16.6.1998

Velkajärjestelyhakemus Helsingin käräjäoikeudessa

A, joka oli harjoittanut elinkeinotoimintaa kommandiittiyhtiön muodossa toimien sen vastuunalaisena yhtiömiehenä, pyysi 9.8.1996 vireille tulleessa hakemuksessaan velkajärjestelyn aloittamista. Velkojista Merita Pankki Oy ja Merita Rahoitus Oy vastustivat velkajärjestelyn myöntämistä katsoen A:n ryhtyneen harjoittamaan liiketoimintaa kokonaan velkarahoituksella ja ilmeisen epärealistisin tulo-odotuksin. Velkaa oli otettu lisää siinäkin vaiheessa, kun jo oli varmuudella tiedetty, ettei entisistäkään veloista pystytä suoriutumaan. Yhtiöt katsoivat A:n velkaantuneen ilmeisen kevytmielisesti.

Käräjäoikeuden päätös 22.4.1997

Edellytykset

A oli syntynyt vuonna 1950. Hän oli avioliitossa ja hänellä oli vuosina 1983 ja 1985 syntyneet lapset. A oli toiminut noin 25 vuotta vaatekaupan alalla. Hän oli ollut ensin myyjänä 16 - 17 vuotta, minkä jälkeen hän oli perustanut oman kommandiittiyhtiömuotoisen vaatemyymälän. Se oli toiminut runsaat kolme vuotta. Sen jälkeen hän oli ollut myyjänä eräässä toisessa yhtiössä.

A:n kuukausipalkka oli noin 7 600 markkaa bruttona ja noin 5 100 markkaa nettona. Hänen bruttotulonsa olivat olleet 92 000 markkaa vuonna 1992, 86 400 markkaa vuonna 1993 ja 88 600 markkaa vuonna 1994.

A:n puoliso oli yksityisyrittäjä, joka harjoitti vaatemyyntiä. Hänen tulonsa olivat noin 4 000 markkaa kuukaudessa bruttona ja noin 3 200 markkaa nettona. Puolison bruttotulot olivat olleet 65 100 markkaa vuonna 1992, 50 000 markkaa vuonna 1993 ja 50 000 markkaa vuonna 1994.

A:n välttämättömät menot olivat 5 600 markkaa kuukaudessa ja puolison menot 3 500 markkaa kuukaudessa.

A:n hakemuksessaan ilmoittamat velat olivat noin 800 000 markkaa. Velkojat olivat ilmoittaneet kolme velkaa, joiden yhteismäärä oli 54 000 markkaa, ja kolme takausvelkaa, joiden yhteismäärä oli noin 29 000 markkaa, joten velat kaikkiaan olivat noin 880 000 markkaa. Noin 80 000 markan velat olivat yhteisiä puolison kanssa. Velat olivat pääasiassa peräisin tappioon päättyneestä liiketoiminnasta. Veloista noin 100 000 markkaa oli verovelkaa.

A oli maksukyvytön. Maksukyvyttömyyden syynä ei kuitenkaan ollut maksukyvyn olennainen heikentyminen sairauden tai työttömyyden tai muun olosuhteiden muutoksen vuoksi pääasiassa ilman velallisen omaa syytä. Maksukyvyttömyyden syynä oli se, että A:n oman liikkeen velat olivat kasvaneet niin suuriksi, että niistä ei ollut selvitty liikkeen tuotoilla tai myöhemmillä palkkatuloilla.

Velkajärjestelyyn oli muuten painavat perusteet ottaen huomioon velkojen ja niihin liittyvien velvoitteiden suhde velallisen maksukykyyn.

Esteet

A:n omasta kertomasta kävi ilmi, että hän oli aloittanut vaatekaupan pitämisen Helsingin kaupungissa Kannelmäessä aseman luona vuonna 1987. Sitä varten oli perustettu kommandiittiyhtiö, jonka vastuunalainen yhtiömies oli ollut A eikä hänen puolisonsa kuten voisi olettaa, koska puoliso oli kuitenkin ollut mukana tässä liiketoiminnassa. Puoliso oli ollut kommandiittiyhtiön äänettömänä yhtiömiehenä. Hänen panoksensa oli ollut 15 000 markkaa. A oli kertonut, että liiketoiminta oli aloitettu lähes 100-prosenttisesti velkarahoituksella. Alussa liikevaihto ja myyntikate olivat kehittyneet oikeaan suuntaan. Laskusuhdanteen alkaessa kommandiittiyhtiöllä oli ollut parille tavarantoimittajalle erääntyneitä laskuja, joista oli neuvoteltu. Samaan aikaan parin kuukauden vuokrat olivat olleet rästissä, ja niistä oli niinikään neuvoteltu. Pankit ja tavarantoimittajat olivat vaistonneet, että ajat huononivat ja peräsivät rahojaan. Vuoden 1990 alussa oli tullut noin kuukauden pituinen pankkilakko, jolloin neuvottelut olivat katkenneet ja ulosottomiehet olivat tulleet. Kaikki oli loppunut siihen. Varastossa oli tuolloin ollut tavaraa noin 770 000 markan sisäänostohinnasta. A ja hänen puolisonsa olivat ehdottaneet, että he saisivat itse myydä tavarat loppuun, jolloin niistä olisi tullut ainakin yli miljoona markkaa. Tähän ei ollut suostuttu, vaan oli toimitettu pakkohuutokauppa, jolloin tavaroista oli saatu noin 280 000 markkaa.

Koskinen, Velkajärjestely ja yritystoiminta oikeuskäytännössä, s. 10: "Myös elinkeinotoiminnan harjoittamisen yhteydessä on osattava arvioida oma taloudellinen tilanne ja maksukyvyssä odotettavissa olevat muutokset. Elinkeinotoimintaa ei voida velkajärjestelylain tarkoittamassa mielessä harjoittaa epärealistisin tuloodotuksin. Vaikka liiketoimintaan aina liittyy velkaantumisriski, riski on säilytettävä kohtuullisena. Riskin ja velkojen ilmeinen epäsuhde elinkeinotoiminnan laatuun ja laajuuteen nähden synnyttää olettaman ilmeisestä kevytmielisyydestä. Velkaantuminen on esimerkiksi silloin ilmeisessä epäsuhteessa harjoitettavan yritystoiminnan laatuun ja laajuuteen, mikäli kyseisen toiminnan perusteella ei edes normaalitilanteessa kyettäisi maksamaan sen harjoittamiseen otettuja velkoja."

Ryhtyminen kommandiittiyhtiön vastuunalaiseksi yhtiömieheksi merkitsi vastuun ottamista henkilökohtaisesti kommandiittiyhtiön veloista ja sitoumuksista. A oli kaupan alalla kauan toimineena henkilönä tiennyt mainitun vastuun. Kun A oli ollut kommandiittiyhtiön vastuunalainen yhtiömies, oli vastuu liiketoiminnasta aiheutuneista kommandiittiyhtiön veloista jäänyt ensisijassa hänelle.

Liiketoiminnan päättymisestä oli kulunut jo noin kuusi vuotta. Sen vuoksi hakemus ei sisältänyt juurikaan liiketoimintaa koskevia tietoja. Asiakirjoissa olevista velkatiedoista ja A:n omista lausumista voidaan kuitenkin tehdä liiketoimintaa ja velkaantumista koskevia havaintoja ja johtopäätöksiä.

A oli alkanut pitää pääasiassa naisten vaatteita myyvää kauppaa Kannelmäen asemalla. Paikka oli huono. Junalta tulevat tai junalla lähtevät Kannelmäessä asuvat ihmiset eivät pysähtyneet asemalla olevaan vaatekauppaan kuin vähäisessä määrin. Yleisesti tiedettiin, että Kannelmäki oli asuntoalue, jossa ihmisten ostovoima oli huono. Se mitä ostovoimaa oli ollut, oli keskittynyt lähinnä Kannelmäen Maxi-marketiin. Vaatekaupan menestymismahdollisuudet kysymyksessä olevassa paikassa olivat olleet jo alun alkaen huonot. Jo vaatekaupan aloittaminen Kannelmäen asemalla oli sisältänyt etukäteen nähtävissä olevan riskin kaupan epäonnistumisesta, minkä riskin kaupan aloittaminen kokonaan velkarahalla oli kaksinkertaistanut.

A:n velkojen lukumäärästä ja yksittäisistä velkasummista sekä siitä, että useat velat olivat velkoja kommandiittiyhtiön tavarantoimittajille, voitiin tehdä se johtopäätös, että liike oli toiminut ostamalla myytävän tavaran pääasiassa velaksi tietyllä maksuajalla ja ostettu tavara oli maksettu tavaran myynnistä myöhemmin saatavilla tuloilla. Liike oli toiminut pääasiassa lyhytaikaisella velkarahoituksella ilman mainittavaa omaa pääomaa tai yhtiömiesten omaa panostusta. Velat olivat olleet pääasiassa lyhytaikaisia. Yrityksen kannattavuus oli alusta lähtien ollut huono. Vaatteiden myynnistä saadut tulot eivät olleet kattaneet vaatteiden hankinta- ja markkinointikuluja, yrityksen käynnistämiseen otettujen lainojen korkoja ja veroja. Yrityksen käynnistämiseen oli saatu pankkilainoja, jotka sukulaiset olivat taanneet. Velkoja koskevista tiedoista ilmeni, että sukulaiset ja tuttavat olivat joutuneet huomattavassa määrin, korkoineen yli 300 000 markan osalta maksamaan yritystä varten otettuja lainoja pankeille takaisin, koska niitä ei ollut kyetty maksamaan yrityksen tuotoilla. Veroja oli jäänyt maksamatta huomattava määrä noin 100 000 markkaa.

Yrityksen maksuvalmius oli ollut huono. Yrityksellä ei ollut ollut rahaa maksaa jatkuvasti kaikkia pakollisia maksujaan. Tämä seikka kävi ilmi A:n omasta lausumasta ja siitä, että yrityksen toiminta oli päättynyt noin kuukauden mittaiseen pankkilakkoon vuoden 1990 tammi -helmikuussa. A:n kertomasta kävi ilmi, että silloin oli jo ollut rästejä tavarantoimittajille ja vuokranantajalle. Käräjäoikeuden havaintojen mukaan rästit olivat olleet jo pidemmältä ajalta ja niitä oli olut ulosotossa, koska niin kuin A oli kertonut "pankkilakon jälkeen olivat tulleet ulosottomiehet ja sulkeneet kaupan".

A:n omasta kertomuksesta ilmeni, että yrityksen käynnistämiseen otetut velat olivat olleet maksamatta. Lisäksi oli ostettu tavaraa velaksi noin 300 000 markalla. Käräjäoikeuden havaintojen mukaan velkaa oli ollut ainakin 600 000 markkaa. Toisaalla yrityksen liikevaihto oli ollut noin miljoona markkaa. Käräjäoikeuden käsityksen mukaan velka ei ollut ollut järkevässä suhteessa yrityksen liikevaihtoon, minkä lisäksi oli velkaannuttu koko ajan lisää.

Mitä sitten tuli A:n näkemykseen, että vaatekauppa olisi kaatunut osittain myös alkaneeseen taloudelliseen laskusuhdanteeseen, käräjäoikeus totesi, että pankkilakon aikana eivät laskusuhdanteen merkit vielä olleet näkyvissä lukuunottamatta asuntokaupan hiljentymistä, joka oli osittain alkanut jo keväällä 1989. Muu kauppa oli pyörinyt lähes normaalisti. Laskusuhdanteen merkkejä oli alkanut näkyä yleisesti vasta talvella ja keväällä 1991. Käräjäoikeuden käsityksen mukaan A:n vaatekauppa ei ollut kaatunut laskusuhdanteeseen tai pankkilakkoon, vaan aikaisemmin perusteluissa todettuihin alusta lähtien huonoon kannattavuuteen ja maksuvalmiuden puuttumiseen, mitkä taas olivat johtuneet pääasiassa siitä, että kauppaa oli lähdetty harjoittamaan kokonaan velkarahoituksella, josta pääosa oli ollut lyhytaikaista. Osasyynä oli ollut huonosti valittu kaupan paikka.

Edellä selostettu oikeutti käräjäoikeuden tekemään sen johtopäätöksen, että elinkeinotoimintaa oli lähdetty alunperin harjoittamaan epärealistisin tulo-odotuksin. Taloudellisen riskin ja velkojen ilmeinen epäsuhde liikkeen laatuun ja laajuuteen nähden oikeutti tekemään johtopäätöksen ilmeisestä kevytmielisyydestä. Edellä selostetun perusteella velkojen perusteesta ja syntyolosuhteista ja velallisen tavasta hoitaa talouttaan voitiin päätellä olevan todennäköistä, että A oli velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti ottaen huomioon se, minkälaista harkintaa hänen asemassaan olleelta henkilöltä sellaisissa olosuhteissa kohtuudella voitiin edellyttää.

Näin ollen A:n velkajärjestelylle oli este. Erityisiä vastasyitä velkajärjestelyn aloittamiselle ei ollut.

Kerrotuilla perusteilla käräjäoikeus viitaten yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohtaan hylkäsi hakemuksen.

Helsingin hovioikeuden päätös 9.9.1997

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus lausui, että käräjäoikeus oli arvioidessaan A:n liiketoiminnan epäonnistumisen syitä katsonut A:n valitseman liikepaikan Kannelmäen asemalla sijainniltaan huonoksi, koska junamatkustajat eivät pysähtyneet asemalla olevaan vaatekauppaan ostoksille kuin vähäisessä määrin. Edelleen käräjäoikeus oli katsonut, että Kannelmäen alueen asukkaiden ostovoima tiedettiin yleisesti huonoksi ja että ostovoima oli keskittynyt lähinnä Kannelmäen Maxi-marketiin. Muun muassa mainituilla perusteilla käräjäoikeus oli katsonut vaatekaupan harjoittamiseen sisältyneen jo etukäteen nähtävissä olleen riskin kaupan epäonnistumisesta. Asiakirjoista ei käynyt ilmi, että liikepaikan huono sijainti, alueen asukkaiden huono ostovoima ja sen keskittyminen sanottuun marketiin olisivat tulleet esille käräjäoikeudelle esitetyissä lausumissa tai että ne olisivat perustuneet käräjäoikeuden oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 8 §:n nojalla mahdollisesti omasta aloitteestaan hankkimaan selvitykseen. Kysymys ei ollut myöskään seikoista, joita ei tarvinnut näyttää toteen sen johdosta, että ne olisivat oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla yleisesti tunnettuja tai tuomioistuimen tiedossa viran puolesta. Käräjäoikeuden ei siten olisi tullut perustella A:n liiketoiminnan epäonnistumista sanotuilla syillä, minkä vuoksi käräjäoikeuden mainittu perustelulausuma poistettiin.

Muilta osin hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut eikä muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto.

Hovioikeudenneuvos Paimela oli käräjäoikeuden perustelujen poistamisen osalta samaa mieltä kuin enemmistö.

Muutoin hän lausui seuraavaa. Kuten käräjäoikeuden päätöksestä ilmenee A omasi vähintään 25 vuoden vaatetusalan kokemuksen. Perustaessaan kysymyksessä ollutta, tosin tappiolliseksi osoittautunutta vaatetusliikettä A:lla oli ollut liikkeen perustamiseen riittävä kokemus ja tietämys. A oli muutoksenhakemuksessaan todennut, että ennen liikkeen perustamista hän oli kartoittanut kattavalla kyselyllä aiotun erikoisliikkeen tarvetta alueella. Merita Pankki Oy ja Merita Rahoitus Oy eivät vastauksessaan olleet puuttuneet sanottuun A:n ilmoitukseen. A:n ilmoitusta ei ole aihetta epäillä eikä hänen siten ollut asiassa esitetyn selvityksen perusteella osoitettu menetelleen huolimattomasti liikepaikkaa valitessaan.

A:n harjoittama elinkeinotoiminta, pääasiallisesti naisten asusteita myyvän vaatetusliikkeen, jossa oli ollut yksi ulkopuolinen työntekijä, pito Kannelmäen asemalla, ei ollut ollut laadultaan sinänsä sellaista, että se osoittaisi harkitsemattomuutta. Liikkeen perustamisen aikaan vuonna 1987 pankkien käytännössä lainan saaminen oli ollut suhteellisen helppoa. Liikkeen perustaminen pääasiallisesti velkarahoituksen turvin ei ollut tuohon aikaan ollut harvinaista. Myöskään se, että myös tavarantoimittajat myöntämällä maksuaikaa laskujensa maksamisessa toimivat A:n liiketoiminnan rahoittajina ei ollut ollut sanotunkaltaisessa liiketoiminnassa harvinaista. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että A:n harjoittaman kaltaiseen liiketoimintaan olisi ylipäänsä liittynyt jokin poikkeuksellinen liiketoiminnallinen riski, joka A:n olisi erityisesti tullut huomioida.

A:n liiketoiminnan kääntyminen tappiolliseksi oli katsottava johtuneen pääasiassa 1989 alkaneesta ja sen jälkeen suhteellisen pian voimakkaasti jyrkenneestä taloudellisesta lamasta, joka oli kohdannut A:n harjoittaman liikkeen kaltaisia pienyrityksiä erityisen voimakkaasti.

Edellä mainituilla perusteilla Paimela katsoi, ettei A:n elinkeinotoimintaan liittyvää velkaantumista voitu kokonaisuutena arvioiden pitää yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdassa tarkoitetuin tavoin ilmeisen kevytmielisenä. Hän kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja myönsi A:lle velkajärjestelyn.

Perustelut

Käräjäoikeuden päätöksestä ilmenevien A:n tulo- ja varallisuustietojen lisäksi Korkein oikeus toteaa, että A asuu perheensä kanssa vuokra-asunnossa eikä hänellä ole maksukykyä arvioitaessa huomioon otettavaa varallisuutta. A:n velkojen määrä, velkajärjestelyä haettaessa korkoineen noin 880 000 markkaa, suhteessa hänen tuloihinsa ja varallisuuteensa osoittaa hänen olevan maksukyvytön. Velkajärjestelylle on olemassa yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 9 §:n 2 kohdassa tarkoitetut painavat perusteet.

Arvioidessaan, onko A harjoittamansa liiketoiminnan johdosta tai muutoin velkaantunut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisen kevytmielisesti, Korkein oikeus toteaa, että liiketoiminnan aloittamiseen ja harjoittamiseen liittyy tavanomaisesti taloudellinen riskinotto ja jonkinasteinen velkaantuminen. Liiketoiminta voi epäonnistua, jolloin seurauksena saattaa olla vastuu tuntuvistakin veloista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lähtökohtaisesti kysymys olisi kevytmielisestä velkaantumisesta. Huomiota on kiinnitettävä muun muassa siihen, onko velkaantuminen liiketoiminnan laatuun ja laajuuteen nähden pysynyt liiketoiminnan harjoittajan edellytykset huomioon ottaen hyväksyttävissä rajoissa. Merkitystä on annettava myös sille, millä tavalla velallinen on pyrkinyt huolehtimaan sekä liiketoiminnasta aiheutuneista että muista velvoitteistaan ja millainen velkaantumisen kehitys on ollut liiketoiminnan päätyttyä.

Perustaessaan kommandiittiyhtiön vuonna 1987 A:lla on ollut, kuten käräjäoikeus on todennut, 16 - 17 vuoden myyjäkokemus vaatekauppa-alalla. Kommandiittiyhtiön äänettömänä yhtiömiehenä ollut A:n aviopuoliso on toiminut samalla alalla vuodesta 1969. A:n puoliso on 1970-luvulla suorittanut lisäksi myyntialan kursseja ja kauppateknikkokurssin. Aviopuoliso on kiertäessään eri puolilla Suomea alan agentuuri- ja konsultointitehtävissä samalla hankkinut tukkuliikkeiltä ja vaatetehtailta tuotteita kommandiittiyhtiön liikkeessä myytäväksi. Sekä A:lla että hänen puolisollaan on siten ollut kommandiittiyhtiötä perustettaessa ja liiketoimintaa aloitettaessa tarpeellista alan kokemusta ja puolisolla myös koulutusta. Tiedolliset ja taidolliset edellytykset liiketoiminnan harjoittamiseen ovat siten olleet olemassa.

A on ilmoittanut liikkeen bruttomyynnin olleen noin miljoona markkaa vuodessa. Liike oli jouduttu lopettamaan helmikuussa 1990 runsaan kuukauden pituisen pankkilakon ja ulosottotoimenpiteiden jälkeen. Lopettamishetkellä liikkeen tavaravaraston arvo oli ollut sisäänostohintojen perusteella noin 770 000 markkaa. Tavaravelkojen määrä oli tuolloin ollut noin 300 000 markkaa. Esitetyn aineiston perusteella kommandiittiyhtiön kokonaisvelat, mukaan lukien tavaravelkojen osuus, voidaan yhtiön toiminnan loppuessa arvioida yli 600 000 markaksi.

A:n ilmoittamien tietojen perusteella kommandiittiyhtiön toiminnan päättyessä yhtiön vaihto-omaisuuden arvo on ollut suurempi kuin yhtiön velkojen määrä. Ulosottoviranomaisten toimittamassa huutokaupassa tavaravarastosta oli kuitenkin saatu vain 270 000 - 280 000 markkaa.

A on edelleen ilmoittanut perustaneensa kommandiittiyhtiön ja aloittaneensa liiketoiminnan lähes kokonaan velkarahoituksella. Tätä varten otettujen A:n velkojen määrä velkajärjestelyhakemuksen mukaan on ollut korkoineen runsaat 300 000 markkaa. A:n sukulaisten ja tuttavien suoritettua sitoumustensa perusteella näitä velkoja rahalaitoksille ovat he myöhemmin tulleet osaltaan velkojiksi rahalaitosten sijaan. Asiakirjoista ilmenee A:n ja hänen puolisonsa maksaneen vuosina 1992 - 1995 lyhennyksinä ja korkoina erästä tällaista velkaansa runsaat 11 000 markkaa. A on vuonna 1992 maksanut eräälle pankille velastaan vajaat 15 000 markkaa. Myös A:n palkkatuloista on liikkeen lopettamisen jälkeen peritty ulosottoteitse suorituksia velkoihin.

Liike on perustettu lähes kokonaan velkarahoituksella, mitä ei tuohon aikaan vallinneet olosuhteet huomioon ottaen voida pitää epätavallisena. Tavarantoimittajat olivat myyneet liikkeeseen tavaroita lyhytaikaisella luotolla, jolloin liikkeen tuotoilla on suoritettu tavaroiden ostovelkoja. Tämäkään ei sinänsä ole ollut poikkeuksellista kysymyksessä olevan kaltaisella vähittäismyyntialalla. Kommandiittiyhtiön liiketoiminnan päättyessä helmikuussa 1990 A:lla on ollut huomattavat velat, joista pääosa on aiheutunut tuosta liiketoiminnasta. Velkajärjestelyhakemuksessa ilmoitetut velat eri yrityksille, lähinnä tavarantoimittajille, ovat vuodelta 1989. Yhden hieman yli 19 000 markan leasingvelan alkamisvuodeksi on merkitty 1988. Tämä viittaa siihen, että ostovelat tavarantoimittajille ovat jääneet suorittamatta vasta liiketoiminnan loppuvaiheessa. A on itse ilmoittanut, että taloudellisen kriisin puhjettua veloista oli ollut erääntyneinä pari tavaralaskua ja liikehuoneiston vuokra kahdelta kuukaudelta.

Lukuunottamatta vuodelta 1991 olevaa 449 markan päivähoitomaksuvelkaa ja verovelkoja, jotka pääosin ovat kommandiittiyhtiön velkoja, ei A ole liiketoiminnan päätyttyä velkaantunut uutta lainaa ottamalla. Muutokset velkasuhteissa ovat aiheutuneet velkojien vaihdoksista ja luottojen yhdistelemisestä.

Mainituissa olosuhteissa ei A:n liiketoiminnassa aiheutuneen velkaantumisen voida katsoa olleen ilmeisessä epäsuhteessa liiketoiminnan laatuun ja laajuuteen nähden. Tämän vuoksi ja ottaen myös huomioon A:n pyrkimykset huolehtia käytettävissä olevilla varoillaan velvoitteistaan, ei A:n velkaantuminen kokonaisuutena arvioiden ole ollut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisen kevytmielistä.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei velkajärjestelylle ole velkojien väittämää estettä.

Velkajärjestelyn mahdollinen aloittaminen tapahtuu soveliaimmin käräjäoikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan. Asia palautetaan Helsingin käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa se velkajärjestelyn aloittamiseksi uudelleen käsiteltäväksi.