15.5.2000

Kanne Lohjan käräjäoikeudessa

A, joka oli toiminut vuodesta 1979 Karprint B Ky:n palveluksessa aluksi yleiskonttoristina ja vuodesta 1982 kommandiittiyhtiön kirjapainon tuotantosihteerinä, vaati kanteellaan yhtiön ja sen vastuunalaisen yhtiömiehen B:n velvoittamista yhteisvastuullisesti suorittamaan hänelle korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä työsopimuslain 47 f §:n nojalla 12 kuukauden palkkaa vastaavat 114 612 markkaa viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta 2.1.1997 lukien. Sen varalta, että irtisanomisen katsottaisiin tapahtuneen riittämättömillä taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä, A vaati toissijaisesti, että kommandiittiyhtiö ja B velvoitetaan työsopimuslain 51 §:n nojalla suorittamaan hänelle vahingonkorvausta ajalta 22.8.1996 - 15.10.1997 aiheutuneesta ansionmenetyksestä 68 624,71 markkaa viivästyskorkoineen 2.1.1997 lukien. Mikäli katsottaisiin, että kommandiittiyhtiöllä oli ollut taloudellisista ja tuotannollisista syistä johtuva peruste irtisanoa A, A on kolmassijaisesti vaatinut kommandiittiyhtiöltä ja B:ltä yhteisvastuullisesti vahingonkorvaukseksi takaisinottovelvollisuuden rikkomisesta ajalta 2.9.1996 - 15.10.1997 aiheutuneesta ansionmenetyksestä 61 418,81 markkaa viivästyskorkoineen 2.1.1997 lukien.

Vastaus

Kommandiittiyhtiö ja B kiistivät kanteen ja vaativat sen hylkäämistä.

Käräjäoikeuden tuomio 3.11.1997

Käräjäoikeus totesi, että asianosaiset olivat olleet yksimielisiä siitä, että A:n tärkeimmät tehtävät tuotantosihteerinä olivat olleet kirjapainon laskutus, painotöiden jälkilaskenta eli painotöiden todellisten kustannusten selvittäminen, ostolaskujen tarkastus ja niitä koskeneet reklamaatiot, työmääräimet eli tilattujen painotöiden yksilöinti, kirjapainon johtoryhmän sihteerinä toimiminen, erilaisten raporttien teko ja puhtaaksikirjoitustyö sekä työpaikkahakemusten vastaanotto puhelimitse ja kirjallisesti sekä haastatteluissa mukanaolo.

Kommandiittiyhtiön tulos oli ollut neljänä peräkkäisenä vuotena eli vuosina 1993- 1996 tappiollinen. Kommandiittiyhtiön kirjapainon toimintaedellytyksissä oli tapahtunut muutos huonompaan suuntaan seurauksin, että kirjapainon laskutuksen määrä niin kutsuttujen ulkopuolisten töiden osalta oli helmikuusta 1996 helmikuuhun 1997 alentunut yli miljoonalla markalla. Tässä tilanteessa yrityksen johdon velvollisuuksiin oli kuulunut - yrityksen toiminnan jatkamisen varmistamiseksi - ryhtyä toimenpiteisiin toimintaedellytysten parantamiseksi. Näihin toimenpiteisiin kuului yleisesti ja työsopimuslain 37 a §:n 1 momentin mukaisesti työvoimakustannusten vähentäminen työtehtävien uudelleenjärjestelyillä ja niistä johtuvilla työntekijöiden irtisanomisilla.

A ei ollut vastoin kommandiittiyhtiön ja B:n kiistämistä näyttänyt, että A:n 22.2.1996 tapahtunutta irtisanomista olisi edeltänyt tai sitä olisi seurannut uusien työntekijöiden ottaminen kirjapainoon samankaltaisiin tehtäviin. Sen sijaan kommandiittiyhtiö ja B olivat näyttäneet, että A:n työtehtävät oli järjestetty uudelleen ja jaettu muille työntekijöille käräjäoikeuden perusteluissa mainituin tavoin.

Koska yksinomaan A:n irtisanomisella saavutettu kustannussäästö oli ollut noin 180 000 markkaa vuodessa, sitä ei voitu pitää työsopimuslain 37 a §:n 2 momentin 4 kohdassa tarkoitettuna vähäisenä säästönä siitäkään huolimatta, että A:lla ei ollut ollut työntekovelvollisuutta irtisanomisaikana.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että kommandiittiyhtiö ja B olivat voineet kannetta vastaan pätevästi vedota työsopimuslain 37 a §:n 1 momentin säännökseen.

Siltä osin kuin A oli väittänyt irtisanomisen tosiasiassa tapahtuneen henkilökohtaisten syiden perusteella ja kommandiittiyhtiön laiminlyöneen takaisinottovelvollisuutensa, käräjäoikeus totesi, että B oli tosin 16.1.1996 laatinut kanteessa kerrotun irtisanomisilmoituksen ja antanut sen A:n allekirjoitettavaksi, mutta tämä B:n menettely ei yksin osoittanut, että A:n irtisanominen olisi tapahtunut epäasiallisella tavalla ja tosiasiallisesti muilla kuin edellä tarkoitetuilla työsopimuslain 37 a §:n 1 momentissa säädetyillä perusteilla. Kommandiittiyhtiö oli välittömästi sen jälkeen kun A:n irtisanomisaika oli 21.8.1996 päättynyt, tarjonnut hänelle työtä. A ei ollut näyttänyt, että kommandiittiyhtiö olisi peruuttanut tarjoustaan. A ei ollut todistelutarkoituksessa kuulusteltaessa antanut yksiselitteistä vastausta siihen kysymykseen, oliko hän ollut valmis ottamaan tarjotun työn vastaan 8 500 markan kuukausipalkalla. Sen sijaan todistajan kertomuksesta voitiin päätellä, että A oli 2. ja 3.9.1996 puhelimitse ilmoittanut kieltäytyvänsä ottamasta vastaan hänelle tarjottua työtä. Se seikka, että B oli selostetulla tavalla tarjonnut A:lle työtä, osoitti, että A:n irtisanominen ei ollut tapahtunut vastoin työsopimuslain 37 §:n säännöstä ja että kommandiittiyhtiö ei ollut myöskään rikkonut sille työsopimuslain 42 a §:n nojalla kuulunutta takaisinottovelvollisuutta.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut laamanni Kuhlefelt.

Helsingin hovioikeuden tuomio 10.9.1998

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus lausui, että A oli myöntänyt kommandiittiyhtiön taloudellisen tilanteen olleen niin huonon, että sillä oli ollut oikeus vähentää työntekijämääräänsä. Hän oli kuitenkin riitauttanut irtisanomisen työsopimuslain 37 a §:n 1 momentin ja 2 momentin 1 kohdan perusteella.

A ei ollut yksityiskohtaisesti vastoin kommandiittiyhtiön ja B:n kiistämistä osoittanut, kenen työtehtäviin hänet olisi ammattitaitoonsa ja kykyynsä nähden voitu kohtuudella sijoittaa uudelleen tai kouluttaa uusiin tehtäviin. Todistajan lausunnon mukaan A:n keltaisella tussikynällä kommandiittiyhtiön laatimasta uusien työntekijöiden luettelosta merkitsemiä henkilöitä ei ollut yhtä lukuun ottamatta palkattu samanlaisiin tehtäviin. Edellä sanotuilla ja käräjäoikeuden tuomiossa lausutuilla perusteilla oli näyttämättä jäänyt, että A:lla olisi tältä osin oikeus saada vaatimaansa korvausta kommandiittiyhtiöltä ja B:ltä.

A oli vaatinut vahingonkorvausta myös työsopimuslain 42 a §:ään perustuvan irtisanotun työntekijän takaisinottovelvoitteen laiminlyönnin perusteella. Kommandiittiyhtiö ja B olivat osoittaneet, ettei kommandiittiyhtiön palvelukseen yhdeksän kuukauden kuluessa A:n irtisanomisajan päättymisestä ollut otettu uusia työntekijöitä samoihin tai samanlaisiin tehtäviin kuin mitä oli ollut A:lla. Todistajan kertomuksen perusteella voitiin katsoa selvitetyksi, että A oli jopa kieltäytynyt hänelle syyskuun alussa 1996 tarjotusta työstä. Siihen nähden hän ei ollut oikeutettu saamaan vahingonkorvausta myöskään tällä perusteella.

Näillä perusteilla hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Järvelä, Juusela ja Karttunen. Esittelijä Thea Lång.

Perustelut

A on työskennellyt kommandiittiyhtiön palveluksessa 10.9.1979 lukien toimien aluksi yleiskonttoristina sekä 2.5.1982 lukien kirjapainon tuotantosihteerinä. Vastuunalainen yhtiömies B on 16.1.1996 esittänyt A:n allekirjoitettavaksi työsopimuksen irtisanomisilmoituksen, jonka mukaan A olisi jatkuvien erimielisyyksien vuoksi irtisanonut työsopimuksensa päättymään kahden kuukauden kuluttua irtisanomispäivästä lukien. A ei ole suostunut allekirjoittamaan irtisanomisilmoitusta. Hän on tämän jälkeen ollut sairauslomalla 4.2.1996 saakka sekä välittömästi sen jälkeen B:n kehotuksesta vuosilomalla 22.2.1996 saakka.

A:n sairaus- ja vuosiloman aikana kommandiittiyhtiö on ilmoittanut A:lle kirjeitse, että se joutui taloudellisista ja tuotannollisista syistä vähentämään henkilöstöä. Tässä yhteydessä tuotantosihteerin työtehtävät oli tarkoitus pikaisesti järjestää uudelleen jakamalla ne muiden työntekijöiden tehtäväksi. A tultaisiin lomauttamaan tai irtisanomaan. A:n palattua 22.2.1996 työpaikalle B on ilmoittanut, ettei hänelle ollut töitä tarjolla, ja kehottanut A:ta välittömästi poistumaan yhtiön toimitiloista.

Asianosaiset ovat yksimielisiä siitä, että A:n työsopimus on 22.2.1996 irtisanottu niin, että työsuhde on päättynyt irtisanomisajan jälkeen 21.8.1996, mihin saakka yhtiö on maksanut A:lle palkan. A:lla ei ole irtisanomisaikana ollut työntekovelvollisuutta. Kommandiittiyhtiö on ilmoittanut irtisanomisen perusteeksi taloudelliset ja tuotannolliset syyt.

Työsopimuslain 37 a §:n 1 momentin mukaan työnantajalla on oikeus irtisanoa toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, jos työ on vähentynyt taloudellisista, tuotannollisista tai muista niihin verrattavista syistä vähäistä suuremmassa määrin ja muutoin kuin tilapäisesti eikä työntekijää voida ammattitaitoonsa ja kykyynsä nähden kohtuudella sijoittaa uudelleen tai kouluttaa uusiin tehtäviin. Sanotun pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan perustetta irtisanomiseen ei katsota olevan ainakaan silloin, kun irtisanomista on edeltänyt tai seurannut uuden työntekijän ottaminen samankaltaisiin työtehtäviin eikä työnantajan toimintaedellytyksissä ole vastaavana aikana tapahtunut muutoksia.

Työnantajan velvollisuus sijoittaa työntekijä uudelleen ulottuu periaatteessa mihin työhön tahansa, jota työntekijä koulutuksensa, ammattitaitonsa ja kokemuksensa perusteella pystyy tekemään. Työnantajan osastorajat eivät vaikuta tähän velvollisuuteen, vaan uudelleensijoittamisvelvollisuus ulottuu tarjolla olevaan työhön siitä riippumatta, missä kyseistä työtä on. Työnantaja on velvollinen näyttämään, että työntekijää ei voida ammattitaitoonsa ja kykyynsä nähden kohtuudella sijoittaa uusiin tehtäviin.

A on myöntänyt, että kommandiittiyhtiön toiminta oli ollut tappiollista vuosina 1993- 1996, mutta katsonut, ettei yhtiöllä kuitenkaan ollut ollut oikeutta irtisanoa häntä, koska se oli työsopimuslain 37 a §:n 2 momentin 1 kohdan vastaisesti ennen hänen irtisanomistaan ja irtisanomisaikana palkannut vähintään 17 uutta työntekijää samankaltaisiin tehtäviin. Lisäksi yhtiö oli A:n työsuhteen päätyttyä palkannut ainakin kahdeksan uutta työntekijää sellaisiin tehtäviin, joita hän olisi kyennyt tekemään. A:n mukaan uusien työntekijöiden palkkaaminen osoitti, että hänet olisi voitu sijoittaa uudelleen.

Korkein oikeus katsoo, että A on riittävällä tavalla yksilöinyt sen, kenen työtehtäviin hänet olisi voitu sijoittaa uudelleen, yliviivaamalla keltaisella tussikynällä yhtiön laatimasta uusien työntekijöiden luettelosta niiden työntekijöiden nimet, joiden töitä A olisi omasta mielestään kyennyt hoitamaan. Yhtiöllä ja B:llä on tämän jälkeen ollut velvollisuus näyttää, ettei A:ta olisi voitu sijoittaa tai kouluttaa näihin tehtäviin.

Kommandiittiyhtiön on selvitetty palkanneen uuden työntekijän kassanhoitajaksi 29.12.1995 lukien, keskuksenhoitajaksi 2.1.1996 lukien ja lehtitilaustenhoitajaksi 29.1.1996 lukien. Viimeksi mainitun työsuhde on päättynyt 6.9.1996, mutta hänen tilalleen on 21.8.1996 lukien palkattu toinen henkilö. Yhtiö on edelleen palkannut uuden työntekijän ilmoitusten myyjäksi 1.2.1996 lukien, tilapäisiin laskutus- ynnä muihin tehtäviin ajaksi 5.3.- 30.8.1996, sihteeriksi 14.3.1996 lukien työsuhteen päättyessä 14.5.1996, ilmoitusten laskuttajaksi 19.8.1996 lukien, määräaikaiseksi ilmoitusten myyjäksi 2.9.1996 lukien, sihteeriksi 1.10.1996 lukien työsuhteen päättyessä 31.12.1996 ja ilmoitusten myyjäksi 1.11.1996 lukien.

Kommandiittiyhtiö ja B eivät ole näyttäneet, että A ei koulutuksensa, ammattitaitonsa ja yleiskonttoristin ja tuotantosihteerin työkokemuksensa perusteella olisi kyennyt tekemään edellä mainittuja töitä. A:n irtisanomista on siten työsopimuslain 37 a §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla edeltänyt ja seurannut useiden uusien työntekijöiden palkkaaminen samankaltaisiin tehtäviin. Kommandiittiyhtiön toimintaedellytyksissä ei ole vastaavana aikana selvitetty tapahtuneen sellaisia muutoksia kuin mainitussa lainkohdassa tarkoitetaan. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kommandiittiyhtiöllä ei ole ollut taloudellisia ja tuotannollisia perusteita irtisanoa A:n työsopimusta.

Uuden työntekijän palkkaaminen työsopimuslain 37 a §:n 2 momentin 1 kohdan edellytysten vastaisesti on usein viite siitä, että työsopimuksen irtisanominen on tosiasiassa tapahtunut henkilökohtaisilla perusteilla. Tässä tapauksessa kommandiittiyhtiö on toistuvasti palkannut uusia työntekijöitä esittämättä perusteltua syytä siihen, miksi tarjolla olleita töitä ei ollut tarjottu A:lle. Tähän nähden ja huomioon ottaen B:n menettely 16.1.1996 hänen vaatiessaan A:ta irtisanoutumaan työstään jatkuvien erimielisyyksien perusteella sekä se, että A:lla ei ole irtisanomisaikanaan ollut työntekovelvollisuutta, vaikka kommandiittiyhtiö on samanaikaisesti joutunut palkkaamaan uusia työntekijöitä muun muassa laskutustehtäviin, irtisanomisen on katsottava johtuneen tosiasiassa sellaisesta työntekijästä johtuvasta syystä, jota ei voida pitää erityisen painavana. Se, että kommandiittiyhtiö on muutamaa kuukautta ennen tämän kanteen vireilletuloa tarjonnut Alle työtä kolmen kuukauden määräajaksi ei edellä mainitut muut seikat huomioon ottaen anna aihetta johtopäätöksen muuttamiseen.

Kun A:n työsopimuksen irtisanominen on tapahtunut työsopimuslain 37 §:ssä säädettyjen perusteiden vastaisesti, kommandiittiyhtiö ja B ovat velvollisia suorittamaan A:lle korvausta työsopimuslain 47 f §:n nojalla. Korvauksen suuruutta määrättäessä otetaan korottavana tekijänä huomioon, että A:n työsuhde on kestänyt lähes seitsemäntoista vuotta ja että hänen on selvitetty hoitaneen työnsä moitteettomasti. Korvausta lisäävänä seikkana otetaan lisäksi huomioon kommandiittiyhtiön moitittava menettely A:n työsuhdetta päätettäessä. A on ollut työsuhteen päättymisen jälkeen työttömänä ainakin 15.10.1997 saakka. Irtisanomishetkellä 38-vuotiaan A:n mahdollisuudet saada aikaisempaa vastaavaa työtä ovat kuitenkin melko hyvät. A:n ansionmenetystä vähentävänä tekijänä otetaan lisäksi huomioon työttömyyskassan maksamat päivärahat. Asian arvosteluun vaikuttaa myös se, että yhtiö on tarjonnut A:lle työtä kolmen kuukauden määräajaksi 8 500 markan kuukausipalkalla, mitä tarjousta A ei ole hyväksynyt, sekä vielä se, että A:lla ei ole ollut työntekovelvollisuutta irtisanomisaikana. Edellä olevan perusteella Korkein oikeus katsoo, että A:lla on oikeus saada korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 10 kuukauden palkka, määrältään 95 510 markkaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio ja käräjäoikeuden tuomio kumotaan.

Kommandiittiyhtiö ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan Alle korvaukseksi työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 95 510 markkaa, mille määrälle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 3 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan 2.1.1997 lukien.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Heinonen, oikeusneuvokset Wirilander, Tulokas (eri mieltä) ja Mansikkamäki sekä ylimääräinen oikeusneuvos Välimäki (eri mieltä). Esittelijä Marja Räbinä.