15.5.1998

Riihimäen käräjäoikeuden tuomio 31.1.1995

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 28.8.1992 Lopella toimiessaan sekä myöhemmin 4.12.1992 konkurssiin asetetun X Oy:n että Y Oy:n hallituksen varsinaisena jäsenenä ja toimitusjohtajana myynyt ensiksi mainitun yhtiön vaihto- ja käyttöomaisuuden, kuljetusvälineet ja autopuhelimet sekä sen omistamat osakkeet viimeksi mainitulle yhtiölle 1 273 418,80, oikeastaan 1 273 714,80 markan kauppahinnasta. Kauppahinnasta oli osa maksettu rahana ja osa oli sovittu suoritettavaksi siten, että Y Oy oli ottanut vastatakseen X Oy:n veloista eräille velkojille. A oli tiennyt X Oy:n kyvyttömäksi täyttämään jäljelle jääneet velvoitteensa ja siten toiminut suosiakseen tiettyjä velkojia muiden velkojien kustannuksella. X Oy:n konkurssi oli rauennut varojen puutteessa 19.1.1993.

Hämeen lääninverovirasto oli vaatinut korvausta maksamatta jääneestä X Oy:n verovelasta 562 666,40 markkaa. Käräjäoikeus totesi verovelkoja olleen pesäluettelossa 160 789 markkaa. Ennen konkurssiin asettamista erääntyneitä verovelkoja oli ollut 202 182 markkaa ja konkurssin jälkeisenä aikana erääntyneitä verovelkoja 201 915 markkaa. Viimeksi mainituista veloista suurin osa perustui nyt käsiteltävänä olevasta kaupasta aiheutuvaan liikevaihtoveroon. Käräjäoikeus katsoi, että tältä osin lääninverovirastolle ei ollut aiheutunut korvattavaa vahinkoa, koska kysymyksessä oleva luovutus olisi ollut peräytettävissä konkurssipesään eikä näin tältä osin olisi syntynyt korvattavaa vahinkoa. Tällä perusteella käräjäoikeus katsoi, että A:n teosta oli lääninverovirastolle aiheutunut 209 033 markan määräinen vahinko.

Sen vuoksi käräjäoikeus, samalla kun se tuomitsi A:n rikoslain 39 luvun 6 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla velkojansuosinnasta sakkorangaistukseen, velvoitti A:n suorittamaan lääninverovirastolle korvaukseksi aiheutuneesta vahingosta 209 033 markkaa 16 prosentin korkoineen 27.9.1994 lukien.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 12.10.1995

Lääninverovirasto ja A valittivat muun ohella vahingonkorvauksen osalta hovioikeuteen. Hovioikeus lausui, että lääninverovirastolle maksettavaa vahingonkorvausta laskettaessa oli otettava huomioon, ettei lääninverovirasto voinut saada saatavilleen vahingonkorvauksena suurempaa suoritusta kuin mitä se olisi X Oy:n konkurssissa saanut siinä tapauksessa, ettei syytteessä kerrottua tekoa olisi tehty. Lääninverovirasto ei ollut näyttänyt, mikä sen laskennallinen jako-osuus edellä mainitussa tapauksessa olisi ollut. Näin ollen oli jäänyt näyttämättä toteen, että lääninverovirastolle olisi aiheutunut A:n menettelystä tämän myöntämää 2 000 markkaa suurempi vahinko.

Hovioikeus alensi A:n lääninverovirastolle maksettavaksi tuomitun vahingonkorvauksen 2 000 markaksi käräjäoikeuden määräämine korkoineen ja määräsi, että vahingonkorvauksesta saatiin vähentää se, mitä maksamatta olevista veroista mahdollisesti saadaan perityksi hallinnollisessa menettelyssä.

Perustelut

A on tuomittu rangaistukseen siitä, että hän oli tietoisena X Oy:n maksukyvyttömyydestä 28.8.1992 myynyt yhtiön omaisuuden toiselle yhtiölle. Kauppahinnasta osa oli maksettu siten, että ostajayhtiö oli maksanut X Oy:n velan pankille sekä ottanut vastatakseen eräistä X Oy:n muista veloista. A:n on katsottu näin suosineen eräitä velkojia. Rikoksellaan hän on aiheuttanut vahinkoa muille teon aikaisille yhtiön velkojille. Yhtiön tultua asetetuksi konkurssiin 4.12.1992 sen konkurssi on 19.1.1993 rauennut varojen puuttuessa.

Lähtökohtana tällaisessa tapauksessa on, että velallisen velkojansuosinnallaan toisille velkojille aiheuttama vahinko määräytyy sen mukaan, mitä nämä olisivat jako-osuuksina saaneet saatavilleen, jos rikosta ei olisi tehty ja velallinen olisi rikoksentekopäivänä asetettu konkurssiin. Näin määräytyvien jako-osuuksien suuruudet taas riippuvat, paitsi velallisen varojen ja velkojien saatavien määristä tuolloin, myös saatavien konkurssissa nauttimasta etuoikeudesta ja ajatellun loppuunsaatetun konkurssimenettelyn kustannuksista.

Konkurssin raukeamistapauksissa, joissa konkurssivalvontaa siis ei toimiteta eikä konkurssituomiota anneta, yksittäisen velkojan mahdollisuudet esittää tarkkaa selvitystä jako-osuutensa määräytymiseen vaikuttavista muista seikoista kuin omista saatavistaan ovat lähtökohtaisesti rajalliset. Tämä merkitsee sitä, että hänen vahinkonsa usein on määrättävissä vain oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n perusteella ottaen tällöin huomioon se, mitä yksittäisessä tapauksessa kohtuuden mukaan on ollut selvitettävissä.

Kysymyksessä olevalla kaupalla 28.8.1992 on myyty koko X Oy:n omaisuus eikä sillä sen johdosta ole ollut paljonkaan liiketapahtumia kaupan jälkeen ennen konkurssiin asettamista 4.12.1992. Näissä olosuhteissa lääninverovirastolle rikoksella aiheutettu vahinko on tässä tapauksessa arvioitavissa niiden tietojen perusteella, jotka ilmenevät osaksi pesäluettelosta ja kauppakirjasta sekä osaksi lääninveroviraston yhtiöltä olevien verosaamisten jäämäluettelon otteesta. Tämän aineiston pohjalta on todettavissa, että kaupan kohteena ollut omaisuus, jonka kauppahinta 1 273 714,80 markkaa on käytetty yhtiön velkojen maksuun joko suoraan tai siten, että ostaja on ottanut niistä vastattavakseen, olisi muodostanut yhtiön konkurssipesän varat, jos yhtiö olisi kaupan asemesta luovuttanut omaisuutensa konkurssiin. Velkoja olisi yhtiöllä vastaavasti ollut runsaat 1 600 000 markkaa, joista verovelkoja noin 150 000 markkaa. Näiden määrittelyssä on otettu huomioon, ettei omaisuuden myynnin johdosta syntynyt liikevaihtoverovelka 195 024 markkaa ole velkojien suosimisella aiheutettua vahinkoa ja että lääninveroviraston eräiden muiden korvattaviksi vaatimien verojen perusteen syntymisajankohdat ovat jääneet selvittämättä.

Edellä olevan perusteella ja koska yhtiön kaupantekohetken velkojien saatavien keskinäisestä etuoikeudesta ei ole esitetty yksityiskohtaista selvitystä eikä tällaista voida lääninverovirastolta kohtuudella edellyttääkään, Korkein oikeus arvioi A:n rikoksellaan aiheuttaman vahingon määräksi 90 000 markkaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio korvausvelvollisuuden osalta kumotaan ja A velvoitetaan suorittamaan lääninverovirastolle vahingonkorvauksena hovioikeuden tuomitseman määrän asemesta 90 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 27.9.1994 lukien.