21.9.2004

Kouvolan käräjäoikeuden tuomio 14.5.2001

Käräjäoikeus tuomitsi A:n rangaistukseen törkeästä velallisen epärehellisyydestä, koska A oli 1.7.1994 ja 30.10.1995 välisenä aikana, tietäen jo olemassa olevien taloudellisten vaikeuksiensa perusteella tekonsa voivan vahingoittaa velkojiensa taloudellisia etuja, hävittänyt tai velkojiensa kannalta ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut varallisuuspiirinsä ulkopuolelle varojaan 247 000 markkaa. Perusteluinaan käräjäoikeus lausui seuraavaa:

A oli esitetyn selvityksen mukaan ollut tekoaikaan taloudellisissa vaikeuksissa ja maksukyvytön. Hänen ulosotossa olleiden velkojensa määrä oli 1.5.1992 ollut yli 23 000 markkaa ja 30.6.1996 yli 7,6 miljoonaa markkaa.

Sen lisäksi, että A:lla oli B osakeyhtiöstä kuukausittaiset 4 000 markan luontoisedut, hän oli nostanut yhtiön kassasta sen kirjanpitoon sittemmin osingoksi ja lainaksi kirjatut:

- heinäkuussa 1994 53 315,55 markkaa

- elokuussa 1994 59 740,00 markkaa

- syyskuussa 1994 16 392,40 markkaa

- lokakuussa 1994 39 441,30 markkaa

- marraskuussa 1994 9 107,90 markkaa

- joulukuussa 1994 25 431,40 markkaa

- tammikuussa 1995 19 923,30 markkaa

- helmikuussa 1995 46 920,60 markkaa

- maaliskuussa 1995 35 457,07 markkaa

- huhtikuussa 1995 20 104,40 markkaa

- toukokuussa 1995 20 697,20 markkaa

- kesäkuussa 1995 18 281,70 markkaa

- elokuussa 1995 29 465,00 markkaa

- syyskuussa 1995 26 230,20 markkaa

- lokakuussa 1995 19 537,60 markkaa

eli yhteensä 440 045,62 markkaa.

A ei ollut käyttänyt nostoista osaakaan velkojensa maksamiseen, vaan oli kertomansa mukaan tarvinnut varat kulutukseensa.

Syytteen mukaan A, joka oli käyttänyt elantokustannuksiinsa keskimäärin ainakin 28 000 markkaa kuukaudessa, oli noin 15 000 markkaa kuukaudessa ylittävällä varainkäytöllään hävittänyt tai velkojiensa kannalta ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut varojaan varallisuuspiirinsä ulkopuolelle yhteensä 247 000 markkaa.

Käräjäoikeus totesi, että omaisuuden hävittämisellä tarkoitettiin asiassa sovellettavan säännöksen esitöiden mukaan toimia, joilla omaisuus saatettiin velkojan ulottumattomiin esimerkiksi tuhoamalla tai fyysisesti hävittämällä sitä (HE 66/1988 vp). Oikeuskäytännössä oli liiallinen oma kulutus katsottu hävittämiseksi (Helsingin hovioikeus 22.6.2000 nro 1678).

Ottaen huomioon, että myös A:n vaimolla oli ollut jonkin verran tuloja, sekä A:n perheensä elinkustannuksiksi velkajärjestelyhakemuksessa arvioimat 10 747 markkaa kuukaudessa, oli kohtuullisena kulutuksena pidettävä syyttäjän arvioimia 15 000 markkaa kuukaudessa. A:n tavanomaista suurempien matkakulujen johdosta ei ollut syytä arvioida kohtuullista kulutusta tätä suuremmaksi.

Käräjäoikeus katsoi, että kohtuullisen kulutuksen arviota ei tässä tapauksessa voitu perustaa mahdollisesti ulosmittauksessa kertyvään suoritukseen. A ei ollut saanut varoja ansiotulona, vaan nostoina, jotka oli jälkeenpäin kirjattu yhtiön kirjanpidossa A:n osingoksi ja lainaksi. Ulosmittaus ei todistajan kertoman mukaan olisi käytännössä voinut edes kohdistua tällaisiin nostoihin.

Näinollen käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että A oli hävittänyt omaisuuttaan 247 000 markkaa.

Arvioidessaan A:n tietoisuutta velkojiensa taloudellisten etujen vahingoittumisesta käräjäoikeus totesi A:n kertoneen, ettei hän ollut tiennyt, mitä ja miten paljon velkoja hänellä oli ollut ennen velkajärjestelyhakemuksen laatimista 10.3.1995. Esitetyistä todisteista ilmeni, että pääosa A:n veloista oli syntynyt jo ennen 1.7.1994. Pääosa niistä oli tuomittu A:n maksettavaksi yksipuolisella tuomiolla. A:n oli siten täytynyt tietää, että häneltä vaadittiin niistä maksua. Lahden kaupungin saatava oli kuukausittaista elatusmaksuvelkaa ja A oli tiennyt elatusvelvollisuudestaan. Sillä, ettei A ollut tarkalleen tiennyt velkojensa yhteismäärää, ei ollut merkitystä. Ulosotto-osaston listauksesta ilmeni, että osa velkojista oli vaatinut maksua ulosottoteitse. Lisäksi A oli häntä kuultaessa kertonut saaneensa perintäkirjeitä, mutta ettei hän ollut niitä tarkemmin lukenut, vaan oli kerran vuodessa sytyttänyt kirjeillä takan. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, ettei A:lla ollut ollut mitään syytä olettaa, että velkojat eivät olisi halunneet maksua saatavistaan. Kun A edellä selostetulla tavalla tietoisena veloistaan oli käyttänyt yhtiöstä nostamiaan varoja enemmän kuin kohtuullisen määrän omaan kulutukseen, oli hänen täytynyt ymmärtää, että velkojien taloudelliset edut vahingoittuvat.

Maksukyvyttömyyden oleellisen pahentamisen osalta käräjäoikeus totesi, ettei teko ollut säännöksen esitöiden mukaan rangaistava, jos se ei vaikuttanut velallisen kykyyn suoriutua veloistaan. Jotta aivan vähäiset, velkojien kannalta merkityksettömät asiat eivät tulisi rangaistaviksi, oli tunnusmerkistössä edellytys, että teko pahentaa maksukyvyttömyyttä oleellisesti (HE 66/1988 vp). Käräjäoikeus katsoi, että 247 000 markan hävittäminen ei ollut velkojien kannalta merkityksetön määrä. A olisi kyennyt suorittamaan esimerkiksi elatusmaksuvelat kokonaisuudessaan. Merkitystä harkittaessa ei voitu ottaa huomioon velkojien taloudellista tilannetta tai velallisen kokonaisvelkamäärää. A:n menettely oli siten pahentanut maksukyvyttömyyttä olennaisesti.

Teolla tavoitellun taloudellisen hyödyn osalta käräjäoikeus katsoi A:n hyötyneen menettelystään siten, että oli voinut käyttää kulutuksessa kohtuullista enemmän varoja 247 000 markkaa. Tätä määrää oli pidettävä huomattavana hyötynä. Sillä, että A:lla ei enää ollut ilmoituksen mukaan varoista mitään jäljellä, ei ollut merkitystä tältä osin. Hyödyn huomattavuutta arvioitaessa oli vertailukohtana käytetty Helsingin hovioikeuden ratkaisua 22.6.2000 nro 1678 ja ennen törkeän velallisen epärehellisyyden kriminalisointia tehtyä tekoa koskevaa ratkaisua KKO 1998:56.

Käräjäoikeus katsoi tekoajan pituuden sekä sen, että A oli laiminlyönyt velvoitteista huolehtimisen kokonaisuudessaan ja myös lastensa elatusmaksut osoittavan, että A:n menettelyä oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Hannele Varpila ja lautamiehet.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 12.12.2002

A valitti hovioikeuteen vaatien, että syyte hylätään.

Hovioikeus lausui, että harkittaessa hävitetyn omaisuuden määrää voitiin lähtökohdaksi ottaa varat, jotka olivat jääneet A:n käytettäviksi kohtuullisina pidettävien elinkustannusten vähentämisen jälkeen. Toisaalta lähtökohdaksi voitiin ottaa ne varat, jotka A:lta olisi laskennallisesti saatu ulosmitatuksi.

A oli nostanut useaan otteeseen osakeyhtiöstä varoja, jotka oli jälkikäteen kirjanpidossa merkitty joko A:lle maksetuksi osingoksi tai hänelle annetuksi lainaksi. Hovioikeus katsoi, ettei osinkotuloiksi merkittyjä varoja olisi tässä tapauksessa ulosmitattu ulosottolain tarkoittamina elinkeinotuloina, vaan lähinnä palkkatuloina, jolloin ulosmitattu määrä olisi ollut suurempi kuin jos varat olisi ulosmitattu elinkeinotuloina. A oli ilmoittanut, että lainanantona kirjanpidossa alkujaan käsitellyllä rahamäärällä oli myöhemmin kuitattu A:n saatava yhtiöltä. Hovioikeus katsoi, ettei näitä varoja olisi ulosmittauksessa katsottu A:n tuloiksi eikä A:n saamaksi lainaksi. Mainitut varat olisivat siten olleet ulosmitattavissa kokonaisuudessaan.

Edellä selostetun perusteella hovioikeus päätyi siihen, että hävitetyn omaisuuden määrä oli pienempi harkittaessa sitä kohtuullisten elinkustannusten vähentämisen kuin ulosmittauksen lopputuloksen kautta. Sen vuoksi ja muutoin käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden johtopäätöksen siitä, että A:n hävittämän omaisuuden määrä oli ollut 247 000 markkaa.

Muilta osin hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Sakari Pasila, Ulla Rantanen ja Tuomo Kurki. Esittelijä Tarja Huossa.

Perustelut

1. A:n on näytetty 1.7.1994 - 30.10.1995 nostaneen määräysvallassaan olleesta osakeyhtiöstä eri suuruisina erinä yhteensä 440 045,62 markkaa käyttämättä varoista osaakaan huomattavien velkojensa maksamiseen. Nostetut varat ovat A:n ilmoituksen mukaan menneet yksityiseen kulutukseen.

2. Maksuvaikeuksissa olevan tai sellaisten vaikeuksien uhkaaman velallisen tulee tulojaan ja varojaan käyttäessään ottaa huomioon velkojiensa edut. Tämä koskee myös yksityistä kulutusta, joka tulee sovittaa taloudelliseen tilanteeseen ja rajoittaa siihen, mitä velallisen ja hänen perheensä elatus kohtuudella vaativat (KKO 1981 II 35).

3. Asiassa ei ole tullut esiin seikkoja, joiden perusteella A:n hyväksyttäviä elantomenoja olisi pidettävä suurempina kuin syyttäjän esittämät 15 000 markkaa kuukaudessa. Sen ylittäneitä yksityisottoja, joiden määrä on käräjäoikeuden tuomiossa A:n kuukausittain nostamista määristä esitetty huomioon ottaen ainakin 200 000 markkaa, on siten pidettävä rikoslain 39 luvun 1 §:ssä tarkoitettuna omaisuuden hävittämisenä.

4. Kun A:n ylivelkaisuus on ollut selvä ja hyväksyttävien elantomenojen ylitys huomattava, hänen on katsottava yksityisotoillaan tahallaan pahentaneen maksukyvyttömyyttään ja loukanneen velkojiensa taloudellisia etuja. Hän on siten syyllistynyt velallisen epärehellisyyteen. Rikosta on pidettävä törkeänä ottaen huomioon velkojille aiheutetun tuntuvan vahingon ja teosta kokonaisuutena ilmenevän piittaamattomuuden.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta syyksilukemisen osalta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale, Gustaf Möller, Mikko Tulokas, Eeva Vuori (eri mieltä) ja Liisa Mansikkamäki (eri mieltä). Esittelijä Timo Vuojolahti (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Vuojolahti, jonka mietintö oli tuomiolauselman osalta Korkeimman oikeuden tuomion mukainen, esitti, että Korkein oikeus perusteluinaan lausuisi seuraavan:

A on 1.7.1994 ja 30.10.1995 välisenä aikana nostanut määräysvallassaan olleesta osakeyhtiöstä käteisenä yhteensä 440 045,62 markkaa eli keskimäärin 27 500 markkaa kuukaudessa. A on ollut maksukyvytön jo ainakin vuodesta 1992 alkaen. Hänellä on ollut 1.5.1992 ulosotossa velkoja yli 23 000 markkaa ja 30.6.1996 yli 7,6 miljoonaa markkaa. A ei ole käyttänyt osaakaan varoista velkojensa maksamiseen, vaan ne ovat kuluneet yksityisiin tarpeisiin. Alemmat oikeudet ovat katsoneet A:n syyllistyneen menettelyllään törkeään velallisen epärehellisyyteen.

A on valituksessaan katsonut, ettei hänen menettelyään voida pitää rikoslain 39 luvun 1 a §:n 1 kohdassa tarkoitettuna omaisuuden hävittämisenä eikä tahallisena velkojien taloudellisten etujen vahingoittamisena. Maksukyvyttömyys ei ollut alkanut edellä kerrotusta menettelystä eikä käytetty rahamäärä suhteessa velkojen kokonaismäärään ollut voinut myöskään pahentaa sitä. Vielä A on katsonut, ettei tekoa voida pitää törkeänä.

Asiassa sovellettavat säännökset ja ratkaistavat kysymykset

Rikoslain 39 luvun 1 §:n 1 kohdan (769/1990) mukaan, sellaisena kuin säännös oli voimassa tekohetkellä, velallisen epärehellisyydestä on tuomittava velallinen, joka tietäen jo olemassaolevien tai odotettavien taloudellisten vaikeuksiensa perusteella tekonsa voivan vahingoittaa velkojiensa taloudellisia etuja hävittää omaisuuttaan ja siten aiheuttaa maksukyvyttömäksi tulemisensa tai oleellisesti pahentaa maksukyvyttömyyttään.

Jos velallisen epärehellisyydessä tavoitellaan huomattavaa hyötyä ja velallisen epärehellisyys on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on saman luvun 1 a §:n 1 kohdan mukaan tuomittava törkeästä velallisen epärehellisyydestä.

Omaisuuden hävittäminen

Edellä ensiksi selostettua säännöstä vastanneen rikoslain 39 luvun 2 §:n 2 kohdan mukaan, sellaisena kuin se oli voimassa ennen vuotta 1991, epärehellisenä velallisena tehdystä konkurssirikoksesta tuomittiin konkurssitilaan joutunut velallinen, joka jätettyään konkurssihakemuksen tai tällaisesta hakemuksesta tietoisena oli yli tarpeensa myynyt tahi tahallansa hävittänyt taikka muulla tavalla hukannut jotakin omaisuudestaan. Saman luvun 3 §:n 1 kohdan mukaan huolimattomana tai kevytmielisenä velallisena tehdystä konkurssirikoksesta tuomittiin konkurssitilaan joutunut velallinen, joka oli talouteensa tai yksityisiin menoihinsa käyttänyt summia, jotka eivät olleet olleet kohtuullisessa suhteessa hänen oloihinsa ja varoihinsa.

Epärehellisenä velallisena tehtyyn konkurssirikokseen on katsottu syyllistyneen yksityispraktiikkaa harjoittavan lääkärin, joka oli jättänyt konkurssipesälle tilittämättä hänen ja hänen perheensä elatukseen tarvittavan määrän ylittävän osuuden tuloistaan (KKO 1981 II 35).

Velallisen epärehellisyysrikoksissa on kysymys menettelystä, jolla velallinen aiheuttaa maksukyvyttömäksi tulemisensa tai oleellisesti pahentaa sitä. Toisin kuin ennen vuotta 1991 voimassa olleissa säännöksissä, velallisen tekojen rangaistavuus ei ole sidoksissa täytäntöönpano- tai selvitysmenettelyyn, vaan rangaistavaa on jo sellainen velallisen velkojien taloudellisia etuja vahingoittava toiminta, joka tapahtuu hänen jouduttuaan taloudelliseen kriisitilanteeseen. Kuten lain esitöistä ilmenee, ei rikoslain 39 lukua uudistettaessa ollut tarkoitus puuttua tuolloin konkurssirikoksina rangaistavaksi säädettyjen rikosten tekotapoihin. Sillä, että velallisen rikokset kirjoitettiin tunnusmerkistöltään konkurssirikoksia yleisempään muotoon, oli päinvastoin tarkoitus laajentaa niiden tekojen rangaistavuutta, joilla velallinen huonontaa varallisuusasemaansa. Omaisuuden hävittämisellä tarkoitettiin velallisen toimia, joilla omaisuus asiattomalla tavalla joutuu hänen varallisuuspiirinsä ulkopuolelle ja siten velkojien saavuttamattomiin (ks. HE 66/1988 vp s. 161).

Velallisen rikosta koskevien säännösten tarkoituksena on suojata rahoittajien ja muiden velkojien taloudellista etua, mutta myös velkojien luottamusta velallisen rehellisyyteen jo hänen jouduttuaan taloudellisiin vaikeuksiin. Velkojien maksunsaannin kannalta on merkityksetöntä, hävittääkö velallinen omaisuuttaan vaiko tulojaan, jos tämä toimii siten, ettei maksunsaajalle jää jaettavaa. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon myös sen, että sanalla hävittäminen on puhekielessä sama merkitys kuin sanoilla tuhlaaminen tai menettäminen, Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että luonnollinen henkilö voi myös käyttämällä tulojaan syyllistyä rikoslain 39 luvun 1 §:ssä tarkoitettuun velallisen epärehellisyyteen.

Edellä lausutusta seuraa, että velallisella, joka on joutunut taloudelliseen kriisitilaan tai joka tietää maksukyvyttömyyden uhkaavan, on velvollisuus ottaa rahankäytössään huomioon myös velkojien oikeus maksunsaantiin. Toisaalta tällaisellakin velallisella on jokaisen muun velallisen tavoin oikeus käyttää varojaan elinkustannuksiinsa ennen velkojen maksamista. Tätä oikeutta ja sen suuruutta ilmentävät ulosottolain ja velkajärjestelylain normit velalliselle jätettävästä suojaosuudesta tai varauksesta välttämättömiin elinkustannuksiin ennen velkojille tulevaa maksuosuutta. Siihen nähden, että velallisen rikos on rangaistava vain tahallisena tekona, ei omaisuuden hävittämisenä rikoslain 39 luvun 1 §:n tarkoittamassa mielessä voida pitää velallisen rahankäyttöä vielä silloin, kun se vain jossain määrin ylittää sen, mitä joku toinen henkilö omassa taloudessaan kuluttaisi, vaan ylityksen tulee olla selvä. Arvioitaessa sitä, milloin ylisuuri kulutus merkitsee omaisuuden hävittämistä, voidaan sen vuoksi kiinnittää huomiota paitsi velallisen olosuhteisiin kokonaisuudessaan, myös esimerkiksi siihen, onko menettely ollut toistuvaa tai suunnitelmallista.

Onko kuluttaminen tässä tapauksessa verrattavissa omaisuuden hävittämiseen

A:n perheeseen kuuluvat hänen lisäkseen vaimo ja kolme alaikäistä lasta. Perhe asuu maaseudulla talossa, jonka vaimo omistaa. Hänellä on ollut tekoajankohtana jonkin verran tuloja. A:lla itsellään on ollut kuukausittaiset 4 000 markan arvoiset luontoisedut yhtiöstä, mutta toisaalta hänen työmatkakulunsa ovat hänen ilmoituksensa mukaan olleet hänen vankilassaoloaikanaan, eli suurimman osan tekoajasta, samansuuruiset. A:n velkajärjestelyhakemuksessa maaliskuussa 1995 on päädytty siihen, että välttämättömiin elinkustannuksiin olisi varattava hänen tuloistaan 10 247 markkaa kuukaudessa.

A on ollut ylivelkainen ainakin vuodesta 1992 lukien. Velat ovat liittyneet hänen aikaisemman yrityksensä konkurssiin. A:n uudesta yhtiöstä vuosina 1994 ja 1995 tekemät käteisnostot, 9 000 markasta lähes 60 000 markkaan kuukaudessa, eivät ole olleet sattumanvaraisia, vaan jatkuvia ja kuukausittain toistuvia. Ne on vasta myöhemmin kirjattu hänen osingokseen ja lainakseen yhtiöltä. Rahan käyttämisen kulutukseen voi, A:n velkojen määrä ja laskujen hävittämistä koskeva lausuma huomioon ottaen, päätellä olleen tietoista. A:n käyttämää rahamäärää, keskimäärin 27 500 markkaa kuukaudessa, voidaan näissä olosuhteissa ja huomioon ottaen sen, mitä hänen asemassaan oleva henkilö normaalisti käyttää tavanomaiseen elämiseensä, pitää huomattavana.

Syyttäjä on katsonut, että hyväksyttävänä kulutuksena tässä tapauksessa voitiin pitää 15 000 markkaa kuukaudessa. Tämä summa ylittää selvästi sen määrän, mihin A perheineen olisi ollut pitkään jatkuvassa velkajärjestelyssä oikeutettu, samoin kuin sen määrän, mihin hänen asemassaan olevalla henkilöllä normaalisti on mahdollisuus ja mitä voidaan pitää vastaavissa olosuhteissa tavanomaisena. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että A:n kuukausittainen, keskimäärin 27 500 markan suuruinen rahankäyttö yksityisiin menoihin on kuvatuissa olosuhteissa merkinnyt rikoslain 39 luvun 1 §:n 1 kohdassa tarkoitettua omaisuuden hävittämistä. A on siten 1.7.1994 ja 30.10.1995 välisenä aikana hävittänyt omaisuuttaan, käräjäoikeuden tuomiossa A:n kuukausittain nostamista määristä esitetty huomioon ottaen, yhteensä ainakin 200 000 markkaa.

Tahallisuus

A on ollut maksukyvytön ainakin vuodesta 1992 alkaen, mistä hän on kertonut olleensa tietoinen. Näissä olosuhteissa A:n on täytynyt käsittää, että hänen menettelynsä heikentää hänen kykyään suoriutua veloistaan. A on siten tahallaan vahingoittanut velkojiensa taloudellista etua.

Maksukyvyttömyyden oleellinen pahentaminen

Vaikka A:n velkojen määrä on keväällä 1995 ollut velkajärjestelyhakemuksesta ilmenneet yli 8 miljoonaa markkaa ja vaikka edellä mainittua ylikulutusta suhteessa kokonaisvelkaan voidaan pitää vähäisenä, ei 200 000 markan hävittämistä voida pitää merkityksettömänä tekona. A:n ylisuuri kulutus on merkinnyt, että velkojilta on jäänyt saamatta sama määrä suorituksia saatavilleen. A:n maksukyvyttömyyden paheneminen on siten ollut oleellinen.

Kysymys siitä, onko A:n syyksi luettua menettelyä pidettävä törkeänä

Tavoitellun hyödyn määrä ja teosta ilmenevä piittaamattomuus huomioon ottaen tekoa on kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. Menettelyyn ei liity sellaisia seikkoja, jotka antaisivat aiheen arvioida kokonaisuutta toisin.

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Oikeusneuvos Vuori: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Mansikkamäki.