2.2.2007

Asian tausta

A tilasi 27.7.1999 yhdysvaltalaiselta Cherrybrook-nimiseltä yritykseltä esitteen perusteella koiranhoitotarvikkeita. A maksoi ostoksen Visa-kortilla. Kauppasumma veloitettiin A:lta Luottokunnan laskulla 31.8.1999. Myyjä ei A:n huomautuksista ja tiedusteluista huolimatta toimittanut tilattuja tuotteita. A esitti Luottokunnalle vaatimuksen kauppahinnan palauttamisesta maaliskuussa 2001.

Helsingin käräjäoikeuden päätös 9.6.2004

Käräjäoikeus lausui, että kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan kuluttajalla, jolla on oikeus pidättyä maksusta taikka saada hinnan palautusta, vahingonkorvausta tai muu rahasuoritus myyjältä tai palveluksen suorittajalta tämän sopimusrikkomuksen johdosta, on tämä oikeus myös sitä luotonantajaa kohtaan, joka on rahoittanut kaupan tai palveluksen. Luotonantaja ei ole kuitenkaan velvollinen maksamaan kuluttajalle enempää kuin on tältä saanut maksuina.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 4 §:n 2 momentissa säädetään, että saman luvun 13 §:ää sovelletaan ainoastaan hyödykesidonnaiseen luottoon. Sanotun luvun 2 §:n 3 kohdan mukaan hyödykesidonnaisella luotolla tarkoitetaan kulutushyödykkeen hankkimista varten myönnettävää kulutusluottoa, jonka antajana on myyjä tai palveluksen suorittaja itse taikka muu elinkeinonharjoittaja myyjän tai palveluksen suorittajan kanssa tekemänsä sopimuksen tai muun kuluttajien luotottamista koskevan järjestelyn perusteella.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 4 §:n 2 momentin säännös siitä, että saman luvun 13 §:ää sovelletaan vain hyödykesidonnaiseen luottoon, on lisätty pykälään 1.1.1994 voimaan tulleen lainmuutoksen yhteydessä. Lainmuutosta koskevasta hallituksen esityksestä (HE 238/1992 vp) ilmeni, että kuluttajansuojalain 7 luvun alkuperäinen soveltamisala on koskenut hyödykesidonnaisia luottoja. Hyödykesidonnaisuuden määritelmä oli lain esitöiden mukaan sama kuin kulutusluoton määritelmä ennen lainmuutosta voimassa olleessa kuluttajansuojalain 7 luvun 1 §:ssä. Sanotun luvun 13 §:n soveltamisala vastasi muutoksen jälkeen säännöksen alkuperäistä soveltamisalaa. Kysymyksessä olevalla 7 luvun 4 §:n 2 momentin rajoitussäännöksellä 13 §:n soveltamisalan ulkopuolelle oli jätetty lainmuutoksen myötä sääntelyn piiriin tulleet pankkien ja muiden luottolaitosten myöntämät luotot.

"Hyödykesidonnainen" voi pelkän sanamuodon perusteella tulkittuna aiheuttaa epäselvyyttä, sillä luoton hyödykesidonnaisuus voitiin käsittää siten, että luoton pitäisi olla sidottu johonkin nimenomaiseen hyödykkeeseen. Tällä ei ollut kuitenkaan ratkaisevaa merkitystä, koska hyödykesidonnaisuuden käsite on kuluttajansuojalain 7 luvun 2 §:n 3 kohdassa määritelty ja käsitteen sisältö oli määriteltävä tämän pohjalta.

Hallituksen esityksestä (HE 88/1985 vp) ilmeni, että kuluttajansuojalain 7 luvun alkuperäiseen soveltamisalaan olivat kuuluneet myös yleisluottokortit, jollainen muun muassa Visa-kortti on.

A oli ollut sopimussuhteessa toisaalta Luottokuntaan ja toisaalta yhdysvaltalaiseen myyjäyritykseen. Luottokunnan A:lle myöntämä Visa-luottokortti oli mahdollistanut sen, että A oli voinut tilata ja maksaa kysymyksessä olevat koiranhoitotarvikkeet. Tämä puolestaan oli edellyttänyt luotonantajan ja myyjän välistä sopimusta tai muuta järjestelyä, jolla myyjäliike oli saanut suorituksen myymistään tavaroista. Näin ollen A:n saama luotto oli ollut seuraus myyjän ja rahoittajan välisestä asianomaisen myyjän myyntitoiminnan rahoittamista koskevasta järjestelystä. Luottokunta oli toiminut kaupassa kuluttajansuojalain tarkoittamassa mielessä luotonantajana. Tämän asian ratkaisun kannalta merkitystä ei ollut sillä, miten Luottokunnan omat oikeudet ja velvollisuudet kansainvälisessä luottokorttijärjestelmässä määräytyivät.

Kuluttajansuojalaissa ei ole asetettu määräaikaa 7 luvun 13 §:n mukaisen vaatimuksen esittämiselle. Kuluttajansuojalain 7 luvun 20 §:n mukaan kuluttajalle mainitun luvun 10 - 19 §:n mukaan kuuluvia oikeuksia rajoittava ehto on tehoton.

Visa-kortin käyttöehtojen kohta, jonka mukaan muistutukset laskuista oli tehtävä mahdollisimman pian, kuitenkin viimeistään 14 päivän kuluessa laskun saapumisesta, tai se seikka, että luottokorttiyhtiöiden charge back -järjestelmän mukainen tapahtuman palautusmahdollisuus oli menetetty, eivät voineet rajoittaa kuluttajan kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:ään perustuvaa oikeutta.

A:lle myönnetyn Visa-kortin korttiehdoissa ei ollut mainintaa asiakkaan kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n mukaisesta oikeudesta. A oli saanut tiedon oikeuden olemassaolosta vasta kuluttajaviranomaiselta. Tähän nähden vaatimuksen esittämisaikaa oli pidettävä kohtuullisena. Reklamointi ei siten ollut tapahtunut liian myöhään.

Luottokunta velvoitettiin suorittamaan A:lle 449,90 euroa viivästyskorkoineen 31.8.1999 lukien.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Merja Lahti, Heikki Paimio ja Pekka Jantunen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 29.11.2005

Hovioikeus, jonne Luottokunta valitti, lausui, että kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä (HE 88/1985 vp) todettiin, että kuluttajansuojan kannalta on perusteltua, että niissä tilanteissa, joissa ostajan saama luotto on seuraus myyjän ja ulkopuolisen rahoittajan välisestä asianomaisen myyjän myyntitoiminnan rahoittamista koskevasta järjestelystä, ostajan asema myyjän suoritusvirheen johdosta on samanlainen riippumatta, kuka rahoitusjärjestelyn osapuolista on mahdollisesti velkojana. Tämän vuoksi mainitussa lain esityössä katsottiin, että jos kuluttajalla on myyjän sopimusrikkomuksen johdosta oikeus pidättyä maksusta, hän voi vedota tällaiseen oikeuteen myyjän lisäksi myös luotonantajaa vastaan. Samoin kuluttaja voi tällaisessa tapauksessa vaatia ulkopuoliselta luotonantajalta hinnan palautusta, vahingonkorvausta tai muuta rahasuoritusta.

Hovioikeus totesi, että kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n ja sitä koskevan lain esityön (HE 88/1985 vp) valossa A:lla näyttäisi olevan asiassa oikeus kannevaatimuksen mukaiseen luottokorttimaksun palautukseen luotonantajana toimineelta Luottokunnalta myyjän riidattoman suoritusvirheen johdosta. Kuluttajansuojalain 7 luvun 4 §:n 2 momentilla oli sittemmin rajattu mainitun 7 luvun 13 §:n soveltamisalaa. Tästä syystä asiassa oli tarkasteltava, mikä merkitys tehdyllä lainmuutoksella (85/1993) oli tässä asiassa Luottokunnan kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n mukaisen vastuun kannalta.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 4 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä (HE 238/1992 vp) todettiin, että hyödykesidonnaisella luotolla tarkoitetaan kulutushyödykkeen hankkimista varten myönnettävää kulutusluottoa, jonka antajana on myyjä tai palveluksen suorittaja taikka muu elinkeinonharjoittaja myyjän tai palveluksen suorittajan kanssa tekemänsä sopimuksen tai muun kuluttajien luotottamista koskevan järjestelyn perusteella. Hallituksen esityksen mukaan määritelmä oli sama kuin kulutusluoton määritelmä kuluttajansuojalaissa. Kuluttajansuojalain lisäyksellä tarkoitettiin rajoittaa 13 §:n soveltamisalaa siten, että sitä sovelletaan ainoastaan hyödykesidonnaiseen luottoon. Tarkoituksena oli tällöin suojata kuluttajaa tapauksissa, joissa kuluttajaan nähden ulkopuolinen luotonantaja rahoitti sopijakumppaninaan olevan myyjän tai palveluksen suorittajan tekemiä sopimuksia. Tämän vuoksi kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n ei katsottu soveltuvan sellaiseen luottoon, jonka käyttötavan kuluttaja voi itse määrätä.

Luottokunta oli toiminut A:han nähden luotonantajana rahoittaessaan sopijakumppaninaan olleen Cherrybrook -nimisen yrityksen myyntitoimintaa. Kysymys oli kuitenkin ollut yleisluottokortin käytöstä, jossa luoton käyttötarkoitus oli ollut ennalta rajoittamaton ja siksi täysin kuluttajan itsensä määrättävissä. Sen vuoksi hovioikeus katsoi, että kysymys ei ollut ollut kuluttajansuojalain 7 luvussa tarkoitetusta hyödykesidonnaisesta luotosta. Luottokunta ei siten ollut korvausvelvollinen asiassa kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n nojalla. Koska muuta perustetta Luottokunnan vastuulle ei ollut asiassa esitetty, kanne oli hylättävä.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen. Luottokunta vapautettiin velvollisuudesta suorittaa A:lle 449,90 euroa korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Raija Karppinen, Matti Rintala (eri mieltä) ja Petri Leskinen. Esittelijä Hannu Rantalainen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Matti Rintala hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja lopputuloksen.

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Asiassa on ensin kysymys siitä, onko Luottokunnan A:lle myöntämään Visa-luottokorttiin, jota tämä on käyttänyt ostamiensa hyödykkeiden maksamiseen, liittyvä luotto sellainen hyödykesidonnainen luotto, jossa Luottokunta kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n 1 momentin nojalla on vastuussa myyjän suoritusvirheestä. Mikäli vastaus tähän on myönteinen, on kysymys vielä siitä, onko A esittänyt vaatimuksensa Luottokunnalle kohtuullisessa ajassa.

Sovellettavat säännökset

2. Kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan kuluttajalla, jolla on oikeus pidättyä maksusta taikka saada hinnan palautusta, vahingonkorvausta tai muu rahasuoritus myyjältä tai palveluksen suorittajalta tämän sopimusrikkomuksen johdosta, on tämä oikeus myös sitä luotonantajaa kohtaan, joka on rahoittanut kaupan tai palveluksen. Luvun 4 §:n 2 momentin mukaan säännöstä sovelletaan kuitenkin ainoastaan hyödykesidonnaiseen luottoon. Sanotun luvun 2 §:n 3 kohdan mukaan hyödykesidonnaisella luotolla tarkoitetaan kulutushyödykkeen hankkimista varten myönnettävää kulutusluottoa, jonka antajana on myyjä tai palveluksen suorittaja itse taikka muu elinkeinonharjoittaja myyjän tai palveluksen suorittajan kanssa tekemänsä sopimuksen tai muun kuluttajien luotottamista koskevan järjestelyn perusteella.

Hyödykesidonnaisesta luotosta

3. Kuluttajansuojalain esitöissä (HE 88/1985 vp s. 8) on pidetty perusteltuna, että niissä tilanteissa, joissa ostajan saama luotto oli seuraus myyjän ja ulkopuolisen rahoittajan välisestä asianomaisen myyjän myyntitoiminnan rahoittamista koskevasta järjestelystä, ostajan asema myyjän suoritusvirheen johdosta on samanlainen siitä riippumatta, kuka rahoitusjärjestelyn osapuolista muodollisesti on velkojana. Sanottujen esitöiden mukaan (s. 22) muun muassa sellainen asiakkaiden rahoittamista koskeva järjestely, jossa myyjäyritykset liittyivät luottokorttiyhteisön jäseniksi, merkitsi sellaista kiinteää yhteyttä hyödykkeen hankkimisen ja luotonsaannin välillä, että kysymyksessä oli 7 luvun alainen kulutusluotto. Edelleen samojen esitöiden mukaan (s. 22) laki ei kuitenkaan koskisi luottoa, joka annetaan kulutushyödykkeen - esimerkiksi auton - hankkimista varten, jos kuluttaja saa vapaasti valita sopimuskumppaninsa eikä luoton saaminen ole sidottu siihen, että kauppa tehdään jonkin määrätyn myyjän kanssa.

4. Kuluttajansuojalain 7 luvun soveltamisalaa 8.1.1993 annetulla lailla (85/1993) laajennettaessa lain 2 §:n 3 kohtaan otettiin hyödykesidonnaisen luoton määritelmä. Lain esitöistä ilmenee (HE 238/1992 vp s. 13), että määritelmä vastasi voimassa olleen 7 luvun mukaista kulutusluoton määritelmää. Esitöiden mukaan (s. 14) hyödykesidonnaisena luottona ei pidetty sellaista luottoa, jonka käyttötavan kuluttaja sai itse määrätä.

5. Sanottujen esitöiden valossa hyödykesidonnaisella luotolla voimassa olevan lain 2 §:n 3 kohdan määritelmän mukaan tarkoitetaan luottoa, johon kuluttajansuojalain 7 lukua alunperin sovellettiin. Määrittelyn tarkoituksena oli rajata muun muassa luvun 13 §:n soveltamisen osalta pois luvun soveltamisalaa laajennettaessa sen piiriin tulleita luottoja. Kuitenkin alkuperäisen 7 luvun esitöidenkin mukaan on selvää, että sellaiset luotot, jonka käyttötavan kuluttaja itse voi määrätä, eivät kuulu käsitteen piiriin.

Visa-luottokortista

6. Visa-kortti on kansainvälinen yleisluottokortti, jonka liikkeelle laskemisesta Suomessa huolehtii Luottokunta. Kuluttajan tehdessä Luottokunnan kanssa sopimuksen kortin käytöstä hän on sen perusteella maailmanlaajuisesti oikeutettu hankkimaan hyödykkeitä niistä yrityksistä, jotka ovat sitoutuneet tähän järjestelyyn joko liittymällä jäseneksi luotonantajayhteisöön tai tekemällä sen kanssa sopimuksen asiakkaittensa luototuksesta. Käytettäessä luottokorttia ulkomailla tai sellaisessa etämyynnissä, jossa myyjänä on ulkomainen yritys, paikallinen luottokorttiyhteisö, johon myyjä on sopimussuhteessa, välittää maksutapahtuman Visa Internationalin välityksellä Luottokunnalle. Luottokunta puolestaan suorittaa maksun myyjälle ja veloittaa sen kortinhaltijalta.

7. Visa-korttia koskevassa järjestelyssä Luottokunta on niihin hyödykkeiden myyjiin, joiden kanssa se on tehnyt sopimuksen kortin käytöstä maksuvälineenä, suoraan sopimussuhteessa. Kuitenkaan aina sillä ei ole myyjiin tällaista sopimussuhdetta. Varsinkin silloin, kun hyödykkeen hankinta tapahtuu ulkomailta, Luottokunnan liikkeelle laskemien korttien käyttö maksuvälineenä perustuu sen kansainvälisen luotonantajayhteisön sisällä solmimiin sopimuksiin. Tähän yhteistyöhön perustuen sillä on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa myös muualla yhteisön piirissä tapahtuvaan yritysten ja elinkeinonharjoittajien hyväksymiseen järjestelyn piiriin.

8. Visa-korttia voidaan käyttää laajasti maksuvälineenä kulutushyödykkeiden hankinnassa. Sellaisten yritysten ja elinkeinonharjoittajien piiri, joiden myyntitoimintaa kortin käytöllä rahoitetaan, on maailmanlaajuisesti suuri. Kuluttajalla on siten tässä järjestelmässä laajat mahdollisuudet valita myyjä, jolta hän hyödykkeen hankkii. Kuluttajalla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta käyttää kortin sisältämää luottoa hankkimalla hyödyke sellaiselta myyjältä, joka ei ole liittynyt järjestelmään. Hän ei siten voi tässä suhteessa vapaasti valita luoton käyttötapaa. Varsinkin sellaisessa etämyynnissä, jossa A:kin on käyttänyt kortin sisältämää luottoa, luottokorttijärjestelmään perustuva luotto on päinvastoin usein ainoa mahdollisuus hyödykkeen maksamiseen.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

9. Hyödykesidonnaisen luoton käsitettä ei ole perusteltua tulkita niin ahtaasti, että sellainen luotto olisi kyseessä vain silloin, kun kyseisen hyödykkeen tai hyödykkeitä myyvän elinkeinonharjoittajan luototuksesta on nimenomaisesti sovittu luotonantajan ja myyjän välillä. Kuten jo kuluttajansuojalain esitöistä ilmenee, luottoa voidaan pitää hyödykesidonnaisena laajempienkin kuluttajan luotottamista koskevien järjestelyjen - kuten luottokorttijärjestelyjen - yhteydessä. Välttämätöntä ei tällöin ole, että myyjä ja luottokortin liikkeellelaskija ovat suoraan sopimussuhteessa toisiinsa. Riittävää on, että myyjä on sitoutunut luottojärjestelyyn sopimalla siitä yhden kokonaisuuden muodostavan luottokorttiyhteisön jonkun luotonantajan kanssa.

10. Visa-korttiin liittyvää kuluttajien luotottamista koskeva järjestely perustuu toisaalta luottokorttiyhteisön ja myyjien välisiin ja toisaalta luottokorttiyhteisön sisäisiin sopimuksiin. Kuluttajan kortilla maksetun hyödykkeen hankkimiseksi saama luotto perustuu sopimuksiin nojautuvaan myyjän myyntitoiminnan rahoittamista koskevaan järjestelyyn. Hankittaessa kulutushyödyke tällä tavoin luotonantajan ja myyjän välille muodostuu kuluttajaan nähden etujen yhteys.

11. Kortinhaltija voi korttiin sisältyvällä luotolla hankkia hyödykkeitä laajasti järjestelmään kuuluvilta myyjiltä. Hän ei voi kuitenkaan käyttää luottoa hyödykkeen hankkimiseen sellaiselta myyjältä, joka ei kuulu sanotun luottojärjestelyn piiriin. Visa-korttiin sisältyvää luottoa ei sen vuoksi olekaan perusteltua pitää kuluttajansuojalain esitöissä tarkoitettuna sellaisena luottona, jonka käyttötavan kuluttaja voi itse valita.

12. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että Visa-korttiin liittyvä luotto on kuluttajansuojalain 7 luvun 2 §:n 3 kohdassa tarkoitettu hyödykesidonnainen luotto. Siten Luottokunta on kuluttajasuojalain 7 luvun 13 §:n 1 momentin nojalla vastuussa myyjän sopimusrikkomuksesta.

Onko vaatimus esitetty kohtuullisessa ajassa

13. Luottokunta on väittänyt, ettei A:lla ollut enää oikeutta kohdistaa vaatimuksia siihen, koska tämä ei ollut huomauttanut laskusta kortin käyttöehtojen mukaisesti viimeistään 14 päivän kuluessa sen saapumisesta, ja että vaatimus, joka oli esitetty Luottokunnalle vasta yli puolentoista vuoden kuluttua tilauksen tekemisestä, oli joka tapauksessa esitetty liian myöhään.

14. Korkein oikeus toteaa, ettei kortin käyttöehtoihin liitetyllä määräyksellä huomautuksen tekoajasta ole voitu rajoittaa kuluttajasuojalain 7 luvun 13 §:n mukaisen väitteen esittämistä luotonantajaa kohtaan. Näin ollen sillä, että A ei ole esittänyt huomautusta kortin käyttöehtojen mukaisessa ajassa, ei ole merkitystä Luottokunnan sanotun säännöksen mukaiseen vastuuseen.

15. Asiassa on kysymys siitä, että myyjä ei ole lainkaan toimittanut tilattuja tarvikkeita. Tällaisessa tapauksessa on perusteltua, että ostaja ensi sijassa esittää vaatimuksensa toimituksesta myyjälle. A onkin useilla yhteydenotoilla pyrkinyt saamaan myyjän toimittamaan tavarat. Vasta kun on käynyt selväksi, että myyjä ei toimita tilattuja hyödykkeitä, A on esittänyt vaatimuksensa Luottokunnalle.

16. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa A:lla on ollut oikeus esittää vaatimuksensa Luottokunnalle, vaikka tilauksesta jo oli kulunut edellä todettu aika. Näin ollen Luottokunta ei voi vapautua vastuusta myöskään sillä perusteella, ettei vaatimusta ole esitetty sille kohtuullisessa ajassa. Siten Luottokunta on velvollinen palauttamaan A:lle tämän maksaman määrän 449,90 euroa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustaf Möller (eri mieltä), Mikael Krogerus, Pasi Aarnio, Juha Häyhä (eri mieltä) ja Ilkka Rautio. Esittelijä Anna-Liisa Hyvärinen.

Oikeusneuvos Möller:

Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Häyhä.