KKO:2003:81
- Asiasanat
- Konkurssi - Pesänhoitajan vastuuSaamisen vanhentuminen
- Tapausvuosi
- 2003
- Antopäivä
- Diaarinumero
- S2001/899
- Taltio
- 2233
- Esittelypäivä
Kysymys yhtiön konkurssipesänsä toimitsijamieheen kohdistaman vahingonkorvausvaatimuksen vanhentumisesta. (Ään.)
KS 70 §
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Kanne Helsingin käräjäoikeudessa
VS-Ryhmä - VS-Group Ltd Oy (yhtiö) kertoi A:lle 24.3.1997 tiedoksi annetussa kanteessaan ja sitä kehitellessään, että A oli toimiessaan yhtiön konkurssipesän pesänhoitajana laiminlyönyt vaatia erään pankin antaman takauksen perusteella yhtiön konkurssipesän saatavat Are Oy:ltä takauksen voimassaoloaikana viimeistään 22.5.1986 tai vaatia takauksen uudistamista sekä laiminlyönyt periä saatavaa päävelalliselta viimeistään 16.6.1987, jolloin A:n tehtävä pesänhoitajana päättyi. A:n tahallisuutta osoittavasta laiminlyönnistä ja huolimattomuudesta oli aiheutunut yhtiölle kanteessa korvattavaksi vaadittu 1 197 718 markan suuruinen vahinko Are Oy:n tultua asetetuksi konkurssiin 2.1.1989, koska konkurssissa saatavalle ei kertynyt jako-osuutta.
Helsingin käräjäoikeuden päätös 31.10.1997 oikeuspaikkaa koskevasta väitteestä
A väitti, että kanne olisi tullut nostaa konkurssituomioistuimessa, koska kanne koski toimitsijamiehen tointa. Käräjäoikeus totesi, että kanne oli kohdistettu vastaajaan kantajayhtiön konkurssipesän toimitsijamiehenä ja perustui hänen väitettyyn laiminlyöntiinsä sen tehtävän hoitamisessa. Kysymys oli konkurssisäännön 70 §:ssä tarkoitetusta vahingonkorvausvastuusta, jota koskeva kanne käsitellään vastaajan yleisessä oikeuspaikassa. Käräjäoikeus hylkäsi oikeudenkäyntiväitteen.
A:n vastaus
A vastusti kannetta. Konkurssipesällä ei ollut ollut väitettyjä saatavia Are Oy:ltä. Vaatimukset olivat myös vanhentuneet yleisen 10 vuoden vanhentumisajan perusteella, koska A:ta ei ollut muistutettu saatavasta 10 vuodessa ja koska kantaja ei ollut moittinut pesänhoitajien lopputiliä konkurssisäännön 107 §:ssä säädetyssä ajassa. Vaatimuksia ei ollut esitetty haastehakemuksessa siltä osin kuin ne perustuivat laiminlyönteihin vaatia takauksen uudistamista ja periä saatavaa päävelalliselta Are Oy:ltä.
Käräjäoikeuden välituomio 12.10.1999
Kysymys saatavan vanhentumisesta ratkaistiin välituomiolla.
Käräjäoikeus totesi, että kanne perustui A:n toimintaan konkurssipesän toimitsijamiehenä ja siinä toimessa väitettyihin laiminlyönteihin. Kantajan oikeudenkäynnin kuluessa kanteensa tueksi esittämät lisäperusteet eivät muuttaneet tätä asiaa toiseksi. Siltä osin kuin korvausvaatimukset perustuivat laiminlyöntiin periä kanteessa tarkoitettua saatavaa päävelalliselta Are Oy:ltä Korkein oikeus oli 16.11.1987 ratkaissut kantajayhtiön konkurssipesän hyväksi riidan siitä, kenelle saatava kuului. Kun A:n pesänhoitotehtävä oli lakannut 16.6.1987, ei saatavien periminen ollut ollut enää A:n vastuulla ja vaatimus oli perusteeton.
Muilta osin käräjäoikeus totesi, että konkurssisäännön 70 §:ään ei sisälly erityistä vanhentumisaikaa. Vanhentumisasetuksen 1 §:n mukaan yleinen 10 vuoden vanhentumisaika alkaa siitä, kun saaminen syntyi. Oikeuskirjallisuuden mukaan laiminlyönnin olleessa kyseessä vanhentuminen luettiin tavallisimmin toimintavelvollisuuden lakkaamisesta. Vanhentumisasetuksen 1 §:n mukaan velkojan pitää velalliselta vaatia saatavasta suoritusta tai häntä siitä toteennäytettävästi muistuttaa 10 vuoden kuluessa saatavan syntymisestä. Katkaisemistoimelta vaaditaan sellaista täsmällisyyttä, että voidaan päätellä, mitä saamista katkaiseminen tarkoittaa.
Käräjäoikeus totesi, että yhtiönkin mukaan kanteessa tarkoitetun vaatimuksen vanhentuminen oli luettava alkaneeksi 22.5.1986. Yhtiön väittämät katkaisutoimet koskivat osaksi tilitystä ja muut toimenpiteet olivat käsittäneet enemmänkin yleisluontoisia pesänhoitajien vastuista muistuttamisia. Myöskään henkilötodistelulla yhtiö ei ollut näyttänyt esittäneensä yksilöityä korvausvaatimusta A:lle ennen telefaxin lähettämistä A:n asianajotoimistoon 22.5.1996. A oli kiistänyt saaneensa sanottua telefaxia tiedokseen tuona päivänä, jona hän ei ollut ollut edes Helsingissä. Näin ollen yhtiön vaatimus oli vanhentunut. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.
Asian on ratkaissut käräjätuomari Pirjo Grönroos.
Helsingin hovioikeuden päätös 30.8.2001
Yhtiö valitti hovioikeuteen. Hovioikeus totesi, että kanteessa tarkoitetun vahingonkorvaussaatavan vanhentuminen alkoi vahingon ilmenemisestä. Yhtiö oli valvonut saatavansa Are Oy:n konkurssissa ja saatava oli vahvistettu maksettavaksi konkurssituomiossa. Are Oy:n konkurssipesän loppukokouksessa 20.5.1994 oli selvinnyt, ettei yhtiön saatavalle kerry jako-osuutta. Kanteessa tarkoitettu vahinko oli siten ilmennyt Are Oy:n konkurssipesän loppukokouksessa 20.5.1994 ja vahingonkorvaussaatavan vanhentuminen oli alkanut sanotusta ajankohdasta. Haastehakemus tässä asiassa oli annettu A:lle tiedoksi 24.3.1997 eli ennen kuin 10 vuotta oli kulunut vahingon ilmenemisestä. Yhtiön kanne ei siten ollut vanhentunut. Kun välituomiolla oli sovittu ratkaistavaksi vain saatavan vanhentumista koskeva kysymys, käräjäoikeuden ei olisi tullut antaa lausuntoa kanteesta muutoin kuin saatavan vanhentumisen osalta. Sen vuoksi asia oli palautettava kokonaisuudessaan käräjäoikeuden uudelleen käsiteltäväksi.
Hovioikeus kumosi välituomion kokonaisuudessaan ja palautti asian käräjäoikeuteen.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Eero Takkunen, Pauli Viitanen ja Mirja Sormunen, joka myös esitteli asian.
MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA
A:lle myönnettiin valituslupa.
A vaati, että asia tutkitaan myös hänen esittämiensä oikeudenkäyntiväitteiden osalta tai että asia vaihtoehtoisesti palautetaan hovioikeuteen kanteen tutkimisen edellytysten käsittelemiseksi.
Pääasian osalta A vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteen jättämistä vanhentuneena tutkimatta tai sen hylkäämistä.
Yhtiö vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU
Oikeudenkäyntiväitteet
Oikeuspaikka
A on Korkeimmassa oikeudessa toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä väitteen siitä, että Helsingin käräjäoikeus ei ole ollut toimivaltainen käsittelemään kannetta, koska sen tutkiminen olisi konkurssiasiana kuulunut konkurssiasiassa toimivaltaiselle tuomioistuimelle eli Seinäjoen käräjäoikeudelle.
Koska asiassa on kysymys pesänhoitajaan henkilökohtaisesti kohdistetusta vahingonkorvauskanteesta eikä oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitetusta konkurssiasiasta, kanne voidaan käsitellä oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetussa vastaajan kotipaikan tuomioistuimessa. A:n väite siitä, että Helsingin käräjäoikeus ei olisi asiassa toimivaltainen, on siten perusteeton. Tämän vuoksi ja koska asia on sellainen, jossa asianosaiset saavat tehdä oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 11 §:ssä tarkoitetun sopimuksen, eikä A ole esittänyt oikeuspaikkaväitettään hovioikeudessa, myöskään hovioikeus ei ole menetellyt virheellisesti, kuten A on väittänyt, jättäessään lausumatta siitä, onko Helsingin käräjäoikeus toimivaltainen asiassa.
Kanteen muuttaminen
A on lisäksi toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä väitteet kanteen kielletystä muuttamisesta.
VS-Ryhmä - VS-Group Ltd Oy:n kanne perustui alunperin siihen, että A oli yhtiön konkurssipesän pesänhoitajana aiheuttanut yhtiölle vahinkoa laiminlyömällä periä Kansallis-Osake-Pankilta sen antaman takauksen perusteella yhtiön konkurssipesän saatavat Are Oy:ltä takauksen voimassaoloaikana eli viimeistään 22.5.1986. Kehitellessään kannettaan yhtiö on esittänyt vaatimuksensa perusteeksi myös sen, että A oli laiminlyönyt vaihtoehtoisesti vaatia takauksen uudistamista viimeistään 22.5.1986. A oli myös laiminlyönyt periä konkurssipesän saatavat päävelalliselta Are Oy:ltä.
Kanteessa on siten kysymys vahingosta, joka yhtiölle on aiheutunut saman saatavan perimiseen liittyvien eri laiminlyöntien vuoksi. Kuten käräjäoikeus on välituomiossaan todennut, A:n väitettyihin laiminlyönteihin pesänhoitajana perustunut vahingonkorvauskanne ei ole esitettyjen lisäperusteiden johdosta muuttunut toiseksi. Kanteen kiellettyä muuttamista tarkoittavat väitteet ovat siten perusteettomia.
Pääasia
Perustelut
VS-Ryhmä - VS-Group Ltd Oy:n kanne on perustunut siihen, että A oli yhtiön konkurssipesän pesänhoitajana aiheuttanut yhtiölle vahinkoa laiminlyömällä periä Kansallis-Osake-Pankilta sen antaman takauksen perusteella yhtiön konkurssipesän saatavat Are Oy:ltä takauksen voimassaoloaikana viimeistään 22.5.1986 tai vaatia takauksen uudistamista sekä periä konkurssipesän saatavaa päävelalliselta Are Oy:ltä viimeistään 16.6.1987, jolloin A oli vapautettu toimitsijamiehen toimestaan. Asiassa on kysymys siitä, onko sanotuilla perusteilla esitetty korvausvaatimus vanhentunut.
Sopimussuhteen ulkopuolella syntyneen vahingonkorvaussaatavan, kuten konkurssipesän pesänhoitajan laiminlyönnistä aiheutuneesta vahingosta konkurssipesälle syntyneen korvaussaamisen vanhentumiseen sovelletaan vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n säännöksiä. Tämän lainkohdan mukaan vahingonkorvausta on vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta, ellei lyhyempää vanhentumisaikaa ole säädetty. Vahingon, joka on aiheutunut saatavan jättämisestä perimättä takaajalta tai takauksen uudistamisen laiminlyönnistä, on katsottava tapahtuneen heti, kun takaus on rauennut, koska velkoja on tuolloin menettänyt vakuutensa velalliselta olevasta saatavasta. Vahingon, jonka on väitetty tapahtuneen sen vuoksi, että A ei ole perinyt saatavaa Are Oy:ltä viimeistään 16.6.1987, jolloin A on vapautettu toimitsijamiehen toimestaan, on katsottava tapahtuneen tuona päivänä. Väitettyjen vahinkojen tapahtumisajankohtien arviointiin ei vaikuta se, että vahingon määrä on lopullisesti selvinnyt vasta myöhemmin kun on todettu, että Are Oy:n konkurssissa ei kerry velkojille jako-osuuksia.
Kantajayhtiön on siten siltä osin kuin sen korvausvaatimus on perustunut siihen, että A on laiminlyönyt periä pankilta sen antaman takauksen perusteella yhtiön Are Oy:ltä olevat saatavat viimeistään 22.5.1986 tai vaatia takauksen uudistamista, tullut esittää korvausvaatimuksensa viimeistään kymmenen vuoden kuluessa tuosta päivästä lukien. Haastehakemus, jossa korvausvaatimus on esitetty A:ta vastaan sillä perusteella, että hän on laiminlyönyt takauksen perusteella periä saatavat pankilta, on annettu A:lle tiedoksi 24.3.1997 eli kymmenen vuoden kuluttua sen jälkeen, kun vahinko on tapahtunut. Näin ollen tuolloin tiedoksi annettu haaste ei enää ole voinut keskeyttää vanhentumista siltä osin kuin korvausta on vaadittu nyt kysymyksessä olevalla perusteella.
Kantajayhtiö on käräjäoikeudelle toimittamassaan 30.5.1999 päivätyssä lausumassaan ensimmäisen kerran tässä oikeudenkäynnissä vaatinut A:lta korvausta sillä perusteella, ettei hän ole perinyt saatavaa Are Oy:ltä itseltään. Tuota lausumaa on käsitelty käräjäoikeuden valmistelun istunnossa 2.6.1999, jolloin A on saanut viimeistään tästä vaatimuksesta tiedon. Tämä vaatimus on siten saatettu A:n tietoon yli kymmenen vuotta vahingon tapahtumisesta.
Niin kuin tässä tuomiossa on todettu, asia ei ole oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla muuttunut toiseksi sen johdosta, että saatavan perimättä jättämiseen Are Oy:ltä on vedottu kanteen tueksi, eikä kannetta näin ollen ole katsottava muutetuksi. Asiassa on näin ollen kysymys siitä, onko kantajalla oikeus vedota uuteen seikkaan kanteensa tueksi vielä sen jälkeen kun aika, jonka kuluessa kanne on laissa olevan erityisen säännöksen nojalla nostettava tai vaatimus on esitettävä, on kulunut umpeen. Tämän kysymyksen ratkaiseminen riippuu kulloinkin kysymyksessä olevan määräaikasäännöksen tulkinnasta.
Silloin kun kysymys on säännöksistä, jotka edellyttävät kanteen nostamista tietyssä määräajassa, saattaa useiden määräaikojen osalta olla perusteltua katsoa, että kannetta voidaan muuttaa oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n sallimalla tavalla myös sen jälkeen, kun määräaika on kulunut umpeen. Nyt ei kuitenkaan ole kysymys tällaisesta määräajasta vaan vanhentumisajasta, joka vain edellyttää vaatimuksen esittämistä kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta. Vanhentuminen on siis keskeytettävissä yksityisin toimin, esimerkiksi siten, että velkoja saattaa vaatimuksensa vapaamuotoisesti velallisen tietoon. Vaatimuksen ja sen perusteen tulee olla riittävästi yksilöity. Tästä yksilöintivaatimuksesta ei ole perusteltua poiketa silloin, kun vanhentuminen keskeytetään sillä, että saatavan velkomista koskeva haastehakemus annetaan velalliselle tiedoksi. Nyt kysymyksessä olevan laiminlyönnin osalta tämä yksilöintivaatimus ei ole täyttynyt sillä, että haastehakemus, jossa kanne on perustunut vain laiminlyöntiin periä saatavaa takaajalta, on annettu tiedoksi A:lle 24.3.1997. Näin ollen tuolloin tiedoksi annettu haaste ei ole keskeyttänyt vanhentumista siltä osin kuin korvausta on vaadittu sillä perusteella, että A on laiminlyönyt periä konkurssipesän saatavaa Are Oy:ltä.
Yleisen vanhentumisajan katkaisemiseksi riittää sinänsä, että velkoja vapaamuotoisesti mutta kuitenkin todistettavasti muistuttaa velallista saatavasta. Katkaisemistahdonilmaisun tulee lisäksi tulla velallisen tietoon vanhentumisajan kuluessa ja olla sillä tavoin yksilöity, että velallinen voi päätellä, mitä saamista muistutus tarkoittaa. Sen sijaan yleisluontoiset pesänhoitajan vastuusta muistuttamiset eivät ole yksittäisen vahingonkorvaussaatavan vanhentumisen katkaisemiseksi riittäviä, vaan vanhentumisen katkaisevalta muistutukselta on edellytettävä sitä, että myös väitetty saatava yksilöidään velalliselle riittävän täsmällisesti.
Asiakirjoista ilmenee, että asianosaisten välit ovat olleet varsin riitaiset jo ainakin toistakymmentä vuotta ja että kantajataho on eri yhteyksissä väittänyt A:n pesänhoidon olleen useissa eri suhteissa moitittavaa ja myös esittänyt erilaatuisia ja eri perusteisia vaatimuksia pesänhoitoon liittyen. Vahingonkorvaussaatavan vanhentumisen katkaisevalta muistuttamiselta on varsinkin tällaisessa tilanteessa vaadittava riittävää täsmällisyyttä ja saamisen yksilöintiä, jotta se erottuisi kantajatahon A:han pesänhoitajana kohdistamasta arvostelusta ja lukuisista muista yleisluontoisista vastuista muistuttamisista. Vanhentumisen katkaisevalle muistuttamiselle voidaan siten näissä olosuhteissa asettaa tiukemmat vaatimukset kuin mitä esimerkiksi yksittäisen lainasaatavan vanhentumisen katkaisemiselta voidaan edellyttää. Edes kantajan väittämin tavoin toimitetut suulliset katkaisutoimet eivät tätä vaatimusta vielä täytä. Vanhentumista ei myöskään ole toteennäytettävästi katkaistu kantajayhtiön kirjalliseksi todisteeksi esittämällä, A:n toimistoon 22.5.1996 saapuneella telefaxilla, kun A:n ei ole edes väitetty saaneen sitä henkilökohtaisesti tiedoksi, eikä myöskään muilla kantajan esittämillä kirjallisilla todisteilla.
Näillä ja käräjäoikeuden tuomiossa mainituilla perusteluilla Korkein oikeus katsoo kuten käräjäoikeus, ettei vanhentumisen ole näytetty keskeytyneen kantajayhtiön väittämillä yksityisluonteisilla toimilla. Mainitut lisäperustelut huomioon ottaen Korkeimmassa oikeudessa ei ole tarvetta järjestää suullista käsittelyä suullisen todistelun vastaanottamiseksi vanhentumisen katkaisemisesta.
Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kantajayhtiön korvausvaatimus on kaikilta osin vanhentunut.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Gustaf Möller, Kati Hidén (eri mieltä), Pasi Aarnio (eri mieltä) ja Mikko Könkkölä. Esittelijä Jukka Sippo (mietintö).
Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot:
Esittelijäneuvos Sipon mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen käsittelyratkaisujen ja oikeudenkäyntiväitteiden sekä pääasiaratkaisun perustelujen ensimmäisen kappaleen osalta. Muilta osin mietintö kuului:
Toimitsijamiehen konkurssisäännön 70 §:ään perustuvan vahingonkorvausvastuun vanhentumista ei ole konkurssisäännössä erikseen säännelty. Korvausvastuun vanhentumista konkurssivelalliseen yhtiöön nähden ei tässä tapauksessa voida arvioida myöskään toimitsijamiehen tilin moitetta koskevien sääntöjen pohjalta, koska A ei ole näyttänyt tehneensä sellaista tilitystä pesänhoitotoimestaan, josta kanteen perusteena olevat väitetyt laiminlyönnit olisivat ilmenneet. Väitetyn vahingonkorvausvastuun vanhentumista on siten arvioitava saamisen vanhentumista koskevien yleisten sääntöjen pohjalta.
Tuomioistuimen määräykseen perustuvasta pesänhoitotehtävästä aiheutuvassa vastuussa ei ole kysymys varsinaisesta sopimusvastuusta, jonka vanhentumisesta säädetään määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta annetussa asetuksessa. Toisaalta vastuu ei myöskään ole tyypillistä sopimussuhteen ulkoista korvausvastuuta, jonka vanhentumisesta säädetään vahingonkorvauslaissa, vaan kysymys on erityistyyppisestä sanottujen vastuumuotojen välille sijoittuvasta korvausvastuusta (KKO 2001:70). Ne tilanteet, joissa pesänhoitajan vastuu tulee ajankohtaiseksi, kuitenkin muistuttavat varsin läheisesti sopimusvastuulle ja erityisesti asiamiesvastuulle tyypillisiä olosuhteita. Näin ollen toimitsijamiehen vahingonkorvausvastuun yleistä vanhentumistakin on perusteltua arvioida niiden sääntöjen pohjalta, jotka koskevat sopimusvastuun vanhentumista.
Sopimusvastuussa vanhentuminen alkaa yleensä sopimuksen tekemisestä. Pesänhoidon kaltaisessa jatkuvaluontoisessa tehtävässä ei voida kuitenkaan lähteä siitä, että vanhentuminen alkaisi sopimuksen tekemiseen verrattavasta pesänhoitomääräyksen antamisesta. Korvausvaatimus perustuu A:n väitettyihin laiminlyönteihin pesän Are Oy:ltä olleen saatavan perinnässä. Tällaisessa tapauksessa on perusteltua katsoa, ettei vanhentumisaika ole alkanut kulua niin kauan kuin väitetty vahinkoa aiheuttanut menettely on jatkunut. A:n väitetty velvollisuus huolehtia kanteessa tarkoitetun saatavan perimisestä on päättynyt vasta hänen tultuaan vapautetuksi toimitsijamiehen tehtävästä 16.6.1987. Tuosta päivästä on alkanut A:n vahingonkorvausvastuun osalta saatavan yleinen kymmenen vuoden vanhentumisaika. Kanne on annettu A:lle tiedoksi 24.3.1997 ja siis ennen vanhentumisajan umpeenkulumista. Kanteessa tarkoitetun, Are Oy:ltä olevan saatavan perimistoimien laiminlyömiseen perustuvan korvausvaatimuksen vanhentuminen on katkaistu tuolloin. Kanne on tosin alunperin perustunut vain väitettyyn laiminlyöntiin periä saatava takaajalta, mutta kantaja on vielä 30.5.1999 päivätyssä lisälausumassa ja käräjäoikeuden jatketun valmistelun istunnossa 3.6.1999 vedonnut kanteen tueksi myös siihen, että A oli laiminlyönyt vaatia takauksen uudistamista samoin kuin periä saatavan päävelalliselta Are Oy:ltä. Nuo seikat eivät, kuten Korkein oikeus on edellä kanteen muuttamista koskevan väitteen kohdalla katsonut, ole muuttaneet asiaa toiseksi. Koska kysymys on koko ajan ollut samasta kantajan vahingonkorvaussaatavasta ja sen vanhentuminen on katkaistu haasteen tiedoksiannolla, sanotut lisäperusteet on voitu esittää vaatimusten tueksi vielä sen jälkeen, kun oli kulunut enemmän kuin kymmenen vuotta vanhentumisajan alkamisesta. Korvausvaatimus ei ole näin ollen miltään osin vanhentunut.
Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei siten ole syytä muuttaa.
Oikeusneuvos Aarnio: Hyväksyn mietinnön.
Oikeusneuvos Hidén: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Aarnio.