9.4.2008

Asian tausta

Ammattikorkeakouluopinnoista annetun lain (255/1995) nojalla valtioneuvosto oli 15.6.1995 myöntänyt Espoon-Vantaan teknillisen oppilaitoksen kuntayhtymälle, nykyään EVTEK-kuntayhtymä (kuntayhtymä), toimiluvan ylläpitää Espoon-Vantaan teknillistä ammattikorkeakoulua.

Valtioneuvosto muutti 24.4.1997 toimilupaa siten, että ammattikorkeakoulu voi sopia Kauppiaitten Kauppaoppilaitos Oy:n (kauppaoppilaitos) kanssa liiketalouden ammattikorkeakoulututkintoon johtavan koulutuksen järjestämisestä pääosin Kauppiaitten Kauppaoppilaitoksessa, nykyiseltä nimeltään Mercuria Business School. Toimiluvan muutoksen mukaan tästä niin sanotusta sopimuskoulutuksesta oli mahdollista tehdä sopimus 1.8.1998 ja 31.7.2001 väliseksi kolmen vuoden määräajaksi.

Kuntayhtymä ja kauppaoppilaitos olivat 10.6.1998 tehneet sopimuskoulutusta koskevan sopimuksen, joka koski edellä mainittua kolmen vuoden määräaikaa. Sopimuksessa oli sovittu muun muassa koulutuspaikkojen määrästä, opetussuunnitelmien hyväksymismenettelystä, taloudesta ja henkilöstön asemasta.

Kuntayhtymä ja kauppaoppilaitos olivat 3.12.1999 tehneet uuden sopimuksen, jossa oli sovittu hallinnon ja kaupan alan ammattikorkeakoulutuksen järjestämisestä kauppaoppilaitoksen toimesta Mercuria Business School -nimellä siten, että henkilöstö oli pääosin työsuhteessa kauppaoppilaitokseen. Henkilöstön siirtymistarve kuntayhtymän palvelukseen oli sovittu selvitettäväksi 31.7.2001 mennessä. Sopimus oli toistaiseksi voimassaoleva. Sopimuksen mukaan sen voimaantulo oli edellyttänyt valtion viranomaisten hyväksynnän 24.4.1997 tehdyssä ammattikorkeakoulun määräaikaisessa toimilupapäätöksessä tarkoitetun sopimuskoulutusjärjestelyn muuttamiseen toistaiseksi voimassaolevaksi. Sopimukseen oli otettu määräykset myös sen irtisanomisajasta, irtisanomisen voimaantulosta ja irtisanomistavasta.

Sopimuksessa oli vielä muun muassa koulutuspaikkoja sekä koulutusohjelmien ja opetussuunnitelmien hyväksymistä koskevat määräykset. Koulutusohjelmat hyväksyi opetusministeriö. Lisäksi sopimuksessa oli sovittu valtion maksamien opiskelijakohtaisten yksikköhintojen ja muun rahoituksen jakautumisesta osapuolten kesken sekä kauppaoppilaitoksen edustuksesta opetusministeriön kanssa käytävissä tavoite- ja tulossopimusneuvotteluissa. Sopimukseen sisältyneen oikeuspaikkalausekkeen mukaan kaikki sopimuksen pätevyyttä, tulkintaa ja soveltamista koskevat mahdolliset erimielisyydet, joista ei voida sopia, ratkaistaan Vantaan käräjäoikeudessa.

Opetusministeriö oli 21.1.2000 tekemällään päätöksellä muuttanut ammattikorkeakoulun toimilupaa siten, että kauppaoppilaitos (Mercuria Business School) oli tullut ammattikorkeakoulun perustana olevaksi oppilaitokseksi 1.8.2001 lukien.

Opetusministeriö oli toimittanut kuntayhtymälle 30.1.2004 päivätyn selvityspyynnön. Siinä ministeriö katsoi, että 24.4.1997 tehtyyn toimiluvan muuttamiseen perustuva sopimuskoulutus oli silloiseen lakiin perustunut väliaikaisjärjestely, jollaista uusi 1.8.2003 voimaan tullut ammattikorkeakoululaki (351/2003) ei enää sallinut. Lisäksi ministeriö totesi, että 21.1.2000 tehty toimiluvan muuttamispäätös, jolla kauppaoppilaitos oli tullut ammattikorkeakoulun perustana olevaksi oppilaitokseksi, oli perustunut kuntayhtymän hakemukseen, jonka mukaan sopimuskoulutus purettaisiin 1.8.2001. Lopuksi ministeriö ilmoitti kuntayhtymälle, että kauppaoppilaitoksen toiminta edelleen ammattikorkeakoulun sopimusoppilaitoksena on säännösten ja tehtyjen päätösten vastainen.

Kanne I Vantaan käräjäoikeudessa

Kauppaoppilaitos lausui EVTEK-kuntayhtymää vastaan ajamassaan kanteessa, että asianosaisten 3.12.1999 tekemä sopimus oli voimassa, koska opetusministeriö ei ollut voinut puuttua asianosaisten välisen sopimuksen sisältöön. Sopimusta ei ollut irtisanottu. Sopimuksen irtisanominen voi irtisanomislausekkeen mukaan koskea vain aloittavia opiskelijoita. Sopimuksen irtisanominen oli siten joka tapauksessa sopimuksen vastaista sen kohdistuessa opiskelijoihin, jotka olivat aloittaneet opiskelun ennen irtisanomisen voimaantuloa.

Koska sopimus oli edelleen voimassa, kuntayhtymä oli velvollinen noudattamaan sen ehtoja. Hallinnon ja talouden opetuksen siirtäminen 1.8.2005 lukien EVTEK-ammattikorkeakoulun ylläpidettäväksi oli sopimuksen vastaista.

Kysymys oli yksityisoikeudellisesta sopimuksesta ja hallintosopimuksesta, koska sopimukseen liittyi julkisoikeudellisia tekijöitä. Hallintosopimus velvoitti voimassaoloaikanaan kumpaakin sopimuspuolta. Ammattikorkeakoululaki ei ollut muuttanut sopimusjärjestelyä.

Kauppaoppilaitos vaati vahvistettavaksi, että asianosaisten 3.12.1999 solmima sopimus on tullut voimaan osapuolia sitovasti eikä ammattikorkeakoululaki (351/2003) ole muuttanut sopimuksen sisältöä eikä vaikuttanut sen pätevyyteen tai sitovuuteen osapuolten välillä sekä ettei sopimusta ole irtisanottu eikä irtisanominen voi edes koskea vanhoja opiskelijoita.

Vastaus

Kuntayhtymä kiisti kanteen ja vaati kanteen jättämistä tutkimatta. Hallintosopimusta koskeva hallintoriita tuli käsitellä hallinto-oikeudessa. Yleisellä tuomioistuimella ei ollut toimivaltaa tutkia kannetta.

Kanne II Vantaan käräjäoikeudessa

Kauppaoppilaitos lausui kuntayhtymää vastaan ajamassaan toisessa kanteessa, että kuntayhtymä oli päättänyt sen ja kauppaoppilaitoksen välisen 3.12.1999 solmitun sopimuksen vastoin sen ehtoja. Sopimuksen irtisanominen muodosti sopimusrikkomuksen, jonka johdosta kauppaoppilaitoksella oli oikeus vahingonkorvaukseen. Kauppaoppilaitokselta oli jäänyt saamatta opiskelijatuloja kuntayhtymän suorittaman sopimuskauden ennenaikaisen päättämisen vuoksi. Sopimuksen voimassa ollessa tehdyt investoinnit olivat käyneet hyödyttömiksi. Vakiintuneen ja kansainvälisesti tunnetun "Mercuria Business School" -brändin arvon menetyksestä oli myös aiheutunut vahinkoa kauppaoppilaitoksen sijoitettua markkinointikustannuksia brändin rakentamiseen ja tunnetuksi tekemiseen.

Kauppaoppilaitos vaati kuntayhtymän velvoittamista suorittamaan kauppaoppilaitokselle vahingonkorvauksena vähintään 600 000 euroa korkoineen.

Vastaus

Kuntayhtymä vaati ensisijaisesti kanteen jättämistä käräjäoikeuden toimivaltaan kuulumattomana tutkimatta. Toissijaisesti kuntayhtymä kiisti vaatimukset ja vaati niiden hylkäämistä.

Sopimus oli hallintolainkäyttölain 69 §:ssä tarkoitettu hallintosopimus. Asiassa oli siten kysymys hallintoriita-asiasta, joka kuului hallinto-oikeuden toimivaltaan. Sopimukseen sisältyvä oikeuspaikkaa koskeva ehto oli vailla oikeudellista merkitystä.

Käräjäoikeuden päätökset 20.2.2006

I

Asiassa oli kysymys ammattikorkeakoulutuksen antamisesta, mikä oli julkisen hallintotehtävän hoitamista. Näin oli riippumatta siitä, harjoittiko toimintaa yksityisoikeudellinen yhteisö vai julkisyhteisö saamansa luvan perusteella.

Hallintosopimuksessa on hallintolain 3 §:n 1 momentin mukaan kysymys viranomaisen toimivaltaan kuuluvasta sopimuksesta julkisen hallintotehtävän hoitamisesta sekä sopimuksesta, joka liittyy julkisen vallan käyttöön. Useimmiten hallintosopimuksen sisältönä on julkisten palveluiden toteuttaminen. Hallintosopimuksen tekevä viranomainen huolehtii julkisen palvelun tuottamisesta sopimalla järjestelyistä, joiden mukaisesti toinen sopimusosapuoli tuottaa varsinaisen palvelun. Tällainen tehtävän siirto on mahdollista ainoastaan laissa säädetyissä rajoissa.

Yleisimpiä hallintosopimuksia ovat ostopalvelusopimukset, joilla viranomainen ostaa palvelun yksityiseltä palveluntuottajalta tai toiselta julkisyhteisöltä. Useimmiten sopimukset koskevat lakisääteisiä julkisia palveluita kuten sairaanhoitoa tai koulutuksen järjestämistä. Hallintosopimukseen voi sisältyä myös yksityisoikeudellisia sopimusehtoja eikä ero yksityisoikeudelliseen sopimukseen ole välttämättä selkeä.

Viranomaisten tekemät sopimukset julkisen hallintotehtävän hoitamisesta ovat yleensä päteviä samoin edellytyksin kuin sopimukset ovat muutoinkin päteviä. Osapuolilla on siten velvollisuus toteuttaa sopimuksen sisältö. Sopimusvelvollisuudet voidaan tarvittaessa toteuttaa myös oikeudellisin keinoin ja sopimusrikkomus voi johtaa korvausvelvollisuuteen.

Sopimus koski keskeisesti ammattikorkeakoulutuksen toimeenpanoa. Kyseistä koulutustoimintaa sääntelee ensisijaisesti ammattikorkeakoululaki. Valtioneuvosto voi myöntää toimiluvan kunnalle, kuntayhtymälle, rekisteröidylle suomalaiselle yhteisölle tai säätiölle. Opetusministeriölle kuuluu toiminnan järjestämisen valvonta ja tavoitteista sopiminen oppilaitoksen kanssa. Opetusministeriöllä on päätäntävaltaa myös rahoituksen suhteen. Opetusministeriön keskeinen rooli koulutuksen toimeenpanossa ilmeni myös esillä olevasta sopimuksesta, missä toimiluvan saaja ja oppilaitos olivat sopineet keskinäisistä toimintatavoistaan niille uskotun tehtävän toteuttamiseksi. Sopimuksessa oli kysymys julkisen hallintotehtävän hoitamisesta ja sopimus oli luonteeltaan hallintosopimus.

Hallintosopimus voi palvella myös asianosaisen yksityisiä intressejä. Sopimuksen perusteella voi tulla esitettäväksi myös yksityisoikeudellisia vaatimuksia. Asianosaiset voivat yleensä vapaasti päättää, haluavatko he tehdä kulloinkin solmittavan sopimuksen. Opetusministeriön asema ei ollut merkityksetön sopimuksen luonnetta arvosteltaessa.

Hallintolain 66 §:n mukaan hallintosopimusta koskeva riita käsitellään hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa siten kuin hallintolainkäyttöä koskevassa laissa säädetään. Hallintolainkäyttölain 69 §:n mukaan hallintosopimusta koskeva riita, johon haetaan viranomaisen ratkaisua muuten kuin muutoksenhakuteitse, käsitellään hallinto-oikeudessa. Viimeksi mainittuun lainkohtaan on tehty nimenomainen hallintosopimuksia koskeva lisäys 1.1.2004 voimaantulleella lailla. Siirtymäsäännöksen mukaan lakia sovelletaan voimaantulon jälkeen tehtäviin hallintosopimuksiin. Lainkohtaan tehdyllä lisäyksellä on vahvistettu vallinnut oikeuskäytäntö.

Hallintoriidan kohteena voi siten olla viranomaisen toimivaltaan kuuluva sopimus julkisen hallintotehtävän hoitamisesta. Tällainen sopimus on voitu tehdä paitsi julkisyhteisön ja yksityisen oikeushenkilön välillä myös viranomaisten kesken. On mahdollista, että julkisoikeudellinen sopimussuhde syntyy myös kahden yksityisen oikeussubjektin välille. Nyt kysymys oli valtion taholta julkisen tehtävän saaneen julkisyhteisön ja yksityisoikeudellisen yhteisön välisestä hallintosopimuksesta, mikä voi olla hallintoriidan kohteena ja tulla käsiteltäväksi hallinto-oikeudessa.

Asiassa oli riitaista opetusministeriön 21.1.2000 tekemän päätöksen merkitys asianosaisten välisen sopimuksen kannalta ja sopimuksen voimaantulo. Kysymys oli myös 1.8.2003 voimaantulleen ammattikorkeakoululain vaikutuksesta solmittuun sopimukseen ja kuntayhtymän toimivallasta solmia sopimus. Riitaa oli myös sopimuksen irtisanomisesta. Edellä kerrottuja seikkoja koskevan vahvistuskanteen tutkiminen ei kuulunut yleisen tuomioistuimen toimivaltaan.

Kysymyksessä olevan sopimuksen pätevyyttä, tulkintaa ja soveltamista koskevat riidat oli sopimusehdoissa sovittu ratkaistavaksi Vantaan käräjäoikeudessa. Tuomioistuinten oikeusasteellista ja asiallista toimivaltaa koskevat oikeuspaikkasäännökset olivat kuitenkin ehdottomia. Tuomioistuimen tuli aina viran puolesta tarkistaa, oliko sillä asiallinen toimivalta käsitellä kulloinkin esille tuleva vaade. Asianosaisilla ei ollut lupa poiketa lain säännöksistä tuomioistuimen oikeusasteellisen ja asiallisen toimivallan suhteen eikä oikeuspaikkasopimuksen tekeminen siten ollut mahdollista. Koska kysymys oli hallintosopimuksesta, jota koskeva riita kuului hallinto-oikeudessa käsiteltäväksi, Vantaan käräjäoikeus ei voinut oikeuspaikkalausekkeesta huolimatta ottaa vahvistuskannetta tutkittavakseen.

Kauppaoppilaitos oli pyytänyt, että vahvistuskanne ja siihen perustuva erillinen vahingonkorvauskanne käsiteltäisiin yhdessä. Oikeudenkäymiskaaren 18 luvussa on säädetty edellytyksistä, joiden vallitessa kauppaoppilaitoksen samaa vastaajaa vastaan samanaikaisesti nostamat kanteet voidaan käsitellä samassa oikeudenkäynnissä. Kyseisen luvun 7 §:n 1 momentissa edellytetään, että tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään yhdistettävät kanteet. Käräjäoikeus ei ollut toimivaltainen käsittelemään vahvistuskannetta eikä sitä voitu yhdistää käsiteltäväksi samaan aikaan nostetun vahingonkorvauskanteen kanssa samassa oikeudenkäynnissä, vaikka viimeksi mainittu kanne otettaisiin käräjäoikeudessa tutkittavaksi.

Käräjäoikeus jätti vahvistuskanteen tutkimatta.

II

Käräjäoikeus lausui muun muassa, että kauppaoppilaitoksen esittämiä korvausvaatimuksia oli perusteltu asianosaisten 3.12.1999 solmiman sopimuksen ehtojen noudattamatta jättämisellä. Kysymys oli sopimuksen irtisanomisehtojen rikkomisesta. Kauppaoppilaitos oli vaatinut korvausta tulonmenetyksestä ajalta, jolloin sopimusta olisi sopimusehtojen mukaan pitänyt vielä osittain noudattaa ja korvausta muista taloudellisista vahingoista, joita kauppaoppilaitokselle oli sopimuksen päättämisen seurauksena aiheutunut.

Muuhun kuin sopimukseen perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen tutkiminen kuului lähtökohtaisesti yleisen tuomioistuimen toimivaltaan riippumatta siitä, oliko perustana yksityisoikeudellinen vai julkisoikeudellinen korvausvastuu. Epäselvempää oli, kuuluiko julkisoikeudelliseen sopimukseen perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen tutkiminen yleisen tuomioistuimen toimivaltaan.

Korvausvaatimukset oli perustettu kokonaisuudessaan kysymyksessä olevaan hallintosopimukseen ja sen ehtojen rikkomiseen. Johdonmukaista olisi, että myös vahingonkorvausvaatimus voitaisiin tutkia hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa. Nykyinen oikeuskäytäntö ei kuitenkaan antanut ehdotonta tukea tällaiselle menettelylle.

Kauppaoppilaitoksen vaatimaa opiskelijatulojen menetystä koskeva korvaus oli ainakin lähellä luontoissuorituksen sijaissuoritusta ja tällaisia korvausvaatimuksia oli säännönmukaisesti käsitelty hallintotuomioistuimissa. Tietotekniikkakustannuksista ja Mercuria Business School -brändin menetyksestä vaaditut korvaukset eivät olleet aivan samassa asemassa mutta niidenkin perusteena oli väitetty hallintosopimuksen rikkominen. Korvausvaatimuksia ei ollut syytä asettaa erilaiseen asemaan arvioitaessa käräjäoikeuden toimivaltaa. Kiinnitettäessä huomiota hallintolainkäyttölain 69 §:n sanamuotoon ei estettä vaatimusten tutkimiselle hallintotuomioistuimessa ollut. Vahingonkorvauskanne oli jätettävä käräjäoikeuden toimivaltaan kuulumattomana tutkimatta.

Käräjäoikeudella ei ollut käytettävissään keinoa kauppaoppilaitoksen velvoittamiseksi saattamaan hallintoriita-asia vireille hallinto-oikeudessa korvausvaatimuksen perusteen vahvistamiseksi, minkä jälkeen yleinen tuomioistuin voisi antaa ratkaisunsa korvausvaateista. Korvauskanteen lepäämään jättäminen ei siten olisi tarkoituksenmukaista.

Käräjäoikeus katsoi kanteessa I lausumillaan perusteilla, ettei Vantaan käräjäoikeus voinut oikeuspaikkalausekkeesta huolimatta ottaa kannetta tutkittavakseen.

Käräjäoikeus jätti vahingonkorvauskanteen tutkimatta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Sini Leppänen ja Heli Lehto-Kinnunen sekä Mikko Sihvola.

Helsingin hovioikeuden päätökset 27.9.2006

Kauppaoppilaitos valitti hovioikeuteen.

I

Hovioikeus lausui, että kauppaoppilaitos oli valituksessaan todennut riidatonta olevan, että osapuolten välinen sopimus oli päättynyt ja asiassa siten oli enää kysymys kauppaoppilaitoksen oikeudesta vahingonkorvaukseen. Hovioikeudessa olivat erillisinä asioina vireillä toisaalta yksilöidyt vahingonkorvausvaatimukset ja toisaalta niiden perusteisiin liittyvä vahvistuskanne. Sen tutkimisesta hovioikeus totesi seuraavan.

Oikeudenkäymiskaareen aikaisemmin sisältyneen, lailla 690/1997 kumotun 10 luvun 26 §:n jälkeen oikeudenkäymiskaareen ei ole sisältynyt säännöstä, joka määräisi toimivallan jaosta yleisten tuomioistuinten ja hallinto-oikeudellisten tuomioistuinten välillä. Hallintolainkäyttölaki sisältää kuitenkin säännöksen hallinto-oikeuden toimivallasta. Sanotun lain 69 §:n 1 momentin mukaan, sellaisena kuin se oli 31.12.2003 saakka voimassa olleessa laissa 433/1999, julkisoikeudellista maksuvelvollisuutta tai muuta julkisoikeudellisesta oikeussuhteesta aiheutuvaa velvollisuutta tai oikeutta koskevan riidan, johon haetaan viranomaisen ratkaisua muuten kuin muutoksenhakuteitse (hallintoriita-asia), käsittelee hallinto-oikeus. Säännökseen on lailla 435/2003 lisätty hallinto-oikeuteen kuuluvana asiana myös hallintosopimusta koskeva riita.

Vaikka käräjäoikeus oli käsitellyt vahvistuskanteen erillisenä yksilöityjä sopimusrikkomukseen perustuvia vahingonkorvausvaatimuksia koskevasta asiasta, oli vahvistuskanteessa hovioikeudessa kysymys enää vain korvausvaatimusten perusteista eli sellaisista kysymyksistä, joita yksilöityihin korvausvaatimuksiin nähden oli pidettävä ennakko- tai esikysymyksen luonteisina taikka muutoin korvausvelvollisuuden perusteita koskevina seikkoina. Kanteessa oli vaadittu muun ohella vahvistettavaksi, että 3.12.1999 tehty sopimus, jonka nojalla kanteessa II oli esitetty yksilöidyt korvausvaatimukset, oli tullut osapuolia sitovasti voimaan ja että 1.1.2004 voimaan tullut ammattikorkeakoululaki ei ollut vaikuttanut sopimuksen pätevyyteen. Käräjäoikeuden hylättyä kauppaoppilaitoksen pyynnön asioiden määräämisestä käsiteltäviksi yhdessä asianosaiset eivät olleet hovioikeudessa pyytäneet niiden yhdessä käsittelemistä. Tuomioistuin oli joka tapauksessa velvollinen aina itsenäisesti tutkimaan, vaikka ennakko- tai esikysymykset erillisinä asioina kuuluisivatkin toisen tuomioistuimen tai viranomaisen toimivaltaan, sen tutkittaviksi kuuluviin vaatimuksiin liittyvät ennakko- tai esikysymykset. Tilanne, jossa toisaalta vahingonkorvausvaatimusten perusteita koskevat kysymykset liittyen sopimuksen sitovuuteen tai pätevyyteen ja toisaalta yksilöidyt vahingonkorvausvaatimukset tutkittaisiin asiallisilta toimivalloiltaan eri tuomioistuimissa, ei ollut mahdollinen.

Asiassa jouduttiin harkitsemaan, koskiko kuntayhtymän ja kauppaoppilaitoksen välinen vahvistamisvaatimusta koskeva riita hallintolainkäyttölain 69 §:n 1 momentin tarkoittamin tavoin julkisoikeudellisesta oikeussuhteesta aiheutuvia velvoitteita tai oikeuksia taikka hallintosopimusta. Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2001:75 ilmenevän oikeusohjeen mukaan oli asiassa myös tarpeen selvittää, mihin sopimusosapuolten asema tässä sopimussuhteessa perustui ja miten sopimuksen velvoittavuus määräytyi, vaikka kysymys olisi sinänsä julkisoikeudellisista velvoitteista.

Hovioikeus totesi, että kunnille taikka kuntayhtymille ei ole ammattikorkeakoululaissa taikka muuallakaan asetettu velvoitetta ylläpitää ammattikorkeakouluja. Ammattikorkeakouluopinnoista annetun lain (255/1995), joka oli voimassa 31.12.2003 saakka, 4 §:n mukaan samoin kuin 1.1.2004 voimaan tulleen ammattikorkeakoululain (351/2003) 6 §:n mukaan valtioneuvosto voi myöntää kunnalle tai kuntayhtymälle taikka rekisteröidylle suomalaiselle yhteisölle tai säätiölle ammattikorkeakoulun toimiluvan. Siten ammattikorkeakoulua sinänsä, mikäli toimilupa on myönnetty, voi ylläpitää myös yksityinen yhteisö. Ammattikorkeakouluopinnoista annettu laki sisälsi sen 26 §:ssä myös säännöksen niin sanotusta sopimuskoulutuksesta. Säännöksen mukaan valtioneuvosto saattoi antaa ammattikorkeakoululle erityisestä syystä luvan sopia toimiluvassa erikseen määrätyn ammattikorkeakoulututkintoon johtavan koulutuksen järjestämisestä pääosin opistoasteen ja ammatillisen korkea-asteen koulutusta antavassa oppilaitoksessa, mihin koulutukseen sovellettiin ammattikorkeakouluopinnoista annettua lakia. Kuntayhtymä oli katsonut, että kauppaoppilaitoksen kanssa solmituissa sopimuksissa oli kysymys sanotun 26 §:n mukaisesta sopimuskoulutuksesta. Sittemmin annettuun ammattikorkeakoululakiin ei sisälly säännöksiä niin sanotusta sopimuskoulutuksesta, mutta toimilupa ammattikorkeakoulun ylläpitämiseen voidaan myöntää myös muulle yhteisölle kuin kunnalle tai kuntainliitolle.

Tilanne ammattikorkeakoulujen osalta oli sekä ammattikorkeakouluopinnoista annetun lain että ammattikorkeakoululain voimassa ollessa eronnut merkittävästi korkeimman oikeuden ratkaisussa 1992:177 käsitellystä, peruskoulua korvaavaa koulua koskevasta tapauksesta, jossa kysymys on ollut kunnalle lakisääteisesti kuuluvista tehtävistä, kun ammattikorkeakoulujen ylläpito ei ole kunnalle kuuluva velvoite ja lupa sellaisen ylläpitoon voidaan myöntää myös yksityiselle yhteisölle.

Asianosaisten välinen 3.12.1999 päivätty sopimus sinänsä koski paitsi ammattikorkeakoulututkintoon johtavaa koulutusta myös ammattikorkeakoulun aikuiskoulutusta, ammatillisia erikoistumisopintoja ja täydennyskoulutusohjelmia, tutkimustoimintaa sekä muuta elinkeinoelämää palvelevaa kehittämistoimintaa. Sopimuksessa oli todettu, että nykyiset koulutuspaikat säilyivät vähintään nykytasollaan, jollei opetusministeriön päätöksestä muuta johtunut. Koulutusohjelmien osalta sopimuksessa todettiin, että ne valmistellaan ja hyväksytään kunkin koulutusohjelman vastuuoppilaitoksessa ja vahvistetaan sen jälkeen ammattikorkeakoulun hallituksessa, mutta koulutusohjelmat hyväksyy opetusministeriö. Henkilöstöstä todettiin, että se pääosin oli työsuhteessa kauppaoppilaitokseen, mutta tarve siirtymisestä kuntayhtymän palvelukseen selvitettiin 31.7.2001 mennessä. Vielä sopimuksessa oli määräyksiä koulun työvaliokunnan kokoonpanosta ja tehtävistä sekä kauppaoppilaitokselle opiskelijoista tulevista tuloista. Sopimuksen oli ollut määrä olla voimassa toistaiseksi yhden vuoden irtisanomisajoin, mutta asianosaiset olivat eri mieltä siitä, oliko sopimus tullut voimaan ja kuinka kauan se siinä tapauksessa oli ollut voimassa, mikä oli ratkaistava pääasian yhteydessä.

Asianosaiset olivat vielä 2.4.2001 allekirjoittaneet liitteen yhteistoimintasopimukseen, joka liite oli koskenut henkilöstön asemaa. Sen mukaan sopijapuolet olivat olleet yksimieliset, ettei kauppaoppilaitoksen ("Mercuria") henkilöstöllä ollut välitöntä siirtymistarvetta kuntayhtymän palvelukseen 1.8.2001.

Ammattikorkeakoulua oli voinut ja voi ylläpitää myös yksityinen yhteisö, mutta tällaisenkin yksityisen ammattikorkeakoulun ylläpito edellytti valtioneuvoston toimilupaa, minkä ohella 31.12.2003 asti voimassa olleen ammattikorkeakouluopintoja koskevan lain 26 §:n mukaan ammattikorkeakoulututkintoon liittyen oli voinut olla myös muun oppilaitoksen kuin ammattikorkeakoulun itsensä järjestämää niin sanottua sopimuskoulutusta. Siitä, että joku toiminta edellytti toimilupaa ja valtion toimielimen tuli esimerkiksi vahvistaa toiminnan puitteet tai sisältö, ei voitu vielä sellaisenaan päätellä, että kysymys olisi välttämättä julkisoikeudellisista oikeussuhteista tai että tällaiseen toimintaan liittyvät sopimukset olisivat hallintolainkäyttölain 69 §:n tarkoittamia hallintosopimuksia. Oli myös mahdollista, että toimintaan liittyi sekä julkisoikeudellisia että yksityisoikeudellisia oikeussuhteita ja tekijöitä, joiden johdosta tuli arvioitavaksi, kuinka toimintaa ja siihen liittyviä sopimuksia oli arvioitava kokonaisuutena tai mitkä tekijät olivat siinä olennaisia.

Ammattikorkeakoulutoiminnassa kysymys oli pääosin opetuksen antamisesta. Vaikkakin ammattikorkeakouluissa suoritettavista tutkinnoista ja niiden tarkemmasta sisällöstä oli ammattikorkeakouluopinnoista annetun lain 11 §:n mukaan säädetty asetuksella ja nykyisen ammattikorkeakoululain 19 §:n mukaan määrätään valtioneuvoston asetuksella, ei opetustoimintaan sinänsä liity juurikaan julkisen vallan käyttöä lukuun ottamatta opinto-oikeuden myöntämistä ja tutkintotodistuksen antamista.

Sopimus, jolla kuntayhtymä oli sopinut ammattikorkeakouluopetuksen antamisesta kauppaoppilaitoksen toimesta, ei perusteiltaan koskenut julkisoikeudellisia oikeussuhteita vaan oli lähinnä verrattavissa yksityisoikeudelliseen hankintasopimukseen.

Arvioidessaan edellä esitetyn perusteella asianosaisten välistä sopimusta ja siitä syntynyttä riitaa hovioikeus katsoi, ettei siinä ollut pääasiallisesti kysymys hallintolainkäyttölain 69 §:n tarkoittamista julkisoikeudellisesta oikeussuhteesta aiheutuvista velvollisuuksista taikka oikeuksista enempää kuin hallintosopimuksestakaan, mistä syystä riita sopimuksen voimassaoloon ja pätevyyteen liittyvien esikysymysten osalta kuului yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja palautti asian käräjäoikeuteen.

II

Hovioikeus lausui, että kuntayhtymältä oli vaadittu vahingonkorvauksia ammattikorkeakoulukoulutuksen järjestämisestä tehdyn sopimuksen rikkomisen johdosta. Hovioikeudessa oli käsiteltävänä samaan sopimukseen liittyvä valitus samojen asianosaisten välisessä vahvistuskannetta koskevassa asiassa. Vahvistuskanteessa kauppaoppilaitos oli vaatinut muun ohella vahvistettavaksi, että 3.12.1999 tehty sopimus, jonka johdosta kauppaoppilaitos nyt vaati vahingonkorvauksia, oli osapuolia sitovasti tullut voimaan eikä 1.1.2004 voimaan tullut ammattikorkeakoululaki ollut vaikuttanut sen pätevyyteen. Vahvistuskanteessa oli siten kysymys yksilöityihin korvausvaatimuksiin nähden ennakko- tai esikysymyksenä ratkaistavista, sopimuksen voimassaoloa koskevista seikoista.

Hovioikeus oli kannetta I koskevassa päätöksessään katsonut, ettei vahingonkorvausvaatimuksiin liittyvässä, sopimuksen voimassaoloa koskevassa vahvistuskanteessa ollut pääasiallisesti kysymys hallintolainkäyttölain 69 §:n tarkoittamasta julkisoikeudellisesta oikeussuhteesta aiheutuvasta velvollisuudesta taikka oikeudesta enempää kuin hallintosopimuksestakaan, mistä syystä ammattikorkeakoulukoulutuksen järjestämistä koskevaan sopimukseen ja sen voimassaoloon liittyvät vaatimukset esi- tai ennakkokysymyksinä kuuluivat yleisen tuomioistuimen käsiteltäviksi. Samoin perustein hovioikeus katsoi, että myös kanteessa II esitetyt yksilöidyt vahingonkorvausvaatimukset oli tullut käsitellä yleisessä tuomioistuimessa, minkä vuoksi käräjäoikeuden ei olisi tullut jättää kauppaoppilaitoksen vahingonkorvausvaatimuksia tutkimatta.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja palautti asian käräjäoikeuteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Lauri Nouro, Tapio Vanamo ja Pauliina Hermunen, joka myös esitteli asian.

Käsittelyratkaisu

Korkein oikeus on ottanut yllämainittuja hovioikeuden päätöksiä koskevat valitukset yhdessä käsiteltäväkseen.

Pääasian perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Kuntayhtymä on katsonut, että kuntayhtymän ja kauppaoppilaitoksen 3.12.1999 solmima sopimus on hallintosopimus, minkä vuoksi kanteissa oli kyse hallintoriita-asiasta, joka kuului hallinto-oikeuden käsiteltäväksi. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko yleinen tuomioistuin toimivaltainen tutkimaan kanteet.

Onko kysymys hallintosopimuksesta

2. Hallintolain 3 §:n 1 momentin mukaan hallintosopimuksella tarkoitetaan viranomaisen toimivaltaan kuuluvaa sopimusta julkisen hallintotehtävän hoitamisesta tai sopimusta, joka liittyy julkisen vallan käyttöön.

3. Kuntayhtymän ja kauppaoppilaitoksen 3.12.1999 tekemällä sopimuksella on sovittu siitä, että kuntayhtymän ylläpitämän ammattikorkeakoulun hallinnon ja kaupan alan koulutus järjestetään kauppaoppilaitoksen ylläpitämässä Mercuria Business School -yksikössä.

4. Sopimuksessa koulutuksella tarkoitetaan muun muassa ammattikorkeakoulututkintoon johtavaa koulutusta, ammattikorkeakoulun aikuiskoulutusta, ammatillisia erikoistumisopintoja ja täydennyskoulutusohjelmia sekä tutkimustoimintaa. Sopimuksessa on sovittu sopijapuolten koulutuksen järjestämistä sekä rahanjakoa ja edustamista koskevista keskinäisistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Sopimuksessa sovittuja asioita ovat muun muassa koulutus- ja opetussuunnitelmien hyväksyttämismenettely, opiskelijakohtaisten yksikköhintojen ja muun opetusministeriöltä saatavan rahoituksen jako, edustaminen opetusministeriön kanssa käytävissä tavoite- ja tulossopimusneuvotteluissa ja henkilöstön asema.

5. Ammattikorkeakoulujärjestelmän voidaan katsoa perustuvan perustuslain 16 §:n 2 momenttiin ja sitä edeltäneen hallitusmuodon 13 §:n 2 momenttiin, joiden mukaan julkisen vallan velvollisuutena on turvata jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti muutakin kuin perusopetusta.

6. Ammattikorkeakouluopetus onkin julkisen vallan järjestämää ja lakisääteistä. Sopimuksen tekemisen aikana ammattikorkeakouluopetus perustui 8.3.1995 voimaan tulleeseen ammattikorkeakouluopinnoista annettuun lakiin (255/1995; vanha laki), jonka kumosi 1.8.2003 voimaan tullut ammattikorkeakoululaki (351/2003). Lakien mukaan ammattikorkeakoulut ovat osa korkeakoulujärjestelmää ja ne kuuluvat opetusministeriön hallinnonalaan, mikä tarkoittaa, että ministeriöllä on toimintaa koskeva hallinnollinen ohjaus- ja valvontaoikeus. Lakien mukaan ammattikorkeakoulun päätöksistä on hallintolainkäyttölain mukainen valitusoikeus hallinto-oikeuteen.

7. Sekä vanhan lain että ammattikorkeakoululain mukaan valtioneuvosto voi antaa kunnalle, kuntayhtymälle tai yksityiselle säätiölle toimiluvan koulutuksen järjestämistä ja ammattikorkeakoulun ylläpitämistä varten. Vanhan lain 26 §:n mukaan valtioneuvosto saattoi erityisestä syystä antaa ammattikorkeakoululle määräajaksi luvan sopia toimiluvassa erikseen määritellyn koulutuksen järjestämisestä muussa oppilaitoksessa.

8. Valtioneuvosto on 15.6.1995 antanut kuntayhtymälle toimiluvan ammattikorkeakouluopetuksen järjestämiseen. Kuntayhtymän hakemuksesta valtioneuvosto on 24.4.1997 muuttanut toimilupaa siten, että hallinnon ja kaupan alan ammattikoulutus voitiin järjestää sopimuskoulutuksena. Näin ollen kuntayhtymän ja kauppaoppilaitoksen 3.12.1999 tekemä sopimus perustuu valtioneuvoston kuntayhtymälle antamaan toimilupaan ja sen muutokseen.

9. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että sopimus koskee opetusministeriön hallinnonalaan kuuluvaa ja valtioneuvoston antamaan toimilupaan perustuvaa lakisääteistä ammattikorkeakouluopetuksen järjestämistä. Sopimuksella on siten järjestetty julkisen hallintotehtävän hoitaminen ja sen toisena osapuolena oleva kuntayhtymä toimii sopijapuolena opetushallinnon alan julkisyhteisönä eikä yksityisoikeudellisena yhteisönä. Sopimus on siten hallintolain 3 §:n 1 momentissa tarkoitettu hallintosopimus.

Vahvistuskanteen tutkiminen

10. Hallintolainkäyttölain 69 §:n 1 momentin mukaan hallintosopimusta koskevan riidan, johon haetaan viranomaisen ratkaisua muuten kuin muutoksenhakuteitse, käsittelee hallinto-oikeus hallintoriita-asiana. Säännös on muutettu tämän sisältöiseksi 1.1.2004 samanaikaisesti hallintolain voimaantulon kanssa voimaan tulleella lailla (435/2003).

11. Hallituksen esityksessä hallintolaiksi ja laiksi hallintolainkäyttölain muuttamisesta (HE 72/2002 vp s. 119) todetaan, että koska hallintosopimusta ei pidettäisi hallintopäätökseen rinnastettavana täytäntöönpanokelpoisena viranomaisratkaisuna, laissa olisi säädettävä erikseen sopimusta koskevan riidan saattamisesta hallintoriita-asiana hallinto-oikeuden ratkaistavaksi. Esityksen mukaan riitojen ohjaamista yleiseen alioikeuteen ei voitu pitää tarkoituksenmukaisena ottaen huomioon muun muassa kysymyksessä olevien sopimusten hallinto-oikeudellinen luonne. Esityksessä todetaan, että sopimusasiassa voitaisiin vaatia hallinto-oikeudelta hallintoriitahakemuksella sitovaa asiaratkaisua tilanteessa, jossa asianosainen ja viranomainen eivät pääse yksimielisyyteen hallintosopimuksen sisällöstä.

12. Kauppaoppilaitos on vaatinut vahvistettavaksi, että sanottu sopimus on tullut voimaan ja ettei ammattikorkeakoululaki ole muuttanut sopimuksen sisältöä eikä vaikuttanut sen sitovuuteen. Vielä kauppaoppilaitos on vaatinut sen vahvistamista, ettei sopimusta ole irtisanottu eikä irtisanominen ole voinut koskea vanhoja opiskelijoita. Kanne koskee siten sopimuksen tulkintaa, sen sisällön ja voimassaolon vahvistamista. Korkein oikeus katsoo, että kysymys on sellaisesta hallintosopimusta koskevasta riidasta, jonka käsittely kuuluu hallintolainkäyttölain 69 §:n 1 momentin mukaan hallinto-oikeuden toimivaltaan. Sen vuoksi asianosaiset eivät ole voineet sopia riidan käsittelystä Vantaan käräjäoikeudessa.

13. Näillä perusteilla käräjäoikeudella ei ole toimivaltaa tutkia vahvistuskannetta.

Vahingonkorvauskanteen tutkiminen

14. Kauppaoppilaitos on kanteessaan katsonut, että kuntayhtymä oli päättänyt sopimuksen ennenaikaisesti. Sen vuoksi kauppaoppilaitos on vaatinut vahingonkorvausta saamatta jääneistä opiskelijatuloista, ylimääräisistä tietotekniikkakustannuksista sekä brändin arvon menetyksestä. Korvausmäärille on vaadittu korkolain mukaista korkoa. Korkein oikeus toteaa, että tällaisista seuraamuksista ei ole määräyksiä sopimuksessa ja että vaatimukset ovat luonteeltaan sellaisia, että ne tulevat ratkaistaviksi yleisten yksityisoikeudellisten, lähinnä sopimusoikeudellisten periaatteitten mukaisesti.

15. Yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten välinen toimivallanjako on perustunut pitkään vuoden 1734 oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 26 §:n tulkintaan. Vakiintuneen tulkinnan mukaan yksityisoikeudellisin perustein ratkaistavien vahingonkorvauskysymysten käsittely on kuulunut yleisten tuomioistuinten toimivaltaan. Vahingonkorvauslain 7 luvun 4 §:n nimenomaisen säännöksen mukaan tuossa laissa tarkoitettu korvauskanne julkisyhteisöä vastaan on pantava vireille riita-asioista säädetyssä järjestyksessä alioikeudessa, vaikka kanteen perusteena olevaan viranomaisen toimenpiteeseen voitaisiinkin hakea muutosta valittamalla hallintolainkäytön oikeussuojakeinoin. Hallintotuomioistuinten kehittyessä tai sanottua oikeudenkäymiskaaren säännöstä kumottaessa 1.10.1997 voimaan tulleella lailla ei tässä suhteessa ole tapahtunut muutoksia.

16. Hallintolainkäyttölain 69 §:n 1 momentissa ei ole rajoitettu niiden hallintosopimuksesta johtuvien riitojen piiriä, jotka kuuluvat hallinto-oikeuden ratkaistaviksi. Esitöistä on kuitenkin pääteltävissä, että riidoilla on tässä yhteydessä tarkoitettu lähinnä sopimuksen tulkinnasta ja sisällöstä johtuvia erimielisyyksiä. Myös on pääteltävissä, ettei vanhastaan noudatettua toimivallanjakoa vahingonkorvausvaatimusten käsittelyssä yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten välillä ole ollut tarkoitus muuttaa. Sanottua säännöstä koskevan muutoksen esitöissä on todettu muutoksen olevan luonteeltaan tekninen.

17. Oikeuskäytännössä on tosin eräitä hallintosopimukseen liittyviä korvauskysymyksiä katsottu voitavan ratkaista hallinto-oikeudessa. Ratkaisussa KKO 1992:177 vaadittiin peruskoulua korvaavasta koulusta tehdyn sopimuksen ehdon sovittelemista ja sen perusteella kaupungilta suurempaa korvausta kuin ehdossa oli sovittu. Riitaa pidettiin hallintoriita- asiana, joka ei kuulunut yleisen tuomioistuimen tutkittavaksi. Ratkaisussa KHO 1993 A 10 Korkein hallinto-oikeus on katsonut, että yhdistyksen ja kaupungin välisestä lasten päivähoidon järjestämistä koskevasta sopimuksesta johtunut riita, jossa vaadittiin palautettavaksi kaupungille liikaa maksettuja ennakkokorvauksia, tuli käsitellä hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa. Ratkaisuissa on ollut kysymys lähinnä sopimuksessa sovitusta korvauksesta tai sen palauttamisesta. Ensiksi mainitussa Korkeimman oikeuden ratkaisussa korvausvaatimukset, jotka perustuivat kaupungilta saamatta jääneisiin avustuksiin, liittyivät vaatimukseen peruskoulua korvaavan koulun ylläpitämistä tarkoittavan sopimuksen kohtuullistamisesta. Ratkaisuista ei voida päätellä, että sopimuksen ehtoihin perustumattomien yksityisoikeudellisten vahingonkorvausvaatimusten tutkiminen olisi katsottu hallintotuomioistuimen toimivaltaan kuuluvaksi.

18. Kun hallintolainkäyttölain 69 §:n 1 momentin muutos oli edellä sanotuin tavoin tekninen, ei muutoksen yhteydessä myöskään kehitetty hallintotuomioistuinmenettelyä eikä hallintosopimusten päättymiseen liittyvää seuraamusjärjestelmää tavalla, joka vastaisi nyt kysymyksessä olevan kaltaisten riitojen käsittelyn asettamia vaatimuksia. Riita-asiain oikeudenkäyntimenettely on nimenomaisin säännöksin säädelty täyttämään oikeusturvan vaatimukset yksityisoikeudellisin perustein ratkaistavien vahingonkorvauskysymysten käsittelyssä ja ratkaisemisessa. Toisaalta voidaan arvostella hajanaiseksi järjestelmää, jossa hallintosopimuksesta aiheutuvia eräitä riitoja käsiteltäisiin toisaalta hallinto-oikeudessa ja toisaalta yleisessä tuomioistuimessa. Tällainen ratkaisu on kuitenkin haluttu valita sopimuksen ulkopuolisen vahingonkorvausvastuun alalla, kuten edellä kohdasta 15 ilmenee. Etuna saatetaan pitää sitä, että kaikki vahingonkorvausvaatimukset tulisivat käsitellyiksi yleisissä tuomioistuimissa.

19. Edellä todetuin perustein Korkein oikeus katsoo käräjäoikeuden olevan toimivaltainen tutkimaan vahingonkorvauskanteen.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan vahvistuskanteen osalta ja asia jätetään käräjäoikeuden päätöksen varaan.

Vahingonkorvauskanteen osalta hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Pertti Välimäki (eri mieltä), Pasi Aarnio, Hannu Rajalahti ja Timo Esko. Esittelijä Anna-Liisa Hyvärinen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Välimäki: Olen samaa mieltä kuin enemmistö perustelujen kohdista 1 - 9. Sen jälkeen lausun seuraavan.

Tämän jälkeen asiassa on vielä ratkaistava, onko kummassakin, sinänsä hallintosopimukseen perustuvassa kannevaatimuksessa kyse hallintolainkäyttölain 69 §:n 1 momentissa tarkoitetusta riidasta vai mahdollisesti jostain muusta riidasta, joka tulisi käsitellä muussa järjestyksessä. Tätä kysymystä arvioin seuraavasti.

Lainkohdassa hallintoriita-asiana on säädetty ratkaistavaksi hallintosopimusta koskeva riita. Ainoa poissuljettu riita koskee viranomaispäätöksestä tehtyä muutoksenhakua, josta ei nyt ole kysymys. Kun lainkohdassa mainittuja riitakysymyksiä ei ole rajoitettu, päädyn normaalien laintulkintasääntöjen mukaan siihen, että riidalla tarkoitetaan lähtökohtaisesti kaikkia hallintosopimuksista johtuvia riitoja ja että näin ollen hallinto-oikeuden toimivalta hallintosopimuksia koskevissa riidoissa on yleinen.

Tässä asiassa on ongelmana se, olisiko tästä yleisen toimivallan lähtökohdasta syytä poiketa kannevaatimuksien laadun perusteella. Katson, että seuraavat lainvalmisteluaineistoon, aikaisempaan oikeuskäytäntöön ja asiasyihin pohjautuvat perusteet puoltavat sitä, että kannevaatimuksien laatuun perustuvia syitä poiketa yleisen toimivallan lähtökohdasta ei ole.

Hallintosopimusta koskevat säännökset otettiin hallintolain 3 §:n 1 momenttiin ja hallintolainkäyttölain 69 §:n 1 momenttiin laeilla 433 ja 434/2003, joita on tässä asiassa sovellettava. Niiden säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä korostettiin sitä, että hallintosopimuksia koskevien riitojen ohjaamista hallinto-oikeuksien sijasta yleisiin alioikeuksiin ei pidetty tarkoituksenmukaisena ottaen huomioon sopimusten hallinto-oikeudellinen luonne (HE 72/2002 vp s. 123). Sopimusten hallinto-oikeudellinen luonne voidaan ymmärtää siten, että olennaista hallintosopimuksissa on se, että niiden tarkoituksena on järjestää julkisen hallintotehtävän hoitaminen. Tämän takia myös hallintosopimuksissa johtuvissa riidoissakin on olennaista sopimuksien julkis- ja hallinto-oikeudellista arviointia edellyttävä perusta eikä se, minkälaisena vaatimuksena riita ilmenee.

Tässä tapauksessa sekä vahvistuskanne- että vahingonkorvauskannevaatimuksien ratkaiseminen tullevat perustumaan olennaisesti siihen, miten ja millaisin ehdoin ammattikorkeakouluopetus on ollut vanhan lain ja ammattikorkeakoululain mukaan ylipäätään järjestettävissä sopimuskoulutuksena. Kummankin vaatimuksen ratkaiseminen pohjautuu siten selvästi julkis- ja hallinto-oikeudelliseen arviointiin.

Lain esitöistä voidaan lisäksi päätellä, että vakiintunutta toimivallanjakoa yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten välillä ei tarkoitettu muuttaa. Jo ennen nykyisiä hallintolainkäyttölakia ja hallintolakia vastaavan tyyppisiä sopimuksia koskevia riitoja on oikeuskäytännössä käsitelty hallintoriita-asioina kuten muun muassa ratkaisuista KKO 1992:177 ja KHO 1993 A 10 ilmenee.

Korkeimman oikeuden julkaistussa ratkaisussa KKO 1992:177 kanne koski yhdistyksen ja kunnan välistä peruskouluopetusta vastaavan opetuksen antamista yhdistyksen ylläpitämässä koulussa. Kunnan katsottiin siirtäneen sopimuksella sille laissa määrättyjä julkisia tehtäviä koulun ylläpitäjän hoidettavaksi. Kanteessa vaadittiin sopimuksen sovittelemista ja vahingonkorvausta. Koska kyse oli hallintoriita-asiasta, kanne jätettiin yleisen tuomioistuimen toimivaltaan kuulumattomana tutkimatta.

Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjaratkaisussaan KHO 1993 A 10 katsonut, että yhdistyksen ja kaupungin välinen sopimus lasten päivähoidon järjestämisestä oli ostopalvelusopimus, jonka tarkoitus oli järjestää kuntalaisille lakisääteistä lasten päivähoitoa. Kysymyksessä katsottiin olevan kunnalle asetetun velvollisuuden täyttämisestä sen tehtäviin kuuluvan lasten päivähoidon järjestämiseksi sopimusteitse ja siten kyseessä oli julkisoikeudellisen oikeussuhteen järjestämistä koskeva sopimus. Riita, jossa oli kyse yhdistyksen velvollisuudesta palauttaa kaupungille liikaa maksettuja ennakkokorvauksia, tuli käsitellä hallintoriita-asiana.

Kummassakin ratkaisussa oli kyse sopimuksesta, jolla järjestettiin julkisen viranomaisen toimivaltaan kuuluva hallintotehtävän hoitaminen. Siten kyse oli nykyisen hallintolainkäyttölain ja hallintolain tarkoittamasta hallintosopimuksesta. Niitä koskevien riitojen on siis jo vanhastaan katsottu kuuluvan hallintoriita-asioina käsiteltäviksi, vaikka kyse on ollut sellaisista vaatimuksista, jotka tyypillisesti kuuluvat myös yksityisoikeudellisiin sopimusriitoihin kuten sopimuksen sovittelu tai vahingonkorvaus.

Lopuksi totean vielä, että sellainen ratkaisu, jonka mukaan samaan hallintosopimukseen perustuvat erityyppiset vaatimukset kuuluisivat vaatimuksien laadun mukaan joko yleisiin tuomioistuimiin tai hallintotuomioistuimiin, ei olisi asianosaisten kannalta tarkoituksenmukainen eikä yleiseltä kannalta hyvän oikeudenhoidon mukainen. Jos tuomioistuimen valinta yleisen ja hallintotuomioistuimen välillä joudutaan ratkaisemaan tulkinnan- ja harkinnanvaraisen luokittelun pohjalta, riski väärän tuomioistuimen valinnasta lisääntyy. Se puolestaan voi viivyttää oikeuksiin pääsemistä ja aiheuttaa asianosaisille lisäkuluja. Tällainen ratkaisu ei ole omiaan edistämään tehokasta lainkäyttöä. Samaan sopimukseen perustuvien erilaisten vaatimuksien joutuminen yhtäältä yleisiin tuomioistuimiin ja toisaalta hallintotuomioistuimiin voi johtaa myös ristiriitaisiin sopimuksen arviointeihin.

Näillä perusteilla katson, että kauppaoppilaitoksen kanteessa tarkoitetut kannevaatimukset eli vahvistuskannevaatimus ja sopimukseen perustuva vahingonkorvausvaatimus ovat hallintolainkäyttölain 69 §:n 1 momentissa tarkoitettuja hallintosopimusta koskevia riitoja, jotka kuuluvat hallintoriita-asioina hallinto-oikeuden ratkaistavaksi. Kumoan hovioikeuden tuomion ja jätän kannevaatimukset tutkimatta.