19.12.2003

Lapin käräjäoikeuden tuomio 13.3.2000

Utsjoen kunnan X Outakosken kylässä sijaitsevien taloon Y kuuluvan tilan omistajan A:n, taloon R kuuluvien tilojen omistajan L:n ja taloon Z kuuluvan tilan osaomistajien B:n ja C:n sekä Kirkonkylässä sijaitsevien taloon Yy kuuluvan tilan omistajan D:n, taloon Xx kuuluvan tilan omistajan E:n, taloon Zz kuuluvien tilojen omistajien F:n ja G:n, taloon Rr kuuluvan tilan omistajan H:n ja taloon T kuuluvien tilojen omistajien I:n, H:n ja D:n sekä Nuorgamin kylässä sijaitsevien taloon V kuuluvan tilan osaomistajan J:n ja taloon U kuuluvan tilan omistajan K:n valtiota vastaan ajamasta kanteesta käräjäoikeus totesi, että edellä luetellut talot oli perustettu vuosina 1847 - 1896. Verollepanopäätösten, talojen perustamispäätösten ja erityisesti henkilötodistelun perusteella oli näytetty talojen omistajien kalastaneen ylimuistoisesti Tenojoessa ja sen sivujoissa niin, että taloille voitiin vahvistaa ylimuistoiseen nautintaan perustuva erityisperusteinen kalastusoikeus kalastukseen uistimella sekä vavalla ja vieheellä valtion vesialueella.

Todistajankertomuksista tosin oli tullut ilmi, että kalastus oli ollut riippumaton siitä, omistiko maata vai ei. Tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä, koska toisaalta todistajien mukaan käytännössä kaikilla, jotka asuivat Utsjoella oli maata. Tenojoen luonne rajajokena huomioon ottaen kalastusta harjoitettiin sekä Suomen että Norjan puolella.

Kalastuksen luonne huomioon ottaen kysymyksessä ei ollut sellainen kalastus, joka voitaisiin rajata tiettyyn yksittäiseen kalastuspaikkaan. Koska kalastusta harjoitettiin hyvinkin laajoilla alueilla, kysymys oli kalastusoikeuden vahvistamisesta tietylle alueelle. Uistelu- ja onki- eli ottipaikat voitiin tarkasti rajata. Uistelua oli tapahtunut jokea ylös ja alas. Vaikka kalastusta oli harjoitettu poikkeuksellisesti laajallakin alueella, kalastusoikeus voitiin vahvistaa vain sille alueelle, jota pääasiallisesti oli käytetty. Kalastusoikeutta ei voinut vahvistaa kuhunkin ottipaikkaan erikseen, vaan kalastuksen alkamis- ja päättymisalueen sisällä oikeus koski kaikkia valtion vesialueella olevia onki- eli ottipaikkoja.

Käräjäoikeus välirajasta vedessä annetun lain 4 §:n 2 momentin, vuodelta 1951 olevan kalastuslain 6 §:n ja nykyisin voimassa olevan kalastuslain 13 §:n, vuodelta 1995 olevan maakaaren voimaanpanolain 18 §:n sekä vuoden 1734 maakaaren 12 luvun 2 §:n ja 15 luvun 1 §:n nojalla vahvisti, että taloilla oli erityisperusteinen kalastusoikeus kalastukseen valtion vesialueella uistelemalla sekä vavalla ja vieheellä Utsjoen kunnassa Tenojoella ja sen sivujoissa jäljempänä mainituissa paikoissa. Kalastusoikeus koski lohta, merilohta, taimenta ja harria. Kullakin talolla oli oikeus kalastaa samanaikaisesti enintään kahdeksalla uistimella. Kalastus tarkoitti veneestä tapahtuvaa uistelemista, jossa käytettiin metalli- tai puu-uistinta. Kalastusoikeus koski kunkin jäljempänä mainitun alueen sisällä olevia valtion vesialueella olevia onkipaikkoja.

X kylään kuuluvilla taloilla Y, R ja Z oli kalastusoikeus Tenojoessa Akukosken yläpuolelta Ahkojohnjalbmin onkipaikasta Yläkönkään alapuolelle Badjegeavnavuollen onkipaikkaan sekä sivujoista koko Nilijoessa.

Kirkonkylään kuuluvilla taloilla Yy ja Xx oli kalastusoikeus Tenojoessa Yläkönkään alapuolelta Guosnjarfavlin onkipaikasta Lohiniemen yläosaan Luossanjarggaguoikkadappalin onkipaikkaan sekä sivujoista Utsjoessa Mantokosken alusta Tenojoelle.

Kirkonkylään kuuluvalla talolla Zz oli kalastusoikeus Tenojoessa Lohiniemen Luossanjarggasavun onkipaikasta Alakönkään niskalle Geadgebuodovvuollin onkipaikkaan sekä sivujoista Vetsijoessa alimman Riekkojärven onkipaikasta Tenojoelle.

Kirkonkylään kuuluvilla taloilla Rr ja T oli kalastusoikeus Tenojoessa Yläkönkään alapuolelta Guosnjarfavlin onkipaikasta Lohiniemen yläosaan Luossanjarggaguoikkadappalin onkipaikkaan sekä sivujoista Utsjoessa Kevojärven onkipaikasta Tenojoelle.

Nuorgamin kylään kuuluvilla taloilla V ja U oli kalastusoikeus Tenojoessa Alakönkään alapuolelta Boratbokcaguikan onkipaikasta Norjan ja Suomen valtakunnanrajalle.

Asian on ratkaissut laamanni Lars Lindh.

Muutoksenhaku hovioikeudessa

Metsähallitus valtion edustajana vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja käräjäoikeuden vahvistamat erityisperusteiset kalastusoikeudet poistetaan. Perusteluinaan metsähallitus esitti, että alueella ikimuistoisesti tapahtunut kalastus oli sellaista Tenon kalastussäännön sallimaa yleiskalastusta, joka ei ollut perustunut talon omistukseen ja joka oli luonteeltaan sellaista, jonka vakuudeksi ei voinut vahvistaa kiinteistökohtaista erityisperusteista oikeutta.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 15.3.2001

Hovioikeus totesi, että välirajasta vedessä annetun lain 4 §:n mukaan ylimuistoisella nautinnalla saatu yksityinen oikeus erinäiseen kalastuspaikkaan tai kalastukseen toisen kylän rajain sisällä taikka kylän rajain ulkopuolella pysyi voimassa kylien välisten vesirajojen käynnin jälkeenkin. Ylimuistoinen nautinta kalastuspaikkaan oli kuitenkin voimassa ainoastaan silloin, kun paikan rajat olivat täysin varmat. Vuoden 1951 kalastuslain (503/1951) 6 §:n mukaan ylimuistoisella nautinnalla tai muulla perusteella laillisesti saatu yksityinen oikeus kalastuspaikkaan tai kalastukseen toisen kylän rajain sisällä tahi kylänrajain ulkopuolella jäi edelleen voimaan. Vuoden 1982 kalastuslain (286/1982) 13 §:n mukaan ylimuistoisella nautinnalla saatu erityinen oikeus kalastuspaikkaan tai kalastukseen toisen kylän sisällä tai kylänrajain ulkopuolella jäi voimaan sellaisena kuin sitä oli vanhastaan käytetty.

Asiassa kuullut todistajat olivat kertoneet talojen omistajien kalastaneen vavalla ja vieheellä monissa uistelu- ja onkipaikoissa Tenojoessa ja sen sivujoissa. Kunkin talon asukkaat olivat vanhastaan kalastaneet pääasiallisesti sillä alueella, jolle käräjäoikeus oli näille taloille vahvistanut kalastusoikeuden, mutta he olivat voineet kalastaa muillakin alueilla. Kalastus vavalla ja vieheellä oli tapahtunut siten, että viehettä oli vedetty veneen perässä. Kalastus oli käsittänyt laajoja alueita. Päinvastoin kuin pato- tai verkkokalastuspaikka vapa- ja viehekalastuksessa tietty onkipaikka ei ole kuulunut tiettyyn taloon, vaan useat talot olivat kalastaneet samoissa onkipaikoissa. Todistajien kertomuksista kävi ilmi, että kalastus vavalla ja vieheellä oli mielletty kaikille sallituksi. Poikkeuksena tästä oli saattanut olla taloa lähimpänä ollut onkipaikka, johon useiden todistajien mukaan muut eivät olleet menneet kalastamaan silloin, kun mainitun talon väki oli ollut siinä kalastamassa.

Nykyisin myös kolmessa pohjoisimmassa kunnassa voimassa olevan vuoden 1982 kalastuslain 12 §:n (1212/1997) mukaan Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa vakituisesti asuvilla, jotka harjoittivat ammattikalastusta, kotitarvekalastusta tai luontaiselinkeinoja, oli oikeus saada korvauksetta lupa kalastuksen harjoittamiseen mainituissa kunnissa sijaitsevilla valtiolle kuuluvilla vesialueilla. Tällä säännöksellä oli säilytetty muun muassa Tenojoen ja sen sivujokien jokilaaksojen asukkailla vanhastaan ollut oikeus vapa- ja viehekalastukseen valtion vesillä. Suomen ja Norjan väliseen sopimukseen (SopS 94/1989) liittyvässä Tenojoen kalastuspiirin yhteisessä kalastussäännössä kalastuskortin hinta oli hyvin pieni niille henkilöille, jotka asuivat vakinaisesti Tenojoen vesistön jokilaaksossa. Muiden henkilöiden osalta kalastusta vavalla ja vieheellä oli myös enemmän rajoitettu.

Paikallisten asukkaiden, kuten saamelaisten, vanhaan käytäntöön perustuvaa oikeutta kalastukseen suojattiin osaltaan edellä mainitulla kalastuslain 12 §:n säännöksellä. Tässä asiassa ei sitävastoin ollut varsinaisesti kysymys paikallisen väestön oikeuksista, koska kysymyksessä olevista taloista muodostetut kiinteistöt olivat luovutettavissa muillekin kuin paikkakunnalla asuville henkilöille.

Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 1981 II 128 ilmeni, ylimuistoiseen nautintaan perustuva erityinen oikeus kalastukseen ei aina tarkoittanut haltijoille kuulunutta yksinomaista eli muut poissulkevaa oikeutta harjoittaa kalastusta toisen vesialueella. Tässä asiassa oli kuitenkin erityisesti huomattava, että esitetyn selvityksen mukaan kalastus vavalla ja vieheellä oli ollut vanhoista ajoista lähtien kaikille sallittua. Oli katsottava, että kanteissa tarkoitetuilla alueilla ylimuistoisesti harjoitettu kalastus vavalla ja vieheellä ei ollut nimenomaan talolle kuuluva erityisoikeus. Kysymys oli talon omistuksesta riippumattomasta, paikalliselle väestölle kuuluvasta yleisestä kalastusoikeudesta. Tällaista oikeutta ei voinut vahvistaa olemaan voimassa kiinteistöön kuuluvana oikeutena ja sen ulottuvuutena.

Tämän vuoksi hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Seppo Lehtonen, Eero Yrttiaho ja Auli Vähätörmä. Esittelijä Jusse Määttä.

Perustelut

1. 1. Asiassa on kysymys siitä, onko hakijoiden omistamilla kiinteistöillä oikeus kalastukseen käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä valtion vesialueilla uistelemalla sekä vavalla ja vieheellä. Hakijoiden mukaan tällainen oikeus on syntynyt talojen perustamispäätösten ja verollepanon sekä ylimuistoisen nautinnan perusteella.
2. 2. Kalastamisen sääntely alueella on kehittynyt osin erilaisten periaatteiden mukaisesti kuin muualla maassa. Sääntelytapaan on vaikuttanut se, että kalastuksella on ollut muiden luontaiselinkeinojen ohella keskeinen merkitys paikallisten asukkaiden toimeentulolle. Tämä näkökohta on vaikuttanut kalastamisen oikeudelliseen sääntelyyn siten, että kanteessa tarkoitetulla alueella kalastusoikeus on vanhastaan ollut toisaalta talon- tai maanomistukseen perustuvaa, toisaalta tällaisesta omistuksesta riippumatonta.
3. 3. Hakijat omistavat aiemmin taloina tunnetuista kiinteistöistä muodostuneita kiinteistöjä hakemuksessa tarkoitetulla alueella. Talojen perustamisten yhteydessä, vuosina 1847 - 1896, valtio on samalla luovuttanut niille kalastusoikeuksia. Uudistalojen kalavesien määrittely on kuitenkin tapahtunut vasta myöhemmin isojaon ja sen jälkeen toimitetun vesipiirirajankäynnin yhteydessä. Kysymyksessä oleville taloille on perustamisasiakirjojen ja suoritetun isojaon perusteella muodostunut samaan lohkokuntaan kuuluvien muiden talojen kanssa yhteinen vesialue, joka on merkitty vesipiirirajankäynnissä. Näin muodostuneella lohkokunnan vesialueella talojen omistajien oikeus kalastaa perustuu kiinteän omaisuuden omistamiseen.
4. 4. Oikeus kalastaa lohkokuntien vesialueiden ulkopuolisilla valtion vesialueilla perustuu toisenlaiseen lähtökohtaan. Vesipiirirajankäynnissä taloille on merkitty myös valtion vesialueelle erityisperusteisia kalastusoikeuksia, ei kuitenkaan sellaisia oikeuksia, jotka koskisivat uistelua sekä kalastusta vavalla ja vieheellä. Tässä asiassa on kysymys juuri siitä, onko hakijoilla kiinteistön omistukseen perustuva oikeus kalastukseen mainituilla valtion vesialueilla uistelemalla sekä vavalla ja vieheellä.
5. 5. Tällainen erityinen kalastusoikeus voi yleensä koskea joko tiettyä tai tiettyjä kalalajeja taikka aseman tai laajuuden puolesta määriteltyä kalastuspaikkaa. Usein on määrätty myös kalastusaika ja sallittu pyydys. Sanotunsisältöinen talo- tai kiinteistökohtainen oikeus kalastaa voi ilmetä talojen perustamispäätöksistä, verollepanoa koskevista asiakirjoista tai se voi perustua ylimuistoiseen nautintaan.
6. 6. Asiassa ei ole näytetty, että talojen perustamispäätöksistä tai verollepanosta johtuisi niille jo vahvistettujen vesialueiden ja kalastusoikeuksien lisäksi vielä tässä vaaditut kalastusoikeudet. Hakijoiden vaatimusta on arvioitava siltä kannalta, voidaanko asiassa katsoa näytetyksi, että hakijoiden kiinteistöille kuuluu mainittu oikeus kalastukseen ylimuistoisen nautinnan perusteella. Ylimuistoisella nautinnalla tarkoitetaan vuoden 1734 maakaaren 15 luvun 1 §:n mukaan niin kauan kestänyttä oikeuden käyttämistä, ettei kukaan muista tai tosipuheesta tiedä, miten hänen esi-isänsä tahi saantomiehensä ovat sen ensin saaneet.
7. 7. Käräjäoikeuden toteamin tavoin asiassa on henkilötodistelulla selvitetty, että taloihin kuuluvien kiinteistöjen omistajat ja muut paikalliset asukkaat ovat usean sukupolven ajan kalastaneet vavalla ja vieheellä sekä uistelemalla puheena olevilla valtion vesialueilla. Esitetystä selvityksestä ilmenee lisäksi, että kysymyksessä olevilla kalastustavoilla kalastaminen on tapahtunut laajoilla, osin vaihtelevilla alueilla. Useiden talojen omistajat ja muut paikalliset asukkaat ovat kalastaneet samoilla alueilla ja onkipaikoissa. Kalastaminen ei ole suoranaisesti riippunut maanomistuksesta, vaan kalastaminen näillä kalastustavoilla on mielletty kaikille paikallisille asukkaille sallituksi.
8. 8. Näin ollen kanteessa tarkoitettua kalastamista ei voida syntytapansa ja sisältönsä puolesta pitää sellaisena erityiselle kalastusoikeudelle tyypillisenä kalastamisena, joka liittyisi kiinteistön käyttöön niin, että se olisi ylimuistoisen nautinnan vuoksi muodostunut siihen kuuluvaksi oikeudeksi. Kysymys on paikallisille asukkaille vanhastaan kuuluneesta oikeudesta harjoittaa mainitunlaista kalastusta valtion vesialueilla. Oikeus harjoittaa tällaista talon- tai maanomistuksesta riippumatonta kalastusta on kyseisillä jokialueilla nyttemmin turvattu muulla tavoin. Kalastuslain 12 §:n mukaan, sellaisena kuin se on 1.1.1998 voimaan tulleessa laissa (1212/1997), Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kunnissa vakituisesti asuvilla, jotka harjoittavat ammattikalastusta, kotitarvekalastusta tai luontaiselinkeinoja, on oikeus saada korvauksetta lupa kalastuksen harjoittamiseen kunnissa sijaitsevilla valtiolle kuuluvilla vesialueilla.
9. 9. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei puheena olevaa uistelemalla sekä vavalla ja vieheellä harjoitettua kalastusta voida vahvistaa välirajasta vedessä annetun lain 4 §:n 2 momentissa tarkoitetuksi kiinteistöön kuuluvaksi oikeudeksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos, Gustaf Möller, Pertti Välimäki (eri mieltä), Pasi Aarnio ja Juha Häyhä. Esittelijä Matti Sepponen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Välimäki: Vuoden 1734 lain maakaaren 15 luvun 1 §:n mukaan ylimuistoisella nautinnalla tarkoitetaan sitä, että joku on jotakin oikeutta pitänyt ja nauttinut niin kauan häiritsemättä, ettei kukaan muista eikä tosipuheesta tiedä, miten hänen esi-isänsä ja saantomiehensä ovat sen ensin saaneet.

Talot, joiden osakkaat ovat asiassa kantajina, on perustettu 1847-1896. Käräjäoikeuden toteamin tavoin asiassa on henkilötodistelulla selvitetty, että taloihin kuuluvien kiinteistöjen omistajat ovat usean sukupolven ajan kalastaneet uistelemalla sekä vavalla ja vieheellä käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä vesialueilla. Käräjäoikeuden tavoin katson, että kantajat ovat mainitun lainkohdan tarkoittamalla tavalla ylimuistoisesti nauttineet oikeuttaan kalastaa uistelemalla sekä vavalla ja vieheellä.

Asiassa erimielisyys koskee sitä, onko kantajien ylimuistoisesti nauttimat kalastusoikeudet kiinteistöön kuuluvia oikeuksia vai paikallisille asukkaille vanhastaan sallittua yleiskalastusta.

Oikeudessamme on perinnäisenä pääsääntönä pidetty sitä, että kalastusoikeus perustuu kiinteistön omistukseen. Yleiskalastus on sen sijaan katsottu maata omistamattomien oikeudeksi ja poikkeukselliseksi järjestelyksi. Vuoden 1734 lain maakaaren 15 luvun 1 §:ää on tulkittu siten, että se saanto, johon hallinta on alunperin perustunut, on asiaan vaikuttamaton. Olennaista on, että oikeuden haltija on käyttänyt ja käyttää oikeuttaan avoimesti siten kuin se perustuisi oikeuteen. Kun otetaan huomioon, että kantajat ja heidän saantomiehensä ovat olleet kiinteistönomistajia vuosista 1847 - 1896 lähtien ja että he ovat nauttineet kalastusoikeuttaan avoimesti, asiaa ratkaistaessa lähtökohtana on pidettävä, että heidän kalastusoikeutensa on perustunut kiinteistön omistukseen.

Tämän lähtökohdan mukaisen arvion voivat kumota sellaiset selvät vastasyyt, jotka puoltaisivat sitä, että kysymys olisi muuhun perusteeseen, kuten esimerkiksi yleiskalastukseen perustuvasta oikeudesta. Tällaisena vastasyynä ei voida pitää sitä, että myös maata omistamattomat paikalliset asukkaat ovat vanhastaan voineet kalastaa Tenojokiseudulla myös uistimella sekä vavalla ja vieheellä, koska heidän oikeutensa turvaamisen syynä on ollut, että he eivät omista sellaisia kiinteistöjä, joihon voisi kuulua kalavesiä tai kalastusoikeuksia. Selvä vastasyy ei myöskään ole se, että useat talot ovat saattaneet kalastaa samoilla alueilla ja niihin kuuluvilla ottipaikoilla, koska oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että erityinen oikeus toisen vesialueella olevaan kalastuspaikkaankaan ei ole haltijansa yksinomainen oikeus (KKO 1981 II 128). Kalastaminen uistelemalla sekä vavalla ja vieheellä edellyttää kalastustapana laajempaa kalastamisaluetta kuin esimerkiksi kalastuspaikkaoikeuteen perustuva lohen patopyynti. Tämän takia on vielä vähemmän perusteltua pitää haltijansa yksinomaisena oikeutena sellaista oikeutta, joka koskee kalastusta määrätyllä alueella uistelemalla sekä vavalla ja vieheellä. Lopuksi selvänä vastasyynä ei voida pitää myöskään sitä, että kantajien ja heidän saantomiehiensä kalastaminen on ulottunut vaihteleville ja käräjäoikeuden tuomiossa vahvistettua laajemmille alueille, kun kalastamiselle on kuitenkin voitu osoittaa käräjäoikeuden tuomiossa vahvistettu pääasiallinen kalastusalue.

Käräjäoikeuden tuomiossa vahvistetut kalastusoikeudet ovat kalastusalueeltaan ja kalastuspaikoiltaan, pyydyksiltään ja kalastustavaltaan sekä kalalajeiltaan määritelty riittävän tarkasti, jotta vesialueen omistaja voi valvoa kalastusoikeuden käyttämistä.

Näillä ja käräjäoikeuden muutoin lausumilla perusteilla katson, että kantajien oikeudet kalastaa uistelemalla sekä vavalla ja vieheellä ovat vuonna 1902 välirajasta vedessä annetun lain 4 §:n 2 momentissa tarkoitettuja kiinteistöön kuuluvia, ylimuistoiseen nautintaan perustuvia yksityisiä eli erityisiä oikeuksia. Kumoan hovioikeuden tuomion ja jätän asian käräjäoikeuden tuomion varaan.