28.5.1998

Kuopion käräjäoikeuden tuomio 10.1.1996

Virallisen syyttäjän ajamasta syytteestä, johon asianomistaja, Lääketieteellinen tutkimus- ja hoitolaitos Kuopion Kuntokeskus Oy:n konkurssipesä oli yhtynyt, käräjäoikeus katsoi selvitetyksi seuraavaa.

Toiminta mainitun osakeyhtiön nimissä oli aloitettu kesällä 1988. Yhtiö oli merkitty kaupparekisteriin 7.11.1990 ja se oli asetettu konkurssiin 8.6.1992. Yhtiön tilikautena oli ollut 1.7. - 30.6.

A oli toiminut yhtiön hallituksen jäsenenä ja toimitusjohtajana 16.9.1991 asti. Näitä tehtäviä hoitaessaan hän oli 31.3.1989 ja marraskuun 1991 välisenä aikana Kuopiossa tietäen yhtiön jo olemassa olevien taloudellisten vaikeuksien perusteella tekonsa voivan vahingoittaa yhtiön velkojien taloudellisia etuja ottanut yhtiöstä yksityisnostoja osakaslainan nimellä eri suuruisina erinä siten, että yhtiöllä oli kirjanpidon mukaan konkurssin alkamishetkellä ollut A:lta lainasaatavaa pääomamäärältään 226 974,56 markkaa. Menettelyllään hän oli oleellisesti pahentanut yhtiön maksukyvyttömyyttä.

Osakeyhtiölain 12 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan rahalainan antaminen yhtiön osakkeenomistajalle, hallituksen jäsenelle tai toimitusjohtajalle oli sallittua vain viimeksi kuluneelta tilikaudelta vahvistetun taseen osoittaman vapaan oman pääoman määrän rajoissa ja edellyttäen, että velalliselta saadaan hyväksyttävä vakuus.

Yhtiön tilintarkastaja oli 27.11.1989 allekirjoittamassaan muistiossa todennut 30.6.1989 päättyneestä tilikaudesta, että yhtiön koko oma pääoma oli menetetty. A:n ottamista lainoista ei ollut tehty asianmukaisia yhtiön päätöksiä, eikä A ollut antanut lainoista vakuutta. Yhtiön taloudellinen tilanne huomioiden A:n ei olisi tullut ottaa lainaa yhtiöstä, koska yhtiö ei olisi voinut antaa lainaa vahvistetun taseen osoittaman vapaan oman pääoman määrän rajoissa. Siten A:lla ei ollut ollut hyväksyttävää syytä mainituille yksityisnostoille. Ottaen huomioon yhtiön oman pääoman pienuus ja perustamisvaiheessa suoritetut remonttihankkeet A:n oli toimitusjohtajan tehtäviä hoitaessaan pitänyt käsittää yhtiön tuolloin olleen taloudellisessa kriisitilassa.

Kolme jutussa todistajana kuultua henkilöä olivat kertoneet, että A:lla oli samanaikaisesti ollut useita henkilöyhtiöitä fysikaalisella hoitoalalla. A oli toiminut kyseisen osakeyhtiön varainkäytön suhteen siten kuin henkilöyhtiöissä toimitaan. Erään todistajan kertoman mukaan A oli tiennyt, että hän menetteli osakeyhtiölain määräysten vastaisesti.

A:n mainittu toiminta ennen 1.1.1991 oli säädetty rangaistavaksi rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 kohdassa (19.12.1889), jossa rangaistukseksi oli säädetty vankeutta enintään 2 vuotta. Nyt voimassa olevassa, tekoa koskevassa rikoslain 39 luvun 1 §:ssä (769/90) rangaistukseksi oli säädetty sakkoa tai vankeutta enintään 2 vuotta. Tekoon oli kokonaisuudessaan sovellettava lievempää eli nyt voimassa olevaa lakia. A:n menettelyä oli pidettävä yhtenä rikoksena, joka oli alkanut 31.3.1989 ja päättynyt marraskuussa 1991.

Vielä käräjäoikeus lausui, että lainan myöntäminen korottomana oli poikkeuksellista. A ei ollut näyttänyt, että osakaslainat olisi sovittu korottomiksi. A ei ollut myöskään näyttänyt, että hänellä olisi ollut kuittauskelpoista saatavaa yhtiön konkurssipesältä.

Näillä perusteilla käräjäoikeus rikoslain 39 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla tuomitsi A:n 31.3.1989 ja marraskuun 1991 välisenä aikana tehdystä velallisen epärehellisyydestä 4 kuukaudeksi vankeuteen. Vankeusrangaistus oli ehdollinen ja sen koetusaika päättyi 10.1.1998. Ehdollisen vankeusrangaistuksen ohella käräjäoikeus tuomitsi A:n 60:een 30 markan päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 1 800 markkaa.

Käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan yhtiön konkurssipesälle korvaukseksi rikoksella aiheutetusta vahingosta 226 974,56 markkaa 16 prosentin korkoineen 8.6.1992 lukien ja tuohon ajankohtaan mennessä erääntyneistä koroista 31 213,95 markkaa.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 15.10.1996

A valitti hovioikeuteen ja vaati syytteen ja korvausvaatimusten hylkäämistä.

Hovioikeus lausui syyksilukemisen osalta, että yhtiö oli 11.6.1991 pitämässään ylimääräisessä yhtiökokouksessa pöytäkirjaan tehdyn merkinnän mukaan valinnut B:n yhtiön toimitusjohtajaksi 2 - 3 kuukauden ajaksi. Kokoukseen olivat osallistuneet yhtiön kaikki viisi osakkeenomistajaa. Hallituksen puheenjohtaja C ja sen jäsen D, jotka molemmat olivat osallistuneet kokoukseen, olivat käräjäoikeudessa kuultuina kertoneet, että B oli otettu yhtiöön konsultiksi ja että kokouspöytäkirjaan tehdystä merkinnästä huolimatta A oli jatkanut yhtiön toimitusjohtajana. B oli esitutkinnassa kertonut toimineensa yhtiön konsulttina ja ilmoittanut, ettei hän ollut antanut suostumustaan toimitusjohtajan tehtäviin. Kaupparekisteriin ei ollut tehty merkintää B:n valitsemisesta toimitusjohtajaksi. Hallituksen 6., 11. ja 16.9.1991 pitämien kokousten pöytäkirjoissa oli A merkitty toimitusjohtajaksi. Viimeksi mainitussa kokouksessa A:n tilalle toimitusjohtajaksi oli valittu D. A oli näin ollen ollut yhtiön toimitusjohtaja, ylimääräisen yhtiökokouksen pöytäkirjaan tehdystä merkinnästä huolimatta, 16.9.1991 saakka, jolloin hänet oli vapautettu tästä tehtävästään. Lisäksi A oli toiminut yhtiön hallituksen jäsenenä ainakin 16.9.1991 saakka.

Erään todistajana kuullun henkilön laatiman tilintarkastuspöytäkirjan mukaan yhtiön oma pääoma oli ollut vuosina 1989, 1990 ja 1991 päättyneiden tilikausien lopussa negatiivinen. Yhtiön kannattavuus oli ollut heikko ja taloudellinen tilanne oli kiristynyt velkojen lisääntyessä. A:n oli täytynyt toimitusjohtajana olla tietoinen yhtiön huonosta taloudellisesta tilanteesta.

Yhtiön kirjanpidossa oli ollut käytössä muun muassa seuraavat tilit: "Lainat A:lta", "Lainasaamiset A:lta" ja "A:n kassa." Näille tileille oli kirjattu A:n yhtiölle lainaamat varat ja A:n yhtiöstä omaan käyttöönsä tai ottohetkellä ilman sellaista tositetta, jolla otto olisi voitu suoraan kohdistaa johonkin yhtiön menoon, ottamat varat. Tilinpäätöksen yhteydessä nämä tilit oli noudatetun käytännön mukaisesti yhdistetty siten, että tilinpäätöksestä oli ollut luettavissa, oliko A tuolloin ollut yhtiölle velkaa vaiko yhtiö A:lle. Erään todistajana kuullun henkilön kertomuksen mukaan yhtiön muut osakkaat ja hallituksen jäsenet olivat olleet tietoisia A:n menettelystä. Tällä tietoisuudella ei ollut kuitenkaan merkitystä arvioitaessa sitä, toteuttiko A:n menettely velallisen epärehellisyysrikoksen tunnusmerkistön.

Yhtiön 30.6.1990 päättynyttä tilikautta koskevan muistion ja 30.6.1991 päättynyttä tilikautta koskevien tilinpäätösasiakirjojen mukaan edellä mainittujen kolmen tilin yhdistämisen jälkeen A oli 30.6.1990 mennessä ottanut yhtiöstä varoja itselleen osakaslainan nimellä eri suuruisina erinä sekä puolestaan lainannut yhtiölle varojaan niin ikään eri suuruisina erinä niin, että hänen yhtiölle lainaamansa varat olivat 30.6.1990 olleet 35 553,20 markkaa suuremmat kuin hänen yhtiöstä lainaksi ottamansa varat. A ei näin ollen ollut 31.3.1989 ja 30.6.1990 välisenä aikana menettelyllään pahentanut yhtiön maksukyvyttömyyttä eikä myöskään ollut aiheuttanut yhtiön velkojille vahinkoa.

Yhtiön kirjanpidon mukaan yhtiö oli 16.9.1991 ollut saamassa A:lta 275 249,71 markkaa, mihin määrään oli sisältynyt laskennallisia korkoja 10 950,95 markkaa. A:n velka yhtiölle ilman laskennallisia korkoja oli ollut 264 298,76 markkaa. A:n velka yhtiölle oli konkurssin alkaessa ollut kirjanpidon mukaan 262 276,91 markkaa, mihin määrään oli sisältynyt laskennallisia korkoja 31 213,95 markkaa ja erhekirjauksia 4 088,40 markkaa. A:n velka yhtiölle ilman laskennallisia korkoja ja erhekirjaukset oikaistuina oli ollut konkurssin alkaessa 226 974,56 markkaa.

A:n viaksi näin ollen jäi, että hän oli heinäkuun 1990 ja 16.9.1991 välisenä aikana ilman hyväksyttävää syytä ottanut yhtiöstä varoja itselleen osakaslainan nimellä eri suuruisina erinä niin, että hänen velkansa yhtiölle oli 16.9.1991 ollut edellä mainitut 264 298,76 markkaa, vaikka hän oli yhtiön jo olemassa olevien taloudellisten vaikeuksien perusteella ollut tietoinen siitä, että hänen tekonsa voi vahingoittaa yhtiön velkojien taloudellisia etuja. A oli tällä menettelyllään oleellisesti pahentanut yhtiön maksukyvyttömyyttä ja aiheuttanut yhtiön velkojille tuntuvaa vahinkoa.

Koska 1.1.1991 voimaan tulleen rikoslain 39 luvun 1 §:n 1 momentin soveltaminen A:n tekoon ei kokonaisuudessaan johtanut lievempään lopputulokseen, A:n ennen 1.1.1991 tapahtuneeseen menettelyyn oli sovellettava tuolloin voimassa ollutta rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 kohdan säännöstä. Sen sijaan 1.1.1991 jälkeen tapahtuneeseen menettelyyn oli sovellettava 1.1.1991 voimaan tullutta rikoslain 39 luvun 1 §:n 1 momentin säännöstä.

Vahingonkorvauksen osalta hovioikeus lausui, että yhtiön hallitus oli 25.1.1992 pitämässään kokouksessa päättänyt, että eräät A:n yhtiön pankkiveloille antamat vakuudet vapautettiin sitä vastaan, että A sijoitti yhtiöön 150 000 markkaa, ja että näistä varoista maksetaan yhtiön shekkitililuotto 50 000 markkaa ja 100 000 markkaa talletetaan sijoitustilille ja luovutetaan edelleen yhtiön pankkivelkojen yleisvakuudeksi. A oli 4.2.1992 siirtänyt yhtiön pankkitilille 150 000 markkaa, josta määrästä 100 000 markkaa oli talletettu yhtiön nimiin määräaikaiselle sijoitustilille. Yhtiön kirjanpidossa mainitut 150 000 markkaa oli kirjattu tilille "Lainat A:lta" ja 31.3.1992 laaditussa välitilinpäätöksessä tilille "Muut pitkäaikaiset velat". A oli ilmoittanut, että hänen tarkoituksenaan oli ollut maksaa velkojaan yhtiölle mainitulla määrällä. Yhtiön kirjanpidossa noudatetun käytännön mukaan A:n suoritus yhtiölle oli ensin kirjattu tilille "Lainat A:lta", mistä olisi ollut seurauksena, että suoritus olisi tilinpäätöksen yhteydessä otettu huomioon A:n velkojen lyhennyksenä. Yhtiön joutuminen konkurssiin ennen tilikauden päättymistä ei muuttanut tuon suorituksen luonnetta, vaan se tuli ottaa vähennyksenä huomioon määrättäessä A:n maksettavaksi tulevaa vahingonkorvausta.

A oli esitutkinnassa kertonut antaneensa 4.2.1992 henkilökohtaisen, 100 000 markan suuruisen talletuksen yhtiön lainojen vakuudeksi. Yhtiön pesäluettelossa oli merkintä siitä, että sanotun suuruinen määräaikainen tuottotili oli ollut yhtiön lainojen vakuutena. A:n ilmoitusta siitä, että talletus oli konkurssin alkamisen jälkeen käytetty yhtiön velkojen maksuun, ei ollut syytä epäillä. Koska talletus oli kuitenkin ollut A:n nimissä, sitä ei voitu pitää yhtiölle tulleena maksuna A:n veloista. Näin ollen tämän talletuksen määrää ei voitu ottaa vähennyksenä huomioon A:n maksettavaksi tulevaa vahingonkorvausta tuomittaessa.

Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan virallinen syyttäjä ei ollut käräjäoikeudessa toimiessaan konkurssipesän asiamiehenä luopunut vaatimasta korvausta 31 213,95 markan suuruisen korkoerän osalta.

Yhtiön muut osakkaat ja hallituksen jäsenet olivat olleet tietoisia A:n menettelystä. Yhtiön ja A:n ei ollut näytetty puolin ja toisin vaatineen lainatuille varoille korkoa. Näin ollen A ei ollut velvollinen suorittamaan konkurssipesälle korvaukseksi 8.6.1992 mennessä erääntyneitä korkoja 31 213,95 markkaa eikä A:n vaatimaa korkotuottoa voitu lukea hänen hyväkseen hänen maksettavakseen tulevaa vahingonkorvausta määrättäessä.

Kun A:n velka yhtiölle kirjanpidon mukaan ilman laskennallisia korkoja ja erhekirjaukset oikaistuina oli konkurssin alkaessa ollut 226 974,56 markkaa ja kun tuosta määrästä oli vähennettävä 150 000 markkaa, A:n oli maksettava konkurssipesälle korvaukseksi rikoksella aiheutetusta vahingosta käräjäoikeuden tuomitsemien määrien asemesta 76 974,56 markkaa.

Näillä ja muutoin käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla hovioikeus tuomitsi A:n rikoslain 39 luvun 2 §:n 1 kohdan (19.12.1889) ja rikoslain 39 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan (769/1990) nojalla heinäkuun 1990 ja 16.9.1991 välisenä aikana tehdystä velallisen epärehellisyydestä 3 kuukaudeksi vankeuteen. Vankeusrangaistus oli ehdollinen. Koetusaika oli alkanut 10.1.1996 ja päättyi 10.1.1998. Ehdollisen vankeusrangaistuksen ohella hovioikeus tuomitsi A:n käräjäoikeuden mainitsemaan sakkorangaistukseen.

Hovioikeus alensi yhtiön konkurssipesälle tuomittua vahingonkorvausta siten, että A velvoitettiin suorittamaan käräjäoikeuden tuomitsemien 226 974,56 markan asemesta 76 974,56 markkaa käräjäoikeuden mainitsemine korkoineen. A vapautettiin suorittamasta 31 213,95 markan suuruista 8.6.1992 mennessä erääntyneistä koroista tuomittua korvausta.

Perustelut

Lääketieteellisen tutkimus- ja hoitolaitos Kuopion Kuntokeskus Oy:n oma pääoma oli jo 30.6.1989 päättyneellä tilikaudella kokonaan menetetty. Siitä huolimatta A on heinäkuun 1990 ja 16.9.1991 välisenä aikana toimiessaan yhtiön toimitusjohtajana ja hallituksen jäsenenä hovioikeuden hänen syykseen lukemalla tavalla ilman hyväksyttävää syytä toistuvasti ottanut yhtiöstä varoja osakaslainan nimellä eri suuruisina erinä.

A:n velka yhtiölle on ollut, kun velan lyhennyksinä on otettu huomioon ne määrät, jotka puolestaan on kirjattu A:n suorituksiksi yhtiölle, tilikauden päättyessä 30.6.1991 yli 200 000 markkaa ja 16.9.1991 A:n toimitusjohtajuuden päättyessä hovioikeuden tuomiosta ilmenevät 264 298,76 markkaa.

A on yhtiön olemassaolevien taloudellisten vaikeuksien perusteella tiennyt osakeyhtiölain vastaisen yhtiön varojen lainaamisen voivan vahingoittaa yhtiön velkojien taloudellisia etuja. A:n menettelyn jatkuvuus ja yhtiöstä otetut määrät huomioon ottaen A:n menettely on olennaisesti pahentanut yhtiön maksukyvyttömyyttä.

Kuopion Kuntokeskus Oy on asetettu konkurssiin 8.6.1992. Pesän velat olivat 5 150 465 markkaa varoja suuremmat. Tuolloin A:n yhtiöstä nostamien varojen koroton yhteismäärä oli 226 974 markkaa. A on 4.2.1992 siirtänyt omista varoistaan yhtiön pankkitilille 150 000 markkaa ja samana päivänä antanut lisäksi 100 000 markan määräisen talletuksen vakuudeksi yhtiön velvoitteista. Vakuus on konkurssin jälkeen käytetty yhtiön velkojen maksuun. Kun velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistö oli toteutunut jo varat nostettaessa, A:n ennen konkurssia tekemä suoritus ja panttaus eivät poista rangaistavuutta.

A:n 16.9.1991 päättyneeseen rikokseen sovelletaan tuolloin voimassa ollutta aikaisempaa säännöstä lievempää rikoslain 39 luvun 1 §:ää.

Vahingonkorvauksen osalta A:n suoritusvelvollisuuden vähennykseksi on luettava ennen konkurssia yhtiölle suoritettu 150 000 markkaa. Sen sijaan konkurssin jälkeen yhtiön velkojen maksuun käytetyn pantin johdosta syntynyttä takautumissaatavaa A ei ole oikeutettu Korkeimman oikeuden ratkaisusta 1993:36 ilmenevän periaatteen mukaan vähentämään velastaan.

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Esittelijäneuvos Walamies:

Perustelut

A on alempien oikeuksien tuomioissa kerrotulla menettelyllään ilman hyväksyttävää syytä osakeyhtiölain 12 luvun 7 §:n 1 momentin vastaisesti ottanut Lääketieteellinen tutkimus- ja hoitolaitos Kuopion Kuntokeskus Oy:stä rahalainoja itselleen. A:n voidaan kuitenkin katsoa syyllistyneen velallisen epärehellisyyteen vain siinä tapauksessa, että hän menettelyllään on oleellisesti pahentanut yhtiön maksukyvyttömyyttä.

Jutussa ei ole selvitetty, että A:n tarkoitus hänen ottaessaan rahalainoja osakeyhtiöstä olisi ollut jättää ne maksamatta tai että A:lla ei olisi ollut varoja maksaa vaadittaessa nostamansa lainat yhtiölle takaisin. Sen vuoksi arvioitaessa A:n menettelyn rangaistavuutta velallisen epärehellisyytenä, on kiinnitettävä huomiota paitsi rahalainoihin, jotka A on edellä mainitun säännöksen vastaisesti ottanut yhtiöltä, myös hänen maksusuorituksiinsa yhtiölle.

A:n yksityisnostojen koroton yhteismäärä on silloin, kun yhtiö asetettiin konkurssiin 8.6.1992 ollut 226 974,56 markkaa. Samana ajankohtana hänen yhtiöltä olevien, maksusuorituksiin perustuvien saamistensa määrä on ollut 150 000 markkaa. Lisäksi A on 4.2.1992 antanut henkilökohtaisen 100 000 markan suuruisen talletuksen yhtiön lainojen vakuudeksi. Talletuksen määrä korkoineen 103 553,60 markkaa on konkurssin alkamisen jälkeen 1.7.1992 käytetty yhtiön velkojen maksuun. Näin ollen tuota määrää on pidettävä yhtiölle tulleena maksuna A:n veloista, eikä merkitystä siten ole sillä, että talletus on ollut A:n nimissä.

Koska A:n rahalainan antamiseen ja vierasvakuuden asettamiseen perustuvat saamiset yhtiöltä ovat olleet 26 579,04 markkaa suuremmat kuin hänen yksityisnostoihin perustuva velkansa yhtiöltä, A:n ei ottamalla osakeyhtiölain 12 luvun 7 §:n 1 momentin vastaisesti rahalainoja yhtiöltä ole näytetty oleellisesti pahentaneen yhtiön maksukyvyttömyyttä.

Edellä esitetyn perusteella on jäänyt näyttämättä, että A olisi menetellyt rikoslain 39 luvun 1 §:ssä rangaistavaksi säädetyllä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan. A:han kohdistettu syyte ja vahingonkorvausvaatimus hylätään. A vapautetaan hänelle tuomituista rangaistuksista ja korvausvelvollisuudesta.

Oikeusneuvos Möller: Hyväksyn mietinnön.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.