27.3.1998

Riidattomat tosiseikat Seinäjoen käräjäoikeudessa

AB Autoliike Oy ja H.J. AB Oy oli asetettu konkurssiin 17.1.1994. Paikalletulopäivä kummassakin konkurssissa oli ollut 20.4.1994. Ennen konkurssiin joutumistaan yhtiöt olivat heinäkuussa 1993 hakeneet yrityssaneerausta. Hakemukset oli kuitenkin hylätty.

A ja B olivat olleet takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki) 3 §:ssä tarkoitettuja yhtiöiden läheisiä.

AB Autoliike Oy oli 26.4. ja 1.7.1993 välisenä aikana lyhentänyt velkojaan A:lle 7 438 568 markalla. Takaisinmaksut oli osaksi toteutettu siten, että AB Autoliike Oy oli siirtänyt rahavarojaan A:lle. Osaksi maksut olivat tapahtuneet siten, että H.J. AB Oy oli myynyt AB Autoliike Oy:n vaihto-omaisuutta ja myyntitulot olivat tuloutuneet H.J. AB Oy:lle, joka oli suorittanut A:lle nämä AB Autoliike Oy:n omaisuuden myymisestä saamansa tulot.

A oli 2.6.1993 ostanut AB Autoliike Oy:ltä erään 330 000 markan arvoisen kiinteistön.

AB Autoliike Oy oli maksanut velkojaan myös B:lle. B:n AB Autoliike Oy:ltä saamien lainanlyhennysten määrä oli 4.6. ja 29.6.1993 välisenä aikana ollut 500 000 markkaa.

AB Autoliike Oy oli lisäksi 2.6.1993 päättänyt antaa A:lle pantiksi 5 000 000 markan arvosta yrityskiinnitettyjä velkakirjoja vakuudeksi tämän saatavista yhtiöltä. Vastaavasti H.J. AB Oy oli samana päivänä päättänyt antaa A:n saatavien vakuudeksi 2 000 000 markan arvosta yrityskiinnitettyjä velkakirjoja. Panttaukset oli toteutettu. Panttausten yhteydessä A ei ollut antanut yhtiöille uusia luottoja.

AB Autoliike Oy:n ja H.J. AB Oy:n konkurssipesien kanne

AB Autoliike Oy:n ja H.J. AB Oy:n konkurssipesät panivat 30.12.1994 yhteisellä haastehakemuksella vireille takaisinsaantikanteen A:ta ja B:tä vastaan.

AB Autoliike Oy:n konkurssipesä vaati A:n velvoittamista suorittamaan sille 7 438 568 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.7.1993 lukien, johon määrään sisältyi A:lle luovutetun kiinteistön arvo 330 000 markkaa. Lisäksi konkurssipesä vaati B:n velvoittamista suorittamaan sille 500 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 2.7.1993 lukien. Vielä konkurssipesä vaati peräytettäväksi edellä sanotun panttaussitoumuksen. Konkurssipesä perusti vaatimuksensa takaisinsaantilain 5 §:ään ja 10 §:ään sekä panttauksen osalta 5 §:ään ja 14 §:ään.

Myös H.J. AB Oy:n konkurssipesä vaati edellä kerrotun panttaussitoumuksen peräyttämistä. Konkurssipesä perusti vaatimuksensa takaisinsaantilain 5 §:ään ja 14 §:ään.

A:n ja B:n vastaus

A ja B vaativat konkurssipesien kanteen jättämistä liian myöhään nostettuna tutkimatta, kun kanne oli nostettu vasta 30.12.1994. A ja B vetosivat siihen, että takaisinsaantilain 24 §:n mukaan kanne oli pantava vireille kuuden kuukauden kuluessa paikalletulopäivästä. Jotta kanne olisi voitu tutkia, konkurssipesien olisi pitänyt panna se vireille 20.10.1994 mennessä. A ja B katsoivat, että konkurssipesien pesänhoitajalla oli ollut kanteen nostamiseen tarvittavat tiedot käytössään helmikuussa 1994, jolloin yhtiöiden kirjanpito oli luovutettu pesänhoitajalle, tai viimeistään 15.6.1994, jolloin yhtiöiden tilintarkastaja oli luovuttanut 31.5.1994 päivätyt tilintarkastusmuistionsa. Konkurssipesissä suoritetut erityistilintarkastuksetkin olivat valmistuneet niin aikaisin, että kanne olisi voitu nostaa ensisijaisessa kuuden kuukauden määräajassa.

Käräjäoikeuden ratkaisu kanteen tutkimisesta 31.5.1995

Käräjäoikeus lausui, että kanne takaisinsaannista konkurssipesään oli pääsääntöisesti nostettava takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentissa säädetyssä kuuden kuukauden määräajassa. Mainittu kuuden kuukauden määräaika oli selkeästi ensisijainen verrattuna samassa lainkohdassa säädettyyn toiseen eli kolmen kuukauden määräaikaan. Näin ollen konkurssipesällä oli velvollisuus näyttää toteen, että asiassa oli ilmennyt poikkeuksellisia seikkoja, joiden johdosta kanne ei ollut nostettavissa kuuden kuukauden kuluessa paikalletulopäivästä.

Kun toissijainen kannemääräaika oli poikkeus pääsäännöstä, sen käyttömahdollisuudet oli rajattava ahtaiksi. Pelkästään se, että konkurssipesä oli suuri, tai se, että takaisinsaantiperusteiden havaitseminen vaati erityistä tarkastusta, ei oikeuttanut toissijaisen kannemääräajan käyttämiseen. Siten ratkaisua harkittaessa oli jouduttu arvioimaan, oliko tilanne takaisinsaantikanteiden nostamisen näkökulmasta ollut jotenkin tavanomaisesta poikkeava.

Käräjäoikeus totesi ratkaisua harkittaessa olleen tarpeen ottaa huomioon, että konkurssiin asettamisten yhteydessä väliaikaiseksi pesänhoitajaksi kumpaankin yhtiöön oli määrätty asianajaja X. Pesänhoitaja oli vaihtunut velkojainkuulustelussa helmikuun 1994 loppupuolella. Tällöin pesänhoitajaksi oli määrätty asianajaja Y. Ensimmäinen velkojainkokous oli velkojainkuulustelun jälkeen toimitettu 10.3.1994. Tässä kokouksessa pesänhoitajalle oli annettu valtuudet tarvittaessa toimituttaa kirjanpidon erityinen tarkastus. Väliaikainen pesänhoitaja oli velkojainkuulustelua varten laatimassaan muistiossa ilmoittanut, että hän ei ollut havainnut sellaisia oikeustoimia, jotka voisivat olla peräytettävissä konkurssipesiin.

Tilinpidon tarkastuksen tarpeesta käräjäoikeus lausui, että harkitessaan, oliko takaisinsaantikanteiden nostamiseen perusteita, konkurssipesillä oli ollut heti käytettävissään ainakin yhtiöiden kirjanpitoaineisto, yhtiökokousten ja hallitusten kokousten pöytäkirjat, yrityssaneeraushakemusten yhteydessä laaditut asiakirjat ja konkursseissa velkojainkuulusteluun mennessä kertyneet asiakirjat. Konkurssipesien palvelukseen oli jäänyt yhtiöiden konttoripäällikkö, jonka tiedot yhtiöiden taloushallinnosta olivat ainakin periaatteessa olleet pesänhoitajan käytettävissä.

Takaisinsaantiperusteiden selvittäminen ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista pelkästään haastattelemalla työntekijäkuntaa. Se ei olisi ollut mahdollista myöskään tutkimalla hallintoasiakirjoja. Sitä paitsi yhtiöt olivat heinäkuussa 1993, jolloin ne olivat hakeneet yrityssaneerausta ja jolloin nyt peräytettäviksi vaaditut oikeustoimet oli jo tehty, ilmoittaneet, että niitä vasta oli uhannut maksukyvyttömyys. Tämä oli sisältänyt viestin, että tutkinta tätä edeltävältä ajalta ei olisi ollut tarpeen. Tässä tilanteessa oli ollut tarpeen hankkia jonkinlainen selvitys kirjanpidon luotettavuudesta ja kirjanpitoon kirjattujen oikeustoimien luonteesta.

Yhtiöiden yhteinen liikevaihto oli viimeisenä tilikautena ollut yli 100 miljoonaa markkaa. Kirjanpitotositteita oli kuukausittain kertynyt noin 3 000 kappaletta. Tällöin oli ollut selvää, ettei konkurssipesien ainoa pesänhoitaja ollut voinut itse käydä läpi tositeaineistoa. Oli luonnollista, että pesänhoitaja oli turvautunut laskentatoimen asiantuntijoihin selvittääkseen takaisinsaantimahdollisuuksia. Pesänhoitajan vastuulle oli kuitenkin jäänyt se, milloin, millä keinoin ja missä laajuudessa hän selvitytti kirjanpitoon kirjattujen oikeustoimien luonnetta.

Käräjäoikeus totesi suoritetuista tarkastustoimista, että pesänhoitaja ei ollut valtuudet erityisten tarkastusten toimituttamiseen saatuaan heti teettänyt varsinaisia erityistilintarkastuksia. Sen sijaan yhtiöiden tilit oli päätetty konkurssin alkamiseen. Yhtiöiden varsinaiselle tilintarkastajalle Z:lle oli annettu tehtäväksi tarkastaa kirjanpito viimeisen tilikauden päättymisen 31.10.1993 ja konkurssien alkamisen 17.1.1994 väliseltä ajalta. Tällöin Z:n oli luonnollisesti edellytetty antavan tavanomaista tilintarkastuskertomusta vastaavan lausunnon.

Varsinaiselle tilintarkastajalle ei sen sijaan ollut annettu tehtäväksi suoranaisesti etsiä peräytettäviä oikeustoimia. Häneltä oli kuitenkin erikseen pyydetty kannanottoa havaintoihin, joiden mukaan yhtiöt olivat luovuttaneet A:lle vakuuksia kesällä 1993.

Z oli tilinpäätösten valmistumisen jälkeen toukokuussa 1994 tarkastanut tilit. Hän ei ollut havainnut laittomia toimia. Hän ei ollut aiempienkaan tilikausien tarkastuksissa havainnut laitonta menettelyä.

Yrityskiinnityksiä koskeneen lausuntopyynnön johdosta tilintarkastaja Z oli lausunut AB Autoliike Oy:n osalta seuraavaa: "vakuus koski A:n saatavaa, josta aikaisempina vuosina on kertynyt 2 360 000 markkaa sekä viimeksi 13.1.1993, jolloin hänen lainojensa määrä yhtiölle lisääntyi 7 640 000 markkaa, jolla määrällä parannettiin yhtiön likviditeettiä ja lyhennettiin pitkäaikaisia lainoja" ja "lainaa yhtiölle otettaessa ei oltu sovittu kyseisestä pantista, mutta todettakoon, että tuolloin yhtiö ei ollut maksukyvytön".

H.J. AB Oy:n osalta Z oli lausunut muun muassa: "yrityskiinnityksestä päätettäessä yhtiökokous totesi, että A on luvannut lainan ilman korkoa sillä ehdolla, että lainasta maksetaan puolet 1993 kesäkuun loppuun mennessä" ja "lainaa yhtiölle otettaessa ei oltu sovittu kyseisestä pantista, mutta todettakoon, että yhtiö ei ollut maksukyvytön".

Edelleen Z oli todennut kummankin yhtiön osalta: "heinäkuun 1993 jälkeen yhtiötä uhkasi tosin maksukyvyttömyys, joka johtui osittain maahantuojan taholta tapahtuneesta uhkauksesta lopettaa autojen toimitukset".

Kummassakin Z:n tarkastusmuistiossa oli ollut yhtiöiden konttoripäällikön V:n kirjanpitotietojen pohjalta laatima liite, jossa oli seurattu yhtiöiden ja A:n ja B:n perheen velkasuhteiden kehitystä. Asiakirjoista oli ilmennyt, että A ja B olivat luotottaneet yhtiöitä useamman vuoden ajan. Asiakirjoista oli voinut edelleen saada kuvan, että A oli vielä tammikuussa 1993 antanut yhtiöille isot luotot, joita oli seuraavina kuukausina maksettu takaisin.

Z oli todistajana kertonut laatineensa muistiot sellaisiksi, että niiden perusteella pesänhoitajan olisi pitänyt epäillä peräytettäviä oikeustoimia löytyvän. Pesänhoitaja ei Z:n mukaan kuitenkaan enää ollut ollut yhteydessä häneen.

Vasta Z:n muistiot saatuaan pesänhoitaja oli kesäkuussa 1994 päättänyt toimituttaa erityistilintarkastuksen. Kirjanpidon erityisistä tarkastuksista vastuussa ollut KHT-tilintarkastaja W oli todistajana vahvistanut, että tarkastuskertomuksiin kirjattuja havaintoja ei olisi voinut tehdä toimittamatta tositekohtaista tarkastusta. Esimerkiksi sen selvittäminen, mistä varoista A oli lainannut varoja yhtiöille tai millä varoilla yhtiöt olivat suorittaneet lainojaan takaisin, oli edellyttänyt yksityiskohtaista tarkastusta. Myös maksukyvyttömyystilan alkamisen selvittäminen oli vaatinut yksityiskohtaista maksuvalmiustilan tutkimista sekä tilinpäätösanalyyseja. W oli jo ennen tarkastuskertomusten valmistumista keskustellut toimenpiteistään ja havainnoistaan pesänhoitajan kanssa ainakin syyskuussa 1994. Kuitenkin vasta kertomuksiin oli laadittu kokonaisarviotyyppinen selostus havainnoista.

Käräjäoikeus totesi olevan kiistatonta, että ne seikat, joihin konkurssipesät olivat vedonneet kanteensa perusteeksi, olivat olleet selvitettävissä kirjanpitoaineistosta. Oikeustoimista oli kirjanpitoon tehty tositteet. Se väitetty tapahtumakokonaisuus, johon konkurssipesät olivat perustaneet kanteensa, oli kuitenkin koostunut useista oikeustoimista. Ne olivat ajoittuneet runsaan puolen vuoden ajanjaksolle lukuisten muiden oikeustoimien sekaan. Sellaisen kanteen laatiminen, jota konkurssipesät olivat ajamassa, ei olisi ollut mahdollista suorittamatta ensin tositekohtaista kirjanpidon tarkastusta. Väitetyt kanneperusteet olivat olleet yksilöitävissä vasta erityistilintarkastusten valmistuttua. Tilintarkastaja Z:n muistioiden tai muiden ennen erityistilintarkastusta käytettävissä olleiden asiakirjojen perusteella kanteen perusteleminen ei olisi ollut mahdollista.

Ilman kirjanpidon erityistä tarkastusta pesänhoitaja ei ollut ollut eikä voinutkaan olla selvillä takaisinsaantimahdollisuuksista. Kirjanpidon erityinen tarkastus oli siis ollut tarpeen.

Käräjäoikeus totesi, että tavanomainen kuuden kuukauden kannemääräaika oli laskettava paikalletulopäivästä. Sen sijaan toissijainen määräaika oli säännönmukaisesti laskettava eri ajankohdasta. Mikäli toissijainen kannemääräaika ylipäätään oli käytettävissä, se oli laskettava siitä, kun takaisinsaantiperusteet oli havaittu. Tässä tapauksessa kolmen kuukauden määräaika, jos se sallittiin, voi tulla laskettavaksi aikaisintaan erityistilintarkastusten valmistumisesta.

Erityinen tarkastus oli tässä tapauksessa toteutettu noin neljässä kuukaudessa. Mitään varsinaista estettä ei olisi ollut sille, että pesänhoitaja olisi antanut tarkastuksen tehtäväksi maaliskuussa 1994 heti valtuudet siihen saatuaan. Vaikka tilinpäätökset viimeisen tilikauden päättymisen ja konkurssin alkamisen väliseltä ajalta eivät olisikaan vielä tällöin olleet valmiita, tarkastus olisi voitu välittömästi kohdistaa aikaisemmin päättyneisiin tilikausiin. Mikäli tarkastustoimeksianto olisi annettu maaliskuussa 1994, tarkastus olisi valmistunut niin, että kannekin olisi ollut nostettavissa kuudessa kuukaudessa paikalletulopäivästä. Tarkastusaika sinänsä ei siis ollut ollut ratkaisevan pitkä.

Käräjäoikeus katsoi pesänhoitajalla tässä yksittäistapauksessa olleen hyväksyttävät perusteet nostaa kanne toissijaisessa, 4. - 5.10.1994 alkaneessa määräajassa seuraavista syistä.

Yhtiöt olivat hakeneet yrityssaneerausta ennen konkurssia. Tuolloin oli pitänyt yrityssaneerauslain 7 §:n 1 momentin 4 kohdan ja 35 §:n säännökset huomioon ottaen kiinnittää huomiota takaisinsaantimahdollisuuksiin. Yhtiöiden asiamiehenä yrityssaneerausta haettaessa oli toiminut sama asianajaja, joka oli ollut väliaikaisena pesänhoitajana. Väliaikainen pesänhoitaja puolestaan oli velkojainkuulustelua varten laatimassaan muistiossa ilmoittanut, ettei takaisinsaantiperusteita ollut havaittu. Jo tähän lausumaan sellaisenaan oli sisältynyt sanoma, että takaisinsaantiperusteita oli todella tutkittu. Lisäksi väliaikainen pesänhoitaja oli aiempien tehtäviensä vuoksi ollut sellaisessa asemassa, että hänellä oli ollut mahdollisuus ottaa asiaan perustellusti kantaa. Tässä tilanteessa pesänhoitajalla ei ollut ollut aihetta epäillä lausuman asiallista sisältöä.

A:n ja B:n ja yhtiöiden keskinäisistä luotoista oli ollut mainintoja yhtiökokouspöytäkirjoissa 13.1.1993. Näiden pöytäkirjakirjausten sanamuodot antoivat ulkopuolisen lukijan ymmärtää, että erityisesti A olisi antanut yhtiöille lyhytaikaista käyttöpääomaa. Todellisuudessa kysymys olikin ollut järjestelystä, jossa yhtiöiden rahoittajapankki oli kuitannut marraskuussa 1992 erääntyneitä pitkäaikaisia luottoja A:n yhtiöiden puolesta vakuuksiksi antamia määräaikaistalletuksia vastaan. Pöytäkirjojen sanoma oli ollut harhaanjohtava.

Heinäkuussa 1993 jätettyjen yrityssaneeraushakemusten liitteenä oli ollut tilintarkastaja Z:n yhtiöiden taloudellisesta tilanteesta antama lausunto, jossa ei ollut mainintaa yhtiön läheisilleen parina edeltäneenä kuukautena suorittamista lainanlyhennyksistä. Yrityssaneerausta haettaessa yhtiön taloudellisesta tilanteesta edellytettiin annettavan kokonaisselvitys. Tämänkaltaiset velanmaksut olivat asioita, jotka oli tuotava esille. Kun yhtiöiden varsinainen tilintarkastaja ei ollut havainnut näitä toimia tai ainakaan pitänyt niitä poikkeuksellisina, pesänhoitajankaan ei voitu edellyttää ottaneen tällaista lukuun.

Pöytäkirja-aineistosta oli helposti ollut todettavissa, että yhtiöt olivat kesäkuussa 1993 antaneet vakuuksia läheisilleen. Pesänhoitaja oli pyytänyt tilintarkastajaa lausumaan näistä epätavallisiksi epäilemistään toimista. Tilintarkastaja oli antanut vastauksen muistioissaan. Tällöin hän oli nimenomaisesti ilmoittanut, että yhtiöt eivät olleet vakuuksia annettaessa olleet maksukyvyttömiä. Maksukyvyttömyystila oli kuitenkin laissa useissa kohdin säädetty oikeustoimien peräyttämisen edellytykseksi. Lausuman oikeellisuus oli sittemmin osoittautunut riitaiseksi.

Lisäksi muistiot olivat sanomaltaan olleet niin epäselviä, että niiden perusteella lukija ei saanut tapahtumainkulusta oikeaa käsitystä. Sanamuodoista oli voinut helposti saada kuvan, jonka mukaan A olisi tuonut yhtiöiden käyttöön yli 7 000 000 markkaa uutta pääomaa, jolla määrällä likviditeetti olisi parantunut. Tosiasiallinen tilanne ei kuitenkaan ollut ollut tällainen. Todellisuudessa yhtiöiden likviditeetti oli parantunut vain väliaikaisesti. Kokonaisuutena lopulta likviditeetti oli huonontunut, kun kassavaroja oli käytetty A:n ja B:n lainasaamisien lyhentämiseen.

Yhteenvetona käräjäoikeus totesi, että pesänhoitajalla oli ollut oikeus luottaa niihin tietoihin, jotka hän oli saanut yhtiöiden laatimista asiakirjoista sekä väliaikaiselta pesänhoitajalta ja tilintarkastajalta. Tiedot olivat olleet osaksi puutteellisia, osaksi epäselviä ja osaksi selvästi virheellisiä. Oli aihetta otaksua, että todellinen tapahtumakokonaisuus oli haluttu peitellä muilta velkojilta. Tapahtumakokonaisuus oli selvinnyt vasta erityistilintarkastuksessa.

Erityistilintarkastus oli hinnaltaan varsin kallis toimenpide. Sellaista ei ollut syytä teettää rutiininomaisesti, mikäli muuta asiantuntija-apua oli käytettävissä edullisemmin ja vaivattomammin. Pesänhoitaja olikin tässä tapauksessa pyrkinyt ensin selvittämään havaitsemiaan epäselvyyksiä erityistilintarkastusta kevyemmin toimin. Vasta kun vastaukset olivat jääneet epäselviksi, oli ollut aihetta toimituttaa erityinen tarkastus.

Kun erityinen tarkastus oli valmistunut ja kertomukseen kirjattuja seikkoja oli voitu verrata aiempaan aineistoon, oli vasta ollut mahdollista laatia sellainen kanne, jota konkurssipesät ajoivat. Juuri tätä tietoa oli mitä ilmeisimmin peitelty velallisen läheisten eduksi. Mikäli velallisen epäiltiin sopimattomasti suosineen läheisiään ja peitelleen näitä toimia muilta, oli kannemääräaikaa koskeva tulkinta tehtävä muiden velkojien eduksi.

Tässä tilanteessa konkurssipesillä oli ollut oikeus nostaa kanne kolmen kuukauden kuluessa erityistilintarkastusten valmistumisesta.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi A:n ja B:n vaatimuksen kanteen tutkimatta jättämisestä.

Käräjäoikeuden tuomio 4.9.1995

A:n ja B:n vaadittua ensisijaisesti kanteen hylkäämistä ja toissijaisesti palautusvelvollisuuden sovittelua käräjäoikeus lausumillaan perusteilla hyväksyi konkurssipesien vaatimukset kokonaisuudessaan.

Käräjäoikeuden ratkaisuihin ovat osallistuneet käräjätuomarit Männikkö, Isotalo ja Sneck.

Asian käsittely Vaasan hovioikeudessa

Hovioikeus toimitti 11.4.1996 jutussa suullisen käsittelyn, jossa kuultiin X:ää ja Y:tä sekä todistajina W:tä, Z:taa ja V:tä.

Vaasan hovioikeuden tuomio 15.5.1996

Hovioikeus totesi, että takaisinsaantilain 24 §:n esitöissä oli sen taustasta todettu, että säännöstä edeltäneen konkurssisäännön 47 §:n mukaan oli takaisinsaantikanne tullut panna vireille kolmessa kuukaudessa paikalletulopäivästä ja että tätä määräaikaa oli pidetty liian lyhyenä. Takaisinsaantiperusteen selviäminen voi edellyttää erikoistilintarkastusta tai muuten laajamittaista velallisen kirjanpitoaineiston läpikäymistä, mihin sanottu määräaika ei aina riittänyt. Niin ollen oli ehdotettu vireillepanomääräajan pidentämistä kuuteen kuukauteen (HE 102/90 s. 26).

Hallituksen esityksessä oli myös esitetty, että kanne voitaisiin nostaa vielä kolmen kuukauden kuluttua siitä, kun konkurssipesä havaitsi takaisinsaannin perusteen tai sen olisi pitänyt se havaita. Tämän osalta oli esityksessä todettu, että tavallisesti liiketoimintaan kuuluvat suoritukset, kuten velan maksut, ilmenivät velallisen kirjanpidosta. Niiden osalta ei ainakaan pääsääntöisesti voitu vedota konkurssipesän tietämättömyyteen takaisinsaannin perusteesta. Toissijaista kanneaikaa oli pidetty perusteltuna erityisesti niiden tapausten varalta, joissa oikeustoimi tai sen velkojia loukkaava luonne oli tietoisesti pyritty salaamaan konkurssipesältä. Jos konkurssipesän hallinnon edustajien olisi tullut havaita jokin takaisinsaantiin liittyvä seikka normaalilla huolellisuudella, sen laiminlyönti ei voinut pidentää kanneaikaa (s. 26, 72).

Hovioikeus selosti lisäksi oikeuskirjallisuudessa takaisinsaantilain 24 §:stä esitettyjä kannanottoja sekä asiassa esitetyn oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon sisältöä.

Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että takaisinsaantilain 24 §:ssä säädetty kuuden kuukauden kanneaika oli selkeästi ensisijainen verrattuna samassa lainkohdassa säädettyyn kolmen kuukauden kanneaikaan. Säännöksen esitöiden sekä sitä koskevan oikeuskirjallisuuden mukaan kolmen kuukauden kanneaika voi tulla kysymykseen vain eräissä poikkeuksellisissa tilanteissa. Säännöksen käyttömahdollisuudet oli siten rajattava ahtaiksi, kuten käräjäoikeus oli todennut. Konkurssipesillä oli näyttövelvollisuus siitä, että tässä tapauksessa oli ollut olemassa seikkoja, jotka olivat oikeuttaneet toissijaisen kanneajan käyttämiseen.

Hovioikeus yhtyi siihen, mitä käräjäoikeus oli ratkaisussaan lausunut konkurssipesien käytössä olleesta aineistosta ja tilinpidon tarkastuksen tarpeesta sekä pesänhoitajan turvautumisesta laskentatoimen asiantuntijoihin ja pesänhoitajan vastuusta siitä, milloin, millä keinoin ja missä laajuudessa pesänhoitaja selvitytti kirjanpitoa ja siihen kirjattujen oikeustoimien luonnetta.

Hovioikeus totesi, että pesänhoitaja oli 10.3.1994 saanut valtuudet tarvittaessa toimituttaa erityinen tarkastus. Tähän ei kuitenkaan ollut välittömästi ryhdytty, vaan ensin oli päätetty yhtiöiden tilit ja huhtitoukokuun vaihteessa 1994 todistaja Z:lle oli annettu tehtäväksi tarkastaa tilit ja hallinto viimeisen tilikauden päättymisen ja konkurssin alkamisen väliseltä ajalta. Tämä tarkastus oli suoritettu heti toukokuun kuluessa ja kertomukset siitä oli annettu pesänhoitajalle 15.6.1994.

Tämän jälkeen kesäkuussa 1994 pesänhoitaja oli antanut W:lle tehtäväksi toimittaa pesissä erityistilintarkastus. W:llä oli ollut käytettävissään Z:n tilintarkastusmuistiot, yrityssaneerausasioissa kertyneet asiakirjat sekä ennakkoperintäasiain tarkastuksesta laadittu kertomus. Elokuun alkupuolella 1994 oli W:lle toimitettu selvitys vaihto-omaisuutta koskevista myyntiraporteista. W oli kertonut, että vaihto-omaisuuden kauppojen selvittyä oli muukin rahaliikenne selvinnyt. W oli tarkastuksen kuluessa keskustellut asioista sekä pesänhoitajan että velkojien kanssa. Toista yhtiötä koskeva erityistilintarkastuskertomus oli ollut laadittuna 27.9.1994 ja pesänhoitaja ja W olivat käyneet sitä läpi W:n toimistolla. W oli antanut erityistilintarkastuskertomuksensa pesänhoitajalle 4. - 5.10.1994. Tämän jälkeen W oli vielä toimittanut pesänhoitajalle kaksi lisälausuntoa marraskuussa 1994.

Hovioikeus lausui, että käräjäoikeuden toteamalla tavalla kaikki takaisinsaantikanteen perusteena olleet seikat olivat olleet sinänsä selvitettävissä yhtiöiden kirjanpitoaineistosta. Väitetty tapahtumakokonaisuus oli kuitenkin koostunut useista pidemmälle aikavälille ajoittuneista oikeustoimista. Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että takaisinsaantikanteessa selostettua tapahtumakokonaisuutta ei olisi ollut mahdollista selvittää suorittamatta ensin tositekohtaista kirjanpidon tarkastusta ja että väitetyt kanneperusteet olivat olleet yksilöitävissä vasta erityistilintarkastuksen perusteella. Todistaja Z:n muistioiden tai muidenkaan käytettävissä olleiden asiakirjojen perusteella kanteen perusteleminen ei olisi ollut mahdollista. Erityistilintarkastuksen toimittaminen oli siten ollut tarpeen.

Hovioikeus totesi, että oikeuskirjallisuuden mukaan konkurssihallinnon tuli selvittää takaisinsaantiperusteet konkurssivelallisen kirjanpitoaineiston perusteella normaalia pesänhoitohuolellisuutta noudattaen siten, että takaisinsaantikanteet voitiin nostaa ensisijaisen kanneajan puitteissa. Ensisijaista kanneaikaa oli säännösmuutoksella pidennetty nimenomaan sitä varten, että myös tarvittavat erityiset tarkastukset ehdittäisiin suorittaa ja kanne panna vireille ensisijaisen kanneajan puitteissa. Pesän laajuus, asioiden vaikeaselkoisuus tai erityistilintarkastuksen toimittaminen eivät sinänsä olleet peruste käyttää toissijaista kanneaikaa. Se voi tulla sovellettavaksi vasta, jos konkurssihallinnon ei normaalihuolellisuudella olisi pitänytkään havaita kyseistä takaisinsaantiperustetta käytettävissään olleesta aineistosta. Pesänhoitaja vastasi pesänselvityksessä tekemistään ratkaisuista sekä käyttämistään asiantuntijoista.

Hovioikeus katsoi, toisin kuin käräjäoikeus, että tässä tapauksessa pesänhoitajalla ei ollut ollut hyväksyttävää perustetta nostaa kannetta toissijaisessa määräajassa. Hovioikeus perusteli kantaansa seuraavasti.

Yhtiöt olivat hakeneet yrityssaneerausta kesällä 1993 ja tuossa yhteydessä oli selvitetty niiden taloudellista tilannetta. Yhtiöiden asiamiehenä oli yrityssaneerausasiassa ollut sama asianajaja, joka toimi konkurssipesien väliaikaisena pesänhoitajana. Väliaikainen pesänhoitaja oli laatinut velkojainkokousta varten muistion, jossa hän oli ottanut kantaa myös mahdollisiin takaisinsaantiperusteisiin.

Hovioikeuden suullisessa käsittelyssä asianajaja X oli selostanut kyseisen muistion taustaa. Sen perusteella muistiota voitiin pitää tavanomaisena pesänhoidossa laadittavana muistiona, jonka taustan ja informaatioarvon oli täytynyt olla myös Y:lle asianajajana selvää. Kun lisäksi väliaikaisen pesänhoidon kausi oli suhteellisen lyhyt ja kun kysymyksessä olivat olleet perheyhtiöt, väliaikaisen pesänhoitajan muistiolle tai hänen asemalleen ei voitu antaa niin suurta painoarvoa kuin käräjäoikeus oli tuomiossaan tehnyt. X ja Y eivät olleet käyneet mitään erityisiä keskusteluja pesän tilasta. Pesänhoitotehtävä oli siirtynyt X:ltä Y:lle normaalin pesänhoitokäytännön mukaisesti.

Yhtiön toimielinten pöytäkirjojen sanoma samoin kuin Z:n muistioiden lausumat olivat olleet käräjäoikeuden lausumalla tavalla epäselviä ja harhaanjohtavia. Hovioikeus katsoi kuitenkin käräjäoikeuden kannasta poiketen, että pesänhoitajalla ei ollut ollut oikeutta luottaa yksistään yhtiöiden asiakirjoista tai yhtiöiden tilintarkastajalta saamiinsa tietoihin, vaan normaali pesänhoitohuolellisuus oli edellyttänyt myös muunlaista asioihin perehtymistä.

Hovioikeus katsoi, ettei mitään varsinaista estettä erityistilintarkastuksen aloittamiseen heti maaliskuussa 1994 ollut ollut. Toukokuussa 1994 pesänhoitajalle ja velkojille oli todistaja Z:n mukaan jo ollut selvää, että erityistilintarkastus tultaisiin toimittamaan. Siitä huolimatta pesänhoitaja oli ensin hankkinut yhtiöiden oman tilintarkastajan lausunnon tileistä ja hallinnosta ja vasta sen jälkeen, yli kolmen kuukauden kuluttua valtuuksien saamisesta oli annettu toimeksianto erityistilintarkastuksen toimittamisesta. Tälle menettelylle ei varsinaisesti ollut esitetty perustelua. Jutussa ei ollut myöskään esitetty selvitystä siitä, että erityistilintarkastuksen kustannuksilla olisi ollut menettelyssä ratkaisevaa merkitystä.

Kaikki kanneperusteet olivat ilmenneet yhtiöiden kirjanpidosta. Yhtiöiden kirjanpito ja muut asiakirjat olivat olleet ajantasalla ja kunnossa. Näissä olosuhteissa takaisinsaantiperusteita ei myöskään voitu katsoa tietoisesti peitellyn konkurssipesältä. Kanteessa selostetut takaisinsaantiperusteet eivät olleet ilmenneet aineistosta, joka ei olisi ollut konkurssipesien käytettävissä.

W:n erityistilintarkastukseen käyttämä aika noin neljä kuukautta ei ollut sinänsä ollut ratkaisevan pitkä ja erityistilintarkastus olisi ajoissa aloitettuna ehditty toimittaa ensisijaisen kanneajan kuluessa. Todistajankertomusten perusteella kyseistä aikaa voitiin kuitenkin pitää suhteellisen pitkänä, vaikka otettiinkin huomioon pesien laajuus ja yhtiöiden konsernisuhde. Kirjanpito sekä muu tarkastuksessa käytetty aineisto oli kiistatta ollut kunnossa. Pesänhoitajan ei ollut selvitetty mitenkään kiirehtineen tarkastuksen toimittamista tai kiinnittäneen W:n huomiota ensisijaisen kanneajan päättymisajankohtaan.

Pesänhoitaja oli erityistilintarkastuksen kuluessa saanut W:ltä tietoja tarkastuksesta. Vaikka oikeustoimikokonaisuus olikin selvinnyt vasta erityistilintarkastuksen perusteella, pesänhoitajalla oli jo ennen tarkastuksen valmistumista täytynyt olla jonkinlainen kokonaiskuva asioista. Useimmat kanteessa selostetuista oikeustoimista olivat koskeneet AB Autoliike Oy:tä, jota koskeva tarkastuskertomus oli ollut laadittuna 27.9.1994, jolloin ensisijaista kanneaikaa oli ollut jäljellä vielä noin kuukausi.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että konkurssipesät eivät olleet näyttäneet tässä tapauksessa olleen sellaisia seikkoja, jotka olisivat oikeuttaneet nostamaan takaisinsaantikanteen kolmen kuukauden toissijaisen kanneajan puitteissa. Ensisijainen kuuden kuukauden kanneaika oli päättynyt 20.10.1994. Kanne oli pantu vireille 30.12.1994. Käräjäoikeuden ei olisi siten tullut tutkia kannetta.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden kanteen tutkimista koskevan erillisen ratkaisun ja pääasiassa antaman tuomion sekä jätti kanteen tutkimatta.

Perustelut

Ensisijaisen ja toissijaisen kanneajan keskinäinen suhde

Takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki) 24 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan takaisinsaantikanne on pantava vireille kuuden kuukauden kuluessa paikalletulopäivästä. Säännöksen toisen virkkeen mukaan kanne voidaan kuitenkin panna vireille vielä kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun konkurssipesä havaitsi takaisinsaannin perusteen tai sen olisi pitänyt se havaita. Kysymyksessä olevaa säännöstä edeltäneen konkurssisäännön 47 §:n mukaan takaisinsaantikanne oli pantava vireille kolmen kuukauden kuluessa paikalletulopäivästä. Takaisinsaantilain esitöistä (HE 102/1990 s. 26) käy ilmi, että pidennettäessä kanteen vireillepanomääräaikaa kolmesta kuukaudesta kuuteen kuukauteen tarkoituksena oli mahdollistaa takaisinsaantiperusteen selvittäminen tarvittaessa erikoistilintarkastuksen tai muun vastaavan laajamittaisen velallisen kirjanpitoaineiston läpikäymisen avulla. Lain esitöiden perusteella on siten selvää, ettei erikoistilintarkastuksen toimittaminen sinänsä ole peruste poiketa kuuden kuukauden kanneajasta. Konkurssipesän hallinnon on näin ollen normaalisti edellytettävä toimituttavan takaisinsaantiperusteiden selvittämiseksi mahdollisesti tarvittavan erikoistilintarkastuksen niin aikaisin, että kanteen vireillepano edellä mainitussa kuuden kuukauden määräajassa on mahdollista.

Konkurssipesät ovat katsoneet, että takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentin säännöstä on tulkittava niin, että sen toisessa virkkeessä tarkoitettu toissijainen kolmen kuukauden kanneaika on kantajan käytettävissä siitä riippumatta, sijoittuuko se ajankohta, jona konkurssipesä havaitsi takaisinsaannin perusteen tai sen olisi pitänyt se havaita, ensisijaisen kuuden kuukauden kanneajan päättymistä edeltävään vai sen päättymisen jälkeiseen aikaan. Säännöksen sanamuodosta ei voida tehdä varmoja päätelmiä siitä, onko sitä tulkittava konkurssipesän esittämällä tavalla, vaikkakin sanamuoto antaa tiettyä tukea sellaiselle tulkinnalle.

Lain varhempien esitöiden perusteluissa (oikeusministeriön asettaman työryhmän ehdotus takaisinsaantia konkurssipesään koskevaksi lainsäädännöksi, oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 7/1988, s. 57 sekä sen pohjalta laintarkastuskunnan tarkastettavaksi laadittu ehdotus hallituksen esitykseksi s. 60) käsiteltiin toissijaisen kanneajan kannalta tilannetta, jossa aihe takaisinsaantikanteen nostamiseen oli tullut konkurssipesän tietoon vasta ensisijaisen kanneajan päätyttyä. Hallituksen esityksen perustelut (HE 102/1990 s. 26 ja 72) eivät kuitenkaan viittaa siihen, että toissijainen kanneaika voisi olla käytettävissä vain tuossa tilanteessa.

Tulkintaa, että kanne voidaan panna vireille jälkimmäisen määräajan kuluessa riippumatta siitä, miten sen alkamisajankohta sijoittuu suhteessa kiinteään kannemääräaikaan, tukee se tavoite, että kanneaikojen tulisi olla mahdollisimman selkeästi ja johdonmukaisesti määriteltäviä. Siten ei olisi hyväksyttävissä sellainen tulkinta, että säännöksen toisessa virkkeessä tarkoitetun toissijaisen kanneajan alkamisajankohdan sattuessa ensisijaisen kanneajan viimeisiin päiviin kanne olisi pantava vireille ensisijaisessa kanneajassa, kun taas tuon ajankohdan sattuessa ensisijaisen kanneajan päättymisen jälkeiseen aikaan kantajalla olisi käytettävissään kolmen kuukauden määräaika kanteen nostamiseen. Korkein oikeus katsoo näin ollen perustelluksi tulkita takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentin toista virkettä niin, että siinä mainituin edellytyksin kolmen kuukauden kanneaika on kantajan käytettävissä siitä riippumatta, sijoittuuko tuon kanneajan alkamisajankohta säännöksen ensimmäisessä virkkeessä säädetyn kuuden kuukauden määräajan päättymistä edeltävään vai sen jälkeiseen aikaan.

Kanneaika tässä tapauksessa

Kun velallisyhtiöiden kirjanpito on kunnossa ja takaisinsaannin perusteet on kirjanpitoaineistosta saatavien tietojen pohjalta selvitettävissä, pääsääntö on, että takaisinsaantikanne olisi kyettävä panemaan vireille ensisijaisessa kuuden kuukauden kanneajassa. Siitä poikkeaminen edellyttää erityisiä perusteita. Nyt käsillä olevassa tapauksessa ratkaiseva viivytys on tapahtunut siinä, että erikoistilintarkastusta koskeva toimeksianto on annettu vasta noin kolme kuukautta sen jälkeen, kun pesänhoitaja oli saanut siihen valtuudet. Sen kannalta, onko konkurssipesillä ollut käytettävissään toissijainen kolmen kuukauden kanneaika, taas on ratkaisevaa, onko pesänhoitajalla ollut hyväksyttävä syy lykätä erikoistilintarkastuksen aloittamista kerrotuin tavoin.

Pesänhoitaja, asianajaja Y oli yhtiöiden konkurssipesien 10.3.1994 pidetyissä velkojainkokouksissa saanut valtuudet erityisten tarkastusten toimituttamiseen tarvittaessa. Valtuuksien myöntäminen ei kuitenkaan osoita, että tarkastusten tarve olisi ollut tai sen olisi pitänyt olla konkurssipesien tiedossa jo tuossa vaiheessa. Väliaikaisena pesänhoitajana toiminut asianajaja X oli toiminut yhtiöiden asiamiehenä niiden 22.7.1993 vireille pannuissa yrityssaneerausasioissa. Hän on siten ollut yhtiöiden taloudellisiin asioihin takaisinsaannin kannalta merkityksellisenä aikana paremmin perehtynyt kuin konkurssipesän väliaikaiset pesänhoitajat keskimäärin. Velkojainkuulustelua varten laatimansa muistion mukaan X ei ollut havainnut takaisinsaantiperusteita. Tähän X:n ilmoitukseen konkurssipesien on pitänyt voida luottaa huomioon ottaen erityisesti hänen kerrottu tavanomaista parempi velallisyhtiöiden tuntemuksensa. Väliaikaiselta pesänhoitajalta saadut tiedot eivät siten ole antaneet aihetta erikoistilintarkastusten toimituttamiseen. Pesänhoitaja on voinut perustellusti ennen erityisen tarkastuksen käynnistämistä toimituttaa normaalissa järjestyksessä yhtiöiden kirjanpidon tarkastuksen viimeisen tilikauden päättymisen ja konkurssien alkamisen väliseltä ajalta.

Yhtiöiden oman tilintarkastajan, KHT-tilintarkastaja Z:n 31.5.1994 päivätyistä tilintarkastusmuistioista on ilmennyt viitteitä siitä, että yhtiöt olisivat mahdollisesti lyhentäneet vuoden 1993 alkupuoliskon aikana velkojaan A:lle ja B:lle. Muistioiden perusteella ei takaisinsaantikanteen nostaminen kuitenkaan ole vielä ollut mahdollista, vaan sen vireille paneminen on edellyttänyt yhtiöiden kirjanpidon tositekohtaista tarkastusta. Näistä muistioista ilmenneiden seikkojen perusteella erikoistilintarkastuksen toimittaminen on käynyt välttämättömäksi.

Z:n muistioista on myös ilmennyt, että yhtiöt olivat kesäkuussa 1993 antaneet A:lle yrityskiinnitysvakuuksia veloista, joita annettaessa sellaisista vakuuksista ei ollut sovittu. Tämän tiedon perusteella panttausten peräyttämistä koskevan kanteen nostaminen olisi voinut tulla harkittavaksi. Kanteen nostamista vastaan on kuitenkin puhunut se, että Z on muistioissaan ilmoittanut, etteivät yhtiöt vakuutta annettaessa olleet maksukyvyttömiä. Myöskään ei ollut perusteltua, että vakuuksien antamisen liittyessä samoihin velkoihin, joiden takaisinmaksun peräytymistä takaisinsaantikanteella vaaditaan, vakuuksien peräytymistä olisi kanneoikeuden säilyttämiseksi tullut vaatia eri kanteella kuin sanottujen maksujen peräytymistä.

Toimeksiannot erikoistilintarkastuksiin on annettu KHTtilintarkastaja W:lle kesäkuussa 1994 ilman aiheetonta viivytystä sen jälkeen, kun pesänhoitajalla on ollut tilaisuus tutustua Z:n tilintarkastusmuistioihin. W:n erikoistilintarkastuksiin käyttämä aika on ollut suhteellisen pitkä. Tarkastettavana ollut kirjanpitoaineisto on kuitenkin ollut huomattavan laaja. Tarkastuksen kohteena on ollut kaksi takaisinsaantilain mukaan toistensa läheisinä pidettävää yhtiötä, joilla on ollut myös keskinäisiä velkasuhteita. A ja B ovat olleet yhtiöiden takaisinsaantilaissa tarkoitettuja läheisiä, joita koskevat takaisinsaantilaissa säädetyt pitemmät takaisinsaantiajat, minkä vuoksi tarkastukset on jouduttu kohdistamaan pitempään ajanjaksoon kuin siinä tapauksessa, että läheissuhdetta ei olisi ollut käsillä. Näistä syistä tarkastuksiin käytetyn ajan pituutta ei voida pitää niin poikkeuksellisena, että pesänhoitajan olisi tullut erityisesti kiinnittää tarkastusten suorittajan huomiota niihin käytettyyn aikaan ja kiirehtiä niiden loppuun saattamista. Pesänhoitajan ei näin ollen voida myöskään tältä osin katsoa laiminlyöneen velvollisuuksiaan.

W:n erikoistilintarkastuksissaan tekemät lopulliset tarkastushavainnot ovat olleet pesänhoitajan käytettävissä sen jälkeen, kun 4.10. ja 5.10.1994 päivätyt tarkastuskertomukset oli luovutettu hänelle. Vasta tuolloin pesänhoitaja on voinut laatia haastehakemuksen siihen takaisinsaantikanteeseen, josta nyt on kysymys. Tässä suhteessa ei ole merkitystä sillä, että pesänhoitaja on voinut alustavasti tutustua AB Autoliike Oy:n tarkastuskertomuksen luonnokseen jo 27.9.1994. Näin ollen konkurssipesät ovat takaisinsaantilain 24 §:ssä tarkoitetuin tavoin havainneet takaisinsaantiperusteet vasta W:n tarkastuskertomusten valmistuttua. Kerrotuissa olosuhteissa pesien ei olisi aikaisemmin pitänytkään niitä havaita. Konkurssipesien käytössä on siten ollut sanotussa lainkohdassa tarkoitettu toissijainen kolmen kuukauden kanneaika.

Kun takaisinsaantikanne on nostettu kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun tarkastuskertomukset oli luovutettu pesänhoitajalle, kanne on nostettu ajoissa. Hovioikeuden ei siten olisi tullut jättää kannetta tutkimatta.

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Virkaa toimittava nuorempi oikeussihteeri Vanne esitti Korkeimman oikeuden päätöksen mukaisen mietinnön siltä osalta kuin on kysymys siitä, voidaanko takaisinsaantikanne panna vireille takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentin toisessa virkkeessä tarkoitetussa kolmen kuukauden määräajassa riippumatta siitä, miten se ajankohta, jolloin konkurssipesä havaitsi takaisinsaannin perusteen tai sen olisi pitänyt havaita se, sijoittuu suhteessa säännöksen ensimmäisessä virkkeessä tarkoitetun kuuden kuukauden kanneajan päättymiseen. Muulta osalta hän lausui mietintönään seuraavaa:

Asian ratkaisun kannalta keskeistä on se, voidaanko katsoa, että konkurssipesien olisi tullut havaita takaisinsaannin perusteet aikaisemmin kuin kolme kuukautta ennen kanteen vireillepanoajankohtaa 30.12.1994.

Takaisinsaantilain esitöissä (HE 102/1990 s. 26) on lähdetty siitä, että toissijaiseen kanneaikaan ei ainakaan pääsääntöisesti voida vedota velallisen kirjanpidosta ilmenevien suoritusten osalta. Toissijaista kanneaikaa on pidetty perusteltuna erityisesti niiden tapausten varalta, joissa oikeustoimi tai sen velkojia loukkaava luonne on tietoisesti pyritty salaamaan konkurssipesältä. Lähtökohtana on näin ollen pidettävä sitä, että kirjanpidosta ilmenevät takaisinsaantiperusteet on pystyttävä selvittämään - silloinkin kun se vaatii erikoistilintarkastuksen toimittamista - niin ajoissa, että kanne voidaan nostaa takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitetussa paikalletulopäivästä laskettavassa kuuden kuukauden määräajassa. Kun kannemääräajat voivat kulua yhtäaikaisesti, tämä merkitsee käytännössä sitä, että erikoistilintarkastus on normaalisti voitava saattaa loppuun kolmen kuukauden kuluessa paikalletulopäivästä. Jotta kantaja voisi menestyksellisesti vedota toissijaiseen kanneaikaan kirjanpidosta ilmenevien takaisinsaantiperusteiden osalta, kantajan on pystyttävä osoittamaan asiassa olevan sellaisia poikkeuksellisia seikkoja, joiden vuoksi takaisinsaantiperusteiden selvittäminen tuossa ajassa ei ole ollut mahdollista.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa yhtiöiden ja A:n ja B:n välisten velkasuhteiden olemassaolo ja A:lle ja B:lle suoritetut velkojen lyhennykset kriittisenä aikana sekä yrityskiinnitysvakuuksien antaminen A:lle ovat käyneet ilmi yhtiöiden kirjanpidosta sekä niiden hallitusten ja yhtiökokousten pöytäkirjoista. Takaisinsaantiperusteiden selvittäminen ja täsmentäminen on kuitenkin ainakin lainojen takaisinmaksujen osalta edellyttänyt erikoistilintarkastusten toimittamista. Sen sijaan takaisinsaantilain 14 §:ssä tarkoitettujen vakuuksien antaminen A:lle sellaisista veloista, joita annettaessa vakuuksista ei ollut sovittu, on ilmennyt viimeistään tilintarkastaja Z:n 31.5.1994 päivätyistä tilintarkastusmuistioista.

Alempien oikeuksien toteamalla tavalla pesänhoitaja oli jo 10.3.1994 eli runsaasti ennen paikalletulopäivää saanut valtuudet tarvittaessa toimituttaa konkurssipesissä erityinen tarkastus. Tähän oli kuitenkin ryhdytty vasta noin kolme kuukautta myöhemmin. Ottaen huomioon pesien suuruus ja kirjanpidon laajuus sekä se, että konkurssipesien tiedossa oli täytynyt olla yhtiöiden ja A:n ja B:n välisten velkasuhteiden olemassaolo, konkurssipesien pesänhoitajan olisi tullut viivytyksettä ryhtyä tarvittaessa erikoistilintarkastusten avulla selvittämään takaisinsaantiperusteiden olemassaoloa. Pesänhoitajan olisi lisäksi tullut aktiivisesti huolehtia siitä, että tarkastukset tulevat toimitetuiksi riittävän ripeästi. Mikäli tarkastusten toimeksi antamisessa ei olisi viivytelty, erikoistilintarkastukset olisivat ehtineet valmistua yli kolme kuukautta ennen takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentissa säädetyn kuuden kuukauden määräajan päättymistä, vaikka tarkastusten toimittamiseen olisi käytetty vastaava, tavanomaisesta sinänsä poikkeava aika. Konkurssipesät eivät ole esittäneet hyväksyttävää syytä sille, miksi tarkastusten toimeksi antamisessa on viivytelty. Tällaisena syynä ei voida pitää sitä, että väliaikainen pesänhoitaja ei pesäluetteloihin liittyvän muistionsa mukaan ollut havainnut takaisinsaantiperusteita. Konkurssipesien olisi siis pitänyt havaita takaisinsaantiperusteet niin aikaisin, että kanne olisi voitu nostaa takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentissa säädetyn kuuden kuukauden kannemääräajan puitteissa.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsonee, ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta ole syytä muuttaa.

Oikeusneuvos Palaja:

Säännös takaisinsaantikanteen vireillepanoajasta

Takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki) 24 §:n 1 momentissa säädetään: "Takaisinsaantikanne on pantava vireille kuuden kuukauden kuluessa paikalletulopäivästä. Kanne voidaan kuitenkin panna vireille vielä kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun konkurssipesä havaitsi takaisinsaannin perusteen tai sen olisi pitänyt se havaita."

Takaisinsaantilain esitöistä ilmenee, että takaisinsaantikanne on tarkoitettu nostettavaksi ensisijassa kuuden kuukauden määräajassa. Lainkohdan toisessa virkkeessä mainittua kanteen vireillepanomahdollisuutta perusteltiin kohtuussyillä ja säännöstä kolmen kuukauden lisäkanneajasta pidettiin lakia valmisteltaessa toissijaisena kuuden kuukauden määräaikaa koskevaan määräykseen verrattuna (HE 102/1990 s. 26 ja oikeusministeriön asettaman työryhmän mietintö OLJ 7/1988 s. 57).

Ensisijaisen ja toissijaisen kanneajan keskinäinen suhde

Kysymyksessä olevissa konkursseissa ensisijainen kuuden kuukauden aika takaisinsaantikanteen nostamiselle on päättynyt 20.10.1994. Takaisinsaantikanteen perusteena olevat erikoistilintarkastuskertomukset on päivätty 4. ja 5.10.1994. AB Autoliike Oy:n konkurssipesä ja H.J. AB Oy:n konkurssipesä ovat panneet takaisinsaantikanteen vireille 30.12.1994.

Konkurssipesät ovat katsoneet, että takaisinsaantikanne on nostettavissa toissijaisessa kolmen kuukauden määräajassa silloinkin, kun pesä on havainnut takaisinsaannin perusteen ennen ensisijaisen kuuden kuukauden kanneajan päättymistä. Vastaajat B ja A ovat puolestaan väittäneet, että kanne on pantava vireille aina ensisijaisessa määräajassa, jos pesä on havainnut takaisinsaannin perusteen tai sen olisi tullut se havaita ennen tämän ajan loppumista.

Takaisinsaantilain esitöissä ei ole otettu kantaa nyt esillä olevaan laintulkintakysymykseen. Lain 24 §:n 1 momentin sanamuoto tukee konkurssipesien näkemystä. Lainkohdassa ei ole rajoitettu toissijaisen takaisinsaantikanteen nostamismahdollisuutta vain siihen tilanteeseen, että takaisinsaannin peruste on havaittu ensisijaisen kanneajan päättymisen jälkeen.

Kun takaisinsaannin aihe on tullut konkurssipesän tietoon vasta ensisijaisen määräajan päätyttyä, konkurssipesällä on takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukaan aina kolme kuukautta aikaa kanteen vireillepanemiseen. Tulkittaessa sanotussa lainkohdassa tarkoitettuja määräaikasäännöksiä vastaajien esittämällä tavalla konkurssipesällä ei olisi kolmen kuukauden pituista kanteennostamisaikaa käytettävissään, jos takaisinsaannin peruste on havaittu myöhemmin kuin kolme kuukautta ennen ensisijaisen kanneajan loppumista. Tällainen tulkinta on epäjohdonmukainen. Havaitsemishetken ajoittuessa kuuden kuukauden määräajan viimeisiin päiviin, olisi lisäksi kohtuutonta vaatia pesää laatimaan ja nostamaan kanteen jäljellä olevana muutaman vuorokauden aikana.

Sanotuilla perusteilla katson Korkeimman oikeuden enemmistön tavoin, että kolmen kuukauden kanneaika on takaisinsaannin vaatijan käytettävissä riippumatta siitä, ajoittuuko takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentissa tarkoitettu takaisinsaannin perusteen havaitsemisajankohta ennen vai jälkeen kuuden kuukauden ensisijaisen määräajan loppumista.

Kanneaika tässä tapauksessa

B ja A ovat väittäneet, että konkurssipesien olisi pitänyt havaita takaisinsaantikanteensa perusteet niin varhain, että kanne olisi tullut panna vireille kuuden kuukauden kuluessa paikalletulopäivästä.

Kuuden kuukauden kanneajan ensisijaisuudesta seuraa, että takaisinsaantikanne on pääsääntöisesti pantava vireille tässä määräajassa. Kanteen nostaminen toissijaisessa kolmen kuukauden ajassa on poikkeus sanotusta pääsäännöstä. Mahdollisen takaisinsaannin perusteen osoittava konkurssivelallisen asiakirja-aineisto on konkurssipesän hallussa. Näistä syistä konkurssipesän on näytettävä, että sen ei ole noudattaen asianmukaista pesänhoitovelvollisuutta pitänyt havaita takaisinsaannin perustetta niin ajoissa, että takaisinsaantikanne olisi tullut nostaa kuuden kuukauden määräajassa.

Ennen takaisinsaantilain voimaantuloa takaisinsaantikanne oli konkurssisäännön 47 §:n mukaan pantava vireille kolmessa kuukaudessa paikalletulopäivästä. Kanneajan pidentämistä kuuteen kuukauteen perusteltiin takaisinsaantilakia koskevassa hallituksen esityksessä sillä, että takaisinsaantiperusteen selvittämiseksi tarpeellista erikoistilintarkastusta tai muuta laajamittaista velallisen kirjanpitoaineiston läpikäymistä ei aina ehditä suorittaa aikaisemmin voimassa olleessa lyhyessä määräajassa (HE 102/1990 s. 26). Hallituksen esityksessä on myös katsottu, että mikäli velallisen liiketoimintaan kuuluvat suoritukset, kuten velan maksut, ilmenevät konkurssivelallisen kirjanpidosta, ei konkurssipesä voi tällaisten liiketapahtumien osalta ainakaan pääsääntöisesti vedota tietämättömyyteensä. Toissijaista kanneaikaa on pidetty perusteltuna erityisesti niissä tapauksissa, joissa oikeustoimi tai sen velkojia loukkaava luonne on tietoisesti pyritty salaamaan konkurssipesältä (HE 102/1990 s. 26).

Takaisinsaantilain esitöissä on siten edellytetty erikoistilintarkastuksen toimituttamista niin, että takaisinsaantikanne voidaan nostaa kuuden kuukauden määräajassa. Erikoistilintarkastuksen suorittaminen ei siten yksinään ole peruste kanteen nostamiselle toissijaisessa kanneajassa. Asiassa on riidatonta, että kysymyksessä olevat velan lyhennykset ovat ilmenneet konkurssivelallisina olevien yhtiöiden kirjanpitoaineistosta ja että niiden kirjanpidot on hoidettu asianmukaisesti ja että ne ovat olleet ajantasalla. Lainvalmistelutöissä esitetyt kannanotot viittaavat siten siihen, että kysymyksessä olevassa tilanteessa takaisinsaantikanne olisi tullut panna vireille kuuden kuukauden kuluessa paikalletulopäivästä.

Konkurssipesät ovat menettelynsä tueksi vedonneet siihen, että niiden väliaikainen pesänhoitaja oli laatinut velkojainkuulustelua varten muistion, jonka mukaan kirjanpito oli tarvittavin osin tarkastettu ja väliaikaisen pesänhoidon aikana ei ollut havaittu takaisinsaantiin johtavia oikeustoimia. Konkurssipesät ovat lisäksi perustelleet toimintaansa sillä, että takaisinsaantikanteen perusteet eivät ole ilmenneet KHT-tilintarkastaja Z:n konkurssipesien toimitsijamiehelle antamista tilintarkastusmuistioista.

Konkurssisäännön 70 §:n 1 momentin mukaan uskotun miehen ja toimitsijamiehen on hoidettava pesän omaisuutta ja oikeutta niin kuin huolellinen mies hoitaa omaansa. Takaisinsaantiperusteiden tutkiminen painottuu konkurssissa uskottujen miesten hallintokauteen ja sen jälkeiseen aikaan. Pesänhoitajan huolellisuusvelvollisuuteen kuuluu itse perehtyä riittävässä määrin pesän hallussa oleviin asiakirjoihin takaisinsaantiperusteiden selvittämiseksi. Uskotulla miehellä ja toimitsijamiehellä ei siten ole oikeutta luottaa väliaikaisen pesänhoitajan lausuntoon, ettei peräytettäväksi vaadittavia oikeustoimia ole havaittu. Katson lisäksi asiassa jääneen näyttämättä, että väliaikaisella pesänhoitajalla olisi konkurssiyhtiöiltä niiden yrityssaneeraushakemuksia koskeneen toimeksiannon hoitamisen johdosta ollut konkurssivelallisten suorittamista oikeustoimista sellaista erityistä tietoa, joka poikkeaisi väliaikaisella pesänhoitajalla yleensä olevasta velallisen asioiden tuntemuksesta. Konkurssipesien toimitsijamies ei ole myöskään antanut Z:lle tehtäväksi erikoistilintarkastuksen toimittamista, eikä Z ole sellaista suorittanut, vaikka hän on toimitsijamiehen pyynnöstä tutkinut takaisinsaantikanteen kohteena olevia panttauksia. Näistä syistä konkurssipesät eivät voi perustella menettelyään väliaikaisen pesänhoitajan ja Z:n muistioilla.

Selvittäessään omatoimisesti mahdollisia takaisinsaannin perusteita pesänhoitajan on tutustuttava ainakin konkurssiyhtiön toimielinten kokousten pöytäkirjoihin ja konkurssimenettelyssä kertyneeseen asiakirja-aineistoon. AB Autoliike Oy:n 13.1.1993 pidetyn yhtiökokouksen pöytäkirjasta ilmenee, että B on myöntänyt yhtiölle 1 000 000 markan luoton ja että A on antanut yhtiölle 9 700 000 markan luoton. Pöytäkirjan mukaan kumpaakin lainaa on sovittu lyhennettäväksi siten, että niistä on kesäkuun loppuun 1993 mennessä jäljellä puolet. Yhtiön 30.6.1993 pidetyn yhtiökokouksen pöytäkirjan mukaan yhtiö oli suorittanut maksettavaksi edellytetyn summan. Jo näiden pöytäkirjamerkintöjen perusteella huolellisen pesänhoitajan olisi tullut epäillä AB Autoliike Oy:n maksaneen huomattavia summia takaisinsaantilain 3 §:ssä tarkoitettuina läheisinä oleville henkilöille. Maksusuoritusten huomattavuus pesän varoihin nähden olisi paljastunut jo pelkästään vertaamalla edellä sanottuja tietoja konkurssipesän pesäluettelossa mainittuihin omaisuusarvoihin. Konkurssipesien valituksesta Korkeimmalle oikeudelle ilmenee, että takaisinsaantikanteessa peräytettäväksi vaaditut yrityskiinnitysten panttaukset ovat ilmenneet niin ikään pesäluetteloista.

Konkurssipesien valituslupahakemuksesta ja A:n ja B:n siihen antamasta vastauksesta selviää, että konkurssipesiin oli määrätty uskottu mies 17.2.1994 pidetyissä velkojainkuulusteluissa. Katson, että uskotun miehen olisi asianmukaista pesänhoitohuolellisuutta noudattaen viimeistään seuranneen maaliskuun puoliväliin mennessä pitänyt osata epäillä, että konkurssiyhtiöissä oli suoritettu takaisinsaantikanteen kohteena olevia oikeustoimia.

Konkurssipesien laajuuden johdosta pesänhoitajan ei voida edellyttää itse käyneen yhtiöiden kirjanpitoaineistoa läpi, vaan erikoistilintarkastuksen toimituttaminen on ollut asianmukainen toimenpide. Konkurssipesien takaisinsaantikanne on perustunut myös yhtiöiden maksukyvyttömyyteen ja epätavallisten maksuvälineiden käyttämiseen lainasaatavien takaisinsuorituksissa. Myös näiden seikkojen selvittäminen on edellyttänyt erikoistilintarkastusta.

Konkurssipesät ovat vaatineet panttausten peräyttämistä myös takaisinsaantilain 14 §:n nojalla. Sovellettaessa lainkohtaa esillä olevaan asiaan vastaajina olevien konkurssivelallisen läheisten on näytettävä, ettei velallinen ollut maksukyvytön eikä vakuusjärjestely johtanut maksukyvyttömyyteen. Todistustaakkasäännöksestä huolimatta konkurssipesillä on takaisinsaantiasian häviämisestä mahdollisesti seuraavan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden vuoksi ollut perusteltu syy erikoistilintarkastuksen avulla selvittää, ovatko konkurssiyhtiöt olleet maksukyvyttömiä.

Konkurssipesien toimitsijamies on antanut erikoistilintarkastuksen suorittamisen KHT-tilintarkastaja W:n tehtäväksi kesäkuussa 1994, todennäköisesti heti kesäkuun 15. päivän jälkeen. W on toimittanut konkurssipesien toimitsijamiehelle molempia pesiä koskevan 18.11.1994 päivätyn lausunnon AB Autoliike Oy:lle omaisuuden myynneistä mahdollisesti syntyneistä vahingoista. Tässä lausunnossa W viittaa 7.8.1993 suoritettuun autoliikkeen kateraportin atkajoon ja kirjoittaa: "Nämä raportit otettiin erityistilintarkastusta aloitettaessa". Atk-ajon oikea päivämäärä on 7.8.1994. W on siten ryhtynyt suorittamaan erikoistilintarkastusta ilmeisesti vasta noin puolentoista kuukauden kuluttua tarkastustehtävän saatuaan. W:n allekirjoittamat erikoistilintarkastuskertomukset on päivätty 4. ja 5.10.1994. W on siten havainnut takaisinsaannin perusteet noin kahden kuukauden tarkastusajassa.

Konkurssipesän on edellä todetun mukaisesti selvitettävä takaisinsaantikanteen perusteet tarvittaessa erikoistilintarkastuksen avulla pääsääntöisesti niin ajoissa, että se voi nostaa takaisinsaantikanteen takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentissa tarkoitetussa ensisijaisessa kuuden kuukauden määräajassa. Konkurssipesien uskottuna miehenä ja toimitsijamiehenä olleella asianajajalla olisi pitänyt ainakin jo maaliskuun puolivälissä 1994 olla perusteltu syy epäillä, että konkurssiyhtiöissä on suoritettu sittemmin takaisinsaantikanteessa peräytettäväksi vaaditut oikeustoimet. Tästä huolimatta pesänhoitaja on antanut erikoistilintarkastuksen toimittamisen W:n tehtäväksi vasta kesäkuussa 1994. W ei ole aloittanut tarkastustaan aikaisemmin kuin saman vuoden elokuussa.

Konkurssipesät eivät ole näyttäneet pätevää perustetta sille, miksi erikoistilintarkastustehtävän antamisessa ja sen aloittamisessa on viivytelty. Katson hovioikeuden tavoin asiassa jääneen näyttämättä, että konkurssipesät olisivat olleet oikeutettuja nostamaan takaisinsaantikanteensa takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentin toisessa virkkeessä tarkoitetussa kolmen kuukauden määräajassa.

Sanotuilla perusteilla hyväksyn mietinnön lopputuloksen.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee, huomioon ottaen palauttamisen syy, ottaa se ilmoituksetta käsiteltäväkseen.