6.6.2001

Hakemus Helsingin käräjäoikeudessa

A on 8.7.1998 vaatinut, että asianajaja X määrätään pesänjakajaksi suorittamaan ositus A:n ja B:n välillä. Osapuolet oli tuomittu avioeroon 5.7.1977. Osituksesta ei ollut päästy sopimukseen.

Vastaus

B on vastustanut pesänjakajan määräämistä, koska suullisesti sovittu ositus puolisoiden välillä oli jo toimitettu ja tullut lainvoimaiseksi. A:n passiivisuus osituksen vaatimisessa oli myös antanut hänelle aiheen ymmärtää, että omaisuus oli sovittu ositetuksi ja ettei A:lla enää ollut vaatimuksia asian suhteen. Ositusvaade oli myös kohtuuton, sillä toteutuessaan se tulisi raunioittamaan hänen taloutensa.

Käräjäoikeuden päätös 2.11.1998

Osapuolet oli tuomittu avioeroon 5.7.1977. Osituksesta ei ollut päästy sopimukseen. B ei ollut kyennyt näyttämään suullisen sopimuksen syntymistä. Hänen väitteensä suullisen ositussopimuksen syntymisestä ei riittänyt näytöksi sen olemassaolosta. A oli kiistänyt suullisen ositussopimuksen olemassaolon.

B oli vedonnut myös ajan kulumiseen ja A:n aikaisempaan passiivisuuteen sekä ositusvaateen kohtuuttomuuteen perusteena hakemuksen hylkäämiselle. Ositusvaade ei kuitenkaan vanhene. Myöskään ositusvaateen vaikutukset B:n taloudelliseen tilanteeseen eivät olleet peruste hakemuksen hylkäämiselle.

Käräjäoikeus määräsi asianajaja X:n pesänjakajaksi suorittamaan osituksen A:n ja B:n välillä.

Asian on ratkaissut notaari Helena Valkama.

Helsingin hovioikeuden tuomio 21.10.1999

B valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus, kuultuaan pääkäsittelyssä A:ta ja B:tä, lausui, että A oli esittänyt perusteeksi pesänjakajan määräämiselle sen, ettei ositusta ollut hänen ja B:n välillä koskaan toimitettu eikä hän ollut missään vaiheessa luopunut oikeudestaan vaatia ositusta. B:n vuonna 1971 kuollut äiti oli omistanut kaksi asunto-osaketta, joita B:n vuonna 1996 kuollut isä oli hallinnut kuolemaansa asti. Vasta molempien B:n vanhempien kuoltua A oli katsonut kohtuulliseksi ryhtyä toimenpiteisiin osituksen toimittamiseksi.

A ja B olivat asumuseron yhteydessä vuonna 1976 ja jo sitä ennen A:n muuttaessa vuonna 1975 pois asianosaisten yhteisestä kodista jakaneet suullisen sopimuksen perusteella kodissaan tuolloin olleen vähäisen irtaimen omaisuuden kuten vaatteet, keittiötarvikkeet ja huonekalut. Avio-oikeuden alaista muuta omaisuutta, kuten B:n osuutta hänen äitinsä jakamattomassa kuolinpesässä ei ollut saatettu osituksen kohteeksi. Hovioikeus katsoi, että ositusta ei ollut B:n ja A:n välillä toimitettu muulta kuin edellä mainitulta koti-irtaimiston osalta.

A oli pääkäsittelyssä hovioikeudessa kertonut, että hän oli ollut avioerosta lähtien tietoinen avio-oikeuden merkityksestä ja oikeudestaan vaatia osuutensa asianosaisten kaikesta yhteisestä omaisuudesta kuten esimerkiksi B:n osuudesta hänen äitinsä jakamattomaan kuolinpesään, johon oli kuulunut muun ohessa asunto-osake. Tästä huolimatta hän oli tehnyt hakemuksen pesänjakajan määräämisestä vasta yli 20 vuotta ositusperusteen syntymisestä. Hovioikeus katsoi, että A:n esittämä peruste sille, miksi hän oli vaatinut ositusta ja siinä tarkoituksessa hakenut pesänjakajan määräämistä vasta näin huomattavan pitkän ajan jälkeen, ei ollut enää hyväksyttävä. Vaikka ositusvaateen ei sinänsä voida katsoa vanhenevan, A:n oli kuitenkin mainitulla passiivisella suhtautumisellaan katsottava menettäneen oikeutensa vaatia ositusta. Sama oikeusperiaate oli hyväksytty ruotsalaisessa oikeuskäytännössä, HD 1935:205, 1937:47 ja 1993:104, joka tulkintaperusteena oli käyttökelpoinen, koska vastasyitä sen huomiotta jättämiseen tässä tapauksessa ei ollut.

Hovioikeus hylkäsi A:n hakemuksen pesänjakajan määräämiseksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Torsti Hyrkäs, Juha Paimela ja Harri Katara (eri mieltä), joka on myös esitellyt asian.

Sijaisjäsen, viskaali Katara lausui: A on esittänyt perusteeksi pesänjakajan hakemiselle sen, että ositusta ei ollut hänen ja B:n välillä koskaan tehty ja hän ei ollut missään vaiheessa luopunut oikeudestaan vaatia ositusta. B:n vuonna 1971 kuollut äiti oli omistanut kaksi asunto-osaketta, joita B:n vuonna 1996 kuollut isä oli hallinnut kuolemaansa asti. Vasta B:n molempien vanhempien kuoltua A oli katsonut kohtuulliseksi ryhtyä toimenpiteisiin osituksen toimittamiseksi.

Ositusvaade ei vanhene. Asianosaiset ovat A:n muuttaessa erilleen vuonna 1975 jakaneet keskinäisen sopimuksen perusteella yhteisen koti-irtaimiston kuten vaatteet, kalusteet ja keittiötarvikkeet, joten tältä osin ositus on asianosaisia sitovasti toimitettu. Osituksen alaisuuteen kuuluvasta omaisuudesta on kuitenkin edelleen selvittämättä ja jakamatta muun ohessa B:n osuus hänen äitinsä jakamattomaan kuolinpesään.

A:lla on jo avioerosta lähtien ollut tietoisuus avio-oikeuden merkityksestä ja hänen yli 20 vuotta kestänyt passiivisuutensa tuon oikeuden toteuttamisessa osoittaa sellaisenaan, että A olisi käyttäytymisellään hyväksynyt koko avio-oikeuden alaisen omaisuuden osituksen tapahtuneeksi jo avioeron aikoihin vuonna 1977. A on kuitenkin vedotessaan siihen, että hän oli katsonut kohtuulliseksi ryhtyä toimenpiteisiin osituksen saamiseksi vasta B:n isän kuoltua esittänyt hyväksyttävän syyn pesänjakajan hakemiselle vasta nyt. Tätä tukee myös se seikka, että asianosaiset ovat A:n muuttaessa erilleen vuonna 1975 jakaneet vain koti-irtaimistonsa, vaikka molempien tiedossa oli ollut B:n osuus hänen äitinsä jakamattomaan kuolinpesään ja siihen kuuluvaan asunto-osakkeeseen eikä mistään ole pääteltävissä, että A olisi vuonna 1975 tarkoittanut luopua huomattavasta osasta avio-oikeuttaan ottaen erityisesti huomioon, että asianosaisten yhteinen alaikäinen lapsi oli jäänyt avioerossa A:lle.

Näillä ja käräjäoikeuden muutoin lausumilla perusteilla hyväksyn käräjäoikeuden ratkaisun.

Perustelut

A ja B on tuomittu avioeroon vuonna 1977. A:n haettua vuonna 1998 vireille tulleella hakemuksella pesänjakajan määräämistä toimittamaan ositus A:n ja B:n välillä B on vastustanut hakemusta katsoen, että ositus oli jo lopullisesti toimitettu tai että A oli ainakin passiivisella käyttäytymisellään menettänyt oikeutensa vaatia ositusta.

Pääperiaatteen mukaan puolisoiden välisiä taloudellisia asioita ei avioliiton purkauduttua selvitetä ja ratkaista tuomioistuimessa, vaan osituksessa, jota toimittamaan määrätään vaadittaessa pesänjakaja. Osituksessa pesänjakajan tehtävänä on ratkaista myös aviovarallisuussuhteen purkamiseen liittyvät riitaiset kysymykset. Niitä ei pääsääntöisesti tule tutkia tuomioistuimessa pesänjakajan määräämistä haettaessa. Pääsäännöstä on aihetta poiketa vain, jos on selvää, ettei hakijalla ole enää ositusvaadetta tai että hän toimii ilmeisessä oikeuden väärinkäyttötarkoituksessa.

Esillä olevassa tapauksessa kysymykset siitä, onko osituksesta sovittu jo lopullisesti tai onko A menettänyt ositusvaateensa ajan kulumisen ja passiivisuuden perusteella, ovat riidanalaisia. Ei ole myöskään ilmennyt, että A olisi toiminut ilmeisessä oikeuden väärinkäyttötarkoituksessa. Mainitut kysymykset ositusvaateen menettämisestä osituksen lopullisen toimittamisen tai passiivisuuden perusteella kuuluvat sen vuoksi määrättävän pesänjakajan ratkaistavaksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Riitta Suhonen, Mikko Tulokas, Kati Hidén ja Kari Kitunen. Esittelijä Timo Heikkinen.