21.6.2006

Asian tausta

Nordea Pankki Suomi Oyj oli antanut muun muassa seuraavat luotot L & H Yhtiö Oy:lle, joka oli asetettu konkurssiin 4.9.1996:

• luotot 158720-6020924 ja 158720-6031137, joista A, B, C, D ja E olivat antaneet omavelkaiset takaukset, sekä

• luoton 208418-69901, josta A, B ja C olivat antaneet omavelkaiset takaukset.

Pankki oli valvonut luottoihin perustuvat saatavansa L & H Yhtiö Oy:n konkurssissa ja saanut jako-osuutena 25.4.1997 ja 15.9.1997 yhteensä 186 255,31 markkaa.

Pankki oli pannut 31.12.1996 vireille Helsingin käräjäoikeudessa velkomuskanteen edellä mainittujen luottojen takaajia vastaan, mutta jako-osuuden saamisen jälkeen peruuttanut kanteen luoton 158720-6031137 osalta, kun tuo luotto oli pankin suorittaman jako-osuuden kohdistamisen johdosta tullut kokonaan maksetuksi.

Helsingin käräjäoikeus oli 23.2.2001 antanut tuomion, jossa se oli hyväksynyt pankin suorittaman jako-osuuden kohdistamisen ja velvoittanut pankin kanteen mukaisesti takaajat suorittamaan luoton 158720-6020924 pääomaa 93 978,13 markkaa ja luoton 208418-69901 pääomaa 25 406,51 markkaa sekä luottojen korkoja ja viivästyskorkoja. Sanotut luotot oli maksettu ulosottoon 4.5.2001.

Helsingin hovioikeus oli 5.12.2001 antamassaan tuomiossa katsonut, ettei pankilla ollut ollut oikeutta kohdistaa konkurssipesästä saamaansa jako-osuutta siten kuin se oli tehnyt, vaan jako-osuus oli kohdistettava saataville niiden suuruuden mukaisissa suhteissa. Tämän vuoksi hovioikeus oli alentanut takaajien luotosta 158720-6020924 maksettavan pääoman 88 658,68 markkaan ja hylännyt kanteen luoton nro 208418-69901 osalta velan tultua kokonaan maksetuksi.

Pankin kanne Vantaan käräjäoikeudessa

Pankki vaati, että A, B, C, D ja E velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan pankille perusteettomana etuna 12 716 euroa korkolain 3 §:n 2 momentin mukaisine korkoineen 5.5.2001 lukien.

Perusteluinaan pankki lausui, että se oli Helsingin hovioikeuden 5.12.2001 antaman tuomion perusteella joutunut siirtämään L & H Yhtiö Oy:n konkurssipesästä saamaansa ja luoton 158720-6031137 suoritukseksi kohdistamaansa jako-osuutta luottojen 158720-6020924 ja 208418-69901 suoritukseksi. Pankki oli tämän johdosta palauttanut viimeksi mainittujen luottojen takaajille sen määrän, jonka he olivat käräjäoikeuden asiassa antaman tuomion nojalla maksaneet yli sen, mitä heidän maksettavakseen tuli hovioikeuden tuomion mukaisesti suoritetun jako-osuuden kohdistamisen jälkeen. Edellä mainitun jako-osuuden siirtämisen jälkeen pankille on jäänyt luoton 158720-6031137 osalta saatavaa.

Vastaajat olivat antaneet luotosta 1158720-6031137 omavelkaiset takaukset. Ellei heitä velvoitettu suorittamaan pankille sanotusta luotosta edellä mainitun jako-osuuden siirron jälkeen maksamatta olevaa määrää, he saivat pankin kustannuksella perusteetonta etua. Pankki vaati perusteettoman edun palautuksena luottojen 158720-6020924 ja 208418-69901 takaajille palauttamaansa määrää korkoineen.

A:n ja hänen myötäpuoltensa vastaus

A ja hänen myötäpuolensa vaativat, että kanne hylätään. Vastaajat olivat vapautuneet takausvastuustaan luoton 158720-6031137 osalta heidän takausvastuuseensa sovellettavan vuoden 1873 takausasetuksen 4 §:n nojalla (sellaisena kuin se on laissa 391/1973). Säännöksessä tarkoitettu vanhentumisaika oli alkanut kulua siitä, kun pankki oli peruuttanut kanteensa edellä mainitun luoton osalta. Pankki ei ollut säädetyssä vuoden määräajassa edellä mainitusta ajankohdasta lukien vaatinut kanteella maksua takaajilta. Kun takaajat siten olivat vapautuneet vastuustaan lain säännöksen nojalla, he eivät olleet saaneet perusteetonta etua pankin kustannuksella. Vastaajien takausvastuu ei ollut voinut elpyä Helsingin hovioikeuden 5.12.2001 antaman tuomion perusteella.

Pankin lausuma

Pankki ei ollut laiminlyönnillään aiheuttanut luoton 158720-6031137 lakkaamista. Luotto oli lakannut sen tultua suoritetuksi kokonaisuudessaan konkurssipesän jako-osuudella. Pankilla ei ollut ollut tuossa vaiheessa oikeutta vaatia takaajilta suorituksia luottoon, koska se oli tullut kokonaan maksetuksi. Kun pankki oli Helsingin hovioikeuden 5.12.2001 antaman tuomion johdosta myöhemmin joutunut siirtämään jako-osuutta edellä mainitulta luotolta oikeudenkäynnissä mukana olleille muille luotoille, oli siitä koitunut pankille vahinkoa ja vastaajille perusteetonta etua. Pankin kanteessa oli kysymys perusteettoman edun palautuskanteesta eikä luoton 158720-6031137 velkomuksesta. Siten takauksen vanhentumisajoilla ei ollut kysymyksessä olevassa tapauksessa merkitystä.

Käräjäoikeuden tuomio 1.9.2003

Käräjäoikeus totesi, että pankin kanteessa oli vaadittu vastaajilta suoritusta määrästä, joka näiden takaamasta luotosta 158720-6031137 oli jäänyt maksamatta sen jälkeen, kun pankki oli edellä mainitun Helsingin hovioikeuden tuomion johdosta joutunut siirtämään osan L & H Yhtiö Oy:n konkurssipesästä saamastaan, edellä mainitun luoton suoritukseksi kohdistamastaan jako-osuudesta luottojen 158720-6020924 ja 208418-69901 suoritukseksi. Vastaajien maksuvelvollisuuden alkuperäisenä oikeusperusteena kanteessa oli siten vedottu vastaajien takaussitoumuksiin. Pankki oli vedonnut myös siihen, että puheena olevasta luotosta 158720-6031137 oli edellä mainitun konkurssipesän jako-osuuden uudelleen kohdistamisen jälkeen jäänyt maksamatta olevaa pääomaa ja viivästyskorkoa. Edelleen pankki oli vedonnut siihen, ettei se ollut laiminlyönnillään aiheuttanut saamisen lakkaamista. Pankki oli siten kanteessaan vedonnut kaikkiin vastaajien mahdollisen takausvastuuseen perustuvan maksuvelvollisuuden olemassaolon kannalta tarpeellisiin tosiseikkoihin. Käräjäoikeus voi sen vuoksi esimerkiksi ratkaisusta KKO 1999:63 ilmenevän oikeusohjeen mukaisesti pankin kanteesta tutkia kysymyksen vastaajien maksuvelvollisuudesta takausvastuun perusteella siitä huolimatta, että pankki oli katsonut kanteessaan kysymyksen olevan perusteettoman edun palauttamista koskevasta vaatimuksesta ja oli nimenomaan ilmoittanut, ettei kysymys ollut takaukseen perustuvasta velkomuksesta.

Käräjäoikeus totesi edelleen, että pankki ei edellä mainitun Helsingin hovioikeuden tuomion johdosta tapahtuneen L & H Yhtiö Oy:n konkurssipesästä saadun jako-osuuden uudelleen kohdistamisen vuoksi ollut saanut luotolle 158720-6031137 pätevää suoritusta kanteessa tarkoitetulta osalta. Luotto ei siten ollut tuolta osalta kantajan katsomalla tavalla lakannut. Ratkaisusta KKO 1992:114 ilmenevän oikeusohjeen mukaisesti takaajat olivat näissä oloissa lähtökohtaisesti takaussitoumustensa nojalla vastuussa luoton maksamisesta puheena olevalta osalta.

Käräjäoikeuden käsityksen mukaan vastaajien maksuvelvollisuuden kannalta ratkaisevaa oli edellä lausuttu huomioon ottaen se, voitiinko vastaajien takausvastuun katsoa vanhentuneen takausasetuksen 4 §:n mukaisesti vai ei. Jos takausvastuu vastaajien väittämällä tavalla oli sanotun säännöksen mukaisesti vanhentunut, heidän maksuvelvollisuutensa kanteessa tarkoitetun luoton 158720-6031137 osalta oli tuolloin lain säännöksen nojalla lopullisesti lakannut. Takausvastuun lakkaamisesta aiheutuu sinänsä aina välttämättä takaajien vapautuminen suorittamasta päävelkaa ja siten myös takaajille etua velkojan kustannuksella, mutta kysymys ei ole sellaisesta perusteettomaksi katsottavasta hyötymisestä, josta velkoja voisi saada perusteettoman edun palautusta. Jos taas takausvastuu ei ollut vastaajien väittämällä tavalla vanhentunut, vastaajat vastasivat edellä mainitusta luotosta siitä antamiensa takaussitoumusten perusteella.

Mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi, ettei takaus ollut vastaajan väittämin tavoin vanhentunut ja velvoitti A:n myötäpuolineen kanteen mukaiseen suoritukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Helena Vihriälä ja Kimmo Vanne sekä käräjäviskaali Mikko Sihvola.

Helsingin hovioikeuden tuomio 29.9.2004

A ja hänen myötäpuolensa valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heljä Järvelä ja Helena Sunila sekä määräaikainen hovioikeudenneuvos Heli Tamminen, joka myös esitteli asian.

Perustelut

1. 1. Takausvastuuseen vetoaminen käräjäoikeudessa
2. 2. A ja hänen myötäpuolensa ovat Korkeimmassa oikeudessa toistaneet hovioikeudessa esittämänsä väitteen, että käräjäoikeus oli, katsoessaan heidät maksuvelvollisiksi takausvastuun perusteella, perustanut ratkaisunsa seikkaan, johon pankki ei ollut vedonnut. Asiassa on tämän vuoksi ensiksi arvioitava, onko käräjäoikeus voinut perustaa A:n ja hänen myötäpuoltensa maksuvelvollisuuden heidän antamiinsa takauksiin.
3. 3. Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin (165/1998) mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai kiistämisensä tueksi vedonnut. Lainkohdassa tarkoitetaan "seikalla" vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa eli oikeustosiseikkaa. Oikeustosiseikkaan vetoamisella taas tarkoitetaan sitä, että se asianosainen, joka tahtoo siihen nojautua, tuo sen esiin nimenomaan tarkoituksin saada sanottu seikka ratkaisun perusteeksi.
4. 4. Pankki ei käräjäoikeudessa lausumansa mukaan ollut voinut vaatia takaajilta suorituksia luottoon 158720-6031137, koska se oli kohdentanut konkurssipesästä saamansa jako-osuuden tähän luottoon niin, että luotto oli tullut kokonaan maksetuksi ja siten lakannut. Helsingin hovioikeuden 5.12.2001 antaman tuomion perusteella pankki oli kuitenkin joutunut siirtämään jako-osuutta tuosta luotosta yhtiön muiden luottojen suoritukseksi. Tästä oli koitunut pankille vahinkoa ja takaajille eli A:lle ja hänen myötäpuolilleen pankin kustannuksella perusteetonta etua, jonka palauttamista pankki on kanteessaan vaatinut. Pankin kanne on siten perustunut A:lle ja hänen myötäpuolilleen takausvastuun lakkaamisen ja pankin kohdentamisratkaisun peruuntumisen tuottamaan väitettyyn perusteettomaan etuun. Sen sijaan kanteessa ei ole vaadittu maksusuorituksia välittömästi takaussitoumusten perusteella eikä siten vedottu takausvastuun kannalta keskeiseen oikeustosiseikkaan eli takauksen voimassaoloon. Päinvastoin pankki on nimenomaan todennut, ettei kysymys ollut edellä mainitun luoton velkomisesta takaajilta ja ettei takausten vanhentumisajoilla ollut sen vuoksi merkitystä.
5. 5. Koska juuri pankin on ollut vedottava niihin tosiseikkoihin, joihin tuomioistuin on saanut kanteen hyväksymisen perustaa, Korkein oikeus katsoo olevan vailla merkitystä, että A ja hänen myötäpuolensa ovat vedonneet takaukseen perustellessaan maksuvelvollisuutensa vanhentumista. Näin ollen käräjäoikeus ei olisi saanut hyväksyä pankin kannetta sillä perusteella, että takausvastuut eivät olleet vanhentuneet ja että vastaajat siten olivat takausvastuidensa perusteella velvolliset maksamaan luoton.
6. 6. Takausvastuuseen vetoaminen hovioikeudessa
7. 7. Pankki on vastatessaan hovioikeudessa A:n ja hänen myötäpuoltensa valitukseen katsonut, että käräjäoikeuden tuomio oli pankin vaatimuksen mukainen ja että pankki oli vedonnut maksuvelvollisuuden perusteena myös takausvastuun perustaviin tosiseikkoihin. Hovioikeus on ottamatta kantaa edellä kohdassa 1 selostettuun väitteeseen pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion, vaikka väite olisi tullut kohdissa 3 ja 4 lausutuilla perusteilla hyväksyä. Pankin on kuitenkin nojautumalla käräjäoikeuden tuomioon katsottava hovioikeudessa vedonneen vaatimuksensa perusteena A:n ja hänen myötäpuoltensa takauksiin.
8. 8. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentin ja 26 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan vastaaja ei saa hovioikeudessa riita-asiassa vedota muihin seikkoihin tai todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty käräjäoikeudessa, paitsi jos hän saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen käräjäoikeudessa tai että hänellä on ollut pätevä aihe olla niin tekemättä. Asiassa on siten seuraavaksi ratkaistava, onko pankki voinut pätevästä syystä olla vetoamatta takausvastuisiin käräjäoikeudessa ja vedota niihin vasta hovioikeudessa.
9. 9. Pankki on Korkeimmassa oikeudessa katsonut voineensa vedota takausvastuuseen vasta hovioikeudessa sen vuoksi, että A ja hänen myötäpuolensa olivat siihen käräjäoikeudessa vedonneet ja että se täten oli ollut jo käräjäoikeuden tutkittavana. Kuten edellä on todettu, ei käräjäoikeus sen perusteella, että A ja hänen myötäpuolensa olivat kiistämisensä tueksi vedonneet takauksen vanhentumiseen, ole voinut tutkia, olivatko he takausten perusteella maksuvelvollisia pankille. Kysymys ei ole myöskään sellaisesta seikasta, joka vasta vastapuolen siihen vetoamisen johdosta olisi tullut pankin tietoon niin, ettei siihen vetoaminen aikaisemmin olisi ollut mahdollista, vaan pankki olisi voinut jo käräjäoikeudessa vedota takausvastuisiin vaihtoehtoisina kanneperusteina. Pankki on nimenomaisesti ilmoittanut käräjäoikeudessa, ettei se vedonnut takausvastuuseen kanteen perusteena, vaikka käräjäoikeus on tähän kysymykseen erikseen kiinnittänyt pankin huomiota. Tämän vuoksi ei ole perusteita sallia vetoamista takausvastuuseen hovioikeudessa pelkästään siitä syystä, että sanotulla vetoamisella saattaisi olla vaikutusta asian lopputulokseen. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei pankki ole saattanut todennäköiseksi, että sillä olisi ollut pätevä aihe olla vetoamatta takausvastuisiin jo käräjäoikeudessa. Siten myöskään hovioikeus ei ole voinut perustaa ratkaisuaan A:n ja hänen myötäpuoltensa takausvastuisiin.
10. 10. Edun perusteettomuus
11. 11. Tutkittavaksi siten jää, ovatko A ja hänen myötäpuolensa saaneet pankin kanteessa väitetyin tavoin perusteetonta etua, joka heidän on palautettava. Tältä osin Korkein oikeus toteaa seuraavan.
12. 12. Siinä tapauksessa, että A:n ja hänen myötäpuoltensa takausvastuu olisi pankin suorittaman kohdentamisen seurauksena lakannut ja pankin peruutettua luottoa koskevan velkomuskanteen A:n ja hänen myötäpuoltensa väittämin tavoin sittemmin vanhentunut, heidän saamansa etu ei olisi ollut perusteetonta, koska se olisi perustunut vastuun lakimääräiseen raukeamiseen. Kanteessa kuvatut seikat kuitenkin merkitsevät, että pankin kohdennettua Helsingin hovioikeuden 5.12.2001 antaman tuomion johdosta saataviensa maksut uudelleen sen luotolle 158720-6031137 saama maksu on vastaavalta osin peruuntunut eikä maksu tältä osin ole ollut pätevä. Takaajien vastuu on tällöin myös sanotulta osalta palautunut (KKO 1992:114). Siten A ja hänen myötäpuolensa eivät ole takausvastuun lakkaamisen muodossa saaneet kanteessa tarkoitettua perusteetonta etua pankin kustannuksella. Näin ollen pankin kannetta ei voida hyväksyä.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan. Kanne hylätään ja A myötäpuolineen vapautetaan luoton maksuvelvollisuudesta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Lauri Lehtimaja, Liisa Mansikkamäki, Pertti Välimäki ja Pasi Aarnio. Esittelijä Jukka Sippo (mietintö).

Esittelijän mietintö

Esittelijäneuvos Sipon mietintö oli lopputuloksen osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Perustelujen osalta mietintö kuului seuraavasti:

Nordea Pankki Suomi Oyj oli myöntänyt L & H Yhtiö Oy:lle neljä luottoa, muun muassa luoton 158720-6031137, josta A, B, C, D sekä E olivat menneet omavelkaisiin takauksiin. Pankki oli 31.12.1996 vireille panemallaan kanteella velkonut muun muassa tuohon luottoon perustuneita saataviaan takaajilta. Pankin saatua syksyllä 1997 jako-osuussuorituksia L & H Yhtiö Oy:n konkurssipesästä pankki oli kohdistanut ne sanotun luoton suoritukseksi ja peruuttanut sen johdosta kanteensa tämän luoton osalta. Pankin jatkettua velkomuskannettaan muiden luottojen osalta Helsingin hovioikeus oli tuomiollaan 5.12.2001 katsonut, että pankilla ei ollut oikeutta kohdistaa konkurssipesältä saamaansa jako-osuutta suorittamallaan tavalla, vaan jako-osuudet tuli kohdistaa konkurssituomiossa mainitulla tavalla kuhunkin maksettavaksi tuomittuun saatavaan niiden suuruuden mukaisessa suhteessa. Sen vuoksi pankki oli hovioikeuden tuomiossa edellytetyin tavoin siirtänyt luoton 158720-6031137 maksuksi alunperin katsomiaan jako-osuuksia hovioikeuden tuomiossa kyseessä olleiden luottojen suoritukseksi tuomiosta ilmenevät määrät.

A:han, B:hen, C:hen, D:hen sekä E:hen kohdistamassaan, 30.8.2002 vireille tulleessa kanteessa pankki on vaatinut näiden velvoittamista suorittamaan perusteettomana etuna sen määrän, jonka pankki oli hovioikeuden tuomion johdosta joutunut siirtämään jo kertaalleen maksetuksi katsomastaan luotosta 158720-6031137 muiden luottojen maksuksi. Pankin kanne on perustunut siihen, että ensiksi mainitun luoton takaajat olivat jako-osuuksien uudelleen kohdistamisen johdosta perusteettomasti hyötyneet pankin kustannuksella tuon luoton jäätyä sanotulta osin maksamatta. A ja hänen myötäpuolensa vastustivat kannetta sillä perusteella, etteivät he olleet saaneet perusteetonta etua vapauduttuaan vastuustaan takauksen vanhentumisen nojalla. Pankki on puolestaan tämän johdosta esittänyt, että perusteettoman edun palauttamista koskevassa pankin kanteessa ei ollut kysymys kanteessa tarkoitetun luoton velkomuksesta eikä takauksen vanhentumisajoilla siten ollut asiassa merkitystä.

Käräjäoikeus on katsonut pankin vedonneen kanteessaan kaikkiin tarpeellisiin tosiseikkoihin vastaajien mahdollisen takausvastuuseen perustuvan maksuvelvollisuuden kannalta. Sen vuoksi käräjäoikeus on katsonut voivansa tutkia kysymyksen vastaajien maksuvelvollisuudesta takausvastuun perusteella siitä huolimatta, että pankki oli nimenomaan ilmoittanut, ettei kysymys ollut takaukseen perustuvasta velkomuksesta. Käräjäoikeus on todennut, ettei kanteessa tarkoitettu luotto ollut pankin katsomalla tavalla lakannut, koska pankki ei ollut saanut sille kanteessa tarkoitetulta osalta pätevää suoritusta. Käräjäoikeus on katsonut takaajien olevan takaussitoumustensa nojalla vastuussa luoton maksamisesta, koska takaukset eivät olleet vanhentuneet, ja velvoittanut vastaajat tällä perusteella pankin vaatimuksen mukaiseen suoritukseen.

A ja hänen myötäpuolensa valittivat hovioikeuteen ja katsoivat muun ohessa, että käräjäoikeus oli perustanut ratkaisunsa seikkaan, johon ei ollut vedottu, katsoessaan vastaajien olevan takausvastuussa kanteessa tarkoitetusta saatavasta. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Korkeimmassa oikeudessa A ja hänen myötäpuolensa ovat toistaneet hovioikeudessa esittämänsä väitteen ja joka tapauksessa katsoneet takausvastuunsa vanhentuneen.

Asiassa on näin ollen ensin arvioitava sitä, ovatko alemmat asteet voineet perustaa A:n ja hänen myötäpuoltensa maksuvelvollisuuden näiden takausvastuuseen.

Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin (165/1998) mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai kiistämisensä tueksi vedonnut. Lainkohdassa tarkoitetaan seikalla vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa.

Niin kuin edellä on todettu, pankin kanne on käräjäoikeudessa perustunut A:n ja hänen myötäpuoltensa pankin kustannuksella saamaan perusteettomaksi väitettyyn hyötymiseen. Kanteessa on sinänsä viitattu vastaajien antamiin takaussitoumuksiin, mutta kannetta ei ole perustettu välittömästi niiden mukaiseen vastaajien maksuvelvollisuuteen vaan takausvastuiden lakkaamisesta näille aiheutuneen edun perusteettomuuteen. Niin kuin käräjäoikeuden tuomiossa on todettu, pankki on käräjäoikeudessa nimenomaisesti korostanut sitä, että sen vaatimukset eivät perustuneet takausvastuuseen, minkä vuoksi vastaajien väittämällä takaustensa vanhentumisellakaan ei pankin mukaan ollut merkitystä asiassa.

Kun pankin kanne ei siten ole perustunut vastaajien takausvastuuseen, vaan pankki on suhtautunut tähän kanneperusteeseen nimenomaisen torjuvasti, käräjäoikeus ei olisi saanut lausumillaan perusteilla hyväksyä pankin kannetta. Pankin hovioikeudessa esittämästä vastauksesta on kuitenkin pääteltävissä, että pankin tarkoituksena on ollut hovioikeudessa vedota välittömänä kanneperusteenaan myös vastaajien takausvastuuseen. Näin ollen arvioitavaksi vielä tulee, onko pankki saattanut todennäköiseksi, että se ei ollut voinut vedota takausvastuuseen kanneperusteena jo käräjäoikeudessa tai että sillä oli ollut pätevä aihe olla tekemättä niin (oikeudenkäymiskaari 25 luku 17 § 1 momentti ja 26 luku 4 § 2 momentti).

Pankki on lainkohdassa tarkoitettuna pätevänä aiheena viitannut siihen, että se oli saattanut kysymyksen vastaajien takausvastuusta käräjäoikeuden tutkittavaksi vastustamalla vastaajien esittämää väitettä takausten vanhentumisesta. Lisäksi pankki on viitannut siihen, että uusien perusteiden esittämistä rajoittavan edellä mainitun sääntelyn tarkoitus on pyrkiä turvaamaan asian keskitetty käsittely eikä estää aineellisen totuuden esille saamista. Pankin mukaan sen väitetyllä menettelyllä vedota takausvastuuseen vasta hovioikeudessa ei ole ollut vaikutusta asian käsittelyyn oikeudenkäynnissä.

Tämän johdosta Korkein oikeus todennee, että pankin tiedossa ovat jo käräjäoikeudessa olleet kaikki ne seikat, joihin sen kanne oli perustettavissa. Niin kuin edellä on todettu, myös kysymys vastaajien mahdollisesta takausvastuusta oli tullut käräjäoikeudessa nimenomaisesti esille, mutta pankki oli ilmoittanut, ettei kanteessa ollut kysymys takauksiin perustuvasta velkomuksesta. Pankin lausumista asiassa ilmeneekin, että se oli tietoisesti muotoillut kanneperusteensa takausvastuun sijasta perusteettoman edun tosiseikastoedellytysten mukaisiksi välttääkseen ennakoimansa, takausten vanhentumiseen mahdollisesti liittyvät ongelmat.

Pankki on siten asiaa koskevan oikeudellisen arviointinsa seurauksena päätynyt perustamaan kanteensa takaajien maksuvelvollisuuden lakkaamisesta takaajille seuraavan edun perusteettomuuteen eikä välittömästi näiden takausvastuuseen. Tämä takausvastuun lakkaamiseen perustunut lähtökohta kanteelle on kuitenkin ollut jäljempänä mainituista syistä virheellinen. Kysymys on siitä, voidaanko tällaista asian oikeudellisessa arvioinnissa tapahtuneesta erehtymisestä johtuvaa virheellisiin perusteisiin vetoamista pitää prekluusiosääntelyn näkökulmasta anteeksiannettavana eli oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentissa tarkoitettuna pätevänä syynä vedota uuteen perusteeseen vasta hovioikeudessa.

Lainkohdan esitöistä (HE 15/1990 vp s. 126) on pääteltävissä, että lainkäytön keskeinen tarkoitusperä aineellisoikeudellisesti oikean ratkaisun saavuttamisesta on tarkoitettu otettavaksi huomioon arvioitaessa lainkohdassa tarkoitetun pätevän syyn käsilläoloa. Tähän liittyvät näkökohdat sinänsä saattaisivat myös esillä olevassa tapauksessa puhua vetoamisen sallimisen puolesta. Niin kuin pankki on esittänyt, myöskään prekluusiosääntelyn taustalla olevat tavoitteet oikeudenkäynnin tehostamisesta, asian käsittelyn keskittämisestä ja vastapuolen puolustautumismahdollisuuksien turvaamisesta eivät sinänsä välttämättä merkittävästi vaarantuisi, vaikka pankilla katsottaisiin olleen oikeus vedota vasta hovioikeudessa vastaajien takausvastuuseen kanteensa välittömänä perusteena. Vastaajat ovat koko ajan vastustaneet kannetta sillä perusteella, että heidän takausvastuunsa oli vanhentunut, eikä takausvastuuseen vetoaminen ole liioin johtanut siihen, että asiassa olisi sen johdosta tullut esitettäväksi uutta todistelua.

Näiden näkökohtien lisäksi pätevän syyn käsilläoloa arvioitaessa huomioon on kuitenkin tässä tapauksessa otettava erityisesti se, että takausvastuuseen vetoamatta jättäminen on johtunut pankin kanneperusteisiinsa tekemästä tietoisesta ja nimenomaisesta rajauksesta. Pankki ei ole esittänyt mitään hyväksyttävää syytä sille, miksi se ei ollut jo käräjäoikeudessa vedonnut edes vaihtoehtoisena kanneperusteenaan välittömästi myös vastaajien takausvastuuseen varsinkin, kun tähän kysymykseen oli kiinnitetty asiassa erikseen huomiota. Jos tällaisessa tilanteessa pankin sallittaisiin vielä hovioikeudessa vedota kanneperusteeseen, jolla se nimenomaisesti ei ollut halunnut kannettaan käräjäoikeudessa ajaa, prekluusiosääntelyllä ei olisi tässä tapauksessa asiallista merkitystä.

Mainittuja näkökohtia punnittuaan Korkein oikeus päätynee katsomaan, ettei pankki ole saattanut todennäköiseksi, että se ei ollut voinut vedota kanneperusteenaan vastaajien takausvastuuseen jo käräjäoikeudessa tai että sillä oli ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Näin ollen pankin kannetta ei ole voitu enää hovioikeudessa perustaa vastaajien takausvastuuseen.

Tutkittavaksi siten jää, ovatko vastaajat saaneet pankin alkuperäisessä kanteessa väitettyä perusteetonta etua pankin kustannuksella. Tältä osin Korkein oikeus todennee, että pankin päävelallisen konkurssipesältä saaman suorituksen peruuntuminen Helsingin hovioikeuden 5.12.2001 antaman tuomion johdosta on merkinnyt sitä, että sanotun päävelan (luotto 158720-6031137) maksu ei ole ollut peruuntuneelta osaltaan pätevä ja että myös takaajien vastuu on sanotulta osalta palautunut tuolloin voimaan sellaisena kuin se olisi ollut ilman maksun tapahtumista (KKO 1992:114) ja siis vanhentumattomana. Näin ollen takaajat eivät olleet saaneet pelkästään maksun peruuntumisen ja jako-osuussuoritusten uudelleen kohdistamisen seurauksena perusteetonta etua takausvastuunsa lakkaamisen muodossa, niin kuin pankin kanteessa on katsottu. Siinä tapauksessa, että vastaajien takausvastuu olisi näiden katsomalla tavalla sittemmin vanhentunut, heidän saamansa etu ei ole ollut perusteetonta vaan lakiin perustuvaa. Näin ollen pankin kanne on sen ajamalla perusteella perusteeton.