1.3.2000

Käsittely Espoon käräjäoikeudessa

B nosti isyyden vahvistamista koskevan kanteen toimittamalla käräjäoikeuteen haastehakemuksen, johon oli asian yksilöintitietoina merkitty muun ohessa lapsen nimi ja vastaajaksi/kuultavaksi lapsen äiti A. Käräjäoikeus kutsui haasteella A:n vastaajaksi asiassa. Asiaa käsiteltäessä käräjäoikeus velvoitti A:n erikseen omalta osaltaan ja erikseen lapsen osalta asetettujen sakkojen uhalla määräpäivään mennessä todistuksella näyttämään, että veritutkimuksen tekemistä varten tarpeelliset verinäytteet oli hänestä ja lapsesta otettu.

A vaati, että kanne jätetään vastaajaksi haastetun A:n puhevallan puuttumisen vuoksi tutkimatta. Isyyslain mukaan oikea vastaaja asiassa oli lapsi.

Käräjäoikeuden väitepäätös 15.4.1998 ja päätös 19.8.1998

Väitepäätöksessään käräjäoikeus lausui, että haasteen kanssa tiedoksiannetussa haastehakemuksessa ilmeni lapsen nimi. Siten haastehakemuksen asianosaistiedoista ilmeni riittävästi isyyden vahvistamiskanteen asianosaiset. Se muodollinen puute, että haasteessa vastaajan kohdalle ei ollut merkitty lasta, vaan hänen laillinen edustajansa A, ei muuttanut sitä tosiasiaa, että lapsi oli asiassa vastaaja. Käräjäoikeus hylkäsi väitteen.

Koska A ei ollut määräaikaan mennessä esittänyt veritutkimuksia koskevaa todistusta, käräjäoikeus päätöksessään tuomitsi hänet asetettuihin uhkasakkoihin.

Helsingin hovioikeuden päätös 18.2.1999

A vaati valituksessaan uhkasakkojen poistamista. A lausui, että hänen lastaan ei ollut isyyslaissa edellytetyllä tavalla haastettu asiassa vastaajaksi. A:lta oli puuttunut asiavaltuus ja hän oli toiminut asiassa ainoastaan omasta eikä lapsensa puolesta. A:n vastustettua isyyden selvittämistä asiassa oli eturistiriitatilanne, jolloin lapselle olisi määrättävä uskottu mies. Koska kanne tuli siten jättää asiavaltuuden vuoksi tutkimatta, maksettavaksi tuomituilla uhkasakoilla ei ollut laillista perustetta.

Hovioikeus lausui, että A oli ollut sen mainitseman isyyslain säännösten nojalla velvollinen itse menemään ja viemään lapsensa veritutkimuksiin sekä esittämään todistuksen tarpeellisten verinäytteiden ottamisesta siitä riippumatta, oliko lapsi haastettu isyyslain 26 §:n 2 momentin mukaisesti vastaajaksi isyyden vahvistamista koskevaan oikeudenkäyntiin. Siten sillä seikalla, oliko A:lla asiavaltuus isyyden vahvistamista koskevassa asiassa, ei ollut merkitystä uhkasakon tuomitsemista koskevassa asiassa. Muiltakaan osin A ei ollut esittänyt sellaisia perusteita, jotka antaisivat aihetta käräjäoikeuden päätöksen muuttamiseen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Perustelut

Velvoite verinäytteen antamiseen ja sakon uhka sen täyttämiseksi voidaan isyyslain ja eräistä veri- ja muita periytyviä ominaisuuksia koskevista tutkimuksista annetun lain nojalla määrätä vain isyyden vahvistamista koskevan asian ollessa tuomioistuimessa vireillä. Asian laillinen vireilläolo edellyttää, että oikeudenkäyntiin on haastettu oikea henkilö vastaajaksi. Kysymys on sellaisesta oikeudenkäynnin edellytyksestä, joka tuomioistuimen oikeudenkäynnin kaikissa vaiheissa on jo viran puolesta otettava huomioon. Jos asianosainen esittää väitteen tämän edellytyksen puuttumisesta, tuomioistuimen on myös lausuttava siitä riippumatta siitä, missä oikeudenkäynnin vaiheessa väite esitetään. Ratkaistessaan valituksen uhkasakkoon tuomitsemisesta hovioikeuden olisi siten tullut lausua siitä, oliko haastaminen asiassa tapahtunut siten, että asia oli tullut laillisesti vireille.

Se miten haastaminen asiassa on tapahtunut on riidatonta. Tämän vuoksi ja viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus on ottanut kysymyksen haastamisen ja asian vireilläolon laillisuudesta välittömästi ratkaistavakseen. Isyyslain 26 §:n 2 momentin mukaan miehen on nostettava isyyden vahvistamista tarkoittava kanne lasta vastaan. Vaikka tässä tapauksessa tiedoksiannettuun haasteeseen onkin merkitty vastaajaksi lapsen äiti A, on haasteeseen liitetystä haastehakemuksesta käynyt ilmi myös lapsen nimi ja se, että asia koski isyyden vahvistamista. Tämän vuoksi ei ole epäilystä siitä, etteikö A haastettaessa ole tiennyt, mitä asiaa haastaminen on koskenut.

Isyyslain 24 §:n nojalla isyyden vahvistamista koskevassa oikeudenkäynnissä käyttää lapsen puhevaltaa lastenvalvoja, äiti taikka lapselle määrätty holhooja tai uskottu mies. Lapsen äiti ei siten itse ole tällaisessa asiassa asianosainen, vaan hän osallistuu oikeudenkäyntiin ensisijaisesti lapsensa edustajana. A on käräjäoikeudessa käyttänyt C:n puhevaltaa. Tämän vuoksi ja ottaen myös huomioon tuomioistuimelle isyyden vahvistamista koskevassa asiassa kuuluvan selvittämisvelvollisuuden haasteessa olevaa virhettä voidaan pitää niin merkityksettömänä, että käräjäoikeus on voinut katsoa C:n tulleen laillisesti haastetuksi.

A on käyttänyt oikeudenkäynnissä C:n puhevaltaa lain nojalla. Näin ollen ei pelkästään se seikka, että A on vastustanut isyyden vahvistamista, ole aikaansaanut hänen ja C:n välillä sellaista eturistiriitaa, jonka vuoksi C:lle olisi tullut määrätä uskottu mies edustajaksi.

Eräistä veri- ja muita periytyviä ominaisuuksia koskevista tutkimuksista annetun lain 1 ja 2 §:n nojalla tuomioistuin voi omasta aloitteestaan määrätä tehtäväksi tutkimuksen muun muassa lapsesta ja äidistä. Kun määräys koskee lasta, joka ei ole täyttänyt 15 vuotta, velvoitus on lain 3 §:n mukaan annettava sille, jonka huollettavana lapsi on. A on ollut alle 15-vuotiaan C:n huoltaja ja häntä on kuultu asiassa. Tutkimusvelvoitteen määrääminen ja uhkasakon tuomitseminen ovat tapahtuneet lain säännösten mukaisesti. Sillä seikalla, että C:lle on sittemmin A:n kieltäydyttyä myötävaikuttamasta oikeudenkäyntiin määrätty uskottu mies, ei ole uhkasakon tuomitsemisen kannalta merkitystä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.