8.2.2000

Vaatimukset Turun hovioikeudessa

A, B ja C ovat hovioikeudessa kertoneet, että he olivat Tampereen raastuvanoikeudessa vaatineet asianajaja X:lle rangaistusta erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tehdystä petoksesta, koska X oli testamentin toimeenpanijana erehdyttänyt A:n, B:n ja C:n sopimaan testamentin täytäntöönpanosta tavalla, joka oli merkinnyt heille huomattavaa taloudellista tappiota. Oikeudenkäynnin alussa X puolestaan oli vaatinut A:lle, B:lle ja C:lle rangaistusta perättömästä ilmiannosta, koska nämä olivat tienneet muun muassa, että Suomen Asianajajaliiton hallituksen kurinpitojaosto ei ollut havainnut X:n menetelleen asiassa velvollisuuksiensa vastaisesti ja että virallinen syyttäjä oli A:n X:ää vastaan tekemän rikosilmoituksen johdosta tehnyt päätöksen syyttämättä jättämisestä, koska syyttäjän mukaan asiassa ei ollut tapahtunut rikosoikeudellisesti arvosteltavaa vääryyttä. Tampereen raastuvanoikeus, jäseninään käräjätuomarit L ja M sekä varatuomari S, hylkäsi 19.12.1990 A:n ja hänen myötäpuoltensa X:ää vastaan ajaman syytteen ja tuomitsi A:n, B:n ja C:n perättömästä ilmiannosta kunkin neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Turun hovioikeus, jossa A, B ja C hakivat muutosta katsoen, että A:lla ja hänen myötäpuolillaan oli ollut objektiivisesti arvioiden aihetta kanteensa nostamiseen, hylkäsi 8.2.1993 heitä vastaan ajetut syytteet ja pysytti raastuvanoikeuden päätöksen, jolla X:ää vastaan ajettu syyte oli hylätty.

Näihin tapahtumiin viitaten A ja hänen myötäpuolensa ovat katsoneet, että Tampereen raastuvanoikeuden edellä tarkoitetut jäsenet olivat 19.12.1990 tuomitessaan A:n ja hänen myötäpuolensa rikoslain 26 luvun 1 §:n nojalla rangaistukseen perättömästä ilmiannosta, vaikka syytteet olisi pitänyt hylätä, virkaansa toimittaessaan rikkoneet virkavelvollisuutensa tavalla, joka kokonaisuutena arvostellen ei ollut vähäistä. Tämän vuoksi A, B ja C ovat rikoslain 40 luvun 11 §:n nojalla vaatineet vastaajien tuomitsemista rangaistukseen tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. Lisäksi he ovat vaatineet valtiolta korvausta kuluista ja henkisestä kärsimyksestä.

L, M ja S ovat kiistäneet syytteen ja korvausvaatimukset. Oikeusministeriö valtion edustajana on kiistänyt korvausvaatimukset.

Hovioikeuden tuomio 1.12.1998

Hovioikeus totesi pääasian osalta muun muassa, että ilmianto tapahtuu vastoin parempaa tietoa silloin, kun ilmiantaja tietää, että hänen ilmiantonsa on perätön. Se seikka, että ilmiannon perusteella syytetty vapautetaan syytteestä, ei riitä osoittamaan, että ilmianto on tehty vastoin parempaa tietoa. A:n, B:n ja C:n tahallisuuden asteen harkintaan oli olennaisesti liittynyt kysymys siitä, mikä oli ollut heidän henkilökohtainen arvionsa petossyytteen perusteltavuudesta, kun heillä oli ollut lainoppinut avustaja. Raastuvanoikeus ei ollut kiinnittänyt huomiota siihen, että A, B ja C olivat oikeudellista asiantuntemusta vailla olevia maallikoita, mikä olisi tullut heihin kohdistetun syytteen laadun vuoksi viran puolesta ottaa huomioon tahallisuusasteen harkinnassa. Raastuvanoikeudessa ei myöskään ollut ilmennyt seikkaa, jonka perusteella he olisivat rikoslain 26 luvun 1 §:ssä määrätyllä varmuudella voineet tietää, että heidän avustajansa arvio petossyytteen perusteltavuudesta tulisi osoittautumaan erheelliseksi. Hovioikeus katsoi, ettei raastuvanoikeus olisi saanut päätyä tuomitsemaan A:ta, B:tä ja C:tä vastoin parempaa tietoa tehdystä väärästä ilmiannosta.

Raastuvanoikeuden ratkaisusta puuttui A:n ja hänen myötäpuoltensa oikeusturvan kannalta olennaisia perusteluja, jotka olisivat johtaneet syytteen hylkäämiseen. L, M ja S olivat näin ollen päätösharkinnassaan jättäneet huolimattomuudesta täyttämättä virkatoiminnassaan noudatettavaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 momenttiin perustuvan velvollisuutensa harkita huolellisesti kaikkia esiintulleita seikkoja päättäessään, mitä asiassa oli pidettävä totena.

L:n, M:n ja S:n ei ollut näytetty muutoin menetelleen virkavelvollisuuksiensa vastaisesti. Heidän tekoaan oli sen ilmeisestä vahingollisuudesta huolimatta pidettävä kokonaisuutena arvioiden vähäisenä. Syytteet tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta oli sen vuoksi hylättävä.

Vahingonkorvausten osalta hovioikeus totesi, että A, B ja C olivat tulleet tuomituiksi tuomitsemistoiminnassa tapahtuneiden laiminlyöntien johdosta. Vaikka laiminlyönnit eivät olleet laadultaan rangaistavia, ei tuomitsemistoiminta ollut täyttänyt sille kohtuudella asetettavia vaatimuksia. Vahingonkorvauksen tuomitsemiselle oli siten vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetut edellytykset. Se rikos, josta A, B ja C oli perusteettomasti tuomittu vankeusrangaistukseen, oli puolestaan laadultaan sellainen, että se aiheutti sellaista kärsimystä, joka oli vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n mukaan korvattavaa vahinkoa.

Näillä perusteilla hovioikeus hylkäsi L:ää, M:ää ja S:ää vastaan tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta ajetut syytteet sekä velvoitti valtion suorittamaan A:lle, B:lle ja C:lle korvauksena henkisestä kärsimyksestä kullekin 30 000 markkaa ja korvausta oikeudenkäyntikuluista.

Perustelut

Raastuvanoikeus on 19.12.1990 julistamassaan päätöksessä lukenut A:n, B:n ja C:n syyksi sen, että he olivat vastoin parempaa tietoaan tuomioistuimen edessä syyttäneet X:ää rikoksesta, jota tämä ei ollut tehnyt. Harkitessaan ratkaisua raastuvanoikeudella on ollut käytössään laaja aineisto, johon on kuulunut toisaalta raastuvanoikeuden viittaamat Suomen Asianajajaliiton hallituksen kurinpitojaoston 18.5.1984 ja virallisen syyttäjän 19.7.1989 tekemät päätökset, toisaalta oikeustieteellisiä lausuntoja X:n pesänjakajana toimittamasta sovintojaosta, sisällöltään erilaisia todistajankertomuksia ja A:n, B:n ja C:n avustajan yksityiskohtaiset, asiakirjoin ja laskelmin tuetut perustelut A:n, B:n ja C:n X:ää vastaan nostaman petossyytteen tueksi. Koska syyllistyminen rikoslain 26 luvun 1 §:n 1 momentissa (613/1974) tarkoitettuun rikokseen edellyttää, että tekijä syytettä ajaessaan tietää, ettei syytetty ole tehnyt hänen tekemäkseen väitettyä rikosta, Korkein oikeus katsoo edellä viitattu aineisto huomioon ottaen hovioikeuden tavoin, ettei raastuvanoikeudella ole ollut riittäviä perusteita päätyä tuomitsemaan A:ta, B:tä ja C:tä perättömästä ilmiannosta.

Raastuvanoikeus oli perustellut A:n, B:n ja C:n tietoisuuden ilmiannon perättömyydestä sillä, että A, B ja C olivat syytettä ajaessaan olleet tietoisia edellä mainittujen Suomen Asianajajaliiton hallituksen kurinpitojaoston ja virallisen syyttäjän päätösten tosiseikoista ja perusteluista eivätkä olleet kyenneet esittämään rikosoikeudellisesti arvioiden uutta selvitystä. Korkein oikeus toteaa, että raastuvanoikeuden tehdessä ratkaisunsa kysymys on ollut siitä, mihin johtopäätökseen raastuvanoikeus oli asiassa päätynyt arvioidessaan esitetyn näytön todistusarvoa ja minkälaisen oikeudellisen arvion raastuvanoikeus oli tämän perusteella tehnyt. Se että alioikeuden johtopäätös voidaan kyseenalaistaa, niinkuin tässäkin tapauksessa jopa niin että ylempi oikeus on päätynyt toiseen lopputulokseen kuin alioikeus, ei oikeuta päättelemään, että alioikeuden jäsenet olisivat syyllistyneet huolimattomuuteen tai varomattomuuteen tuomitsemistoiminnassa. Näytön arvioinnin samoin kuin sen perusteella tehtävän oikeudellisen arvioinnin tulee olla ilmeisen virheellistä, jotta voitaisiin katsoa menettelyn olevan rikoslain 40 luvun 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla huolimatonta tai varomatonta taikka perustavan valtiolle vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetun korvausvastuun. Tässä tapauksessa ei ole ilmennyt aihetta katsoa, että raastuvanoikeuden jäsenet olisivat asiassa A:ta, B:tä ja C:tä vastaan ajettua kannetta käsitellessään ja ratkaisun tehdessään menetelleet mainitulla tavalla huolimattomasti tai varomattomasti. A:n kuolinpesällä sekä B:llä ja C:llä ei siten ole oikeutta saada valtiolta vahingonkorvausta eikä korvausta oikeudenkäyntikuluista.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Vahingonkorvausvaatimus valtiota vastaan hylätään ja valtio vapautetaan kaikesta hovioikeuden tuomitsemasta korvausvelvollisuudesta.