30.12.2005

Porin käräjäoikeuden tuomio 23.9.1999

Virallisen syyttäjän syytteestä, johon asianomistajat olivat yhtyneet, käräjäoikeus tuomitsi A:n 21.4.1997 tehdyistä törkeästä rattijuopumuksesta, törkeästä liikenteen vaarantamisesta, törkeästä kuolemantuottamuksesta ja kolmesta törkeästä vammantuottamuksesta vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi muun muassa, että A, jonka veren alkoholipitoisuus ajon jälkeen oli ollut 2,08 promillea, oli kuljettanut B:n omistamaa henkilöautoa valtatiellä noin 180 kilometrin tuntinopeudella alueella, jolla liikennemerkillä osoitettu nopeusrajoitus oli aluksi ollut 80 ja myöhemmin 60 kilometriä tunnissa. Lähestyessään toisen valtatien risteystä A oli laiminlyönyt sovittaa auton nopeuden sellaiseksi kuin liikenneturvallisuus oli edellyttänyt, jolloin auto oli tien päättyessä ylikulkusillan jälkeen niin sanottuun T-risteykseen jarrutuksesta huolimatta törmännyt tienpenkereeseen ja tien reunassa olleeseen opastintauluun. Tämän jälkeen auto oli jatkanut penkereeltä ilmalentoa ja törmännyt koivuun katkaisten sen. Auto oli lentänyt ilmassa 32 metriä noin 15 metrin korkeudella maasta ja pudonnut alas pellolle päätyen noin 50 metrin päähän tiestä. A:n kuljettamassa autossa olleista matkustajista C oli saanut surmansa, D:lle oli aiheutunut lonkan sijoiltaanmeno ja B:lle täydellinen selkäydinvamma, alaraajojen halvaus ja aivovamma. D:n vaatteita oli vahingoittunut.

Käräjäoikeus tuomitsi B:n kulkuneuvon luovuttamisesta juopuneelle, koska B oli luovuttanut autonsa A:n kuljetettavaksi, vaikka A oli ollut ilmeisesti sellaisessa tilassa, että hän syyllistyy rattijuopumukseen.

C:n tyttären E:n sekä D:n ja B:n A:han kohdistamien vahingonkorvausvaatimusten johdosta, heidän esitettyään selvityksen siitä, että Vahinkovakuutusosakeyhtiö Pohjola (jäljempänä Pohjola), jossa A:n kuljettama auto oli liikennevakuutettu, oli kieltäytynyt maksamasta korvauksia, käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan vahingonkorvauksena, sikäli kuin nyt on kysymys,

• E:lle hautajaiskuluista, muistotilaisuuden kustannuksista ja hautakivestä yhteensä 9 760,15 markkaa korkoineen sekä elatusapuna 1 200 markkaa kuukaudessa 21.4.1997 lukien 2.9.2000 saakka
• D:lle sairaalakuluista 6 086 markkaa, kivusta ja särystä 10 000 markkaa sekä vaurioituneista takista 1 200 markkaa, housuista 200 markkaa ja kengistä 200 markkaa sekä
• B:lle hoito- ja sairaankuljetuskuluista yhteensä 4 049 markkaa, lääkekuluista 3 557,77 markkaa, ansionmenetyksestä 2 325 markkaa kuukaudessa 21.4.1997 lukien 24 vuoden ajan, kivusta ja särystä (vammaluokka C3) 120 000 markkaa sekä pysyvästä viasta ja haitasta (kokonaishaittaluokka 20) 352 800 markkaa, kaikki korkoineen.

Koska A:n teot olivat pääosin tahallisia ja kaikki teot oli luokiteltu törkeiksi, käräjäoikeus katsoi, ettei ollut perusteita sovitella korvauksia.

Siltä osin kuin oli kysymys E:n, D:n ja B:n vaatimuksesta, että A:n maksettavaksi tuomitut korvaukset oli suoritettava liikennevakuutuksesta, käräjäoikeus lausui, että liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentin (656/1994) mukaan matkustajalla on oikeus korvaukseen vain sikäli kuin siihen on erityinen syy, jos matkustaja vahingon sattuessa oli mukana ajoneuvossa, vaikka hän tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, että ajoneuvon kuljettaja oli sellaisessa tilassa, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon aikana tai sen jälkeen vähintään 1,2 promillea.

Käräjäoikeus katsoi esitetyn selvityksen perusteella voitavan päätellä, että autossa olleiden C:n, D:n ja B:n ainakin olisi pitänyt tietää A:n tilasta. Koko seurue oli ollut useita tunteja yhdessä ensin D:n asunnolla ja sitten baarissa sekä sen jälkeen vielä pubissa, jossa oli nautittu B:n tilaamia oluita ja pizzoja. Tämän jälkeen he olivat omin avuin menneet A:n kuljettamaan ajoneuvoon. Kaikkien oli täytynyt havaita A:n humalatila. Näin ollen kenelläkään heistä ei ollut liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentin pääsäännön mukaan oikeutta saada korvausta vakuutusyhtiöltä. Kuitenkin, mikäli korvauksen suorittamiseen oli erityinen syy, korvaus voitiin määrätä maksettavaksi vakuutusyhtiön toimesta.

B oli saanut täydellisen selkäydinvamman ja alaraajojen halvauksen sekä aivovamman. Vammat olivat pysyviä ja yhdessä B:n persoonallisuus- ja päihdehistorian kanssa rajoittivat osaltaan B:n toimintakykyä ja tekivät muun muassa opiskelusuunnitelmat epärealistisiksi. A:n taloudelliset olot huomioon ottaen oli hyvin epätodennäköistä, että A kykenisi suorittamaan tuomittavat korvaukset B:lle. Käräjäoikeus katsoi, että korvauksen ehdoton menettäminen johtaisi B:n osalta kohtuuttomuuteen. Tämän vuoksi B:lle tuomittavat korvaukset tuli suorittaa A:n kuljettaman auton liikennevakuutuksesta.

Sen sijaan E:n ja D:n osalta ei ollut esitetty erityisiä syitä siihen, että korvaukset tulisi maksaa vakuutusyhtiön toimesta.

Näillä perusteilla käräjäoikeus määräsi A:n B:lle maksettaviksi tuomitut korvaukset maksettaviksi liikennevakuutuksesta, ja E:lle ja D:lle tuomittujen korvausten osalta lausui, ettei niitä ollut maksettava liikennevakuutuksesta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Kai Nisula sekä lautamiehet.

Turun hovioikeuden tuomio 31.10.2001

E, D ja B sekä A ja Pohjola valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus katsoi, ettei ollut syytä muuttaa käräjäoikeuden tuomiota A:n ja B:n syyksi luettujen rikosten eikä A:n korvausvelvollisuuden osalta. A:n syyllisyyden aste huomioonottaen ei ollut syytä sovitella hänen maksettavakseen tuomittuja korvauksia taloudellisten olojen vuoksi tai sen vuoksi, että asianomistajat olisivat myötävaikuttaneet heille aiheutuneisiin vahinkoihin.

Siltä osin kuin oli kysymys matkustajien henkilövahinkojen korvaamisesta liikennevakuutuksesta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut, joiden mukaan C:n, D:n ja B:n oli täytynyt liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentissa (656/1994) tarkoitetuin tavoin tietää autoa kuljettaneen A:n humalatilasta. Korvauksia voitiin liikennevakuutuksen perusteella maksaa vain siinä poikkeuksellisessa tapauksessa, että korvauksen maksamiseen oli erityinen syy.

Mainitun lainkohdan esitöistä (HE 294/1978 vp s. 6 - 7) ilmeni, että erityisillä syillä ei tarkoitettu sosiaalisia perusteita, vaan tilanteita, joissa voi esiintyä ristiriitaa suuremman ja pienemmän oikeushyvän välillä. Erityinen syy voi olla käsillä esim. silloin, kun tajuton henkilö oli muiden henkilöiden toimesta otettu mukaan ajoneuvoon, tai vapaaehtoisesti ajoneuvoon noussut matkustaja vasta ajoneuvossa huomasi kuljettajan päihtymyksen, eikä yrityksistään huolimatta päässyt pois ajoneuvosta.

E, D ja B olivat vedonneet vain sosiaalisiin syihin. Heidän vaatimuksensa saada korvausta liikennevakuutuksen perusteella ei siten perustunut lakiin.

Hovioikeus lausui lisäksi, että Euroopan komissio oli 24.7.2001 antanut Suomelle virallisen huomautuksen, joka koski matkustajalle aiheutuneen liikennevahingon korvaamisen rajoittamista Suomen liikennevakuutuslain nojalla. Komissio katsoi, että Suomen liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentti (656/1994) oli ristiriidassa ensimmäisen liikennevakuutusdirektiivin (Neuvoston direktiivi 72/166/ETY) 3 artiklan, toisen liikennevakuutusdirektiivin (Toinen Neuvoston direktiivi 84/5/ETY) 1 ja 2 artiklan sekä kolmannen liikennevakuutusdirektiivin (Kolmas Neuvoston direktiivi 90/232/ETY) 3 artiklan kanssa, koska sillä rajoitettiin korvauksen maksamista liikenneonnettomuudessa vahinkoa kärsineille matkustajille. Mainittujen direktiivien täytäntöönpanoaika oli kulunut umpeen.

Hovioikeus totesi, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan täytäntöön panematta jääneen direktiivin säännöksillä voi tiettyjen edellytysten täyttyessä olla välittömiä oikeusvaikutuksia. Direktiivin välittömän oikeusvaikutuksen kriteerit täyttävään säännökseen voi kuitenkin vedota vain valtiota ja sen eri ilmentymiä vastaan. Sen sijaan yksityinen oikeussubjekti ei voi vedota täytäntöön panematta jääneen direktiivin säännökseen toisia yksityisiä vastaan.

Hovioikeus katsoi, että näin ollen asiaa ratkaistaessa oli sovellettava voimassaolevaa liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentin (656/1994) säännöstä, vaikka se mahdollisesti oli yllämainittujen direktiivien vastainen.

Näillä perusteilla hovioikeus muutti käräjäoikeuden ratkaisua vain siten, että se määräsi, ettei myöskään B:lle tuomittuja korvauksia ollut maksettava liikennevakuutuksesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jouko Nikula, Eeva Perho ja Leena Alanne.

Perustelut

Asian tausta

1. E:n äiti C sekä D ja B olivat vahingoittuneet 21.4.1997 tapahtuneessa liikenneonnettomuudessa. C sekä D ja B olivat tällöin olleet matkustajina B:n omistamassa, Pohjolassa liikennevakuutetussa autossa. Autoa kuljettanut A oli nauttinut ennen ajoa alkoholia niin, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon jälkeen ollut 2,08 promillea. Kuljettaessaan autoa 180 kilometrin tuntinopeudella alueella, jossa nopeusrajoitus oli ollut ensin 80 ja sitten 60 kilometriä tunnissa, A oli menettänyt auton hallinnan ja auto oli sinkoutunut tieltä. C oli saanut surmansa. D:n lonkka oli mennyt sijoiltaan ja B:lle oli aiheutunut täydellinen selkäydinvamma, alaraajojen halvaus ja aivovamma. D:n vaatteita oli vahingoittunut.

2. E, D ja B ovat vaatineet A:lta korvausta heille aiheutuneista vahingoista. Lisäksi he ovat vaatineet tuomiossa todettavaksi, että korvaukset on suoritettava kyseisen auton liikennevakuutuksesta.

3. A, joka on tuomittu rangaistukseen muun muassa törkeästä rattijuopumuksesta, on velvoitettu suorittamaan E:lle korvausta hautaukseen liittyneistä kustannuksista ja elatusapua, D:lle korvausta sairaalakuluista, kivusta ja särystä ja vaurioituneista vaatteista sekä B:lle korvausta hoito- ja lääkekuluista, kivusta ja särystä, pysyvästä viasta ja haitasta sekä ansionmenetyksestä.

4. Hovioikeus on liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentin (656/1994) nojalla katsonut muun muassa, ettei mitään maksettaviksi tuomituista korvauksista tule maksaa liikennevakuutuksesta, koska C:n, D:n ja B:n oli mennessään autoon täytynyt havaita A:n humalatila.

Vakuutusyhtiön vastuuseen sovellettavat säännökset

5. Asiassa tulevat sovellettaviksi liikennevakuutuslain säännökset sellaisina kuin ne olivat voimassa vahingon tapahtuessa. Lisäksi on otettava huomioon Euroopan yhteisöjen neuvoston moottoriajoneuvon käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä antamat direktiivit.

6. Liikennevakuutuslaissa säädettiin vahingonkärsineen oman myötävaikutuksen merkityksestä nyt kysymykseen tulevissa kohdissa seuraavasti:

7 §:n 1 momentti (374/1979): Jos se, jota liikennevahinko on kohdannut, itse myötävaikutti sen syntymiseen, voidaan hänen korvauksensa muiden kuin henkilöön kohdistuneiden vahinkojen osalta alentaa tai evätä sen mukaan, mikä oli hänen syytään, miten ajoneuvoa kuljetettiin ja mitkä muut olosuhteet vaikuttivat vahinkoon. Jos joku on aiheuttanut itselleen henkilöön kohdistuneen vahingon tahallaan tai törkeällä tuottamuksella, suoritetaan siitä korvausta ainoastaan siltä osin, kun muut olosuhteet ovat vaikuttaneet vahingon syntymiseen.

7 §:n 3 momentti (656/1994): Jos joku on aiheuttanut itselleen henkilöön kohdistuneen vahingon kuljettaessaan ajoneuvoa sellaisessa tilassa, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon aikana tai sen jälkeen vähintään 1,2 promillea tai että hänellä oli vähintään 0,60 milligrammaa alkoholia litrassa uloshengitysilmaa, taikka hän on aiheuttanut vahingon kuljettaessaan ajoneuvoa muuten alkoholin tai muun huumaavan aineen kuin alkoholin vaikutuksen alaisena taikka alkoholin ja muun huumaavan aineen kuin alkoholin yhteisvaikutuksen alaisena niin, että hänen kykynsä virheettömiin suorituksiin oli tuntuvasti huonontunut, suoritetaan korvausta ajoneuvon vakuutuksesta vain sikäli kuin siihen on erityinen syy. Mitä edellä on sanottu kuljettajan oikeudesta korvaukseen, koskee myös matkustajaa, milloin tämä vahingon sattuessa oli mukana ajoneuvossa, vaikka hän tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää edellä mainitusta kuljettajan tilasta.

7. Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 24.4.1972 annetun neuvoston direktiivin 72/166/ETY (jäljempänä ensimmäinen direktiivi) 3 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

Jäsenvaltioiden on toteutettava ... tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että sellaisten ajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta on otettu liikennevakuutus, joilla on pysyvä kotipaikka sen alueella. Vakuutetun vastuun laajuus sekä vakuutusturvan ehdot määräytyvät näiden toimenpiteiden mukaisesti.

8. Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 30.12.1983 annetun toisen neuvoston direktiivin 84/5/ETY (toinen direktiivi) johdanto-osan seitsemännessä ja yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

On vahingon kärsineiden etujen mukaista, että joidenkin poikkeuslausekkeiden vaikutukset rajoitetaan vakuutuksenantajan ja vahingosta korvausvastuussa olevan henkilön väliseen suhteeseen... ..vakuutetun henkilön, kuljettajan tai muun vahingosta korvausvastuussa olevan henkilön perheenjäsenten henkilövahingot on kaikissa tapauksissa korvattava samassa suhteessa kuin muiden kolmansien henkilövahingot.

9. Saman toisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan:

Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että mitään direktiivin 72/166/ETY 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti tehdyn vakuutuskirjan sisältämää lakisääteistä määräystä tai sopimuslauseketta, jolla evätään korvaus tapauksissa, joissa ajoneuvoja käyttävät tai kuljettavat:

• henkilöt, joilla ei ole nimenomaista tai muutoin annettua lupaa siihen,

tai

• henkilöt, joilla ei ole kyseisen ajoneuvon kuljettamiseen oikeuttavaa ajokorttia,

tai

• henkilöt, jotka ovat rikkoneet kyseisen ajoneuvon kuntoa ja turvallisuutta koskevia lakisääteisiä teknisiä vaatimuksia,

ei sovelleta direktiivin 72/166/ETY 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti vahinkoa kärsineiden kolmansien korvausvaatimuksiin.

Edellä ensimmäisessä luetelmakohdassa mainittua säännöstä tai lauseketta voidaan kuitenkin soveltaa sellaisten henkilöiden vahingoksi, jotka ovat vapaaehtoisesti menneet vahingon tai vamman aiheuttaneeseen ajoneuvoon, jos vakuutuksenantaja voi osoittaa heidän tienneen ajoneuvon olleen varastettu.

10. Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 14.5.1990 annetun kolmannen neuvoston direktiivin 90/232/ETY (kolmas direktiivi) 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

Direktiivin 72/166/ETY 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta vakuutuksesta on korvattava ajoneuvon käytöstä kaikille matkustajille paitsi kuljettajalle aiheutuneet henkilövahingot, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta toisen direktiivin 84/5/ETY 2 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan soveltamista.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisu

11. Korkein oikeus pyysi 19.12.2003 antamallaan päätöksellä nro 3151 Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta ennakkoratkaisua edellä mainittujen direktiivien tulkinnasta. Tuomioistuin antoi pyynnön johdosta tuomion 30.6.2005 (asia C-537/03).

12. Perusteluissaan yhteisöjen tuomioistuin kiinnitti (kohdat 17 ja 18) ensin huomiota siihen, että edellä mainituilla direktiiveillä pyritään, vapaan liikkuvuuden varmistamisen lisäksi, sen takaamiseen, että ajoneuvoilla, joiden pysyvä kotipaikka on yhteisön alueella, aiheutettujen onnettomuuksien vahingonkärsijät saavat samanlaisen kohtelun riippumatta siitä, missä yhteisön alueella onnettomuus on tapahtunut. Juuri tämän vahingonkärsijän suojelun tavoitteen valossa yhteisöjen tuomioistuin oli katsonut (asia C-129/94, Ruiz Bernáldez, tuomio 28.3.1996, Kok. 1996, s. I-1829, 20 kohta) olevan ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan vastaista, että vakuutuksenantaja voisi vedota oikeussääntöihin tai sopimuslausekkeisiin evätäkseen korvauksen vakuutetulla ajoneuvolla aiheutetun onnettomuuden kolmansilta vahingonkärsijöiltä.

13. Edelleen tuomioistuin totesi (kohta 19) katsoneensa myös, että toisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa ainoastaan muistutetaan tästä velvollisuudesta siltä osin kuin on kyse oikeussäännöistä tai sopimuslausekkeista, joilla suljetaan vakuutuksen piiristä ajoneuvon käyttö tai kuljettaminen tietyissä tapauksissa. Poikkeuksena edellä mainitusta velvollisuudesta kyseisen 2 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa säädetään, että vakuutuksenantajan ei tarvitse maksaa korvausta tietyille vahingonkärsijöille, kun otetaan huomioon heidän itse aiheuttamansa tilanne (henkilöt, jotka ovat menneet varastetuksi tietämäänsä ajoneuvoon) (em. asia Ruiz Bernáldez, tuomion 21 kohta).

14. Tuomioistuin lausui (kohdat 21 ja 23), että koska kyseessä on säännös, jolla tehdään poikkeus yleisestä säännöstä, toisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdan toista alakohtaa on tulkittava suppeasti. Vakuutuskirjan sisältämää lakisääteistä määräystä tai sopimuslauseketta, jolla suljetaan vakuutuksen piiristä ajoneuvon käyttö tai kuljettaminen, voidaan soveltaa liikenneonnettomuudessa vahinkoa kärsineiden kolmansien vahingoksi vain silloin, kun vakuutuksenantaja voi osoittaa, että henkilöt, jotka ovat vapaaehtoisesti menneet vahingon aiheuttaneeseen ajoneuvoon, ovat tienneet ajoneuvon olleen varastettu.

15. Tuomioistuimen mukaan (kohta 27) jäsenvaltioiden on käytettävä toimivaltaansa yhteisön oikeutta ja erityisesti ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 1 kohtaa, toisen direktiivin 2 artiklan 1 kohtaa ja kolmannen direktiivin 1 artiklaa noudattaen. Tarkoituksena on sen takaaminen, että kaikkien matkustajien on voitava saada korvaus pakollisesta liikennevakuutuksesta heidän ajoneuvon aiheuttaman onnettomuuden johdosta kärsimistään vahingoista.

16. Tuomioistuin katsoi vielä (kohdat 28, 29 ja 30), että kansalliset säännökset, jotka sääntelevät ajoneuvon käyttämisestä aiheutuvien vahinkotapahtumien korvaamista, eivät voi riistää kyseisiltä säännöksiltä niiden tehokasta vaikutusta. Tilanne on tällainen erityisesti, jos kansallisessa säännöstössä yleisin ja abstraktein kriteerein joko evätään matkustajalta oikeus saada korvausta pakollisesta liikennevakuutuksesta tai rajoitetaan tätä oikeutta suhteettomasti yksinomaan sillä perusteella, että matkustaja on myötävaikuttanut vahingon syntymiseen. Vahingonkärsijälle tulevan korvauksen laajuutta voidaan rajoittaa vain poikkeuksellisissa olosuhteissa ja tapauskohtaisen arvioinnin perusteella.

17. Arvioitaessa tällaisten olosuhteiden olemassaoloa ja korvauksen rajoittamisen oikeasuhteisuutta, minkä osalta toimivalta on kansallisella tuomioistuimella, merkitystä ei ole sillä, että kyseinen matkustaja on sen ajoneuvon omistaja, jonka kuljettaja on aiheuttanut vahingon (kohta 31). Kolmannen direktiivin 1 artiklassa tehdään ero ainoastaan ajoneuvon kuljettajan ja muiden matkustajien välillä (kohta 32). Edellä mainitut suojelun tavoitteet edellyttävät, että ajoneuvon omistajan, joka ei ole ollut ajoneuvossa vahingon tapahtumahetkellä kuljettajana vaan matkustajana, oikeudellinen tilanne rinnastetaan muiden vahinkoa kärsineiden matkustajien tilanteeseen (kohta 33).

18. Tuomiolauselmassa tuomioistuin vastasi ennakkoratkaisupyynnössä esitettyihin kysymyksiin seuraavasti: Pääasian kaltaisissa olosuhteissa toisen direktiivin 2 artiklan 1 kohta ja kolmannen direktiivin 1 artikla ovat esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jossa sallitaan evätä matkustajan oikeus saada korvausta pakollisesta liikennevakuutuksesta tai rajoittaa sitä suhteettomasti sillä perusteella, että hän on myötävaikuttanut kärsimäänsä vahinkoon. Merkitystä ei ole sillä, että kyseinen matkustaja on sen ajoneuvon omistaja, jonka kuljettaja on aiheuttanut vahingon.

Kansallisen tuomioistuimen velvollisuus yhteisön oikeuden mukaiseen tulkintaan

19. Yhteisöjen tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan todennut kansallisten tuomioistuinten tehtävänä olevan nimenomaisesti varmistaa, että oikeussubjektit saavat sen oikeusturvan, joka heille yhteisön oikeuden säännöksillä myönnetään, ja taata mainittujen säännösten täysi oikeusvaikutus. Kansallisen tuomioistuimen on sen vuoksi kansallista lainsäädäntöä soveltaessaan, riippumatta siitä, onko kyse direktiiviä edeltävästä vai sen jälkeen annetuista säännöksistä, tulkittava kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivillä tavoiteltu tulos saavutetaan. Kansallisen tuomioistuimen on tulkittava kansallista lainsäädäntöä tällä tavalla varsinkin silloin, kun jäsenvaltio on katsonut, että kansallisen oikeuden säännökset jo vastaavat kyseisessä direktiivissä asetettuja vaatimuksia (esim. asia C-106/89, Marleasing, tuomio 13.11.1990, Kok. 1990, s. I-4135 sekä yhdistetyt asiat C-397/01 - C-403/01, Pfeiffer ym., tuomio 5.10.2004, Kok. 2004, s. I-8835, kohdat 110 - 116 ja siinä mainittu oikeuskäytäntö).

20. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan vasta sen jälkeen, kun kansallisen lain yhteisön oikeuden mukainen tulkinta ei ole mahdollista, on tutkittava, täyttyvätkö välittömän oikeusvaikutuksen edellytykset (asia C-157/86, Mary Murphy, tuomio 4.2.1988, Kok. 1988, s. 673 ja asia C-262/97, Engelbrecht, tuomio 26.9.2000, Kok. 2000, s. I-7321, 40 kohta).

21. Näin ollen hovioikeuden olisi tullut ennen arviotaan siitä, voidaanko direktiivien säännöksiä soveltaa suoraan yhtiötä vastaan, tutkia sitä, voidaanko kysymyksessä olevaa liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momenttia (656/1994) tulkita yhteisön oikeuden mukaisesti.

Liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentin (656/1994) tulkinta

22. Liikennevakuutuslain 7 §:n säännöksiä siitä, miten vahinkoa kärsineen oma myötävaikutus vahinkoon vaikuttaa vakuutuskorvaukseen, muutettiin 1.1.1980 voimaan tulleella lailla (374/1979). Tässä yhteydessä säädetty liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentin säännös merkitsi sitä, että kuljettajan syyllistyessä törkeään rattijuopumukseen matkustaja, joka tiesi tai jonka olisi pitänyt tietää kuljettajan mainitusta tilasta, oli oikeutettu korvaukseen vain erityisestä syystä. Silloin kun kuljettaja syyllistyi törkeää lievempään rattijuopumukseen, matkustajalla oli oikeus täyteen korvaukseen. Lailla 656/1994 mainittuun 7 §:n 3 momenttiin tehtiin vain törkeää rattijuopumusta koskevien säännösten muuttumisesta johtuneita muutoksia.

23. Hallituksen esityksen (HE 294/1978 vp) perusteluissa (s. 1 - 3) todettiin tarkoituksena olevan, että liikennevahingon kärsinyt saisi henkilöön kohdistuneesta vahingosta alentamattoman, täyden korvauksen liikennevakuutuksesta, vaikka hän olisikin omalla varomattomuudellaan myötävaikuttanut vahingon syntymiseen. Tällaisen muutoksen katsottiin vastaavan yleistä suhtautumista vahingonkärsineen omaan myötävaikutukseen henkilövahinkojen kohdalla ja muissa korvausjärjestelmissä omaksuttua suhtautumista. Esityksen perustelujen mukaan yleisen oikeustajun mukaista ei kuitenkaan ole, että korvausta suoritettaisiin silloin, kun vahingonkärsinyt on aiheuttanut itselleen vahingon tahallaan tai törkeällä tuottamuksella. Kuitenkin tällaisissakin tapauksissa katsottiin oikeus korvaukseen liikennevakuutuksesta aiheelliseksi siltä osin kuin vahingon syntymiseen ovat vaikuttaneet muut, sen aiheuttajasta riippumattomat syyt taikka olosuhteet.

24. Saman esityksen perusteluissa (s. 2) todettiin edelleen, ettei perusteita korvaussuojan laajentamiselle ollut sellaisissa olosuhteissa syntyneiden vahinkojen osalta, joissa vammautunut vahingonaiheuttaja on osoittanut erittäin paheksuttavaa käyttäytymistä. Tämän vuoksi korvauksen ulkopuolelle oli edelleen jätettävä ne vahingot, jotka ovat syntyneet käytettäessä moottoriajoneuvoa muun kuin vähäisen rikoksen tekemiseen. Törkeän rattijuopumuksen tapauksissa kuljettajalla ja matkustajilla olisi oikeus korvaukseen liikennevakuutuksesta vain, jos siihen on erityinen syy.

25. Sen johdosta, että Suomi liittyi 1.1.1994 Euroopan Talousalueeseen, liikennevakuutuslakiin tehtiin ne muutokset, joita direktiivien katsottiin vaatineen, sanotusta ajankohdasta lukien voimaan tulleella lailla 361/1993. Tässä yhteydessä ei tehty muutoksia lain 7 §:ään. Näin ollen voidaan lähteä siitä, että lakia säädettäessä katsottiin 7 §:n säännösten vastanneen direktiivien vaatimuksia.

26. Liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentissa (656/1994) ei ole kysymys sellaisista tilanteista, joissa matkustaja on itse omalla menettelyllään aktiivisesti vaikuttanut vahingon syntymiseen tai vahinkotapahtuman mahdollisuuden lisääntymiseen, vaan vain matkustajan mukanaolosta tilanteessa, jossa vahinkotapahtuman riski on ollut havaittavissa.

27. Yleisesti tiedetään sen, että auton kuljettaja on humalassa, lisäävän liikenneonnettomuuden tapahtumisen todennäköisyyttä. Mitä vahvempi kuljettajan humalatila on, sitä todennäköisempää on, että hänen kykynsä virheettömiin suorituksiin on huonontunut. Henkilön, joka tietoisena kuljettajan humalatilasta menee tämän kuljettamaan autoon matkustajaksi, on katsottava olevan tietoinen siitä, että ajon aikana liikenneonnettomuuden ja siten myös hänelle itselleen aiheutuvien vahinkojen vaara on suurempi kuin silloin, kun kuljettaja ei ole nauttinut alkoholia.

28. Edellä mainittujen direktiivien tavoitteena on varmistaa matkustajien tehokas oikeussuoja henkilövahinkojen osalta. Korkein oikeus katsoo, ottaen huomioon direktiivien määräykset ja niiden tavoitteet, niin kuin yhteisöjen tuomioistuin on niitä tulkinnut, ettei ole direktiivien mukaista evätä ajoneuvon matkustajalta liikennevakuutuskorvausta kuljettajan humalatilan vahvuudesta riippuvalla kaavamaisella perusteella. Sen sijaan silloin, kun matkustaja on itse myötävaikuttanut vahinkonsa aiheutumiseen, kunkin tapauksen tosiseikkojen perusteella on erikseen arvioitava tämän myötävaikutuksen merkitystä oikeuteen saada korvausta. Yhteisön oikeuden mukaan korvausta voidaan kuitenkin rajoittaa vain silloin, kun tapahtumaolosuhteet ovat olleet poikkeukselliset, eikä rajoittaminen saa olla suhteetonta.

29. Liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentin (656/1994) mukaan on erityisen syyn perusteella mahdollista tuomita korvaus maksettavaksi liikennevakuutuksesta. Korkein oikeus katsoo, että näin ollen säännöstä voidaan tulkita ja siten sitä myös on tulkittava yhteisön oikeuden edellyttämällä tavalla.

Matkustajien myötävaikutuksen arviointi tässä tapauksessa

30. Pohjolan mukaan asiassa ei ole liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentissa tarkoitettuja erityisiä syitä korvata vahinkoja liikennevakuutuksesta. Kuljettajan veren alkoholipitoisuus oli ollut 2,08 promillea. Koko seurue oli ollut vahvasti päihtynyt ja kaikki matkustajat olivat olleet tietoisia kuljettajan päihtymyksestä. Autoa oli kuljetettu 180 kilometrin tuntinopeudella alueilla, joilla suurin sallittu nopeus oli ollut 60 tai 80 kilometriä tunnissa. Pohjola on vedonnut myös siihen, että C oli erään matkustajan kertoman mukaan huutanut takapenkiltä "eikö auto muka kulje kovempaa". Vahinko oli siten aiheutettu poikkeuksellisissa olosuhteissa ja tilanteen kokonaisvaarallisuus oli ollut niin huomattava, ettei kenellekään matkustajalle tullut suorittaa mitään korvausta. B oli luovuttanut autonsa juopuneelle, minkä vuoksi hänen myötävaikutustaan oli arvioitava ankarammin kuin muiden matkustajien.

31. E, D ja B ovat kiistäneet sellaisen myötävaikutuksen vahinkoihin, jonka perusteella liikennevakuutuskorvaus voitaisiin evätä. Matkustajat eivät olleet voineet oman humalatilansakaan vuoksi havaita A:n humalatilaa.

32. Korkein oikeus katsoo käräjäoikeuden ja hovioikeuden tavoin, että C:n, D:n ja B:n on täytynyt tietää A:n olleen humalassa. Sille, että heidän havaintokykynsä on heidän oman humalatilansa vuoksi ollut heikentynyt, ei voida antaa merkitystä. C, D ja B ovat siten menneet A:n kuljettamaan autoon tietoisina tämän tilasta ja näin ollen myös siitä, että ajon aikana liikenneonnettomuuden ja heidän vahingoittumisensa vaara on ollut tavanomaista suurempi.

33. C on kuollut sekä D ja B ovat vahingoittuneet A:n kohdassa 1 kerrotulla tavalla huomattavalla ylinopeudella kuljettaman auton suistuttua tieltä. Asiassa ei ole ilmennyt, että matkustajat olisivat vaikuttaneet siihen, miten autoa oli kuljetettu. Väitetty C:n huudahdus ei toteennäytettynäkään muuttaisi tätä arviointia.

34. Korkein oikeus katsoo, ettei näissä olosuhteissa pelkästään se, että C, D ja B ovat vapaaehtoisesti olleet A:n kuljettamassa autossa tietoisena tämän humalatilasta ja että he ovat näin menetellessään hyväksyneet kuljettajan humalatilan johdosta kasvaneen onnettomuusriskin, merkitse sellaista itselle aiheutettua vahinkoa, jonka johdosta heidän oikeuttaan korvaukseen henkilövahingoista voitaisiin rajoittaa.

35. B, joka on luovuttanut auton A:n kuljetettavaksi, on ollut autossa vain matkustajana samalla tavoin kuin C ja D. B:n myötävaikutusta hänelle aiheutuneisiin henkilövahinkoihin ei ole arvioitava toisin kuin muiden matkustajien.

36. Korkein oikeus katsoo, että tulkittaessa liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momenttia (656/1994) yhteisön oikeuden mukaisesti ei ole perusteita rajoittaa E:n, D:n ja B:n oikeutta korvaukseen heille aiheutuneista henkilövahingoista.

37. D on vaatinut myös takista, housuista ja kengistä tuomittujen korvausten määräämistä korvattaviksi liikennevakuutuksesta. Kysymys on sellaisista esinevahingoista, jotka korvataan liikennevakuutuslain 5 §:n 4 kohdan erityissäännöksen mukaan kyseisen auton liikennevakuutuksesta. Korkein oikeus katsoo, että oikeus korvaukseen näistä matkustajan yllä olleista pukimista määräytyy samojen perusteiden mukaan kuin henkilövahingostakin.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

E:lle, D:lle ja B:lle maksettaviksi tuomitut korvaukset vahvistetaan suoritettaviksi liikennevakuutuksesta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Eeva Vuori, Kari Kitunen, Gustav Bygglin ja Juha Häyhä. Esittelijä Pekka Haapaniemi.