikeus toteaa, että yhtiön on vaatinut korvausta vahingostaan muun muassa sillä perusteella, että Suomen valtio on moitittavalla huolimattomuudella rikkonut unionin oikeutta.

6. Asiassa tulee kanteen perusteella arvioitavaksi unionin jäsenvaltion unionin oikeuden rikkomisesta johtuva vahingonkorvausvastuu, jonka täyttymisen edellytykset perustuvat unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Vastuun toteuttamisen oikeussuojakeinoista ei ole jäsenvaltioita velvoittavasti määrätty unionin perussopimuksissa eikä säädetty unionin lainsäädännössä. Tuomion perusteluista jäljempänä ilmenevällä tavalla tämä vastuu tulee toteuttaa ensisijaisesti kansallisen sääntelyn varassa.

7. Rikkomusvastuuta koskeva kansallinen yleislaki on vahingonkorvauslaki, joka sisältää säännökset myös julkisyhteisön korvausvastuusta ja jossa tarkoitetut kanteet vakiintuneesti käsitellään yleisissä tuomioistuimissa. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä myös julkisyhteisöön kohdistetut perus- ja ihmisoikeusloukkauksiin perustuvat vahingonkorvauskanteet on käsitelty yleisessä tuomioistuimessa (ks. KKO 2008:10, 2011:38, 2012:81 ja 2013:52).

8. Edellä mainituin perustein ja unionin oikeuden vastaavuusperiaate huomioon ottaen kantaja on perustellusti voinut lähteä siitä, että myös unionin oikeuden rikkomiseen perustuvat vahingonkorvausvaatimukset valtiota vastaan käsitellään samassa menettelyssä kuin samankaltaiset kansallisten normien rikkomiseen perustuvat vahingonkorvauskanteet julkisyhteisöä vastaan.

9. Korkein hallinto-oikeus on ratkaisussaan KHO 2012:104 katsonut, että unionin oikeuden rikkomiseen perustuva, jäsenvaltion korvausvelvollisuutta koskeva asia voitiin ratkaista hallintoriita-asiana hallintolainkäytön järjestyksessä, kun kysymystä toimivaltaisesta tuomioistuimesta ei ollut oikeuskäytännössä vakiintuneesti ja yksiselitteisesti katsottavalla tavalla ratkaistu eikä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä johtunut, että asia olisi käsiteltävä nimenomaan vahingonkorvauslain mukaisesti.

10. Korkein oikeus katsoo, että kantajan perustaessa kanteensa unionin oikeuden rikkomiseen ja valtion moitittavaan huolimattomuuteen sekä vaatiessa valtiolta vahingonkorvausta yleinen tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään kanteen. Näin ollen vaatimus kanteen tutkimatta jättämisestä sillä perusteella, että se on nostettu väärässä tuomioistuimessa, hylätään.

Oikeusvoimavaikutus

11. Valtio on vaatinut kanteen tutkimatta jättämistä myös korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen oikeusvoimavaikutuksen perusteella. Korkein hallinto-oikeus oli päätöksellään hylännyt yhtiön valituslupahakemuksen verotusasiassa, joka oli näin tullut lainvoimaiseksi.

12. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden rikkomiseen perustuvan, jäsenvaltioon kohdistetun vahingonkorvauskanteen tulee olla mahdollinen myös tilanteissa, joissa vahinko on aiheutunut asiaa viimeisenä oikeusasteena käsitelleen tuomioistuimen päätöksestä. Lopullisen päätöksen oikeusvoima on tärkeä periaate, joka ei kuitenkaan estä vahingonkorvausvastuuta tällaisen päätöksen perusteella (asia C-224/01, Köbler, tuomio 30.9.2003, kohdat 36 - 40).

13. Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen ratkaisun pysyvyyttä ja jäsenvaltion vahingonkorvausvelvollisuutta arvioidaan erilaisten kriteereiden mukaan. Myöskään asianosaiset näissä asioissa eivät välttämättä ole samat. Kysymys ei näin ollen ole samasta asiasta. Siten vaatimus kanteen tutkimatta jättämisestä hylätään myös tällä perusteella.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian taustaa

14. Asiassa tarkasteltavana olevana ajankohtana voimassa olleen autoverolain 5 §:n 1 momentin (266/2003) mukaan se, joka oli velvollinen suorittamaan autoveron, oli velvollinen suorittamaan myös autoverosta arvonlisäveroa (elv) sen määräisenä kuin arvonlisäverolaissa (1501/1993) säädettiin. Arvonlisäverolain tuolloin voimassa olleen 102 §:n 1 momentin 4 kohdan (1483/1994, 1767/1995) mukaan verovelvollinen sai vähentää verollista liiketoimintaa varten autoverosta autoverolain mukaan suoritetun arvonlisäveron (elv).

15. Yhtiö on 22.5.2003 tuonut Belgiasta Suomeen käytetyn henkilöauton, josta tulli on määrännyt maksettavaksi sekä autoveroa että autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). Verotuspäätös on saanut lainvoiman 20.3.2007 korkeimman hallinto-oikeuden hylättyä yhtiön valituslupahakemuksen asiassa.

16. Unionin tuomioistuin on tuomiossaan 19.3.2009 katsonut, että Suomi ei ollut noudattanut perustamissopimuksen 90 artiklan 1 kohdan eikä kuudennen arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan 1 ja 2 kohdan, joiden sisältö toistetaan yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä annetun neuvoston direktiivin 167 ja 168 artiklassa, mukaisia velvoitteitaan, koska se oli sallinut, että autoverolle suoritettava vero voitiin arvonlisäverolain mukaisesti vähentää arvonlisäverosta (asia C-10/08, komissio v. Suomi, tuomio 19.3.2009).

17. Yhtiö on 5.5.2009 vireille panemassaan kanteessa vaatinut, että valtio velvoitetaan suorittamaan sille vahingonkorvauksena autoveropäätökseen liittyneen arvonlisänveron määrän. Alemmat oikeudet ovat velvoittaneet valtion suorittamaan yhtiölle vaaditut korvaukset unionin oikeutta rikkomalla aiheutettuna vahinkona.

18. Käräjäoikeus on todennut unionin tuomioistuimen asiassa C-101/00 (Siilin) antamasta tuomiosta ilmenevän, ettei elv:n periminen saanut johtaa syrjivään verotukseen, ja tuomiosta C-10/08, että elv syrji vähennysoikeuden kautta muita kuin arvonlisäverovelvollisia maahantuojia. Kanteessa tarkoitettu ja lainvoimaiseksi jäänyt tullin autoveropäätös rikkoi riittävän ilmeisellä tavalla unionin oikeutta.

19. Hovioikeus on lausunut, että korvausvastuun puolesta puhui unionin oikeuden rikkomisen kesto ja sen ilmeinen selvyys. Menettelyä oli jatkettu unionin tuomioistuimen asiassa C-101/00 (Siilin) 19.9.2002 antamasta tuomiosta huolimatta. Menettely ei myöskään rakenteeltaan ollut ollut sellainen, ettei se olisi missään olosuhteissa ollut syrjivä. Verojärjestelmä oli ollut syrjivä arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohdan voimaantulosta 1.1.1995 aina sen lakkauttamiseen 31.3.2009 saakka.

20. Valtio on valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa vedonnut siihen, ettei unionin oikeuden rikkominen ollut riittävän ilmeistä, sekä siihen, että toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia oli noudatettu. Lisäksi valtio on vedonnut siihen, että hovioikeus oli virheellisesti syrjäyttänyt asiassa vahingonkorvauslain 3 luvun 5 §:n kannerajoitussäännöksen.

Jäsenvaltion vahingonkorvausvastuu ja sen edellytykset Euroopan unionin oikeudessa

21. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on vakiintunut periaate, jonka mukaan jäsenvaltion on korvattava unionin oikeuden rikkomisella yksityisille aiheutetut vahingot osana perustamissopimuksella luotua järjestelmää (ks. asia C-224/01 Köbler, kohta 30 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö). Jäsenvaltion korvausvastuun syntymisen edellytyksenä on ensinnä, että rikotun oikeusnormin tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille, toiseksi, että rikkominen on riittävän ilmeistä ja kolmanneksi, että aiheutunut vahinko on välittömässä syy-yhteydessä jäsenvaltion rikkomukseen. Nämä edellytykset ovat välttämättömiä ja riittäviä edellytyksiä, jotta yksityisille syntyy suoraan unionin oikeuteen perustuva oikeus vahingonkorvaukseen. Jäsenvaltion vastuu voi syntyä myös väljempien kansallisten edellytysten perusteella (esim. asia C-224/01, Köbler, kohdat 51 ja 57).

22. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on katsottu, että vahingonkorvausvastuun edellytyksenä olevaa rikkomuksen ilmeisyyttä arvioitaessa voidaan kiinnittää huomiota muun muassa rikotun oikeusnormin selkeyteen ja täsmällisyyteen, rikotussa normissa annetun harkintavallan laajuuteen, rikkomuksen tahallisuuteen tai tahattomuuteen, mahdollisen oikeudellisen erehdyksen anteeksiannettavuuteen, yhteisön toimielimen toiminnan vaikutukseen kansalliseen rikkomukseen ja ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden laiminlyöntiin (esim. asia C-224/01, Köbler, kohta 55). Ratkaiseva peruste unionin oikeuden rikkomisen luokittelemiseksi riittävän ilmeiseksi on jäsenvaltion harkintavallalle asetettujen rajojen selvä ja vakava ylittäminen (yhdistetyt asiat C-46/93 ja C-48/93, Brasserie du pêcheur ja Factortame, tuomio 5.3.1996, kohta 55, ja asia C-127/95, Norbrook Laboratories, tuomio 2.4.1998, kohta 109).

23. Unionin oikeuden rikkomista on pidetty riittävän ilmeisenä ainakin, jos sitä on jatkettu huolimatta ennakkoratkaisupyyntöä koskevasta tuomiosta tai asiaa koskevasta unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä (yhdistetyt asiat C-46/93 ja C-48/93, Brasserie du pêcheur ja Factortame, kohta 57).

24. Jäsenvaltioiden korvausvastuun periaatetta sovelletaan kaikkiin tapauksiin, joissa jäsenvaltio on rikkonut unionin oikeutta, riippumatta siitä, mikä jäsenvaltion toimielin on toiminnallaan tai laiminlyönnillään jättänyt noudattamatta jäsenyysvelvoitteita (yhdistetyt asiat C-46/93 ja C-48/93, Brasserie du pêcheur ja Factortame, kohta 32).

25. Ylimmän oikeusasteen kansallisen tuomioistuimen päätöksestä johtuvan valtion mahdollisen vastuun osoittamiseksi on syytä ottaa huomioon tuomioistuintoiminnan erityinen luonne sekä oikeutetut oikeusvarmuuden vaatimukset. Jäsenvaltio voi olla vastuussa siitä, että tällaisella päätöksellä rikotaan unionin oikeutta, ainoastaan siinä poikkeustapauksessa, että tuomioistuin on selvällä tavalla rikkonut sovellettavaa oikeutta (asia C-224/01, Köbler, kohta 53).

26. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä ei ole pidetty poissuljettuna, että kansallisessa oikeudessa täsmennetään kriteereitä, joiden on täytyttävä, jotta valtiolle voi syntyä vastuu kansallisen ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen syyksi luettavasta unionin oikeuden rikkomisesta. Tällöinkään ei kansallisesti voida missään tapauksessa asettaa vaatimuksia, jotka ovat vahingonkärsijän kannalta ankarampia kuin unionin oikeudessa asetetut valtion korvausvastuun edellytykset (asia C-173/03, Traghetti del Mediterraneo, tuomio 13.6.2006, kohta 44).

Jäsenvaltion korvausvastuun toteuttaminen

27. Unionin oikeuskäytännössä muotoutuneet korvausvastuun edellytykset koskevat vain jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun vastuuperustetta. Muilta osin valtion vahingonkorvausvastuun toteuttaminen jää kansallisen lainsäädännön varaan. Kansallinen lainsäädäntö unionin oikeuteen perustuvan vastuun toteuttamiseksi ei kuitenkaan saa olla epäedullisempi kuin samankaltaisissa jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvissa vahinkojen korvaamisessa (vastaavuusperiaate). Kansallisilla säännöksillä ei myöskään saa tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate) (yhdistetyt asiat C-6/90 ja C-9/90, Francovich ym., tuomio 19.11.1991, kohdat 41 - 43; yhdistetyt asiat C-46/93 ja C-48/93, Brasserie du pêcheur ja Factortame, kohta 67 sekä asia C-118/08 Transportes Urbanos, tuomio 16.1.2010, kohta 31 oikeuskäytäntöviittauksineen).

28. Unionin oikeuteen perustuva jäsenvaltion vahingonkorvausvastuu toteutetaan kansallisen oikeuden mukaisin oikeussuojakeinoin. Kansallinen rikkomusvastuuta koskeva yleislaki on vahingonkorvauslaki, jossa säädetään myös julkisyhteisön korvausvastuusta julkisen vallan käytöstä aiheutuneen vahingon korvaamiseksi. Edellä kuvatun vastaavuusperiaatteen mukaisesti unionin oikeuden rikkomiseen perustuvaa julkisyhteisön korvausvastuuta tulee arvioida samankaltaisia kansallisia korvausasioita koskevien säännösten pohjalta. Asiassa on siten sovellettava vahingonkorvauslakia siltä osin kuin unionin oikeudesta ei johdu muuta.

29. Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Tämä vastuu yhteisöllä on kuitenkin vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

30. Unionin tuomioistuin on katsonut, että kansallisessa sääntelyssä ei voida edellyttää, että velvoitteensa laiminlyönyt valtioelin on toiminut tahallisesti tai tuottamuksellisesti, jotta oikeus vahingonkorvaukseen syntyisi. Tällöin edellytykset olisivat ankarammat kuin yhteisön oikeuden mukainen riittävän ilmeisen rikkomisen edellytys (yhdistetyt asiat C-46/93 ja C-48/93, Brasserie du pêcheur ja Factortame, kohta 80). Vahingonkorvauslain mainittu säännös on korvausvastuun edellytyksiä ankaroittavana näin ollen sivuutettava unionin oikeuteen perustuvaa korvausvastuuta arvioitaessa.

31. Vahingonkorvauslain 3 luvun 5 §:n mukaan kannetta valtioneuvoston, ministeriön, valtioneuvoston kanslian, tuomioistuimen tai tuomarin päätöksestä aiheutuneen vahingon korvaamisesta ei saa nostaa, ellei päätöstä ole muutettu tai kumottu taikka ellei virheen tehnyttä ole todettu syylliseksi virkarikokseen tai velvoitettu korvaamaan vahinkoa. Milloin hallintoviranomaisen päätökseen on haettu muutosta valtioneuvostolta, korkeimmalta hallinto-oikeudelta tai virkaylioikeudelta, päätöksestä aiheutuneen vahingon korvaamisesta ei saa nostaa kannetta siltä osin kuin päätös on jätetty pysyväksi.

32. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä on katsottu, ettei unionin oikeuden vastaista ole sellaisen kansallisen lainsäädännön soveltaminen, jonka mukaan yksityinen oikeussubjekti ei voi saada korvausta vahingosta, jos hän on huolimattomuuttaan laiminlyönyt oikeussuojakeinoihin turvautumisen vahingon ehkäisemiseksi. Tällöin edellytyksenä kuitenkin on, että tämän oikeussuojakeinon käyttäminen on vahinkoa kärsineen henkilön kannalta kohtuullista (asia C-445/06, Danske Slagterier, tuomio 24.3.2009, kohta 69). Näin ollen unionin oikeus ei yleensä estä soveltamasta kansallista säännöstä, jonka mukaan vahingonkärsijältä edellytetään, että tämä hakee muutosta unionin oikeuden vastaiseksi katsomaansa ratkaisuun.

33. Unionin oikeuden periaatetta, jonka mukaan jäsenvaltiot ovat velvollisia korvaamaan niiden syyksi luettavalla yhteisön oikeuden rikkomisella yksityisille aiheutetut vahingot, sovelletaan myös silloin, kun kyseinen rikkominen johtuu asiaa ylimpänä oikeusasteena käsittelevän tuomioistuimen päätöksestä (asia C-224/01, Köbler, kohdat 39 - 40 ja 59). Koska vahingonkorvauslain 3 luvun 5 § tekisi korvauksen saamisen mahdottomaksi, kun kyse on asiaa ylimpänä oikeusasteena käsitelleen tuomioistuimen unionin oikeuden vastaisesta päätöksestä, asettaa säännös unionin oikeutta ankaramman lisäedellytyksen, joka on sivuutettava. Kanteen nostamiselle ei siten ole ollut estettä.

Verotusta koskeva unionin oikeus

34. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 110 artiklan (aiemmin Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 95 artikla, josta muutettuna tuli 90 artikla) 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot eivät saa määrätä muiden jäsenvaltioiden tuotteille minkäänlaisia korkeampia välittömiä tai välillisiä sisäisiä maksuja kuin ne välittömästi tai välillisesti määräävät samanlaisille kotimaisille tuotteille. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sanotulla sopimusmääräyksellä on välitön vaikutus ja siinä perustetaan yksityisille oikeuksia, joita kansallisten tuomioistuinten on suojeltava (asia C-57/65, Lütticke, tuomio 16.6.1966).

35. Kuudennen arvonlisäverodirektiivin (77/388/ETY) 17 artiklan 1 kohdan mukaan arvonlisäverotukseen liittyvä vähennysoikeus syntyi, kun vähennyskelpoista veroa koskeva verosaatava syntyi. Jos tavarat ja palvelut käytettiin verovelvollisen arvonlisäverollisiin liiketoimiin, verovelvollisella oli saman artiklan 2 kohdan mukaan oikeus vähentää siitä verosta, jonka maksamiseen hän oli velvollinen, muun muassa arvonlisävero, joka oli maksettava tai maksettu maahantuoduista tavaroista.

Elv:iä koskevat tuomioistuinten ratkaisut ja lainsäädännön muutokset

36. Korkein hallinto-oikeus teki sen ratkaistavana olleessa asiassa Siilin vastaan Tullihallitus 15.3.2000 unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön, jossa muun ohella pyydettiin vastausta siihen, oliko autoverosta suoritettava arvonlisäveroksi kutsuttu vero (elv) kuudennessa arvonlisäverodirektiivissä tarkoitettu arvonlisävero ja oliko tämä vero yhteensopiva tämän direktiivin 33 artiklan sekä perustamissopimuksen 95 artiklan ensimmäisen kohdan kanssa.

37. Unionin tuomioistuin lausui tuomiossaan C-101/00 muun ohella, että elv ei ollut kuudennessa arvonlisäverodirektiivissä tarkoitettu arvonlisävero, ja että se oli yhteensopiva saman direktiivin 33 artiklan kanssa. Perustamissopimuksen 95 artiklan ensimmäinen kohta oli kuitenkin esteenä tällaisen veron kantamiselle siltä osin kuin toisesta jäsenvaltiosta tuodusta käytetystä ajoneuvosta tällaisena verona kannettava määrä ylitti kyseisessä jäsenvaltiossa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvän verosta jäljellä olevan määrän (asia C-101/00, tulliasiamies ja Siilin, tuomio 19.9.2002, kohdat 108 - 117).

38. Korkein hallinto-oikeus katsoi ennakkoratkaisun saatuaan päätöksessään 16.12.2002 (KHO 2002:85), että Siilinin tuomasta autosta voitiin kantaa myös autoverolle lasketuksi arvonlisäveroksi kutsuttua veroa (elv). Kannetun veron määrän syrjimättömyys oli varmistettava samalla tavoin kuin päätöksessä oli autoveron suhteen lausuttu, jolloin elv:iä saatiin periä vain se määrä, mitä vastaavaa veroa oli jäljellä samanlaisen kotimaassa jo rekisteröidyn auton arvossa.

39. Unionin tuomioistuin antoi 29.4.2004 tuomion asiassa, jossa oli kysymys Saksasta Itävaltaan tuodulle autolle määrätyn normikulutusveron korotuksen syrjivyydestä. Tuomiossa todettiin, että yleensä 20 prosentin korotus lasketaan ainoastaan maahantuoduista käytetyistä autoista perittävän perusveron perusteella, ja sitä sovelletaan ainoastaan poikkeuksellisesti täysin kotimaisia toimia koskevaan perusveroon. Mikäli 20 prosentin korotuksella pyrittiin estämään väitettyä kilpailun vääristymistä, oli huomattava, että vero, jonka tarkoituksena on poistaa maahantuotavien tuotteiden kilpailuetu kotimaisiin tuotteisiin nähden, on selvästi EY 90 artiklan vastainen. Näin ollen oli 90 artiklan vastaista ja syrjivää, että yksityishenkilön tuodessa maahan toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevan käytetyn auton normikulutusverosta peritään 20 prosentin korotus (asia C-387/01, Weigel, tuomio 29.4.2004, kohdat 87 - 89).

40. Autoveron määräytymistä koskevia säännöksiä muutettiin lailla 266/2003. Elv:n perimistä koskevaa autoverolain 5 §:n 1 momenttia ja vähennysoikeutta koskevaa arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohtaa ei kuitenkaan tässä yhteydessä muutettu muulla tavoin kuin sisällyttämällä ensiksi mainittuun momenttiin taulukko elv:n veroprosenteista niitä tilanteita varten, kun ajoneuvo oli otettu käyttöön ennen arvonlisäverolain voimaantuloa.

41. Euroopan komissio totesi Suomen hallitukselle antamissaan, 19.12.2005 päivätyssä täydentävässä virallisessa huomautuksessa ja 4.7.2006 päivätyssä perustellussa lausunnossa, että arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohta oli syrjivänä EY 90 artiklan ensimmäisen kohdan ja myös kuudennen arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan vastainen.

42. Korkein hallinto-oikeus katsoi 12.12.2006 antamassaan päätöksessä (KHO 2006:95), että asiassa C-387/01 (Weigel) annettu tuomio koski erilaista asiaa eikä sen perusteella voitu päätellä, että unionin tuomioistuin olisi muuttanut kantaansa verrattuna asiassa C-101/00 (Siilin) annettuun tuomioon. Asiassa ei ollut myöskään merkitystä Euroopan komission Suomen hallitukselle antamalla perustellulla lausunnolla. Näillä perusteilla korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei uuden ennakkoratkaisun pyytäminen unionin tuomioistuimelta oikeudesta kantaa autoverosta suoritettavaa arvonlisäveroa ollut tarpeen.

43. Asia on tullut uudelleen unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi komission 4.1.2008 Suomea vastaan nostaman rikkomuskanteen johdosta. Tuomioistuin katsoi 19.3.2009 antamassaan tuomiossa, että pitäessään voimassa arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyn vähennysoikeuden Suomi on rikkonut perustamissopimuksen 90 artiklan ensimmäistä alakohtaa, koska määrä, joka tämän säännöksen nojalla kannetaan ei-arvonlisäverovelvollisen yksityishenkilön muusta jäsenvaltiosta tuomasta käytetystä ajoneuvosta, on korkeampi kuin kansallisella alueella jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvästä verosta jäljellä oleva määrä. Tuomioistuin totesi lisäksi vastauksena Suomen vaatimukseen tuomion ajallisten vaikutusten rajoittamisesta, että kyseistä oikeuskäytäntöä oli sovellettu jo silloin, kun asiassa tulliasiamies ja Siilin annettiin tuomio. Suomi ei voinut asiassa vedota objektiiviseen ja huomattavaan epäselvyyteen EY 90 artiklan ensimmäisen kohdan ulottuvuuden osalta (asia C-10/08, komissio v. Suomi, tuomio 19.3.2009, kohdat 32 ja 62).

44. Tuomion jälkeen Suomessa säädettiin laki autoverolle kannetun arvonlisäveron suuruisen veron (elv) palauttamisesta eräissä tapauksissa. Lain nojalla vero palautettiin niille verovelvollisille, jotka eivät olleet voineet vähentää veroa arvonlisäverotuksessaan. Lakia sovellettiin niihin ajoneuvojen verotuksiin, joita voitiin autoverolain mukaan oikaista lain voimaan tullessa tavanomaisten muutoksenhakusäännösten puitteissa. Näin ollen veroja on palautettu lähtökohtaisesti vuosilta 2006 - 2009.

Valtion vahingonkorvausvastuun arviointi tässä tapauksessa

45. Asiassa on kysymys tilanteesta, jossa rikotuksi tulleen oikeussäännön eli SEUT 110 artiklan tarkoituksena on ollut antaa oikeuksia yksityisille. Epäselvyyttä ei liity vahingon ja unionin tuomioistuimen toteaman rikkomuksen välittömän syy-yhteyden olemassaoloon. Korvattavan vahingon määrää ei ole Korkeimmassa oikeudessa riitautettu. Ratkaistavana on siten kysymys siitä, onko rikkomus ollut korvausvastuun edellyttämällä tavalla riittävän ilmeinen.

46. Verotuksen alalla jäsenvaltioilla on laajaa harkintavaltaa sen suhteen, miten ne järjestävät kansallisen verotuksensa. Arvonlisäverotus on kuitenkin unionin oikeudessa yhtenäistetty. Muiltakin osin verotukseen liittyvää toimivaltaa on käytettävä unionin oikeudesta johtuvien vaatimusten ja rajoitusten puitteissa.

47. Kansalliselle harkintavallalle asettaa rajoja muun muassa primaarioikeuden perusperiaatteisiin lukeutuva SEUT 110 artiklan mukainen verotuksen syrjivyyden kielto. Määräyksen tarkoituksena on turvata tavaroiden vapaa liikkuvuus jäsenvaltioiden välillä normaaleissa kilpailuolosuhteissa poistamalla kaikenlainen suojaaminen, joka voi johtua muista jäsenvaltioista peräisin olevia tuotteita syrjivän sisäisen verotuksen soveltamisesta (esim. asiat 68/78, komissio v. Ranska, tuomio 27.2.1980, kohta 4; 169/78, komissio v. Italia, tuomio 27.2.1980, kohta 4; 171/78, komissio v. Tanska, tuomio 27.2.1980, kohta 4 sekä C-313/05 Brzezinski, tuomio 18.1.2007, kohta 27).

48. Verotuksen syrjivyyden kieltoa on oikeuskäytännössä täsmennetty. Vakiintuneen tulkintakäytännön mukaan 110 artiklan ensimmäistä kohtaa rikotaan, jos maahantuotuun tuotteeseen ja samanlaiseen kotimaiseen tuotteeseen kohdistuva vero lasketaan eri tavalla ja erilaisten yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti niin, että maahantuotuun tuotteeseen, vaikka vain joissakin tapauksissa, kohdistuu suurempi vero (esim. asiat C-152/89, komissio v. Luxemburg, tuomio 26.6.1991, kohta 20; C-375/95, komissio v. Kreikka, tuomio 23.10.1997, kohdat 20 ja 29; C-213/96, Outokumpu, tuomio 2.4.1998, kohta 34; C-393/95 Gomes Valente, tuomio 22.2.2001, kohta 21 sekä C-387/01, Weigel, kohta 67).

49. Verojärjestelmää voidaan pitää SEUT 110 artiklan kanssa yhteensoveltuvana ainoastaan, jos osoitetaan, että järjestelmä on rakenteeltaan sellainen, ettei se missään olosuhteissa mahdollista maahantuotujen tuotteiden verottamista kotimaisia tuotteita ankarammin ja näin ollen sillä ei missään tapauksessa ole syrjivää vaikutusta (esim. asiat C-90/94, Haahr Petroleum, tuomio 17.7.1997, kohta 34 ja C-375/95, komissio v. Kreikka, tuomio 23.10.1997, kohta 29).

50. Rikotuksi tullut 110 artikla on muotoilultaan selvä ja ehdoton. Säännös on tavaroiden vapaan liikkuvuuden kannalta keskeinen. Sitä koskeva tulkintakäytäntö on periaatteiltaan selvä ja vakiintunut edellä kohdissa 47 - 49 todetuin tavoin.

51. Maahantuotujen käytettyjen autojen verotuskohtelun syrjivyyden taustalla on ollut arvonlisäverovelvollisille annettu oikeus elv:n vähentämiseen arvonlisäverosta. Arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan mukaan arvonlisäverotuksessa vähennettäviä veroja ovat vain arvonlisäverot. Jäsenvaltioilla ei ole harkintavaltaa yhteiseen arvonlisäverojärjestelmään kuuluvan vähennysoikeuden osalta.

52. Asiassa C-101/00 esitettyyn ennakkoratkaisupyyntöön ei ole sisältynyt kysymystä elv:iin liittyneestä vähennysoikeudesta. Asian käsittelyn yhteydessä komissio on kuitenkin esittänyt argumentin, jonka mukaan autoverosta suoritettava vero oli perustamissopimuksen 95 artiklan ensimmäisen kohdan vastainen siksi, että sitä ei kanneta jäsenvaltiossa jo rekisteröidyistä käytetyistä ajoneuvoista vaan ainoastaan toisesta jäsenvaltiosta tuoduista käytetyistä ajoneuvoista. Unionin tuomioistuin on hylännyt komission argumentin. Merkitystä ei tuomioistuimen mukaan ollut myöskään sillä, että tällainen vero voidaan vähentää verollisen liiketoiminnan yhteydessä (kohta 113).

53. Johtopäätöksenään unionin tuomioistuin totesi asiassa C-101/00, että 95 artiklan ensimmäinen kohta on esteenä kyseessä olevan kaltaisen autoverosta suoritettavan veron kantamiselle siltä osin kuin toisesta jäsenvaltiosta tuodusta käytetystä ajoneuvosta tällaisena verona kannettava määrä ylittää kyseisessä jäsenvaltiossa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvän verosta jäljellä olevan määrän (kohta 117).

54. Suomen viranomaiset ovat mainitun tuomion kohtaan 113 sisältyneen lausuman perusteella tulkinneet ratkaisua siten, ettei elv:n vähennyskelpoisuudella ollut merkitystä autoverolain 5 §:n mukaisen veron oikeudellisessa arvioinnissa ja ettei elv siten ollut EY 90 (nykyisen SEUT 110) artiklan vastainen.

55. Korkein oikeus toteaa, ettei kysymys elv:n vähennyskelpoisuuden yhteensopivuudesta arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan kanssa ole ollut unionin tuomioistuimen arvioitavana asiassa C-101/00. Myöskään kysymys vähennysoikeuden merkityksestä verotuksen syrjivyyden kannalta ei ole ollut asiassa C-101/00 esitetyn ennakkoratkaisupyynnön perusteella nimenomaisesti ratkaistavana, eikä tätä kysymystä ole asiassa annetussa tuomiossa yksityiskohtaisesti arvioitu. Siilinin sanotun tuomion C-101/00 kohdan 113 tulkintaa koskeneesta väitteestä huolimatta vähennysoikeuden merkitystä ei ole myöskään korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2002:85 tarkemmin käsitelty. Korkein oikeus katsoo, ettei unionin tuomioistuimen tuomiosta asiassa C-101/00 ole voitu kaikilta osin yksiselitteisesti päätellä elv:n hyväksyttävyyttä verotuksen syrjivyyskiellon kannalta.

56. Verotusta koskevassa oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin pian asiassa C-101/00 annetun tuomion ja autoverolakiin keväällä 2003 tehtyjen muutosten jälkeen esitetty kriittisiä kannanottoja, joissa elv:n perimistä ei-arvonlisäverovelvollisilta on pidetty syrjivänä ja sen vähennyskelpoisuutta arvonlisäverosta kuudennen arvonlisäverodirektiivin vastaisena. Unionin tuomioistuimen edellä kohdassa 39 selostetun ratkaisun asiassa C-387/01 (Weigel) on todettu selkeyttäneen Suomessa elv:stä käytävää keskustelua, koska elv ja normikulutusveron korotus olivat, teknisistä eroista huolimatta, erityisesti tavoitteeltaan ja vaikutuksiltaan hyvin samankaltaisia (Eila Rother, Eurooppaoikeus ja arvonlisäverotus, 2003, s. 493; Rother ja Santtu Turunen, Elv ja syrjimättömyysvaatimus, Verotus 2004, s. 74; Esko Linnakangas ja Leila Juanto, Arvonlisäverotus ja muu kulutusverotus, 2004, s. 22 sekä Rother ja Turunen, Elv ja Itävallan normikulutusvero, Verotus 2004, s. 448 - 450).

57. Vaikka komission vuonna 2005 esittämä huomautus Suomen verotuksen syrjivyydestä ei ole itsessään osoitus siitä, että elv:n periminen olisi ollut syrjivää, komission käynnistämä rikkomusmenettely on osaltaan horjuttanut käsitystä Suomen viranomaisten omaksuman tulkinnan oikeellisuudesta.

58. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus toteaa, että vaikka elv-sääntelyä ei ole yksiselitteisellä tavalla voitu pitää unionin oikeuden vastaisena vielä asiassa C-101/00 vuonna 2002 annetun tuomion perusteella, ovat sen jälkeen ilmenneet seikat saattaneet tuolloin omaksutun tulkinnan kyseenalaiseksi. Ottaen huomioon yhtäältä arvonlisäverovelvollisille annetun elv:n vähennysoikeuden vaikutukset, jotka oli muun muassa alan oikeuskirjallisuudessa konkreettisesti osoitettu, ja toisaalta verotuksen syrjivyyden arvioinnissa jo aiemmin vakiintuneet tulkintaperiaatteet, joita on selostettu edellä kohdissa 47 - 49, on ollut selviä perusteita epäillä elv-sääntelyn yhteensopivuutta verotuksen syrjivyyskiellon kanssa. Epäselvyys on koskenut kysymyksessä olevaa vähennysoikeuden sääntelyä sellaisenaan eikä vain tiettyä yksittäistä soveltamistilannetta. Valtion on tullut edellä todetun mukaisesti huolehtia siitä, että verojärjestelmä on rakenteeltaan sellainen, ettei se missään olosuhteissa mahdollista maahantuotujen tuotteiden verottamista kotimaisia tuotteita ankarammin, ja ettei sillä näin ollen missään tapauksessa ole syrjivää vaikutusta.

59. Suomesta ei kuitenkaan ole esitetty uutta ennakkoratkaisupyyntöä, vaikka sellaista on vuonna 2006 ratkaistun asian yhteydessä (KHO 2006:95) nimenomaisesti vaadittukin. Hallituksen esitys 192/2008 vp, jolla esitettiin kumottaviksi autoverolain 5 §:n säännökset elv:n suoritusvelvollisuudesta ja arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohdan elv:n vähennysoikeudesta, on annettu vasta 7.11.2008.

60. Yhtiön verotusta koskeva valituslupahakemus on hylätty vuonna 2007, jolloin yhtiölle aiheutunut vahinko on tullut lopulliseksi. Valtion unionin oikeuden rikkomisen ilmeisyyttä on arvioitava tuona ajankohtana vallinneen tilanteen mukaan.

61. Arvioitaessa Suomen viranomaisten menettelyn puolustettavuutta voidaan huomiota kiinnittää myös siihen, että Suomen autoverotuksen syrjivyyden vahvistaneessa rikkomusasian C-10/08 tuomiossa unionin tuomioistuin ei ole Suomen hallituksen vaatimin tavoin rajoittanut tuomion ajallisia vaikutuksia. Tuomioistuin katsoi, ettei valtio voinut asiassa vedota objektiiviseen ja huomattavaan epäselvyyteen SEUT 110 (EY 90) artiklan ensimmäisen kohdan ulottuvuuden osalta. Oikeuskäytäntö oli tuomioistuimen mukaan tältä osin vakiintunut jo silloin, kun asiassa C-101/00 (Siilin) annettiin tuomio (asia C-10/08, komissio v. Suomi, kohdat 32 ja 61 - 62).

62. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsoo, että valtion viranomaisten menettelyä kokonaisuutena arvioiden unionin oikeuden loukkausta on pidettävä korvausvastuun edellyttämällä tavalla riittävän ilmeisenä. Valtion viranomaisilla ei ole ollut riittäviä perusteita jatkaa nojautumista edellä kohdassa 55 mainittuun yksittäiseen perustelulausumaan Siilin-asian C-101/00 tuomiossa. Tätä arviointia tukee se, että kysymys elv:n vähennysoikeuden merkityksestä syrjivyyden kannalta ei ole ollut ennakkoratkaisukysymyksen perusteella nimenomaisesti arvioitavana eikä sitä ole mainitussa ratkaisussa muutenkaan tarkemmin käsitelty. Kun lisäksi otetaan huomioon, että vähennysoikeudella on mainitun tuomion jälkeen esitetty olevan sellainen vaikutus, joka ei sovi yhteen verotuksen syrjivyyden arvioinnissa entuudestaan selvästi vakiintuneiden periaatteiden kanssa, pitäytymiselle elv:n syrjimättömyydestä omaksuttuun kantaan ilman nimenomaista ennakkoratkaisuteitse saatua tukea ei ole ollut asianmukaisia perusteita. Kysymys on sisämarkkinoita koskevan keskeisen syrjivyyskiellon noudattamisesta kansallisessa verotusjärjestelmässä.

63. Edellä todetuin perustein valtio on velvollinen korvaamaan yhtiölle valtion menettelystä aiheutuneen vahingon.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo sekä oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Hannu Rajalahti, Marjut Jokela ja Ari Kantor. Esittelijä Juha Mäkelä.