20.6.2002

Kanne Hämeenlinnan käräjäoikeudessa

Vakuutusyhtiö A kertoi B:tä ja C:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että Hämeenlinnan käräjäoikeus oli 3.10.1997 antamallaan sittemmin lainvoiman saaneella tuomiolla velvoittanut B:n yhteisvastuullisesti erään kommandiittiyhtiön kanssa suorittamaan vakuutusyhtiölle 74 400 markkaa 11 prosentin korkoineen 1.2.1997 lukien, erääntyneitä korkoja 15 493 markkaa ja oikeudenkäyntikuluja 17 098,25 markkaa laillisine korkoineen 3.11.1997 lukien.

Saatavan suorittamiseksi oli 3.11.1997 ulosmitattu B:n omistama osuus hänen ja hänen puolisonsa C:n yhteisesti omistamasta tilasta. Osuus kiinteistöstä myytiin pakkohuutokaupassa 26.5.1998.

B oli todettu varattomaksi 6.7.1998 suoritetussa ulosmittausyrityksessä, josta vakuutusyhtiö oli saanut tiedon 16.7.1998.

Merita Pankki Oy oli valvonut sanotussa pakkohuutokaupassa velkakirjaluottoon perustuvan 196 807 markan määräisen saatavansa. Velkakirja oli perustunut B:n ja C:n yhteisesti ottamaan asuntoluottoon ja pankin saatava maksettiin kokonaisuudessaan pakkohuutokaupassa saadulla kauppahinnalla.

Siltä osin kuin B:n kiinteistöosuudesta saadulla kauppahinnalla oli suoritettu myös C:n lainaosuus pankille B:lle oli syntynyt vastaava, ainakin 96 961,90 markan määräinen saatava C:ltä.

Vakuutusyhtiö ei ollut saanut pakkohuutokaupassa jako-osuutta omalle saatavalleen. B:llä ei myöskään ollut C:ltä olevan saatavan lisäksi muita varoja, joilla hän olisi voinut maksaa vakuutusyhtiölle olevan velkansa.

C:llä ei ollut ollut sellaista vastasaatavaa, jonka maksuksi hän olisi voinut kuitata B:n saatavan. Mikäli C:llä todellisuudessa oli ollut vastasaatava, jonka perusteella kuittaus olisi voitu suorittaa, kuittaus oli takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilain) 5 §:n nojalla peräytettävä, koska kuittauksella oli sopimattomasti suosittu C:tä toisen velkojan kustannuksella ja siirretty B:n omaisuutta pois velkojan ulottuvilta. B oli ollut maksukyvytön oikeustoimen tekohetkellä. C oli B:n aviopuolisona ollut tietoinen oikeustoimen sopimattomuudesta ja B:n ylivelkaisuudesta.

Mikäli kuittausta ei voitaisi peräyttää takaisinsaantilain 5 §:n nojalla, se oli peräytettävä saman lain 10 ja 13 §:n nojalla, koska kyseessä oli B:n varoihin nähden huomattava maksu. Ulosottolain 3 luvun 35 §:n tarkoittama ajankohta oli ulosmittausyrityksen tekeminen. Tässä tapauksessa saatavat eivät olleet vielä tuolloin eli 6.7.1998 olleet vastakkain. Kuittaus ei siten ollut ollut edes mahdollinen.

Mikäli katsottaisiin, että B ja C olivat sopineet takautumisoikeuden poistamisesta keskinäisessä suhteessaan, kyseessä oli takaisinsaantilain 6 §:ssä tarkoitettu lahja, joka oli täytetty 26.5.1998 toimitetun pakkohuutokaupan jälkeen, minkä vuoksi nämäkin oikeustoimet oli peräytettävä.

Ulosottolain 3 luvun 35 §:n mukaan edellä yksilöidyt peräyttämiset voitiin tehdä ulosmittausvelkojan vaatimuksesta.

Mainituilla perusteilla vakuutusyhtiö vaati, että käräjäoikeus vahvistaa B:llä olevan ainakin 96 961,90 markan määräinen saatava C:ltä, ja mikäli saatava oli kuitattu C:n vastasaamisen maksuksi, kuittaus peräytetään ja C velvoitetaan palauttamaan sanotut varat korkoineen ulosottomiehelle käytettäväksi vakuutusyhtiön B:ltä olevien saatavien maksuun sekä että saatavalle määrätään maksettavaksi korkolain 3 §:n 2 momentin mukaista tuottokorkoa 16.7.1998 lukien haasteen tiedoksiantopäivään 18.1.1999 ja sen jälkeiseltä ajalta saman lain 4 §:n 3 momentin mukaista viivästyskorkoa.

Siltä varalta, että B:n ja C:n katsottaisiin sopineen keskinäisen takautumisoikeuden poistamisesta, vakuutusyhtiö vaati, että sanottu sopimus ja sen perusteella suoritetut oikeustoimet peräytetään.

Vastaus

B vaati kanteen hylkäämistä.

C vaati samoin kanteen hylkäämistä tai, jos hänelle määrätään palauttamisvelvollisuus, että palautettavaa määrää joka tapauksessa sovitellaan eikä sille määrätä maksettavaksi tuottokorkoa vaan ainoastaan viivästyskorko.

B ja C lausuivat, että velka pankille oli ollut puolisoiden yhteinen asuntolaina. Puolisoiden pantatessa yhdessä yhteisen omakotikiinteistön yhteisen asuntolainan vakuudeksi ei ollut ollut tarkoitus, että heille puolin tai toisin syntyisi takautumisoikeuksia toisiinsa nähden, jos pantattua kiinteistöä tultaisiin käyttämään velan maksuun. Tällainen hiljainen sopimus oli heidän välilleen syntynyt jo vuonna 1980, jolloin he olivat ostaneet ensimmäisen yhteisen asunnon ja saaneet sitä varten pankkilainan. B:lle ei siten ollut syntynyt kanteessa mainittua saatavaa C:ltä eikä C siten ollut voinut kuitata B:n väitettyä takautumissaatavaa. Velan yhteisyys ja käyttötarkoituskin korostivat sitä, että velasta vastattiin yhdessä kykyjen mukaisesti eikä siten, että osuutensa yli maksanut ryhtyisi perimään toiselta takautumissaatavia.

Mikäli katsottaisiin, että puolisoiden kesken ei olisi sovittu siitä, että keskinäisiä takautumissaatavia ei syntynyt, C:llä oli B:ltä 156 049 markan määräinen takautumissaatava, koska C oli maksanut yhteisiä asuntolainoja yhteensä 312 098,05 markkaa. Jos C kuittaisi sanotulla vastasaatavallaan B:n 96 961,90 markan vastasaatavan, kuittauksella ei takaisinsaantilain 5 §:ssä tarkoitetulla tavalla sopimattomasti suosittaisi C:tä. Saman lain 13 § ei soveltunut kuittaukseen, koska C olisi ollut oikeutettu kuittaamaan saatavansa konkurssissa.

B:n takautumisoikeuden syntymättä jääminen ei myöskään ollut lahja tai lahjanluontoinen sopimus. Sopimuksen ehtojen mukaan se edellytti kummaltakin puolisolta vastasuorituksina panoksia yhteiseen talouteen ja yhteisten velkojen maksamiseen kykynsä mukaan. Ainakaan B:n kannalta kysymys ei ollut yhteisten velkojen maksamisen osalta lahjan antamisesta. Hän oli pikemminkin saanut hyötyä, kun C ei perinyt takautumissaatavia, joihin tällä ilman sopimusta olisi ollut oikeus. B:llä ei edes olisi ollut kyseistä saatavaa, ellei C olisi hoitanut lainojen maksuja. B ei olisi omilla varoillaan kyennyt lainoja maksamaan eikä siten hankkimaan omaisuuttakaan.

Sopimusta ei myöskään ollut tehty velkojien vahingoksi, koska silloin kun B ja C olivat päättäneet luopua takautumisoikeudestaan, B ei ollut ollut ylivelkainen tai maksukyvytön.

Mahdollisesti palautettavalle määrälle ei tulisi määrätä maksettavaksi tuottokorkoa, koska se, että pakkohuutokauppahinnalla oli maksettu myös C:n osuus yhteisestä asuntolainasta, ei ollut johtunut C:n toimenpiteistä tai vaikutuksesta eikä vakuutusyhtiö ollut ennen kuin kanteella vaatinut B:n mahdollisen takautumissaatavan käyttämistä oman saatavansa suoritukseksi ulosotossa. C ei myöskään ollut saanut haltuunsa varoja, joilla hänen osuutensa asuntolainasta oli maksettu.

Palautusvelvollisuuden sovitteluun oli painavia syitä C:n osallistuttua huomattavalla panoksella puolisoiden yhteisten asuntoluottojen maksamiseen ja siten yhteisen omakotikiinteistön rahoittamiseen. Sovittelua puolsi myös se, että takaisinsaannin hyväksyttävyys tällaisessa tapauksessa oli epäselvä.

Käräjäoikeuden tuomio 4.3.1999

Käräjäoikeus lausui B:n ja C:n selvittäneen, että he olivat siitä lähtien, kun he olivat ostaneet ensimmäisen yhteisen asunnon ja ottaneet yhteistä velkaa sen hankkimiseen, maksaneet velkaa yhteisesti sen mukaan, kummalla kulloinkin oli ollut rahaa ja että yleensä sitä oli ollut C:llä enemmän. Heidän mieleensä ei koskaan ollut tullut, että toinen olisi velvollinen maksamaan toiselle, jos tämä oli maksanut toista enemmän. Tarkoitus oli ollut yhteisen asunnon hankkiminen ja sen maksaminen.

Velkakirjalain 2 §:n 2 momentin mukaan yhteisvastuulliselle kanssavelalliselle, joka oli maksanut yhteisen velan, syntyi oikeus periä toiselta yhteisvastuulliselta velalliselta tämän osuus. Kysymys oli kuitenkin tahdonvaltaisesta oikeudesta eli velalliset voivat sopia, ettei tällaista oikeutta syntynyt. Sopimus voi olla nimenomainen. Hiljainen sopiminen oli myös mahdollista. Tällöin sopimuksen olemassaolo oli sen näytettävä, joka siihen vetosi.

B ja C olivat osoittaneet, että yhteisiä velkoja oli maksanut se, jolla oli ollut rahaa. Tämä oli ollut pääteltävissä myös siitä, että B:llä ja C:llä oli yleensä ollut yhteinen tili, jolta kaikki perheen menot oli suoritettu. Hiljaista sopimusta tuki myös se, ettei heillä ollut edes tarvetta muunlaiseen järjestelyyn. Heillä ei ollut ollut tarvetta järjestellä omaisuuttaan velkojilta suojaan. Tällainen menettely oli yleistä, kun kysymys oli aviopuolisoista ja yhteisen omaisuuden hankkimisesta sekä rahoittamisesta. Sitä voitiin pitää hyväksyttävänä.

Mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että B ja C olivat sopineet siitä, ettei keskinäisiä takaussaatavia syntynyt.

Sopimus takautumisoikeuden syntymättä jäämisestä ei ollut ollut vastikkeeton. Se oli edellyttänyt suorituksia puolin ja toisin. Kun B ja C olivat käyttäneet varojaan edellä kerrotulla tavalla, B ei ollut lahjoittanut omaisuuttaan C:lle. Päinvastoin B oli ollut saavana osapuolena. Kysymys ei ollut C:n yksityisestä luotosta vaan puolisoiden asuntoluotosta.

Mainitut seikat huomioon ottaen käräjäoikeus katsoi, ettei puolisoiden sopimus takautumisoikeuden käyttämättä jättämisestä sanotuissa olosuhteissa ollut ollut takaisinsaantilain 6 §:n tarkoittama lahja tai lahjanluontoinen sopimus, vaikka B:n omistamaa osuutta oli käytetty yhteisen velan maksamiseen. Sitä ei ollut tehty B:n velkojien vahingoksi, koska puolisoiden sopiessa menettelystään velkoja maksaessaan B ei ollut ollut maksukyvytön tai ylivelkainen. Se ei myöskään ollut vastikkeeton siten kuin lahjan oli tarkoitus olla. Näin ollen siihen ei ollut sovellettava edellä mainitun lain 6 §:n lahjaa koskevia määräyksiä. C ei siten tälläkään perusteella ollut velvollinen palauttamaan kanteessa vaadittua määrää.

Mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi vakuutusyhtiön kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Eija-Leena Uotila.

Turun hovioikeuden tuomio 15.9.2000

Hovioikeus, jonne vakuutusyhtiö valitti, ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heikki Särkilä, Jorma Olli ja Hannu Rimmanen. Esittelijä Sinikka Linnavuori.

Perustelut

Hämeenlinnan käräjäoikeus on velvoittanut lainvoiman saaneella tuomiollaan B:n suorittamaan vakuutusyhtiölle 74 400 markkaa 11 prosentin korkoineen 1.2.1997 lukien, erääntyneitä korkoja 15 493 markkaa ja oikeudenkäyntikuluja 17 098,25 markkaa laillisine korkoineen 3.11.1997 lukien. Vakuutusyhtiön saatavan suorittamiseksi B:n omistama osuus hänen ja C:n yhteisesti omistamasta omakotikiinteistöstä on ulosmitattu 3.11.1997 ja myyty pakkohuutokaupalla 26.5.1998. Merita Pankki Oy on valvonut pakkohuutokaupassa puolisoilta olevan 196 807 markan määräisen velkakirjasaamisen, joka on perustunut näiden pankilta saamaan asuntolainaan. Kun lainaa oli lyhennetty vielä pakkohuutokaupan jälkeen, pakkohuutokaupassa saadusta kauppahinnasta pankille on 16.7.1998 tilitetty 193 923,80 markkaa, jolloin pankin saatava puolisoilta on tullut kokonaan maksetuksi. Vakuutusyhtiö ei ole saanut pakkohuutokaupassa jako-osuutta saatavalleen ja B on todettu varattomaksi 6.7.1998 suoritetussa ulosmittausyrityksessä.

Ulosottolain 3 luvun 35 §:n 1 momentin mukaan velallisen omaisuutta koskeva oikeustoimi, jolla on loukattu ulosottoa hakeneen velkojan oikeutta, voidaan peräyttää takaisinsaantilaissa säädetyillä edellytyksillä. Lainkohta koskee oikeustoimen lisäksi menettelyä, järjestelyä tai muuta toimenpidettä, joka on vaikutukseltaan oikeustoimeen rinnastettava. Takaisinsaantilain 5 §:n 1 momentin mukaan oikeustoimi peräytyy muun ohessa, jos sillä yksin tai yhdessä muiden toimenpiteiden kanssa on sopimattomasti siirretty omaisuutta pois velkojien ulottuvilta.

Puolisot ovat olleet yhteisvastuullisesti vastuussa pankin velkakirjasaatavan suorittamisesta. Kun pakkohuutokaupassa on myyty vain B:n osuus kiinteistöstä, myös C:n osuus velasta on tullut suoritettua B:n varoilla. B:llä on sen vuoksi velkakirjalain 2 §:n 2 momentin mukainen takautumisoikeus C:tä kohtaan. B ja C ovat omistaneet kiinteistön, jonka hankkimiseen velka on otettu, samansuuruisin osuuksin. Siten B:lle on syntynyt C:ltä tämän maksetuksi tullutta velkaosuutta 96 961,90 markkaa vastaava saatava.

B ei ole toteuttanut takautumisoikeuttaan, vaan B ja C ovat väittäneet, että he olivat jo 1980-luvun alkupuolelta lähtien noudattamansa käytännön perusteella hiljaisesti sopineet siitä, ettei takautumisoikeutta käytetä eikä takautumissaatavaa synny, mikäli toinen maksaa velasta yli oman osuutensa. B ja C eivät ole kuitenkaan etukäteen voineet velkojia sitovasti sopia takautumisoikeudesta luopumisesta, vaan sopimusta on velkojien kannalta arvioitava sen tilanteen pohjalta, jolloin sitä toteutetaan. Siten sillä, ovatko puolisot väittäminsä tavoin sopineet takautumisoikeuden käyttämättä jättämisestä, ei ole merkitystä takautumissaatavan peräytymistä arvioitaessa.

C on lisäksi väittänyt, että hänellä oli joka tapauksessa B:ltä kuittaukseen käytettävä 156 049 markan määräinen saatava, koska hän oli huolehtinut lainan lyhennyksistä sen vuoksi, että hänellä olivat olleet lainan maksuaikana B:tä suuremmat tulot. Korkein oikeus toteaa, että puolisot voivat yhteisen talouden puitteissa toimiessaan tarkoituksenmukaisesti järjestellä sen, miten kumpaisenkin varoja käytetään tai miten kumpainenkin osallistuu perheen elatukseen ja sen eri tarpeiden rahoitukseen. Puolison rahoitusosuutta jostain hankkeesta ei voida siten arvioida suoraan sen perusteella paljonko hänen varojaan juuri siihen hankkeeseen on käytetty. Tämän vuoksi se, että C:n varoja on käytetty lainan lyhennyksiin ei vielä osoita, että hänen rahoitusosuutensa kiinteistöstä olisi hänen omistusosuuttaan suurempi. Tätä ei voi päätellä myöskään siitä, että hänen tulonsa ovat olleet B:n tuloja suuremmat, koska B:llä myös koko ajan on ollut joko ansio- tai yritystuloja. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei C:lle asuntolainojen maksamisessa ole syntynyt sellaista saatavaa B:ltä, jonka hän tässä tilanteessa voisi käyttää kuittaukseen.

B:n kaikki velat eivät ole tulleet suoritetuiksi pakkohuutokaupassa. Hän on pakkohuutokaupan jälkeen ollut maksukyvytön. Jättäessään vetoamatta takautumisoikeuteensa B on välttänyt varojen joutumisen velkojien ulottuville. C:n on katsottava tienneen tämän menettelyn merkityksestä B:n taloudellisille oloille sekä B:n maksukyvyttömyydestä ja ylivelkaisuudesta. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että sanotulla menettelyllä on takaisinsaantilain 5 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla sopimattomasti siirretty varoja pois velkojien ulottuvilta. Sillä on siten ulosottolain 3 luvun 35 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin loukattu vakuutusyhtiön oikeutta.

Ulosottolain 3 luvun 35 §:n 2 momentin mukaan ulosottomiehelle on luovutettava myös peräytyneeksi julistetun oikeustoimen tarkoittamasta omaisuudesta saatu korko. Pykälän 4 momentin mukaan korosta on soveltuvin osin voimassa, mitä takaisinsaantilaissa säädetään. Takaisinsaantilain 17 §:n 2 momentin mukaan takaisinsaantivastaajan on maksettava korkoa korkolain 4 §:n mukaisesti oikeustoimen peräyttämistä koskevan vaatimuksen esittämisestä lukien. Jos takaisinsaanti perustuu 5 §:ään, vastaaja voidaan velvoittaa suorittamaan korkolain 3 §:n 2 momentin mukaista korkoa siitä, kun sai omaisuuden haltuunsa.

Peräytyminen perustuu tässä tapauksessa edellä mainittuun 5 §:ään. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että C:n on suoritettava korkolain 3 §:n 2 momentin mukaista korkoa 16.7.1998 lukien 18.1.1999 asti ja siitä lähtien korkolain 4 §:n 3 momentin mukaista korkoa.

C on vielä vaatinut, että peräytymisen johdosta hänelle syntynyttä velvollisuutta sovitellaan sen johdosta, että hän on maksanut yhteisiä asuntolainoja huomattavasti B:tä enemmän ja siksi, että täysimääräinen palautusvelvollisuus aiheuttaisi hänelle taloudellisia vaikeuksia uuden asunnon jo ennestään suuren velkamäärän vuoksi. Ulosottolain 3 luvun 35 §:n 4 momentin mukaan oikeustoimen peräytyessä vastaajalle syntyvien velvollisuuksien sovittelemisesta on soveltuvin osin voimassa, mitä takaisinsaantilaissa säädetään. Takaisinsaantilain 22 §:n mukaan tällaista velvollisuutta voidaan painavasta syystä sovitella. Takaisinsaantilakia koskevan hallituksen esityksen (102/1990) mukaan sovittelun edellytysten olemassaoloa arvioitaessa otetaan huomioon erityisesti oikeustoimen luonne ja ajankohta, vastaajan tietoisuus oikeustoimeen liittyvistä seikoista, vastaajan saama hyöty samoin kuin se suhde, mikä vastaajan ja velallisen välillä vallitsee. Painava syy sovitella on erityisesti silloin, kun palautusvelvollinen joutuisi takaisinsaannin vuoksi huonompaan asemaan kuin jos peräytyvää oikeustointa ei olisi lainkaan tehty. Myös muunlaiset kohtuusyyt voisivat olla painava syy sovittelemiseen.

Peräytettävän menettelyn luonne ja C:n tietoisuus siitä sekä hänen saamansa hyöty eivät lähtökohtaisesti puolla sovittelua. Riippumatta siitä, onko C maksanut lainoja enemmän, peräytyminen tarkoittaa vain sitä, että C vastaa omasta osuudestaan jäljellä ollutta lainaa. Hän ei peräytymisen vuoksi joudu huonompaan asemaan kuin jos peräytyvää toimenpidettä ei olisi tehty. Painavaa syytä sovitteluun ei ole siten tämänkään vuoksi. Myöskään peräytymisen uuden asunnon rahoittamiseen aiheuttamien vaikutusten ei voida katsoa johtavan sellaiseen kohtuuttomuuteen, että C:lle peräytymisen vuoksi syntyvää velvollisuutta olisi soviteltava.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan.

B:llä vahvistetaan olevan C:ltä 96 961,90 markkaa vastaavan 16 307,82 euron määräinen takautumissaatava. Saatavan ulosmittaamiseen korkolain 3 §:n 2 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaisine korkoineen 16.7.1998 lukien haasteen tiedoksiantopäivään 18.1.1999 saakka ja siitä lähtien korkolain 4 §:n 3 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaisine viivästyskorkoineen käytettäväksi vakuutusyhtiön B:ltä olevan saatavan suorittamiseen ei ole estettä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale, Riitta Suhonen (eri mieltä), Mikko Tulokas, Eeva Vuori (eri mieltä) ja Pasi Aarnio. Esittelijä Eeva-Liisa Sarvilinna-Heimonen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Vuori: Hämeenlinnan käräjäoikeus on velvoittanut lainvoiman saaneella tuomiollaan B:n suorittamaan vakuutusyhtiölle 74 400 markkaa 11 prosentin korkoineen 1.2.1997 lukien, erääntyneitä korkoja 15 493 markkaa ja oikeudenkäyntikuluja 17 098,25 markkaa laillisine korkoineen 3.11.1997 lukien. Vakuutusyhtiön saatavan suorittamiseksi B:n omistama osuus hänen ja C:n yhteisesti omistamasta omakotikiinteistöstä on ulosmitattu 3.11.1997 ja myyty pakkohuutokaupalla 26.5.1998. Merita Pankki Oy on valvonut pakkohuutokaupassa puolisoilta olevan 196 807 markan määräisen velkakirjasaamisen, joka on perustunut näiden pankilta saamaan asuntolainaan. Kun lainaa oli lyhennetty vielä pakkohuutokaupan jälkeen, pakkohuutokaupassa saadusta kauppahinnasta on 16.7.1998 tilitetty pankille 193 923,80 markkaa, jolloin pankin saatava puolisoilta on tullut kokonaan maksetuksi. Vakuutusyhtiö ei ole saanut pakkohuutokaupassa jako-osuutta saatavalleen ja B on todettu varattomaksi 6.7.1998 suoritetussa ulosmittausyrityksessä.

Ulosottolain 3 luvun 35 §:n 1 momentin mukaan velallisen omaisuutta koskeva oikeustoimi, jolla on loukattu ulosottoa hakeneen velkojan oikeutta, voidaan peräyttää takaisinsaannista konkurssipesään annetussa laissa (takaisinsaantilaissa) säädetyillä edellytyksillä. Lainkohta koskee oikeustoimen lisäksi menettelyä, järjestelyä tai muuta toimenpidettä, joka on vaikutukseltaan oikeustoimeen rinnastettava. Takaisinsaantilain 5 §:n 1 momentin mukaan oikeustoimi peräytyy muun ohessa, jos sillä yksin tai yhdessä muiden toimenpiteiden kanssa on sopimattomasti siirretty omaisuutta pois velkojien ulottuvilta. Saman lain 6 §:n mukaan lahja tai lahjanluonteinen sopimus peräytyy, jos se on annettu velallisen läheiselle eikä näytetä, ettei velallinen ollut ylivelkainen eikä lahjan vuoksi tullut ylivelkaiseksi. Lain 8 §:n mukaan jos väitetään, että läheiselle tehty luovutus on tapahtunut vastikkeetta, luovutusta on pidettävä lahjana, jollei muuta saateta todennäköiseksi.

Puolisot ovat olleet yhteisvastuullisesti vastuussa pankin velkakirjasaatavan suorittamisesta ja vastanneet siitä puoleksi kumpikin. C:n osuus nyt kysymyksessä olevasta lainan määrästä on siten ollut 96 961,90 markkaa. Kun yhteisvelallinen on maksanut velan, hänellä on velkakirjalain 2 §:n 2 momentin mukaan oikeus periä toiselta yhteisvelalliselta tämän osuus.

B ja C ovat katsoneet, ettei B:lle kuitenkaan ole syntynyt C:ltä takautumissaatavaa tämän velkaosuuden maksamisen perusteella. Tämä on johtunut siitä, että C oli todellisuudessa huolehtinut puolisoiden aikaisemmista yhteisten asuntolainojen lyhennyksistä. Siten mahdollisesti syntyneestä takautumisoikeudesta luopuminen ei ollut myöskään tapahtunut vastikkeetta. Toisaalta B ja C ovat kertoneet, että he olivat jo 1980-luvun alkupuolelta noudattaneet käytäntöä, ettei takautumissaatavaa synny eikä takautumisoikeutta käytetä, kun toinen maksaa velasta yli oman osuutensa, sekä katsoneet, että heidän välilleen oli syntynyt tästä hiljainen sopimus.

Katson kuten enemmistö, etteivät B ja C ole etukäteen voineet velkojia sitovasti sopia takautumisoikeudesta luopumisesta. Tästä seuraa, että sen kysymyksen suhteen, onko B:llä ollut takautumissaatavaa C:n velkaosuuden maksetuksi tulemisen johdosta, ei ole merkitystä sillä, mitä B ja C ovat välisessään suhteessa aikaisemmin mahdollisesti takautumisoikeudesta sopineet. B:n ja C:n esittämistä seikoista huolimatta B:lle on syntynyt C:n maksetuksi tullutta velkaosuutta vastaava takautumissaatava, ja C:n yli oman osuutensa aikanaan tekemiä suorituksia voidaan arvioida vain hänen mahdollisina vastasuorituksinaan tai vastasaatavinaan B:ltä.

C:n muun muassa esittämän selvityksen mukaan puolisoiden asuntolainoista oli 27.9.1988 - 15.7.1998 maksettu lyhennyksinä ja korkoina 312 098,05 markkaa. Verotusta koskevien asiakirjojen mukaan C:n tulot vuosina 1988 - 1997 ovat olleet miltei kolme kertaa suuremmat kuin B:n tulot. Katson kuitenkin, ettei asiassa esitetty selvitys ole riittävä näyttö siitä, että C olisi tehnyt sellaisia suorituksia, jotka voitaisiin katsoa vastikkeeksi takautumisoikeudesta luopumisesta tai että hänelle olisi syntynyt sellaista saatavaa, jonka hän olisi voinut käyttää kuittaukseen.

Edellä lausutun mukaan maksukyvyttömällä ja ylivelkaisella B:llä on ollut C:ltä 96 961,90 markan suuruinen saatava ja hän on luopunut siitä vastikkeettomasti. Sen johdosta vastaava varallisuusarvo on siirtynyt B:n velkojien ulottumattomiin. C:n velkaosuus on kuitenkin pakkohuutokaupan yhteydessä tullut maksetuksi velkojien toimien seurauksena ilman, että B ja C olisivat siihen osallistuneet tai vaikuttaneet. Varallisuuden jääminen vakuutusyhtiön ulottumattomiin on tapahtunut siten, että B ei ole vedonnut takautumisoikeuteensa. Huomioon ottaen puolisoiden tuloista ja lainojen maksuista esitetty selvitys sekä se puolisoiden välillä uskottavasti vallinnut käytäntö, etteivät he jääneet toisilleen velkaa yli oman osuutensa suorittamistaan maksuista, katson C:n saattaneen todennäköiseksi, ettei hän ole tiennyt eikä hänen ole pitänytkään tietää takautumissaatavaan vetoamatta jättämisen sopimattomuudesta ja merkityksestä B:n velkojille.

Näillä perusteilla päädyn siihen, että B:n takautumissaatavasta luopumiseen on tässä tapauksessa sovellettava lahjan peräytymistä koskevaa takaisinsaantilain 6 §:ää.

Tällöin C:llä on takaisinsaantilain 17 §:n 2 momentin nojalla koronmaksuvelvollisuus korkolain 4 §:n 3 momentin mukaisesti 18.1.1999 alkaen.

Katson, ettei takaisinsaantilain 22 §:n mukaisia edellytyksiä palautusvelvollisuuden sovitteluun ole sillä enemmistön lausumalla perusteella, ettei C:n tule päästä edullisempaan asemaan kuin siinä tapauksessa, että B olisi toteuttanut takautumisoikeutensa.

Näillä perusteilla päädyn siihen, ettei saatavan ulosmittaamiseen korkolain 4 §:n 3 momentin mukaisine korkoineen 18.1.1999 lukien käytettäväksi vakuutusyhtiön B:ltä olevan saatavan suorittamiseen ole estettä.

Oikeusneuvos Suhonen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Vuori.