2.12.2011

Käräjäoikeuden tuomio 26.8.2009

Syyttäjän syytteen perusteella käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 4.5.2002 ja 31.5.2008 välisenä aikana yhteensä ainakin viidellä eri kerralla kotonaan ja kotinsa pihassa sijainneessa asuntovaunussa sekä kesäpaikallaan koskettelemalla tekoaikana 6 - 13-vuotiaan pojantyttärensä B:n rintoja ja sukupuolielintä vaatteiden päältä ja alta tehnyt hänelle seksuaalisia tekoja, jotka olivat olleet omiaan vahingoittamaan B:n kehitystä. Käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Käräjäoikeus perusteli rikoksen katsomista törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi sillä, että rikoksen kohteena oli ollut lapsi, jolle rikos hänen ikänsä ja kehitystasonsa johdosta oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa. Lisäksi rikos oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapsen tekijää kohtaan tunteman erityisen luottamuksen ja erityisen riippuvaisen aseman vuoksi. Tekojen laatu ja lukumäärä, lapsen ikä ja pitkään jatkunut tekoaika huomioon ottaen rikosta oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

Tuomittavan rangaistuksen osalta käräjäoikeus totesi, että syyksi luetun rikoksen vahingollisuus ja vaarallisuus sekä rikoksesta ilmenevä A:n syyllisyys huomioon ottaen rangaistuksen tuli olla yli kaksi vuotta vankeutta ja vankeusrangaistuksen ehdoton.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin nojalla törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kahden vuoden kahden kuukauden vankeusrangaistukseen. Lisäksi A velvoitettiin suorittamaan B:lle korvaukseksi tilapäisestä haitasta 1 500 euroa ja kärsimyksestä 15 000 euroa.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Markku Laine ja lautamiehet.

Turun hovioikeuden tuomio 7.7.2010

A valitti hovioikeuteen vaatien, että hänen katsotaan syyllistyneen törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asemesta lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan ja se määrätään ehdolliseksi. Tekoa ei voitu pitää kokonaisuutena arvostellen törkeänä tekojen lievän laadun, vähäisen lukumäärän ja tekoajan vuoksi. Rangaistuksen mittaamisessa tuli lieventävänä seikkana ottaa huomioon se, että A oli auttanut rikoksensa selvittämisessä ja maksanut B:lle tuomitut vahingonkorvaukset.

Hovioikeus hyväksyi syyksilukemisen osalta käräjäoikeuden tuomion perustelut ja lopputuloksen.

Rangaistuksen osalta hovioikeus totesi, että rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Luvun 6 §:ssä todetaan, että rangaistusta voidaan lieventää muun ohella, jos tekijän ja asianomistajan välillä on saavutettu sovinto tai tekijä muuten on pyrkinyt estämään tai poistamaan rikoksensa vaikutuksia taikka hän pyrkii edistämään rikoksensa selvittämistä. Saman luvun 7 §:ssä todetaan vielä, että rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon myös tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus, tekijän korkea ikä, heikko terveydentila tai muut henkilökohtaiset olot sekä rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen.

Kysymyksessä oli useita vuosia jatkunut vakava rikos, joka oli kohdistunut lapseen, jolle teko oli tämän iän ja kehitystason vuoksi ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa. Lisäksi rikoksen tekijänä oli ollut lapsen isoisä, jonka hoidettavana lapsi oli ollut rikoksen tekoajankohtina. Rikos oli siten ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle tämän tekijää kohtaan tunteman erityisen luottamuksen vuoksi.

A oli valituksessaan todennut edistäneensä rikoksensa selvittämistä sekä maksaneensa tuomitut korvaukset. Näistä A:n mainitsemista seikoista huolimatta hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut rikoslain 6 luvun 6 §:ssä tai 7 §:ssä mainittuja edellytyksiä alentaa, kohtuullistaa tai lieventää rangaistusta.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heikki Särkilä, Hannu Rimmanen ja Sirpa Saarnilehto. Esittelijä Jenny Antila.

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi asiassa on luettu se, että hän oli 4.5.2002 ja 31.5.2008 välisenä aikana vähintään viidellä eri kerralla kosketellut tekoaikana 6 - 13-vuotiasta pojantytärtään B:tä rintojen ja sukuelimen alueelta vaatteiden päältä ja alta sekä tehnyt siten lapselle seksuaalisia tekoja, jotka olivat omiaan vahingoittamaan hänen kehitystään.

2. Hovioikeus on katsonut A:n syyllistyneen menettelyllään rikoslain 20 luvun 7 §:n (563/1998) mukaiseen törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, koska rikoksen kohteena oli ollut lapsi, jolle rikos lapsen iän ja kehitystason vuoksi oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa. Lisäksi rikos oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen ja muuten tekijästä erityisen riippuvaisen asemansa vuoksi. Tekojen laatu, lukumäärä ja pitkään jatkunut tekoaika sekä lapsen ikä huomioon ottaen lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Hovioikeus on tuominnut A:n kahden vuoden kahden kuukauden vankeusrangaistukseen.

3. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on ensinnäkin siitä, onko A syyllistynyt kerrotulla menettelyllään törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asemesta lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Toiseksi kysymys on rangaistuksen mittaamisesta ja rangaistuslajin valinnasta.

Sovellettava laki ja teon rikosoikeudellisen arvioinnin lähtökohta

4. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia rikoslain 20 luvun 6 ja 7 §:ää sekä luvun 10 §:n määritelmäsäännöstä on muutettu lailla 540/2011, joka on tullut voimaan 1.6.2011. Muutetut säännökset eivät kuitenkaan johda tässä tapauksessa lievempään lopputulokseen kuin tekohetkellä voimassa olleet rangaistussäännökset. Näin ollen sovellettavaksi tulee rikoslain 3 luvun 2 §:n 1 ja 2 momentin nojalla rikoksen tekohetkellä voimassa ollut laki.

5. Rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdan (563/1998) mukaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan se, joka koskettelemalla tai muulla tavoin tekee kuuttatoista vuotta nuoremmalle lapselle seksuaalisen teon, joka on omiaan vahingoittamaan hänen kehitystään. Seksuaalisella teolla tarkoitetaan luvun 10 §:n 2 momentin (563/1998) mukaan tekoa, jolla tavoitellaan seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä ja joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen on seksuaalisesti olennainen.

6. A:n syyksi luetut B:n koskettelut ovat kohdistuneet lapsen rintojen tai sukuelimen alueelle, ja ne ovat olleet luonteeltaan seksuaalisia. Kosketteluista osa on tapahtunut vaatteiden alta ja osa vaatteiden päältä. Koskettelut ovat tapahtuneet pääosin A:n asunnossa tai asuntovaunussa silloin, kun B on ollut isovanhempiensa luona kyläilemässä. Kysymys on ollut sellaisista koskettelemalla tehdyistä seksuaalisista teoista, joita rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdassa (563/1998) ja 10 §:n 2 momentissa (563/1998) tarkoitetaan.

Teon törkeysarviointi

7. Rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin (563/1998) mukaan törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan, jos hyväksikäytössä kohteena on lapsi, jolle rikos lapsen iän tai kehitystason vuoksi on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa (1 kohta) tai jos rikos on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen tai muuten tekijästä erityisen riippuvaisen asemansa vuoksi (3 kohta). Lisäksi edellytetään, että rikosta on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

8. Kuten lain esitöissä (HE 6/1997 vp s. 184) on 1 kohdan mukaisen ankaroittamisperusteen osalta todettu, seksuaalisen teon kohteeksi joutuneelle lapselle aiheutuu teosta yleensä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin sitä suurempi vahinko, mitä nuorempi ja kehittymättömämpi hän on. Arvioinnissa voidaan merkitystä antaa myös seksuaalisen teon luonteelle sekä tekijän ja hyväksikäytetyn lapsen väliselle ikäerolle.

9. A:n syyksi luetut koskettelut ovat alkaneet 4.5.2002, jolloin B on ollut lähes 7-vuotias. Tämän jälkeen kosketteluja on tapahtunut aika ajoin siten, että kaikkiaan koskettelukertoja on ollut yhteensä ainakin viisi. Viimeinen kerta on ollut vuoden 2008 toukokuussa, jolloin B on ollut 13-vuotias. A on ollut tekoajan alussa 62-vuotias ja teon päättyessä 68-vuotias. B on ollut koskettelujen alkaessa varsin nuori ja siten seksuaalisesti kehittymätön. A on ollut B:tä huomattavasti vanhempi. Kosketteluteot ovat toistuneet samankaltaisina vuosien varrella. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, että rikos on ollut omiaan lapsen iän vuoksi aiheuttamaan hänelle sellaista erityistä vahinkoa, jota rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa (563/1998) tarkoitetaan. Mainitun lainkohdan mukainen ankaroittamisperuste täyttyy siten asiassa.

10. Esitöiden (HE 6/1997 vp s. 184) mukaan säännöksen 3 kohdan mukainen ankaroittamisperuste tulee sovellettavaksi yleensä tilanteessa, jossa tekijänä on lapsen vanhempi taikka muutoin lapsen kasvatuksesta huolehtiva henkilö. Erityisen riippuvaisesta asemasta voi olla kysymys myös muissa tilanteissa kuin lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa.

11. Tässä tapauksessa kysymys on ollut lapsen ja isoisän välisestä suhteesta, joka on ollut varsin tiivistä. Tällaisessa lähisukulaisuussuhteessa lapsen voidaan katsoa yleensä tuntevan erityistä luottamusta isovanhempaansa. A on käräjäoikeudessa kertonut, että hänen ja B:n välit olivat olleet hyvät ja luottamukselliset. B on ollut melko säännöllisesti hoidettavana isovanhempiensa luona, jolloin hän on myös yöpynyt näiden luona. Isovanhemmat, ja siten myös A osaltaan, ovat tällöin olleet vastuussa B:n huolenpidosta. Tästä huolenpidosta ja siten isovanhemmistaan B on ollut varsinkin kysymyksessä olevan ajanjakson alkuvaiheessa erityisen riippuvainen. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että rikos on ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa B:lle hänen A:ta kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen ja tästä erityisen riippuvaisen asemansa vuoksi. Näin ollen asiassa täyttyy myös rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 3 kohdan (563/1998) mukainen ankaroittamisperuste.

12. A:n syyksi luetun menettelyn perusteella täyttyvät siten sekä rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 että 3 kohdassa (563/1998) tarkoitetut törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ankaroittamisperusteet. Asiassa on vielä arvioitava, onko rikos myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

13. Rikoksen törkeyden kokonaisarvostelussa on usein perusteltua lähteä siitä, että jos asiassa täyttyy usea tunnusmerkistön mukainen ankaroittamisperuste, rikosta voidaan lähtökohtaisesti pitää myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Kuitenkin on otettava huomioon, että kokonaisarvostelu on tapauskohtaista ja sen merkitys voi vaihdella eri rikosten kohdalla. Seksuaalirikokset ovat tyypillisesti rikoksia, joiden osalta vakavuudeltaan hyvinkin erilaisissa teoissa voivat täyttyä tunnusmerkistön mukaiset ankaroittamisperusteet. Senkin vuoksi kokonaisarvostelulla on näissä rikoksissa painava merkitys. Tällöin huomiota on kiinnitettävä kaikkiin tekoon, tekijään ja teon uhriin liittyviin seikkoihin. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön törkeysarvioinnissa merkitystä voidaan antaa ennen kaikkea sille, miten paheksuttavana tekoa on luonteensa, tekotapansa ja vahingollisuutensa vuoksi pidettävä.

14. Niin kuin edellä on todettu, A:n syyksi luettu menettely täyttää laissa säädettyjä ankaroittamisperusteita. Hyväksikäytöt ovat tapahtuneet noin kuuden vuoden aikana. Hyväksikäytöistä B:lle aiheutunut ahdistava tilanne on siten jatkunut koko sanotun pitkän ajan. Läheisen henkilön tekeminä toistuvat hyväksikäytöt ovat olleet omiaan vahingoittamaan lasta enemmän kuin tilanteessa, jossa tekijänä olisi ollut lapselle täysin ulkopuolinen henkilö. Lapsi ei ole voinut varautua siihen, mitä hänen isovanhempiensa luona vieraillessaan tapahtuisi. Lapsen lähtökohtaisesti läheiseksi ja turvalliseksi kokeman isoisän syyllistyminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön on asettanut lapsen ahdistavaan ja myös ristiriitaiseen tilanteeseen, koska teon paljastumisesta aiheutuisi vääjäämättä, paitsi lapselle epävarmuutta siitä, miten asiaan suhtauduttaisiin, isoisälle vakavia seurauksia. Mainitut seikat puoltavat sitä, että rikosta on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

15. Edellä mainittuja seikkoja painavampina Korkein oikeus kuitenkin pitää sitä, että A:n syyksi luetut, kuuden vuoden aikana tehdyt noin viisi hyväksikäyttötekoa eivät ole edenneet vakavammiksi loukkauksiksi, vaan ovat pysyneet koskettelujen tasolla. Tekojen määrä sanottuna pitkänä aikana myös viittaa siihen, että kysymys on ollut pikemminkin satunnaisista, hetkellisen tilanteen laukaisemista teoista kuin jatkuvasta tietoisesta pyrkimyksestä lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Tämän vuoksi ei ole perusteltua pitää tekoja ennen kaikkea luonteensa ja tekotapansa johdosta niin paheksuttavina, että rikos tulisi katsoa ankaroittamisperusteiden täyttymisestä huolimatta kokonaisuutena arvostellen törkeäksi.

Syyksilukeminen

16. A:n syyksi luetaan törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asemesta rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdan (563/1998) nojalla lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.

Rangaistuksen mittaamisen lähtökohtia

17. Rikoslain 20 luvun 6 §:n (563/1998) mukaisen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusasteikko on vankeutta vähintään 14 päivää ja enintään 4 vuotta. Kuten edellä kohdassa 4 on todettu, rikoslain 20 luvun 6 §:n säännöstä on muutettu 1.6.2011 voimaan tulleella lailla 540/2011, jolla lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vähimmäisrangaistus on korotettu 14 päivästä vankeutta neljään kuukauteen vankeutta. Tässä tapauksessa sovellettavaksi tulee tekoaikana voimassa ollut rikoslain 20 luvun 6 §:n (563/1998) mukainen rangaistussäännös ja sen mukainen rangaistusasteikko.

18. Rikoslain 6 luvun 3 §:n mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyden huomioon ottamisella pyritään takaamaan yhdenvertaisuusperiaatteen toteutuminen myös rangaistuksen mittaamisessa. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä mittaamisperiaatteena onkin korostettu rikosoikeuden yleisten oppien säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp s. 186 - 187). Rangaistuksen mittaamisen yleisperiaate ilmaistaan rikoslain 6 luvun 4 §:ssä. Sen mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

19. Korkein oikeus toteaa, että rangaistuksen määrääminen perustuu edellä mainitut periaatteet huomioon ottamalla asianomaista rikosta koskevassa säännöksessä säädettyyn rangaistusasteikkoon. Sen pohjalta tapahtuvassa mittaamisharkinnassa ovat keskeisessä asemassa kysymyksessä olevaa rikosta koskevat rangaistuksen mittaamista ohjaavat Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisut. Jos sellaisia ei ole, huomioon voidaan ottaa myös muut samaa rikosta koskevat Korkeimman oikeuden ratkaisut, joissa Korkeimmassa oikeudessa on ollut kysymys myös rangaistuksen mittaamisesta. Jos Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä ei ole jonkin rikoksen osalta laisinkaan tai jos se on niukkaa, huomiota voidaan kiinnittää myös rangaistuskäytäntöä kuvaaviin tilastollisiin tai muihin selvityksiin, mikäli niistä ilmenevää rangaistustasoa voidaan pitää edellä mainitut rangaistuksen mittaamisperusteet huomioon ottaen oikeudenmukaisena.

20. Mitattaessa rangaistusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on, kun otetaan huomioon rangaistussäännöksen tarkoitus suojella lasta häntä vahingoittavilta seksuaalisilta teoilta ja rikoslain 6 luvun 4 §:ssä säädetyt periaatteet, kiinnitettävä erityistä huomiota ensinnäkin siihen, miten vahingollinen teko on ollut lapsen kehityksen kannalta. Kuten ankaroittamisperusteita käsiteltäessä edellä on todettu, mitä läheisempi ja luottamuksellisempi suhde on kysymyksessä, sitä vahingollisempi seksuaalinen hyväksikäyttö lapselle on. Toiseksi teon vahingollisuuteen vaikuttaa hyväksikäyttöteon laatu eli se, onko kysymys lapsen alistamisesta seksuaalisen teon tai aineiston katselemiselle taikka seksuaalisille puheille, lapsen sukuelimen tai muiden alueiden seksuaalisesta koskettelusta vai alistamisesta sukupuoliyhteyteen. Kolmanneksi on perusteltua antaa merkitystä hyväksikäyttötekojen ja -kertojen lukumäärälle sekä sille, miten pitkälle ajanjaksolle ne ajoittuvat.

Rangaistuskäytännöstä

21. Korkein oikeus ei ole antanut lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvää rangaistuksen mittaamista koskevaa ennakkoratkaisua. Ennakkoratkaisu KKO 2005:53 koski rikoksen tunnusmerkistön täyttymistä ja syyteoikeuden vanhentumista. Kysymys oli teosta, jossa mies oli noin neljän vuoden aikana ainakin kerran laittanut vaimonsa 9-14-vuotiaan veljentyttären käden jäykistynyttä sukuelintään vasten sekä useina kertoina kosketellut lasta rinnoista ja pakaroista sekä työntänyt kätensä tytön alushousujen sisään sukuelimen seudulle ja lähennellyt lasta myös halaamalla ja suutelemalla. Tekijä tuomittiin tästä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä hänen syykseen luetusta rikoksesta kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2010:52 tuominnut tekijän lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä yhden vuoden kahden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä sen ohella yhdyskuntapalvelua 30 tuntia. Tapauksessa tekijänä ollut mies oli vuoden ja kolmen vuoden aikana valokuvannut nukkumassa olleen, tekoaikana 8-10-vuotiaan tytön alastonta alaruumista ja sukuelintä ainakin viidellä eri kerralla, missä yhteydessä hän oli siirtänyt tämän alushousuja sivuun, asetellut tytön jalat haralleen ja ainakin kahdesti kosketellut tämän sukuelintä. Tekijä oli ottanut lähes kolmekymmentä kuvaa, joista osan hän oli tuhonnut. Lisäksi tekijä oli ottanut vieressään nukkuvan tytön syliinsä ja laittanut kätensä tämän alushousujen sisään, mihin tämä oli havahtunut.

22. Korkein oikeus toteaa, että lähinnä käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien rangaistuskäytäntöä kuvaavien selvitysten perusteella on todettavissa, että rangaistukseksi lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on harvoin tuomittu vankeutta yli kaksi vuotta, jos tekoon ei ole sisältynyt sukupuoliyhteyttä. Esimerkiksi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen laatimasta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistuskäytäntöä kuvaavasta tutkimuksesta (Optula 2009, s. 59 - 60) ilmenee, että tilanteessa, jossa hyväksikäytön tekotapana on ollut koskettelu ja tekijänä on ollut lapsen sukulainen, rangaistukset ovat olleet yhden vuoden vankeusrangaistuksen tasolla.

23. Myös Korkeimmassa oikeudessa laaditun lapsen seksuaalisten hyväksikäyttörikosten rangaistuskäytäntöä kuvaavan selvityksen (Korkeimman oikeuden selvityksiä 2/2009, s. 39 - 41 ja 56 - 57) perusteella on todettavissa, että tapauksissa, joissa tekijänä on muu kuin lapsen vanhempi, hyväksikäyttötekona on lapsen sukupuolielimen alueelle tapahtunut koskettelu ja yksittäisiä tekokertoja on muutamia, tuomittu vankeusrangaistus on ollut yhden vuoden tasolla, kun lapsi on ollut alle 10-vuotias, ja jonkin verran alle yhden vuoden, kun lapsi on ollut yli 10-vuotias.

Johtopäätökset tuomittavasta rangaistuksesta

24. A:n syyksi luettu teko sisältää lapsen rintojen ja sukuelimen alueille tapahtuneita kosketteluja, jotka ovat tapahtuneet sekä vaatteiden päältä että alta. Teossa on siten samankaltaisia piirteitä kuin ratkaisuista KKO 2005:53 ja KKO 2010:52 ilmenevissä teoissa. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2010:52 tuominnut selvästi ankaramman rangaistuksen kuin ratkaisussaan KKO 2005:53. Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2010:52 osoittaa rangaistuskäytännössä tapahtunutta ankaroitumista. Nyt kysymyksessä olevan rikoksen ja ratkaisussa KKO 2010:52 syyksiluetun rikoksen ilmenemismuotojen samankaltaisuus ja myös edellä rangaistuskäytännöstä esitetty selvitys puoltaisivat sitä, että tässäkin tapauksessa tuomitaan saman tasoinen rangaistus kuin ratkaisussa KKO 2010:52. Toisaalta tätäkin ankarampi rangaistus nyt syyksiluetusta rikoksesta on perusteltu sen vuoksi, että rikosta voidaan pitää tekotapansa sekä luottamus- ja riippuvuussuhteen loukkaamisen vuoksi vahingollisempana kuin ratkaisun KKO 2010:52 tekoa. Korkein oikeus päätyykin siihen, että oikeudenmukainen rangaistus tässä tapauksessa on yksi vuosi neljä kuukautta vankeutta.

25. Tämän jälkeen on vielä arvioitava, tuleeko rangaistusta mitattaessa soveltaa lieventämisperustetta ja onko rangaistus tuomittava ehdollisena vai ehdottomana vankeutena.

Lieventämisperusteen arviointi

26. A on valituksessaan vedonnut rangaistuksen lieventämisperusteena siihen, että hän oli kertomalla suoraan ja avoimesti teoistaan edistänyt rikoksensa selvittämistä sekä lisäksi sopimalla ja maksamalla korvaukset osoittanut pyrkimystä poistaa rikoksensa vaikutuksia.

27. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan rangaistuksen lieventämisperuste on tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä.

28. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2003:62 ja 2003:63 soveltanut lieventämisperustetta huumausainerikosta koskevissa tapauksissa tilanteissa, jossa ilman epäillyn omaa kertomusta olisi ollut hyvin todennäköistä, että rikos olisi jäänyt selvittämättä kokonaan. Myös ratkaisussa KKO 2000:63 on sovellettu lieventämisperustetta, kun tekijä oli ilmoittanut teostaan poliisille ennen kuin poliisi oli osannut epäillä häntä.

29. Sen sijaan ratkaisussa KKO 2003:53 lieventämisperusteen soveltamisedellytysten ei ole katsottu täyttyneen, kun tekijän osallisuus tekoon oli ollut jo alusta alkaen selvillä, minkä vuoksi hän oli joutunutkin kohdaltaan selvittämään asiaa.

30. Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa B on kertonut hyväksikäytöstä ja tekijästä koulukuraattorille ja vanhemmilleen ennen kuin A:ta on poliisin toimesta kuulusteltu. A on esitutkinnassa tunnustanut tekonsa ja kertonut siihen liittyviä yksityiskohtia. A on käräjäoikeudessa myöntänyt B:n vahingonkorvausvaatimukset kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta ja loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä perusteiltaan ja määriltään oikeaksi ja maksanut tuomitut korvaukset yhteensä 16 500 euroa korkoineen käräjäoikeuden tuomion jälkeen.

31. Lapsen seksuaalisella hyväksikäyttörikoksella loukatun toipumisen kannalta voidaan pitää ilmeisen myönteisenä sitä, että tekijä ottaa vastuun teoistaan. Tätä vastuun ottamista tässä tapauksessa osoittavat ensinnäkin teon tunnustaminen esitutkinnassa ja toiseksi asianomistajan esittämän vahingonkorvausvaatimuksen myöntäminen ja korvausten maksaminen. Tämä A:n menettely puoltaa sitä, että rangaistuksen mittaamisessa sovellettaisiin rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaista lieventämisperustetta.

32. Ennen kuin A:ta on kuulusteltu esitutkinnassa, viranomaisten tiedossa on ollut, että häntä on epäilty lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Myös tähän epäiltyyn tekoon liittyneet yksityiskohdat ovat olleet pääosiltaan tiedossa. Vaikka A:n tunnustaminen onkin helpottanut sekä esitutkintaa että tuomioistuinkäsittelyä, hänen ei kuitenkaan voida katsoa pyrkineen edistämään rikoksensa selvittämistä siten, että rangaistuksen mittaamisessa tulisi tämän johdosta soveltaa rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa tarkoitettua lieventämisperustetta. Käräjäoikeuden tuomitseman vahingonkorvauksen suorittamista ei myöskään voida pitää sellaisena seikkana, joka tulisi ottaa huomioon rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla rangaistusta lieventävänä tekijänä.

33. Rangaistuksen mittaamisessa eivät siten tule sovellettaviksi rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaiset lieventämisperusteet.

Valinta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä

34. Rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Edelleen luvun 10 §:n mukaan, jos ehdollista vankeutta yksinään on pidettävä riittämättömänä rangaistuksena rikoksesta, voidaan sen ohessa tuomita sakkoa, tai jos ehdollinen vankeus on vuotta pidempi, vähintään 20 ja enintään 90 tuntia yhdyskuntapalvelua.

35. A:ta ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity. A:n teosta ilmenevää syyllisyyttä ei myöskään voida pitää suurempana kuin mitä se tämän tyyppisissä teoissa yleensä on. Nämä seikat puoltavat vankeusrangaistuksen määräämistä ehdolliseksi. Myös se seikka, että A on tunnustamalla tekonsa ja suorittamalla tuomitut vahingonkorvaukset osoittanut ottavansa vastuun teoistaan, puoltaa rangaistuksen määräämistä ehdollisena.

36. Vaikka lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on luonteeltaan vakava rikos, hyväksikäyttöä ei tässä tapauksessa voida pitää luonteeltaan sellaisena, että rikoksen vakavuus edellyttäisi vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana.

37. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että rangaistus voidaan määrätä ehdollisena. Huomioon ottaen kohdissa 30 ja 31 mainitut perusteet ehdollista vankeutta on perusteltua pitää yksistään riittävänä rangaistuksena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A:n syyksi luetaan törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asemesta rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdan (563/1998) nojalla lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö (tekoaika 4.5.2002 - 31.5.2008).

A tuomitaan 1 vuoden 4 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, jonka koeaika alkaa Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä ja päättyy 30.6.2013.

Ehdollinen vankeus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu tekee koeaikana rikoksen, josta hänet tuomitaan ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Soile Poutiainen, Jukka Sippo ja Ari Kantor. Esittelijä Timo Ojala.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Hovioikeus on tuominnut A:n törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kahden vuoden kahden kuukauden vankeusrangaistukseen ja velvoittanut hänet suorittamaan asianomistajalle korvaukseksi kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta 1 500 euroa sekä loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä 15 000 euroa korkoineen.

A on vaatinut, että hänen katsotaan törkeän tekomuodon sijasta syyllistyneen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, rangaistus tästä teosta mitataan enintään kahdeksan kuukauden tai joka tapauksessa alle kahden vuoden pituiseksi, rangaistusta mitattaessa otetaan huomioon sitä lieventävät ja kohtuullistavat seikat ja se määrätään ehdolliseksi. Lieventämisperusteina A on viitannut pyrkimykseensä edistää rikoksensa selvittämistä tunnustamalla se sekä pyrkimykseensä poistaa ja korvata rikoksensa vaikutukset sopimalla korvauksista ja maksamalla ne asianomistajalle. Hän oli ottanut teoistaan kaiken vastuun pyrkimättä syyllistämään lasta tapahtuneesta millään tavoin. Rangaistuksen kohtuullistamista vaatiessaan A on viitannut ikäänsä ja puolisonsa liikuntavammaisuuteen. Tämä ei selviä yksin kotona.

Virallinen syyttäjä on vaatinut valituksen hylkäämistä. Ehdollista vankeusrangaistusta yksinään on joka tapauksessa pidettävä riittämättömänä rangaistuksena teosta. B on vaatinut valituksen hylkäämistä teon syyksi lukemista koskevilta osin ja lausunut muutoin, että rangaistuslajin valinnassa tulee ottaa huomioon A:n mainitsemat rangaistuksen lieventämisperusteet ja että rangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi.

B:n seksuaalinen hyväksikäyttö on alkanut hänen ollessaan 6-vuotias. Tekoaikana 62 - 68-vuotiaan A:n syyksi luettu menettely täyttää kaksi kolmesta laissa säädetystä rikoksen ankaroittamisperusteesta. Tämän lisäksi menettelyyn on liittynyt useita Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen kohdassa 14 kuvattuja rikoksen erityistä vahingollisuutta ja moitittavuutta lisääviä piirteitä, kuten tekojen toistuminen yli kuuden vuoden ajan, tapahtumien kulloinenkin ennakoimattomuus ja niiden väistämättä aiheuttama ahdistus ja ristiriita lapsen mielessä.

Arvioidessani sitä, onko teko kokonaisuutena arvostellen törkeä, lausun seuraavaa:

Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön taustalla on asiassa sovellettavan rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentin määritelmäsäännöksen (563/1998) mukaan tekijän tavoittelema seksuaalinen kiihotus tai tyydytys. Vaikka tekijän syyksi tässä asiassa luettuja seksuaalisia kosketteluja voidaan sinänsä pitää lapsen ruumiillisen koskemattomuuden kannalta vähemmän vakavina kuin esimerkiksi tunkeutumista lapsen sukupuolielimeen, ei tämä seikka kuitenkaan välttämättä merkitse, että tekokokonaisuus olisi lapsen kehitykselle vähemmän vahingollinen kuin esimerkiksi jokin kertaluontoinen, törkeäksi katsottava seksuaalinen teko. Merkitystä on muun muassa teon olosuhteilla, lapsen iällä ja hänen ymmärryskyvyllään.

Tieto ja yleinen tietämys lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vahingollisuudesta on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, erityisesti 2000-luvulla. Tekijänä on tässä tapauksessa ollut lapsen isoisä. Se, että läheisen aikuisen suorittama seksuaalinen teko on lapselle erityisen vahingollinen, johtuu juuri siitä Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen kohdassa 14 todetusta seikasta, että henkilö, johon lapsi luottaa ja johon hänen pitäisi voida turvautua, toimii tavalla, jota lapsi ei voi ymmärtää ja josta teosta hän ei voi puhua kenellekään. Tällainen teko on itsessään ja erityisesti toistuessaan omiaan aiheuttamaan lapselle vaikeita ristiriitoja ja oireita sekä pitkäaikaista vahinkoa. Samalla se johtaa lapsen eristäytymiseen sosiaalisesta ympäristöstään.

Lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä on kysymys abstraktista vaarantamisrikoksesta. Tunnusmerkistön täyttyminen ei edellytä, että teon osoitetaan aiheuttaneen lapselle vahinkoa tai haittaa, eikä tällainen seuraamus ole oikeudenkäyntihetkellä välttämättä vielä arvioitavissa. Ne korvausvaatimukset tilapäisestä haitasta ja henkilökohtaisen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä, jotka asiassa on esitetty, ovat olleet keskimääräistä korkeammat. A on myöntänyt ne oikeiksi perusteeltaan ja määrältään. Vahingot eivät siten ole olleet todistelun kohteena.

Teossa on täyttynyt kaksi ankaroittamisperustetta. Seksuaaliset koskettelut ovat alkaneet B:n ollessa 6-vuotias ja päättyneet hänen kerrottuaan 13-vuotiaana asiasta koulukuraattorille ja vanhemmilleen. Ottaessani huomioon sanotut teon erityistä vahingollisuutta osoittavat seikat ja teon jatkumisen yli 6 vuoden ajan katson alempien oikeuksien tavoin, että A:n syyksi luettua tekoa on pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

Rangaistusasteikko törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on sekä tekohetkellä voimassa olleen rikoslain 20 luvun 7 §:n mukaan että 1.6.2011 voimaan tulleen lain mukaan vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta vankeutta.

Kuten enemmistö on kohdassa 21 todennut, Korkein oikeus ei ole antanut ennakkoratkaisua rangaistuksen mittaamisesta lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa asiassa. Perustelujen kohdissa 22 ja 23 tarkoitetut selvitykset koskevat lähinnä alempien oikeuksien rangaistuskäytäntöä.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimus sisältää tilastotieteellisen analyysin rangaistuskäytännöstä vuonna 2006 täytäntöönpanokelpoisiksi tulleissa käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien ratkaisuissa, minkä lisäksi siinä on hyödynnetty Korkeimman oikeuden alla kuvattua laadullista selvitystä ja vuosien 1997 - 2007 tuomiolauselma-aineistoa. Tutkimuksen mukaan törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan pääsääntöisesti eli noin 80 prosentissa tapauksista ehdotonta vankeutta. Ehdollista vankeutta voidaan tuomita esimerkiksi, kun teon katsominen törkeäksi ei liity tekotapaan vaan ainoastaan tekijän ja uhrin suhteeseen, tekotapana on koskettelu, kysymys on yksittäisistä tekokerroista tai vastaaja tuomitaan alle 18-vuotiaana tehdystä teosta. Ehdollista ei sen sijaan tuomita rikoksista, jotka ovat jatkuneet vuosia. Pelkästään koskettelua käsittävästä törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitun vankeusrangaistuksen keskipituus on 2,5 vuotta. Törkeässä tekomuodossa noin kaksi kolmasosaa tapauksista käsittää sukupuoliyhteyden. (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 92/2009 s. 42 - 43, 45).

Korkeimman oikeuden selvitys koskee niitä hovioikeuksien ratkaisuja vuosilta 2000 - 2007, joissa on haettu valituslupaa. Selvitys keskittyy rangaistuskäytännön laadulliseen kuvaamiseen. Selvityksestä ilmenee, että törkeän tekomuodon tyyppitapauksissa, joissa tekijänä on isä tai isäpuoli ja lapsi iältään alle 10 vuotta ja joissa teko käsittää masturboinnin katselua, erektiossa olevan sukupuolielimen koskettelua tai muuta seksuaalista koskettelua, mutta ei sukupuoliyhteyttä, tuomittu rangaistus on 1 vuosi 6 kuukautta - 2 vuotta vankeutta. Vastaavassa tapauksessa, kun teko käsittää koskettelua, mutta katsotaan törkeäksi tekomuodoksi, rangaistus on 1 vuosi - 1 vuosi 6 kuukautta vankeutta. (Korkeimman oikeuden selvityksiä 2/2009 s. 57, 69, 71).

Lapsen seksuaalisena hyväksikäyttörikoksena syyksi luettujen tekojen laadullinen kirjo on suuri. Epävarmaa on, miten edellä mainittujen selvitysten perusteena olevat alempien oikeuksien ratkaisut yksittäistapauksina vastaavat sitä vaatimusta, mihin lisääntyneen tiedon lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten moitittavuudesta tulisi rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistusta määrättäessä johtaa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan kaikista lapsiin kohdistuvista seksuaalisista hyväksikäytöistä tuomitut ehdottomat vankeusrangaistukset ovat kuitenkin pidentyneet vuoden 1999 uudistuksen jälkeen noin 7 kuukautta. Ehdollisen vankeuden keskipituus ei ole muuttunut tilastollisesti merkitsevästi. Myös ratkaisu KKO 2010:52 osoittaa tapahtunutta rangaistuskäytännön ankaroitumista, kuten kohdassa 24 on todettu. Mainituista vuonna 2009 tehdyistä tutkimuksesta ja selvityksestä voidaan lisäksi päätellä, että samat tekijät, joiden vuoksi tekoa toisessa tapauksessa on pidetty törkeänä, ovat toisessa tapauksessa vaikuttaneet perustekomuotoisen rikoksen rangaistuksen pituuteen ja lajiin. Kuten Korkeimman oikeuden selvityksessä 2/2009 on vanhemman lapseensa kohdistaman seksuaalisen hyväksikäytön osalta todettukin, tuomittavaa rangaistusta määrittää olennaisesti se, luetaanko teko syyksi törkeänä vai perustekomuotoisena, sekä se, onko rangaistus 1,5 vuotta tai sen yli. Tämän pituinen rangaistus on selvityksen mukaan yleensä ensikertalaisellakin ehdoton.

Oikeudenmukaisena rangaistuksena A:n syyksi lukemastani törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka on jatkunut yli kuuden vuoden ajan, pidän rikoksen vahingollisuus ja rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys huomioon ottaen kahta vuotta vankeutta.

Kuten enemmistö, katson, ettei teon tunnustamista esitutkinnassa ja A:n korvauskäyttäytymistä voida pitää rangaistuksen lieventämisperusteena. Sinänsä voidaan katsoa, että A on ottanut teostaan vastuuta B:hen nähden. Luonteeltaan A:n oikeudessa myöntämät ja sittemmin suorittamat korvaukset ovat tarkoittaneet B:lle aiheutuneiden ruumiillisten ja psyykkisten vahinkojen korvaamista. Korvaukset ovat tämänkaltaisten rikosten perusteella rikoksen uhrille yleensä tuomittavia korvauksia ja korvaus olisi ollut myös ulosottoteitse perittävissä. Katson lisäksi, ettei A:n ikää voida pitää perusteena eikä puolison hoidon tarvetta riittävänä perusteena rangaistuksen kohtuullistamiselle.

Syyksi luettu rikos on vakava ja edellyttää, vaikka A:ta ei ole rikosrekisteriin aikaisemmin merkitty, vankeusrangaistuksen määräämistä ehdottomaksi. Kun A:n vaimo on pysyvästi liikuntavammainen vanhus ja on sen vuoksi tämän päivittäisen avun varassa, rangaistuksen täytäntöönpano merkitsisi tässä tapauksessa kuitenkin poikkeuksellisen haitallista lopputulosta. Katson perustelluksi määrätä rangaistuksen tämän vuoksi ehdolliseksi. Koska ehdollista rangaistusta yksinään on pidettävä riittämättömänä, tuomitsen hänelle sen ohessa 90 tuntia yhdyskuntapalvelua.