18.4.2008

Asian tausta

A ja B olivat solmineet avioliiton vuonna 1988. Puolisoille oli avioliiton aikana syntynyt neljä lasta. Puolisoiden avioeroa koskeva hakemus oli tullut vireille 14.2.2001, ja puolisot oli tuomittu avioeroon 4.10.2001.

A oli saanut vuonna 1981 kuolleen isänsä jälkeen perintönä A:n perheyhtiön osakkeita. A:n isä oli tehnyt testamentin, johon oli sisältynyt perillisen puolison avio-oikeuden poissulkeva määräys. Määräys koski A:n isältään perimää omaisuutta, tällaisen omaisuuden sijaan tullutta omaisuutta ja tällaisen omaisuuden tuottoa.

B oli ollut vuonna 1980 kaupparekisteriin merkityn X Ky:n vastuunalainen yhtiömies. Kommandiittiyhtiö oli asetettu omasta hakemuksestaan konkurssiin 9.10.2001.

Ositus 17.3.2002

Pesänjakaja oli toimittanut asianosaisten välillä osituksen 17.3.2002. Luotettavaa selvitystä ei ollut esitetty siitä, miltä osin A:n ositettava varallisuus oli katsottava hänen isältään perimän varallisuuden sijaan tulleeksi omaisuudeksi. Tämän vuoksi pesänjakaja oli osapuolten antamien tietojen perusteella arvioinut A:n avio-oikeudesta vapaan omaisuuden määräksi 100 000 euroa.

Osituksen sovittelulle ei ollut ollut edellytyksiä. Pesänjakaja oli erityisinä vastasyinä ottanut huomioon avioliiton pitkän kestoajan ja sen, että B:n oli katsottava avioliiton aikana toimineen yhteisen talouden hyväksi ja A:n nimissä olevan omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi.

Sen varalta, ettei avio-oikeudesta vapaan omaisuuden määrää voitu arvioida, pesänjakaja oli kuitenkin katsonut, että ositusta tuli sovitella niin, että B:n avio-oikeus A:n omaisuuteen tuli poistetuksi yhteensä 100 000 euron osalta.

B:n moitekanne Lahden käräjäoikeudessa

B vaati ositusta muutettavaksi siten, että A:n kaikki varallisuus katsotaan avio-oikeuden alaiseksi omaisuudeksi. A ei ollut osoittanut isältään perintönä saamiensa varojen sijaan mahdollisesti tullutta omaisuutta. A:n varat olivat vuosien myötä sekoittuneet siten, ettei joskus tulleiden varojen teitä enää pystytty selvittämään.

A:n vastaus

A kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. A oli sittemmin myynyt perintönä saamansa osakkeet ja niistä saadut varat olivat tuottaneet hyvin. Hänellä oli perintövaroja jäljellä 331 162,03 euroa. X Ky:n konkurssissa hän oli menettänyt perintönä saamastaan omaisuudesta 205 271,68 euroa.

A:n moitekanne

Kanteessaan A vaati, että pesänjakajan toimittamaa ositusta sovitellaan siten, ettei B saa avio-oikeuden nojalla A:n omaisuutta. Oli kohtuutonta, että A ei pystynyt turvaamaan omaisuuttaan yhtiön konkurssin varalta.

A oli avioliittoa solmittaessa omistanut huomattavan omaisuuden, joka oli ollut avio-oikeudesta vapaata. A oli omalta osaltaan osallistunut B:n omaisuuden kartuttamiseen muun muassa siten, että hän oli vuonna 1992 lainannut avio-oikeudesta vapaita varojaan B:n yritykselle.

Ositusperusteen syntyhetkellä hän oli omistanut ainoastaan oman ja puolisoiden neljän alaikäisen lapsen kotina käytetyn omakotitalon ja auton. Kiinteistö oli hankittu vuonna 1999 yksin hänen nimiinsä ja hän oli maksanut kauppahinnan varoilla, jotka hän oli saanut X Ky:ltä tämän lyhentäessä hänen sille antamaansa lainaa, ja pankista ottamallaan lainalla.

B:llä oli myös ollut omaisuutta avioliittoa solmittaessa. Hän oli kuitenkin avioliiton aikaisella ansiotoiminnallaan kartuttanut vain omaa omaisuuttaan, jonka hän oli sittemmin menettänyt. Hän ei ollut osallistunut A:n omaisuuden kartuttamiseen tai säilyttämiseen.

B:n vastaus

B kiisti A:n kanteen ja vaati sen hylkäämistä. He olivat eläneet yhdessä 14 vuotta. Neljän lapsen syntymien aikaan päävastuun perheen taloudesta ja sen varallisuuden kartuttamisesta oli kantanut B. Silloin kun A oli pystynyt olemaan töissä, myös hän oli saanut palkkansa B:n yrityksestä. Koko perheen elanto ja puolisoiden varallisuus oli näin ollen ollut B:n yrityksen menestymisen varassa. B oli siten vuosien ajan toiminut puolisoiden yhteisen talouden hyväksi.

Myös B:llä oli jo avioliittoa solmittaessa ollut varallisuutta. Omakotitalo oli ostettu yksin A:n nimiin yritystoimintaan aina liittyvien riskien vuoksi. Taloon oli tehty B:n toimesta huomattavat uudistus- ja korjaustyöt, jotka olivat johtaneet siihen, että talon arvo oli osituksessa ollut 360 000 euroa. Pesänjakaja oli arvioinut talon remontoinnista aiheutuneen noin 100 000 euron kustannukset.

Ylivelkaisella puolisolla oli oikeus vaatia tasinkoa ja saada siten helpotusta taloudelliseen tilanteeseensa.

Käräjäoikeuden tuomio 10.11.2004

A:n avio-oikeudesta vapaa omaisuus

Asiassa oli riidatonta, että A:n isä oli tehnyt testamentin, jossa oli määräys siitä, että testamentin saajan aviopuolisolla ei ollut avio-oikeutta testamentattuun omaisuuteen.

A oli käräjäoikeudessa esittänyt laskelman isänsä jälkeen perintönä saamansa omaisuuden tuotoista ja omaisuuden sijaan tulleesta omaisuudesta. Käräjäoikeus katsoi laskelman ja sen tueksi esitettyjen todisteiden riittävän osoittamaan, että A:n perintövarat olivat tuottaneet hyvin erityisesti ottaen huomioon se, että ne olivat 1980-luvun lopulla olleet sijoitettuna asuntoihin ja talletustodistuksiin.

A:n eri lähteistä olleet tulot, kuten palkkatulot ja perityn omaisuuden tuotto, olivat pitkän avioliiton kestäessä menneet siten sekaisin, ettei jälkikäteen enää voitu osoittaa, että juuri tietty A:lla oleva omaisuus oli hankittu perintövaroilla.

Käräjäoikeus katsoi, ettei osituksessa tarvinnut esinekohtaisesti nimetä sitä omaisuutta, joka testamenttimääräyksen nojalla oli avio-oikeudesta vapaata. Pesänjakajan menettelyä, jossa hän oli arvioinut A:n osituksessa huomioon otettavasta varallisuudesta 100 000 euroa avio-oikeudesta vapaaksi omaisuudeksi, oli pidettävä oikeana. Muunlainen tulkinta olisi johtanut A:n kannalta kohtuuttomuuteen.

A oli laskelmillaan ja kirjallisilla todisteillaan osoittanut, että hänellä oli ositusperusteen syntyhetkellä ollut ainakin 100 000 euron arvosta sellaista omaisuutta, johon B:llä ei A:n isän testamenttiin sisältyneen määräyksen perusteella ollut avio-oikeutta. Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi B:n kanteen.

Osituksen sovittelu

B ja A olivat solmineet avioliiton vuonna 1988. Avioerohakemus oli tullut vireille 14.2.2001. Avioliiton kestoaika ei siten puoltanut osituksen sovittelua.

A oli työskennellyt B:n yrityksessä huolehtien yhtiön rahaliikenteestä. B oli puolestaan huolehtinut töiden hankinnasta ja yrityksen menestymisestä.

Kummallakin puolisolla oli ollut sekä omaisuutta että pääomatuloja ja palkkatuloja, jotka kaikki olivat mahdollistaneet kummankin toimimisen perheen yhteisen talouden ja oman varallisuutensa kartuttamiseksi sekä säilyttämiseksi. Pääosa käyttövaroista oli tullut B:n yrityksestä, jossa molemmat olivat työskennelleet hoitaen perheyritystä. Vain A:lla oli lopulta ollut osituksessa omaisuuden säästöä. Hän ei ollut ollut yrityksessä vastuuasemassa, joten sen velat eivät rasittaneet häntä. Vuosien 1998 ja 1999 vaihteessa hankittu perheen omakotitalo oli ostettu yksin A:n nimiin yritystoimintaan liittyvien riskien vuoksi. Sen hankintahinta oli ollut 220 662 euroa. B:n yritys oli tehnyt omakotitaloon huomattavat uudistus- ja korjaustyöt, joiden käräjäoikeus katsoi vastaanottamansa näytön perusteella olleen ainakin 100 000 euron arvoiset ja jotka olivat osaltaan johtaneet siihen, että talon arvo oli osituksessa ollut 360 000 euroa.

Ottaen huomioon avioliiton kestoaika ja edellä selostettu puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi käräjäoikeus hyväksyi pesänjakajan ratkaisun ja katsoi, ettei osituksen sovittelulle A:n vaatimalla tavalla ollut edellytyksiä. Pesänjakajan suorittama ositus ei johtanut kohtuuttomaan lopputulokseen kummankaan asianosaisen kannalta eikä toisen puolison ollut näytetty saaneen osituksessa perusteettomasti taloudellista etua. Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi A:n kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kari Penttilä.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 15.9.2006

B ja A valittivat hovioikeuteen ja toistivat käräjäoikeudessa esittämänsä kanteet.

A:n avio-oikeudesta vapaa omaisuus

Asiassa oli riidatonta, että A:n isä oli tehnyt testamentin, johon oli sisältynyt perillisten puolisoiden avio-oikeuden poissulkeva määräys.

Avioliittolain 35 §:n 2 momentin mukaan avio-oikeutta ei ollut omaisuuteen, josta avioehtosopimuksin taikka lahjakirjassa tai testamentissa oli niin määrätty, eikä myöskään siihen, mikä oli tullut sellaisen omaisuuden sijaan. Jos sitäpaitsi oli määrätty, että avio-oikeutta ei ollut myöskään sellaisen omaisuuden tuottoon, tätä määräystä oli noudatettava.

Mainitussa säännöksessä oli tyhjentävästi lueteltu omaisuus, johon toisella puolisolla ei ollut avio-oikeutta. Avio-oikeudesta vapaan omaisuuden sijaan tulleen omaisuuden jääminen avio-oikeuden ulkopuolelle ilmensi varallisuusoikeudessa yleistä niin sanottua surrogaattiperiaatetta. Surrogaattivaikutuksen syntyminen edellytti, että tietynluonteisen omaisuuden sijaan tullut omaisuus oli edelleen yksilöllisesti erotettavissa muusta omaisuudesta. Viime kädessä kysymys oli todistusoikeudellinen.

Puolisoiden välisessä suhteessa yksilöintivaatimus ei ollut niin tärkeä kuin esineoikeudessa. Mikäli omaisuus oli menettänyt surrogaattiluonteensa, se oli menettänyt sen lopullisesti ja kokonaan. Koska avioliittolain 35 §:n 2 momentissa oli tyhjentävästi lueteltu omaisuus, johon puolisolla ei ollut avio-oikeutta, avio-oikeudesta vapaan omaisuuden sijaan tullut omaisuus ei riittävän yksilöitävyyden menettäessään voinut muuttua tietyksi rahamääräksi tai määräosaksi koko omaisuudesta.

A:n isän testamentissa annettu määräys puolison avio-oikeuden poissulkemisesta oli sisällöltään riidaton. Määräys koski A:n isältään perimää omaisuutta, tällaisen omaisuuden sijaan tullutta omaisuutta ja tällaisen omaisuuden tuottoa. Hovioikeus katsoi kuten pesänjakaja ja käräjäoikeus, että A:n eri lähteistä tulleet omaisuus ja tulot olivat avioliiton aikana menneet siten sekaisin, ettei A:n perintövaroilla ja sen tuotoilla hankittua omaisuutta voitu enää erottaa hänen muusta omaisuudestaan. A:n avio-oikeudesta vapaan omaisuuden sijaan tullut omaisuus ja sen tuotto olivat näin menettäneet surrogaattiluonteensa, joten A:n omaisuus oli kokonaisuudessaan ollut ositusperusteen syntyhetkellä avio-oikeuden alaista. Tästä syystä kysymystä omaisuuden avio-oikeudellisesta luonteesta ei voitu ratkaista 100 000 euron osalta siten kuin pesänjakaja ja käräjäoikeus olivat tehneet. Näin ollen kaikki A:n omistama omaisuus oli ollut avio-oikeuden alaista.

Osituksen sovittelu

Lain esitöiden (HE 62/1986 vp s. 32) mukaan avioliittolain 103 b §:n sovittelusäännöksen säätämisestä huolimatta avioliittolain 100 §:n tasajaon periaate oli säilynyt omaisuuden osituksen perussääntönä. Sovittelu oli poikkeus, jonka tuli perustua laissa säädettyjen edellytysten kokonaisharkintaan.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden osituksen sovittelua koskevat perustelut seuraavin lisäyksin.

A oli perustellut sovitteluvaatimustaan muun muassa väitteellä, että hän oli menettänyt huomattavan osan isältään perimästään avio-oikeudesta vapaasta omaisuudesta kommandiittiyhtiön konkurssissa. Se, että hänen perintöomaisuutensa oli menettänyt alkuperäisen avio-oikeudesta vapaan luonteensa, oli perustunut hänen omiin toimiinsa. Epäonnistuneet sijoitukset eivät lähtökohtaisesti olleet peruste osituksen sovittelulle.

A oli vielä perustellut sovitteluvaatimustaan sillä, ettei hän ollut pystynyt suojautumaan lain säännösten avulla B:n ylivelkaisuudelta, koska tämä ei ollut henkilökohtaisessa konkurssissa, vaan konkurssissa oli henkilöyhtiö, jonka vastuunalainen yhtiömies B oli. Hovioikeus katsoi, että tasingon maksamiseen velvoitettu puoliso ei voinut vetäytyä maksamasta tasinkoa sillä perusteella, että varat menivät tasingonsaajan velkojen kattamiseen. Koska B:n sittemmin tappiollinen liiketoiminta oli tuottanut perheelle elannon ja varoja omaisuuden hankkimiseksi ja säilyttämiseksi, hänen ylivelkaisuutensa ei myöskään puoltanut sovittelua. B:n velkoja ei voitu tähän nähden pitää perheen talouden kannalta hyödyttöminä.

A oli vedonnut sovittelun tueksi myös siihen, ettei hänellä ollut varoja velkojensa hoitoon. Tällaisella seikalla oli sovittelun kannalta merkitystä vain poikkeuksellisesti. Oikeuskirjallisuuden mukaan sillä oli merkitystä vain, jos se kävi tasingonmaksajalle ylivoimaiseksi hänen pysyvästä työkyvyttömyydestään tai iästään johtuvan huonon taloudellisen aseman takia ja jos hän ositusratkaisun takia menettäisi asuntonsa tai muun perusturvansa. A:n kohdalla ei ollut kyse edellä mainitun kaltaisista syistä. A ei voinut edellyttää, että hänen elintasonsa osituksen jälkeen säilyi ennallaan.

Tämän vuoksi hovioikeus katsoi, ettei osituksen sovittelulle ollut riittäviä edellytyksiä.

Näillä perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja pesänjakajan ratkaisun siltä osin kuin kysymys oli A:n avio-oikeudesta vapaasta omaisuudesta ja palautti osituksen pesänjakajalle toimitettavaksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Sakari Pasila, Raija Peltonen ja Helena Metso. Esittelijä Helena Kesseli.

Perustelut

A:n avio-oikeudesta vapaa omaisuus

1. Asia koskee A:n ja B:n välillä toimitettua ositusta, jossa ensimmäiseksi tulee ratkaistavaksi kysymys siitä, ovatko A:n ositusperusteen syntyhetkellä 14.2.2001 omistamat kiinteistö ja henkilöauto sellaista omaisuutta, johon B:llä ei ole avio-oikeutta.

2. A:n 9.3.1981 kuolleen isän testamenttiin sisältyi avioliittolain 35 §:n 2 momentin mukainen perillisten puolisoiden avio-oikeuden poissulkeva määräys, joka koski perittyä omaisuutta, tällaisen omaisuuden sijaan tullutta omaisuutta ja tällaisen omaisuuden tuottoa. Määräyksen sisältö on riidaton.

3. A sai 27.10.1984 isänsä jälkeen toimitetussa perinnönjaossa 17 A Oy:n osaketta. Tämän ohella hänen rahana maksettu laskennallinen perintöosuuteensa oli 18 242 markkaa. Osakkeista A myi vuonna 1987 neljä kappaletta yhteensä 156 000 markalla. Loput osakkeista A myi seuraavana vuonna 608 400 markan kauppahinnasta, joka maksettiin osin käteisellä, osin eri ajankohtina 18 kuukauden aikana erääntyvillä talletustodistuksilla.

4. A:n ja B:n solmiessa avioliiton vuonna 1988 A omisti isältään perimiensä varojen ohella Asunto Oy Y:n osakkeet ja 70 prosenttia As Oy Z:n osakkeista. A on kertonut rahoittaneensa molemmat hankinnat ainakin osittain isältään perimillään varoilla. A on sittemmin 22.2.2002 myynyt Asunto Oy Y:n osakkeet. Kauppahinta on käytetty kattamaan konkurssiin asetetun X Ky:n vastuita. B on ollut kyseisen yhtiön vastuunalainen yhtiömies. Selvitystä ei ole esitetty siitä, mihin A:n vuonna 1989 myymistään As Oy Z:n osakkeista saama kauppahinta on käytetty.

5. Lokakuussa 2001 konkurssiin asetetun X Ky:n konkurssipesän ja toimitsijamiehen toimeksiannosta on suoritettu yhtiön kirjanpitoa ja hallintoa koskeva erityistarkastus. Siitä laaditun kertomuksen mukaan A on vuoden 1991 lopussa ollut yhtiölle velkaa 288 000 markkaa. Tilivuoden 1992 aikana velkasuhde on kääntynyt toisin päin niin, että yhtiö oli velkaa A:lle 967 000 markkaa. Seuraavina viitenä vuonna velan määrä pysyi 988 909,50 markkana. Vuodesta 1998 alkaen velkaa on lyhennetty niin, että tilinpäätöksessä 31.12.2000 velkaa oli jäljellä enää 272 909,50 markkaa.

6. Vuoden 1992 lainanannoista A on esittänyt antaneensa X Ky:lle lainaksi 950 000 markkaa, jotka ovat käsittäneet hänen isältään perimänsä varat. A on vuonna 1992 antanut yhtiölle lainaksi myös 455 000 markan määräisen osuutensa siitä hinnasta, jolla puolisoiden silloisen asunnon hallintaan oikeuttavien osakkeiden omistusoikeus oli siirretty X Ky:lle. Asiassa ei ole selvitetty, millä varoilla A on omalta osaltaan rahoittanut tuon vuonna 1988 tapahtuneen puolisoiden asunnon hankinnan. Yhtiön konkurssissa A on menettänyt jäljellä olevan lainasaamisensa samoin kuin osin isältään perityillä varoilla hankkimaansa muuta omaisuutta.

7. Perheen kotina toiminut kiinteistö ostettiin vuosien 1998 - 1999 vaihteessa A:n nimiin määrällä, joka vastaa 220 662 euroa. Ositusperusteen syntyhetkellä A:lla oli edelleen kiinteistön kaupasta johtuvaa lainaa 101 000 euroa.

8. Korkein oikeus katsoo, että A:n perimiensä osakkeiden myynnillä saamat ja yhtiölle lainaamat varat ovat edellä selostetulla tavalla sekoittuneet A:n muuhun omaisuuteen siten, ettei sitä omaisuutta, jonka hankintaan on käytetty myös kommandiittiyhtiön vuosina 1998 ja 1999 A:lle suorittamia lainan lyhennyksiä, ole enää perusteltua lukea A:n avio-oikeudesta vapaisiin varoihin.

9. (Kohdan perustelut jätetään oikeuskysymykseen liittymättöminä julkaisematta tässä.)

Osituksen sovittelu

10. A on vaatinut osituksen sovittelua siten, ettei B saisi avio-oikeutensa nojalla hänen omaisuuttaan. A on katsonut, että B saisi perusteettomasti taloudellista etua ja osituksen lopputulos olisi A:n kannalta kohtuuton, jos hän joutuisi maksamaan B:lle tasingon, joka B:n ylivelkaantumisen vuoksi menee suoraan tämän velkojien hyväksi.

11. Pesänjakajan laatiman osituslaskelman mukaan B:llä ei ole ositettavan omaisuuden säästöä. A:n ositettavan omaisuuden säästöksi voidaan arvioida pesänjakajan 3.1.2005 toimittamassa osituksen täydennyksessä laatiman osituslaskelman perusteella, ottaen huomioon A:n avio-oikeudesta vapaaksi arvioidun omaisuuden osalta siihen tuleva 100 000 euron määräinen korjaus, 384 410 euroa, mistä suurimman osan muodostaa osituksessa 360 000 euron arvoiseksi katsottu omakotitalokiinteistö. Näin korjatun osituslaskelman perusteella A:n olisi suoritettava B:lle tasinkoa B:n A:lle olevan velan kuittaamisen jälkeen rahana 86 545 euroa.

12. Avioliittolain 103 b §:n 1 momentin mukaan ositusta voidaan sovitella, jos ositus muutoin johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen taikka siihen, että toinen puoliso saisi perusteettomasti taloudellista etua. Säännöksen mukaan osituksen sovittelua harkittaessa on erityisesti otettava huomioon avioliiton kestoaika, puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi sekä muut näihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat.

13. A ja B ovat solmineet avioliiton vuonna 1988 ja heidän avioeroaan koskeva asia on tullut vireille 14.2.2001. Puolisoille on avioliiton aikana vuosina 1988, 1990, 1992 ja 1996 syntynyt neljä lasta. Kumpikin puoliso on työskennellyt X Ky:ssä ja saanut yrityksestä tuloja, jotka ovat mahdollistaneet kummankin puolison toiminnan perheen yhteisen talouden hyväksi sekä oman varallisuutensa kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi. B on ollut yhtiön vastuunalainen yhtiömies ja A toiminut yhtiön taloushallinnossa nostaen työstään palkkaa.

14. A on sijoittanut omaisuutensa X Ky:öön siten kuin edellä on esitetty. Asiassa on riidatonta, että A on menettänyt suuren osan siitä yrityksen konkurssissa.

15. B:llä ei ole osituksessa huomioon otettavaa omaisuuden säästöä, ja asiassa on riidatonta, että hän kommandiittiyhtiön ainoana vastuunalaisena yhtiömiehenä on yhtiön konkurssin vuoksi huomattavassa määrin ylivelkainen. Asiakirjoista ilmenee, että kommandiittiyhtiön pesäluettelon mukaan yhtiön velat olivat lähes 15 miljoonaa markkaa suuremmat kuin sen varat. B on lisäksi ollut velkaa A:llekin.

16. Avioliittolain 103 §:n 2 momentissa säädetään, että kun puolison omaisuus on luovutettu konkurssiin, toinen puoliso ei ole velvollinen luovuttamaan omaisuuttaan osituksessa. Kun avioliittolakiin sisällytettiin osituksen sovittelua koskeva säännös, käsiteltiin lain esitöissä myös sitä nyt käsillä olevaa tilannetta, jossa velkaantuneen puolison saama tasinko tulee tosiasiallisesti käytettäväksi hänen velkojensa maksuun. Tältä osin lausuttiin esitöissä, että koska puoliso ei ehdotettujen uusien säännösten mukaan olisi velvollinen suorittamaan tasinkoa osituksessa, joka suoritetaan toisen puolison ollessa konkurssissa, on johdonmukaista, että samaan lopputulokseen voitaisiin päästä osituksen sovittelun tietä, kun ositus toimitetaan ennen odotettavissa olevaa toisen puolison konkurssia tai tilanteessa, jossa ainakin konkurssin vaara on ilmeinen (HE 62/1986 vp s. 71).

17. Punnitessaan osituksen sovittelun puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja Korkein oikeus toteaa puolisoiden varallisuusolojen erityspiirteenä tässä tapauksessa olevan, että perheen omaisuus on suurimmaksi osaksi menetetty osituksen aikoihin puolison varsin laajamittaisen yritystoiminnan epäonnistumisen seurauksena. Toisen puolison, eli A:n, ei ole osoitettu myötävaikuttaneen ratkaisevasti tämän yrityksen menestymiseen eikä sen sittemmin kohtaamiin vaikeuksiin. Yhtiön omistus ja määräysvalta siinä on kuulunut B:lle ja A:n suorittamat rahalliset panokset yhtiöön ovat tapahtuneet vieraan pääoman ehdoin. A:n huomattavan omaisuuden menettäminen perheyrityksen konkurssissa puoltaa osituksen sovittelua.

18. Edellä mainitun perusteella Korkein oikeus katsoo, että pääsäännön mukaan toimitettu ositus, jossa A:n olisi maksettava B:lle tasinkoa, johtaisi tässä tapauksessa A:n kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, että asiassa on edellytykset osituksen sovittelulle avioliittolain 103 b §:n nojalla siten, ettei B saa avio-oikeutensa nojalla A:n omaisuutta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin siinä on kysymys osituksen sovittelusta. Ositus palautetaan toimitettavaksi pesänjakajalle, jonka tulee jaon toimittaessaan ottaa huomioon tuomiosta ilmenevät palautusperusteet.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Gustaf Möller, Mikko Tulokas, Mikael Krogerus ja Gustav Bygglin. Esittelijä Lea Nousiainen (mietintö).

Esittelijän mietintö

Esittelijäneuvos Nousiainen, jonka mietintö oli 1 - 15 kohtien osalta Korkeimman oikeuden tuomion mukainen, esitti muutoin seuraavan mietinnön.

Toisen puolison merkittävästäkin ylivelkaantumisesta huolimatta osituksen sovittelu perustuu avioliittolain 103 b §:ssä säädettyihin osituksen sovittelun yleisiin edellytyksiin. Osituksen sovittelun edellyttämässä kokonaisharkinnassa otetaan huomioon kaikki säännöksessä mainitut harkintaperusteet.

Puolisot ovat koko lähes 14 vuotta kestäneen avioliiton ajan yhtäläisesti panostaneet yhteisen talouden hyväksi ja työskennelleet yhtäläisesti X Ky:ssä, josta myös A on saanut vähintään koulutustaan vastaavat palkkatulot. Koko perhe on siten saanut toimeentulonsa B:n yrityksestä.

Puolisot ovat myös yhtäläisesti panostaneet omaisuuden hankkimiseen ja sen kartuttamiseen muun muassa niin, että heidän yhteisesti hankkimansa ensimmäinen asunto on siirretty yhtiön omistukseen, ja B on käyttänyt asuntoa perheen hyödyksi luontoisetuna. A:n osituksessa omistama omakotitalokiinteistö on puolisoiden yhteisellä päätöksellä B:n yrityksestä johtuvan velkavastuun välttämiseksi hankittu yksin A:n nimiin, ja siihen on B:n yrityksen toimesta tehty mittavat, ainakin 100 000 euron arvoiset perusparannustyöt, jotka ovat osaltaan huomattavasti korottaneet kiinteistön arvoa. B:n yhtiön konkurssiin perustuva velkaantuminen on siten ainakin osittain koitunut molempien puolisoiden ja koko perheen hyödyksi.

Näin ollen Korkein oikeus katsonee, ettei ositusta ole syytä sovitella.

Korkein oikeus lausunee tuomiolauselmanaan, että hovioikeuden tuomiota ei muuteta.