4.9.2003

Asian vaiheet Hyvinkään käräjäoikeudessa

A vaati X Oy:tä vastaan 18.9.1997 vireille tulleessa kanteessaan yhtiön velvoittamista suorittamaan hänelle kuorma-autoalan yleissitovan työehtosopimuksen 12 §:n mukaista työajan lyhentämiskorvausta hänen työsuhteensa ajalta vuonna 1996 korkoineen työsuhteen päättymisestä lukien ja odotusajan palkkaa niinikään korkoineen.

Yhtiö vastusti kannetta ensin sillä perusteella, että A ei työskennellyt työehtosopimuksen 12 §:ssä tarkoitetussa työaikamuodossa, jossa säännöllinen työaika oli 80 tuntia kaksiviikkoisjaksossa ja 40 tuntia viikossa.

Valmisteluistunnossa 4.2.1998 päätettiin pyytää työtuomioistuimelta lausunto työehtosopimuksen 12 §:n tulkinnasta.

Yhtiö oli sen jälkeen, kun valtioneuvoston oikeuskansleri oli ottanut päätöksessään 26.5.1998 kantaa asianomaisen ministerin kuorma-autoalan työehtosopimuksen merkitsemisestä valtakunnallisten yleissitovien työehtosopimusten luetteloon koskevan päätöksen syntytavan asianmukaisuuteen, kiistänyt käräjäoikeudelle 9.6.1998 toimittamassaan kirjoituksessa kanteen myös sillä perusteella, ettei kuorma-autoalan työehtosopimus ollut yleissitova.

Asian valmistelu keskeytettiin, kunnes saataisiin kyseisen työehtosopimuksen yleissitovuutta koskevia hovioikeuksien ratkaisuja.

Saatuaan tietoonsa Turun hovioikeuden tuomion 9.11.2000 A ilmoitti 19.12.2000 luopuvansa kanteesta. Hovioikeuden tuomiossa katsottiin, ettei kuorma-autoalan työehtosopimus ollut muun muassa vuonna 1996 ollut yleissitova.

Oikeudenkäyntikulujen korvausvaatimus

X Oy vaati A:n velvoittamista korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut asiassa 33 340,88 markalla korkoineen.

A pyysi, ettei häntä velvoiteta korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikuluja vedoten siihen, että kuorma-autoalan työehtosopimusta oli pidetty yleisesti yleissitovana työehtosopimuksena. Tällaisen tiedon A oli saanut muun muassa Uudenmaan työsuojelupiirin piiritarkastajalta. Vasta kanteen nostamisen jälkeen oli tullut ilmi, että kyseinen työehtosopimus ei mahdollisesti olisikaan yleissitova. Kun Turun hovioikeus oli tuomiollaan 9.11.2000 vahvistanut, ettei kuorma-autoalan työehtosopimus ollut yleissitova, ja kun myös auto- ja kuljetusalan työntekijäliitto oli sopeutunut noudattamaan sanottua hovioikeuden ratkaisua, A oli 19.12.2000 ilmoittanut luopuvansa jutusta.

Koska A oli voinut luottaa alan viranomaisen selvitykseen ja lausuntoon työehtosopimuksen yleissitovuudesta ja asian lopputulos oli aiheutunut vasta oikeudenkäynnin aikana tietoon tulleesta seikasta, kummankin asianosaisen oikeudenkäyntikulut oli oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 2 momentin säännös huomioon ottaen perusteltua jättää omaksi vahingoksi.

Yhtiö lausui, että A oli luopunut kanteestaan, joten yhtiötä voitiin pitää riidassa voittaneena osapuolena. A:n oli täytynyt tietää pannessaan kanteen vireille, että näyttövelvollisuus työehtosopimuksen yleissitovuudesta kuului hänelle. Hänen oli lisäksi täytynyt olla tietoinen siitä, että kuorma-autoalan työehtosopimuksen yleissitovuudesta ei ollut Korkeimman oikeuden ratkaisua ja että työsuojeluviranomaisen asiaa koskevia kannanottoja ei pidetty sitovina.

Käräjäoikeuden tuomio 23.2.2001

Pääasian osalta käräjäoikeus hylkäsi kanteen, koska A oli luopunut kanteestaan.

Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta käräjäoikeus lausui, että A hävisi asian. Asianosainen, joka hävisi asian, oli oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n pääsäännön mukaan velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä, että asianosaisten oli pidettävä oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jos seikka, josta asian lopputulos aiheutui, ei ennen oikeudenkäyntiä ollut hävinneen asianosaisen tiedossa eikä hänen olisi pitänytkään olla siitä tietoinen.

Työajan lyhentämiskorvausta koskeva vaatimus oli perustunut kuorma-autoalan työehtosopimuksen 12 §:ään. Kanteesta luopumiseen oli johtanut se seikka, että oikeudenkäynnin aikana oli käynyt ilmeiseksi, ettei työehtosopimus ollut ollut A:n työsuhteen aikana sellainen yleissitova valtakunnallinen työehtosopimus, jota työsopimuslain 17 §:n 1 momentin mukaan olisi ollut sovellettava A:n työsuhteeseen. Kysymys oli siitä, oliko tätä pidettävä viimeksi mainitussa lainkohdassa tarkoitettuna seikkana, jonka vuoksi oikeudenkäyntikulut voitiin jättää asianosaisten itsensä vahingoksi.

Todistustaakka työehtosopimuksen yleissitovuudesta oli sillä, joka vetosi työehtosopimukseen. Työsuojeluviranomaisen työehtosopimuksen yleissitovuutta koskeva kanta ei ollut sitova.

A:n esittämästä Uudenmaan työsuojelupiirin yhtiölle helmi-huhtikuussa 1997 lähettämistä ohjeesta ja kahdesta selvityspyynnöstä samoin kuin haastehakemukseen liitetystä työsuojelupiirin lausunnosta 5.9.1997 ilmeni, että työsuojelupiiri oli katsonut kuorma-autoalan työehtosopimuksen olleen työsopimuslain 17 §:n 1 momentissa tarkoitettu yleissitova työehtosopimus muun muassa A:n ja yhtiön välisen työsopimussuhteen aikana vuonna 1996. Työsuojelupiirin lausunnossa 5.9.1997 oli kuitenkin todettu, että työsuojelupiiriin oli 25.8.1997 tullut tieto, ettei työehtosopimusta enää katsottu yleissitovaksi. Samalla työsuojelupiiri oli todennut, että vuosien 1991 ja 1997 välillä mahdollisesti tapahtuneista muutoksista työehtosopimuksen normaalisoveltamispiiristä ei ollut tietoa. Työsuojelupiiri oli ilmoittanut katsovansa, että työehtosopimusta oli pidettävä yleissitovana siihen saakka, kunnes luotettavasti selvitettiin, ettei työehtosopimus enää täyttänyt yleissitovuuden edellytyksiä.

Kuorma-autoalan työehtosopimusta oli yleisesti pidetty kanteessa tarkoitettuna aikana yleissitovana. Työsuojeluviranomaisen työehtosopimusten yleissitovuuden arvioinnissa noudattamien laskentaperusteiden oikeellisuus oli kuitenkin kyseenalaistettu jo kanteen vireille tulon aikaan. Työsuojelupiiri oli A:lle tämän pyynnöstä toimittamassaan 5.9.1997 päivätyssä lausunnossa halunnut saattaa A:n tietoon, ettei työehtosopimus ehkä ollutkaan yleissitova ja että osapuolia sitovasti asian ratkaisi yleinen tuomioistuin. A:n tiedossa yleissitovuuskysymyksen osalta näyttövelvollisena oli siten ennen kanteen vireille panoa ollut, että kysymys kuorma-autoalan työehtosopimuksen yleissitovuudesta ei ollut selvä. Hän oli voinut ottaa tämän huomioon harkitessaan kanteen nostamista. Kysymys ei ollut sellaisesta oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitetusta vasta oikeudenkäynnin aikana asian hävinneen osapuolen tietoon tulleesta seikasta, joka oikeutti jättämään oikeudenkäyntikulut asianosaisen vahingoksi.

Mainituilla ja oikeudenkäyntikulujen määrän osalta tuomiosta tarkemmin ilmenevillä perusteilla käräjäoikeus hylätessään A:n kanteen velvoitti hänet suorittamaan X Oy:lle korvaukseksi sen oikeudenkäyntikuluista asiassa 26 140,88 markkaa laillisine korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Tapio Kainulainen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 28.8.2002

Hovioikeus, jonne A valitti, lausui, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 2 momenttia koskevien esitöiden (HE 191/1993 vp, s. 13) mukaan tietämättömyys jostakin asian ratkaisuun vaikuttavasta tosiseikasta ei vielä yksinään riittänyt vapauttamaan asianosaista oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta. Lainkohdassa edellytettiin lisäksi, että asianosaisen ei olisi pitänytkään olla siitä tietoinen. Hovioikeus katsoi, kuten käräjäoikeuskin, että A oli kanteen nostamishetkellä 18.9.1997 voinut Uudenmaan työsuojelupiirin 5.9.1997 päivätystä kannekirjelmään liitetystä lausunnosta tietoisena ottaa huomioon kuorma-autoalan työehtosopimuksen mahdollisen yleissitomattomuuden. Hän ei ollut siten ollut tietämätön ratkaisuun vaikuttavasta tosiseikasta oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 2 momentin edellyttämällä tavalla.

Mainituilla perusteilla hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Martti Harsia, Heikki Juusela ja Veli Hokkanen. Esittelijä Hannu Rantalainen.

Perustelut

A on käräjäoikeudessa luopunut työpalkkasaatavaa koskevasta kanteestaan X Oy:tä vastaan sen jälkeen, kun oli ilmennyt, että kuorma-autoalan vuotta 1996 koskevaa työehtosopimusta, johon kanne perustui, ei ollut sovellettava kanteessa tarkoitettuun työsuhteeseen. Asiassa on enää kysymys siitä, onko A tässä tilanteessa ollut velvollinen korvaamaan osakeyhtiön oikeudenkäyntikulut.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 2 momentissa säädetään, että jos seikka, josta asian lopputulos aiheutui, ei ennen oikeudenkäyntiä ollut hävinneen osapuolen tiedossa eikä hänen olisi pitänytkään olla siitä tietoinen, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaisten on pidettävä oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

A on vedoten mainittuun lainkohtaan katsonut, ettei häntä olisi tullut velvoittaa korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikuluja. Hän ei ollut eikä hänen pitänytkään olla tietoinen siitä, ettei mainittu työehtosopimus ollut yleissitova, kun hän nosti 18.9.1997 vireille tulleen kanteensa. Sitovuuskysymystä ei ollut tällöin vielä ratkaistu tuomioistuimessa. Asiasta saatiin Turun hovioikeuden tuomio vasta 9.11.2000.

Korkein oikeus toteaa asiassa olevan riidatonta, että A on ennen kanteensa nostamista ollut yhteydessä Uudenmaan työsuojelupiiriin selvittääkseen, onko kanteen perusteena oleva kuorma-autoalan työehtosopimus valtakunnallinen ja yleissitovaksi katsottava. Työsuojelupiiri on lausunnossaan 5.9.1997 ilmoittanut A:lle työsuojelupiiriin 25.8.1997 tulleesta tiedosta, jonka mukaan mainittua työehtosopimusta ei enää katsottu yleissitovaksi, mutta ettei vuosien 1991 ja 1997 välillä mahdollisesti tapahtuneista muutoksista työehtosopimuksen normaalisoveltamispiirissä ollut tietoa. Lausunnossa katsottiin, että kuorma-autoalan työehtosopimusta oli tämän vuoksi pidettävä yleissitovana siihen saakka, kunnes luotettavasti selvitettiin, ettei työehtosopimus enää täyttänyt yleissitovuuden edellytyksiä. Edelleen lausunnossa todettiin, että osapuolia sitovasti työehtosopimuksen yleissitovuuden ratkaisee tuomioistuin.

A on 15.9.1997 päivätyssä haastehakemuksessaan todennut, että asia on riitainen muun muassa mahdollisesti sen osalta, onko kuorma-autoalan työehtosopimus ollut vuonna 1996 työsopimuslain 17 §:n tarkoittama valtakunnallinen yleiseksi katsottava työehtosopimus.

Mainitun selvityksen perusteella Korkein oikeus katsoo A:n kanteensa nostaessaan tienneen, että kysymys työehtosopimuksen yleissitovuudesta voi olla riidanalainen ja että asian viime kädessä ratkaisee tuomioistuin. A:lla saattoi tosin olla kannetta nostaessaan perusteltua aihetta pitää työehtosopimusta yleissitovana, kun kysymystä ei ollut tuolloin muussa oikeudenkäynnissä toisin ratkaistu. Mainittu kanteen menestymismahdollisuuksiin vaikuttava epävarmuustekijä oli kuitenkin ollut hänen tiedossaan ja hänen oli tullut ottaa se huomioon kannetta nostaessaan. Kysymys ei näin ollen ole ollut sellaisesta oikeudenkäynnin lopputulokseen vaikuttavasta seikasta, josta A ryhtyessään oikeudenkäyntiin ei ollut tiennyt eikä hänen olisi pitänytkään tietää.

A on asian hävinneenä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n (1013/1993) nojalla velvollinen korvaamaan osakeyhtiön oikeudenkäyntikulut. Perusteita A:n maksettavaksi tuomittujen oikeudenkäyntikulujen alentamiseen ei ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Gustaf Möller, Mikael Krogerus, Gustav Bygglin ja Mikko Könkkölä. Esittelijä Eeva-Liisa Sarvilinna-Heimonen.