1.11.2011

Kanne Helsingin käräjäoikeudessa

A lausui If Vahinkovakuutusyhtiö Oy:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että A oli 14.2.1997 ollut osallisena liikennevahingossa, jossa A:n kuljettama ajoneuvo oli ajautunut liukkaalla kelillä ulos tieltä.

A oli 18.2.1997 mennyt terveyskeskukseen, koska hänen niska-hartiaseutunsa oli kipeytynyt ja lisäksi oikea puoli päätä oli tuntunut oudolta. Seuraavan kerran A oli mennyt lääkäriin 21.2.1997, koska oli pyörtynyt koulussa. Pyörtymisen jälkeen A oli kokenut lisääntyvästi särkyä niska-hartiaseudussa ja jonkinlaista heikkouden ja puutumisen tunnetta käsissä ja jaloissa. Sairauskertomuksessa oli merkintä ”trauman jälkitila”. A oli vielä 25.2.1997 käynyt terveyskeskuksessa päänsäryn, kurkun kipeytymisen ja kuumeen vuoksi. Niskan osalta oli tuolloin todettu, ettei se ollut jäykkä, mutta vasen peukalo ei ollut liikkunut aivan kämmenpohjaan.

A oli mennyt lääkäriin seuraavan kerran yli kuusi vuotta myöhemmin vuonna 2003 vasemman käden oireen vuoksi. Tutkimuksissa lokakuussa 2003 oli epäilty muun muassa thoracalista välilevyprolapsiaa ja magneettitutkimuksen oli katsottu osoittavan S1-nivelessä hiljaisen sakroliitin, minkä vuoksi A oli lähetetty reumatologiseen konsultaatioon.

Reumasäätiön sairaalan tutkimuksissa A oli todettu työkykyiseksi ja diagnoosiksi oli katsottu fibromyalgiatyyppinen oireilu. Sitä vastoin epäiltyä sakroliittiä ei ollut vahvistettu.

Vuonna 2007 A oli päässyt vaivojensa vuoksi perusteellisiin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Vuonna 2008 fysiatrian erikoislääkäri oli katsonut A:n saaneen niskan retkahdusvamman ja traumaattisen aivovamman mainitussa liikenneonnettomuudessa.

A oli saatuaan tietää saaneensa edellä mainitut vammat 14.2.1997 sattuneessa liikenneonnettomuudessa tehnyt vakuutusyhtiölle vahinkoilmoituksen 3.3.2008.

Vakuutusyhtiö oli katsonut, että A oli tehnyt vahinkoilmoituksen liian myöhään ottaen huomioon liikennevakuutuslain 11 §:n säännöksen.

A on todennut, ettei liikennevakuutuskorvausta koskevassa käytännössä erilaisten kipujen ja särkyjen sekä niska-hartiaseudun ja selän vaivojen ollut katsottu aiheutuneen liikenneonnettomuudessa, ellei tästä ollut ollut arvovaltaista lääkärinlausuntoa. Tällaista lausuntoa A:lla ei ollut ollut vielä ennen vuotta 2008 eikä A siten ollut voinut tietää tätä ennen liikenneonnettomuuden aiheuttamista vammoista.

Sillä, että A oli kokenut jonkin verran kipua välittömästi liikenneonnettomuuden jälkeen, ei ollut oikeudellista merkitystä. Liikennevahinkolautakunnan normien ja ohjeiden mukaan vähäisistä henkilövahingoista ei suoritettu lainkaan korvausta kivusta ja särystä.

Syy-yhteyttä ei voitu katsoa näytetyksi pelkästään ajallisen yhteyden perusteella, koska liikenneonnettomuudessa olleella henkilöllä voi esiintyä erilaisia särkyjä liikenneonnettomuudesta riippumatta.

Edellä mainituilla perusteilla A vaati vahvistamaan, että hänellä oli oikeus saada liikennevakuutuslain mukaiset korvaukset 14.2.1997 tapahtuneen liikenneonnettomuuden johdosta.

Vastaus

Vakuutusyhtiö vaati kanteen hylkäämistä vanhentuneena.

A oli välittömästi vahingon jälkeen vuonna 1997 valittanut lääkärintutkimuksessa niska-hartiaseudun oireita ja tuntemuksia päässä. Edelleen pään alueen oireita oli yhdistetty vuoden 2003 tutkimuksissa niinikään vuoden 1997 liikennevahinkoon. Tuolloin oli tehty myös pään magneettikuvaus ilman mitään löydöksiä.

Hoidon ja tutkimusten eri vaiheissa tehdyillä erilaisilla diagnooseilla ei ollut merkitystä vanhentumisen kannalta. Päinvastainen tulkinta johtaisi siihen, että liikennevahingot eivät vanhenisi käytännössä lainkaan, jos vahingonkärsineellä olisi loputtomiin mahdollisuus hankkia vanhentumisen katkaiseva lääketieteellinen mielipide.

Liikennevahinko oli tapahtunut 14.2.1997. Asiakirjaselvityksen perusteella oli kiistatonta, että A:lla oli ollut liikennevakuutuslain 11 §:n tarkoittamalla tavalla hyvin pian tapahtuman jälkeen tieto vahingosta ja siitä, mikä vakuutusyhtiö oli vastuussa vahingosta.

Vakuutusyhtiö oli saanut A:n vahinkoilmoituksen 3.3.2008. Näin ollen vahinkoilmoitusta ei ollut tehty liikennevakuutuslain 11 §:ssä säädetyssä kolmen vuoden määräajassa. A oli siten menettänyt oikeutensa korvaukseen liikennevakuutuksen perusteella.

Käräjäoikeuden tuomio 14.9.2009

Käräjäoikeus lausui, että A:n haastehakemuksesta ja lääketieteellisestä selvityksestä kävi ilmi, että A oli 14.2.1997 ollut liikennevahingossa, jossa hänen kuljettamansa auto oli ajautunut liukkaalla kelillä ulos tieltä. Koska A:n niska oli kipeytynyt ja lisäksi oikea puoli päästä oli tuntunut oudolta, A oli 18.2.1997 mennyt terveyskeskukseen. Terveyskeskuksen sairauskertomuksesta ilmeni A:lle aiheutuneen liikennevahingosta vammoja. A oli edelleen saman liikennevahingon johdosta käynyt 21.2.1997 ja 25.2.1997 terveyskeskuksessa, minkä jälkeen A oli toipunut omasta mielestään hyvin fyysisistä vaivoistaan.

Vuonna 2003 A oli mennyt keskussairaalaan vasemman käden oireiden vuoksi. A:n oli 16.10.2003 todettu olleen vuonna 1997 auto-onnettomuudessa, mihin A:n vammojen oli katsottu ainakin osittain liittyneen. Edelleen reumasairaalan hoitoselosteessa 27.- 29.4.2004 oli käsitelty auto-onnettomuutta ja siitä johtuneita vammoja sekä todettu A työkykyiseksi.

Invalidisäätiö Kuntoutus Ortonin 21.11.2007, 12.2.2008 ja 13.5.2008 tekemien tutkimusten sekä 1.9. - 5.9.2008 tapahtuneen kuntoutuksen perusteella laadittujen lääkärintodistusten 15.2.2008, 5.9.2008 ja 10.9.2008 mukaan A oli auto-onnettomuudessa 14.2.1997 saanut merkittävän aivovamman, mikä oli johtanut muun muassa A:n pysyvään toimintakyvyn alentumiseen, mitä sinänsä ei ollut vakuutusyhtiön taholta kiistetty.

Edellä kerrotuilla perusteilla käräjäoikeus katsoi A:n saaneen liikennevahingosta 14.2.1997 aiheutuneesta henkilövahingosta tiedon jo helmikuussa 1997 ja ainakin viimeistään vuonna 2003. Hän ei ollut tietoisena vakuutusyhtiöstä, joka oli vastuussa vahingosta, tehnyt vahinkoilmoitusta ennen kuin vasta 3.3.2008. Vaikka A:lle oli selvinnyt 14.2.1997 sattuneesta liikennevahingosta todennäköisesti seurannut aivovamma vasta helmikuussa 2008, sillä ei ollut merkitystä kolmen vuoden vanhentumisajan osalta. A:n 14.2.1997 sattuneesta liikennevahingosta vakuutusyhtiölle 3.3.2008 tekemää vahinkoilmoitusta ei täten ollut tehty liikennevakuutuslain 11 §:ssä säädetyssä määräajassa.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Olli Myllykangas.

Helsingin hovioikeuden tuomio 20.5.2010

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus lausui, että A oli käräjäoikeuden tuomiossa selostetulla tavalla ollut niskan retkahduksen ja yläraajan kipujen takia lääkärin hoidossa vuonna 1997 ja 2003, mutta vasta vuonna 2007 aloitettujen neurologisten tutkimusten johdosta annetuissa lääkärintodistuksissa oli mainittu vuonna 1997 sattuneen auto-onnettomuuden aiheuttaneen myös aivovamman.

Oikeuskäytännön (KKO 1981 II 149) mukaan liikennevakuutuslain 11 §:n mukainen kanneaika alkoi kulua vasta siitä, kun vammautunut sai lääkärintodistuksesta tietoonsa vamman aiheutuneen liikenneonnettomuudesta.

Hovioikeus katsoi, että A oli vasta vuosina 2007 ja 2008 tehtyjen tutkimusten jälkeen annetusta lääkärintodistuksesta saanut luotettavasti tietoonsa, että hänelle oli aiheutunut auto-onnettomuudesta 14.2.1997 muiden haittojen ja vammojen lisäksi myös aivovaurio, jota ei ollut havaittu aikaisemmin. Tämän johdosta vakuutusyhtiölle 3.3.2008 saapunut vahinkoilmoitus oli tehty liikennevakuutuslain 11 §:n mukaisessa kolmen vuoden määräajassa siitä ajankohdasta, jolloin vahingonkärsinyt oli saanut tiedon vahingosta.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja vahvisti, että A:lla oli oikeus saada liikennevakuutuslain mukaiset korvaukset 14.2.1997 tapahtuneesta liikenneonnettomuudesta vuosina 2007 ja 2008 diagnostisoidun aivovamman osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Antti Miettinen, Markus Nikolainen ja Tatu Leppänen. Esittelijä Tomi Rantasaari.

Perustelut

Asian tausta

1. A:n kuljettama auto oli suistunut tieltä 14.2.1997. A on 3.3.2008 tehnyt vakuutusyhtiölle vahinkoilmoituksen, jossa hän on todennut, että hänelle vuonna 2008 tehdyissä neurologisessa tutkimuksessa ja magneettikuvauksessa oli löydetty niskanikaman revähdysvamma ja aivovaurio. Vakuutusyhtiö on katsonut, ettei vahinkoilmoitusta ollut tehty liikennevakuutuslain 11 §:ssä säädetyssä kolmen vuoden määräajassa ja että A oli siten menettänyt oikeutensa korvaukseen.

2. A on vaatinut kanteessaan vahvistettavaksi, että hänellä on oikeus saada mainituista vammoistaan liikennevakuutuslain mukaiset korvaukset. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen vanhentuneena, koska A oli saanut tiedon liikennevahingossa saamastaan henkilövahingosta jo helmikuussa 1997 ja ainakin viimeistään vuonna 2003.

3. Hovioikeus on katsonut A:n saaneen vasta vuosina 2007 ja 2008 tehtyjen tutkimusten jälkeen annetusta lääkärintodistuksesta luotettavasti tietoonsa, että hänelle oli aiheutunut sanotusta auto-onnettomuudesta muiden haittojen ja vammojen lisäksi aivovaurio. Vahinkoilmoitus oli tehty liikennevakuutuslain 11 §:n mukaisessa määräajassa siitä, kun vahingonkärsinyt oli saanut tiedon vahingosta. Tuomiolauselmassaan hovioikeus on vahvistanut, että A:lla on oikeus saada liikennevakuutuslain mukaiset korvaukset 14.2.1997 tapahtuneesta liikenneonnettomuudesta vuosina 2007 ja 2008 diagnostisoidun aivovamman osalta.

4. Vakuutusyhtiö on lausunut muutoksenhakemuksessaan Korkeimmalle oikeudelle, että asiassa on käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa ollut kysymys vain siitä, onko A menettänyt kanneoikeutensa vanhentumisen johdosta vai ei. Väitetyn aivovamman olemassaoloa ei ole käsitelty lainkaan oikeudenkäynnin aikana. Hovioikeuden tuomiolauselma on tältä osin virheellinen.

5. A on Korkeimmassa oikeudessa selittänyt, että hänen kannevaatimuksensa on tarkoittanut vain sen vahvistamista, ettei hänen oikeutensa liikennevakuutuslain mukaisiin korvauksiin ollut vanhentunut. Vaikka oikeus saada korvausta kivusta ja särystä olisi vanhentunut, sama ei koske pysyvää vikaa ja haittaa eikä työansion menetystä. A ei ollut 3.3.2005 mennessä tiennyt vaivojensa johtuvan liikenneonnettomuudesta, ja työansion menetys oli aiheutunutkin vasta vuonna 2007.

6. Kysymys on alemmissa oikeuksissa noudatetusta menettelystä ja siitä, onko A:n kanneoikeus vanhentunut.

Korkeimman oikeuden kannanotot

7. Liikennevakuutuslain 11 §:n mukaan sanotun lain mukainen korvauskanne on pantava vireille riita-asioista voimassa olevassa järjestyksessä asianomaista vakuutusyhtiötä vastaan kolmen vuoden kuluessa siitä ajankohdasta, jolloin vahingonkärsinyt sai tiedon vahingosta ja siitä, mikä vakuutusyhtiö on vahingosta vastuussa. Pykälän 2 momentin mukaan se, joka ei ole pannut kannettaan vireille 1 momentissa säädetyssä ajassa, menettää oikeutensa sanotun lain mukaiseen korvaukseen. Sama vaikutus kuin kanteen nostamisella on kuitenkin sillä, että asianomaiselle liikennevakuutusyhtiölle mainitussa momentissa säädetyn ajan kuluessa todistettavasti tehdään liikennevahingosta kirjallinen ilmoitus, joka sisältää tiedon vahingon paikasta ja ajasta sekä vahingonkärsineestä ja hänen osoitteestaan.

8. Liikennevahingossa henkilövahingon kärsineellä on liikennevakuutuslain 6 §:n 1 momentin ja siinä viitatun vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n nojalla oikeus korvaukseen erinäisten korvausaiheiden, muun muassa ansionmenetyksen, kivun ja säryn sekä pysyvän haitan perusteella. Liikennevahingosta johtuvat vammat voivat olla vaikeusasteeltaan eritasoisia ja ne, kuten edellä mainitut erilaiset korvausaiheetkin, voivat ilmetä eri ajankohtina. On mahdollista, että vahinkotapahtumasta aiheutuu vähäinen, heti havaittava vamma, jonka johdosta vahingonkärsijä ei katso aiheelliseksi tehdä vahinkoilmoitusta. Toisaalta mahdollista on, että vähäisenkin vamman johdosta vasta myöhemmin ilmenee sellainen korvausaihe, jonka vuoksi korvausvaatimus tulee ajankohtaiseksi, tai että vamma pahentuu taikka on ylipäätään diagnosoitavissa vasta myöhemmin. Edellytyksiä asianmukaisen korvausvaatimuksen esittämiseen ei ole, ellei vahingonkärsijällä ole riittäviä tietoja niistä olennaisista seikoista, joiden perusteella tällainen vaatimus on esitettävissä.

9. Edellä todetut seikat huomioon ottaen liikennevakuutuslain 11 §:ää on perusteltua tulkita niin, että vahingonkärsineen saamalla tiedolla vahingosta tarkoitetaan tietoa sellaisista vahinkoon liittyvistä merkityksellisistä seikoista, jotka ovat olennaisia vahingonkärsineen korvausoikeuden arvioinnin kannalta. Henkilövahinkojen osalta tällaisia ovat paitsi tiedot itse vahinkotapahtumasta myös tiedot aiheutuneista vammoista, niiden syy-yhteydestä vahinkotapahtumaan ja vammoista aiheutuneista korvausaiheista. Tästä lähtökohdasta seuraa, että samasta vahinkotapahtumasta johtuvien yksittäisten vammojen ja niistä johtuvien eri korvausaiheiden osalta liikennevakuutuslain 11 §:n mukainen vanhentumisaika voi alkaa myös eri ajankohdista riippuen siitä, milloin vahingonkärsineellä osoitetaan olleen riittävät tiedot kunkin vaatimuksensa perusteista.

10. Siihen nähden, että kanteessa ei ole ollut kysymys A:n liikennevahingossa saamikseen väittämien vammojen sekä niiden ja liikennevahingon välisen syy-yhteyden vahvistamisesta, hovioikeuden ei olisi tullut vahvistaa A:lla olevan oikeus korvaukseen aivovamman johdosta.

11. Korkein oikeus toteaa toisaalta, ettei A:n kanteesta ole yksiselitteisesti ilmennyt, minkä vammojen osalta hänen on ollut tarkoitus vaatia vahvistettavaksi, ettei hänen oikeutensa liikennevakuutuslain mukaisiin korvauksiin ole vanhentunut. Sitä seikkaa, mitä korvausaiheita ”liikennevakuutuslain mukaisilla korvauksilla” on tarkoitettu, ei kanteessa ole yksilöity.

12. Koska oikeus korvauksiin voi kohdassa 10 todetuin tavoin vanhentua eri vammojen ja korvausaiheiden osalta eri ajankohdista lukien, ei asia ole ratkaistavissa käsillä olevalla aineistolla ilman vahvistamisvaatimuksen asianmukaista yksilöimistä. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 19 ja 21 §:ssä käräjäoikeuden prosessinjohtovelvollisuudesta lausuttu asian käsittelyä on jatkettava. Tämä tapahtuu tarkoituksenmukaisimmin käräjäoikeudessa.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan. Asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palautuksen syy, siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kati Hidén, Liisa Mansikkamäki, Ilkka Rautio, Timo Esko ja Jukka Sippo. Esittelijä Anna-Liisa Hyvärinen.