8.10.1998

Kanne Jämsän käräjäoikeudessa

Kangasalan Osuuspankki lausui A:ta, B:tä ja C:tä vastaan 6.5.1996 nostamassaan, ulosottolakiin perustuvaa takaisinsaantia koskevassa kanteessaan seuraavaa.

Pirkanmaan käräjäoikeus oli 25.8.1994 antamallaan tuomiolla velvoittanut D:n yhteisvastuullisesti eräiden muiden henkilöiden kanssa takaajana suorittamaan pankille 568 395,80 markkaa 16 prosentin korkoineen 26.2.1993 lukien sekä korvaamaan pankin oikeudenkäyntikulut 8 859,94 markalla 16 prosentin korkoineen 25.9.1994 lukien. Pankki oli 14.9.1994 hakenut ulosottomieheltä saamisten täytäntöönpanoa rinnakkaisperintänä kaikkien maksuvelvollisten osalta. D:ltä oli kertynyt ulosotossa suorituksia ajalta 14.9.1994 - 21.7.1995 yhteensä 3 477,40 markkaa ja ajalta 4.8. - 3.11.1995 yhteensä 1 995 markkaa, jotka oli käytetty saatavan korkoihin. D oli 10.11.1995 todettu varattomaksi.

D oli 12.10.1992 myynyt omistamansa osuuden eli puolet Kuhmoisten kunnan Harmoisten kylässä sijaitsevasta tilasta Pihlajamaa RN:o 12:40 avopuolisolleen A:lle, joka oli jo aikaisemmin omistanut toisen puolen tilasta. D oli 9.10.1992 myynyt omistamansa As Oy Rivi-Kivelän osakkeet, jotka oikeuttivat huoneiston nro 4 hallintaan yhtiön omistamassa talossa, tyttärelleen B:lle ja pojalleen C:lle. Kesällä 1993 C oli myynyt omistamansa osuuden osakkeista A:lle.

Pankki katsoi esittämillään perusteilla, että omaisuuden luovutukset olivat ulosottolain 3 luvun 35 §:n mukaisesti tapahtuneet pankin vahingoksi olosuhteissa, joissa oikeustoimet olisi voitu peräyttää konkurssipesään, jos ulosoton sijasta olisi haettu konkurssia. Pankki vaati, että takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 5, 6 ja 20 §:n nojalla oli määrättävä, etteivät oikeustoimet olleet esteenä luovutetun omaisuuden käyttämiselle pankin D:ltä olevan, ulosotossa perittävänä olleen saamisen suorittamiseen. Lisäksi pankki vaati viimeksi sanotun lain 17 §:n nojalla, että B ja A velvoitetaan luovuttamaan pankille mainitusta osakehuoneistosta saamansa vuokratuotto tai korvaamaan sen arvo.

Vastaus

A, B ja C vastustivat kannetta muun muassa sillä perusteella, että se oli nostettu liian myöhään. Ulosottolain 3 luvun 36 §:n mukaan kanne oli nostettava kuudessa kuukaudessa siitä, kun velkoja sai ulosottomieheltä tiedon siitä, ettei hänen saamisensa ollut tullut ulosottoyrityksessä täysin suoritetuksi. Kanteesta ilmeni, että ulosotosta oli tullut suorituksia niin vähän, että pankille oli ollut tilityshetkellä selvää, ettei sen saaminen ollut tullut täysin suoritetuksi.

Käräjäoikeuden tuomio 1.10.1996

Käräjäoikeus lausui, että perityn takaussaamisen pääoma oli ollut 568 395,80 markkaa. Tästä oli ulosotossa kuitenkin kertynyt 14.9.1994 - 21.7.1995 vain 3 447,40 markkaa. Käräjäoikeus katsoi, että pankin olisi jo tällöin pitänyt olla vakuuttunut D:n maksukyvyttömyydestä ottaen huomioon vastuun suuruus. Kanne oli kuitenkin tullut vireille vasta 6.5.1996 eli ulosottolain 3 luvun 36 §:ssä säädetyn määräajan jälkeen.

Kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen.

Vaasan hovioikeuden päätös 11.6.1997

Pankki valitti hovioikeuteen ja toisti kanteensa.

Hovioikeus lausui, että ulosottolain 3 luvun 36 §:n 1 momentin mukaan määräaika takaisinsaantikanteen nostamiselle alkoi, sikäli kuin nyt oli kysymys, kulua siitä, kun velkoja sai ulosottomieheltä tiedon siitä, ettei hänen saamisensa ollut tullut ulosottoyrityksessä täysin suoritetuksi. Säännöksessä tai sen esitöissä (HE 102/1990 s. 81) ei ollut tarkemmin määritelty, mitä tiedon saamisella ulosottomieheltä säännöksessä tarkoitettiin. Säännöksestä ei siten ollut suoraan pääteltävissä, mistä määräajan kuluminen tulisi laskea alkavaksi.

Ulosottolain 3 luvun 36 §:n 1 momentin säännöstä kanteen nostamisen määräajasta voitiin tulkita toisaalta lähtien siitä, että säännös suojasi vaihdannan etuja niin, että jo vakiintumaan ehtineisiin olosuhteisiin ei voitaisi puuttua enää pitkän ajan kuluttua siitä, kun noiden olosuhteiden perusteena olevat oikeustoimet oli tehty. Toisaalta säännöstä voitiin tulkita myös velkojan näkökulmasta, lähtien siitä, ettei hänen oikeuksiaan kohtuuttomasti rajoitettaisi. Tällöin määräaika voitaisiin katsoa alkavaksi esimerkiksi vasta siitä, kun velkoja oli saanut ulosottomieheltä ulosottoasetuksen 36 §:ssä tarkoitetun todistuksen siitä, että perimistä oli kohdannut varattomuuseste. Lain sanamuoto ei kuitenkaan puoltanut näin yksiselitteistä tulkintaa. Hovioikeus katsoi, että takaisinsaantikanteen nostamisen määräaika alkoi kulua siitä, kun velkoja sai ulosottomieheltä tiedon sellaisista seikoista, joiden perusteella oli objektiivisesti pääteltävissä, että velkojan saaminen ei tullut täysin suoritetuksi.

Pankin muiden muassa D:ltä velkoma saatava oli ollut 568 395,80 markkaa 26.2.1993 alkaen laskettavine 16 prosentin korkoineen. D:n tuloista oli ulosotossa karttunut pankille tilitettäväksi kuukausittain noin 400 markkaa 3.11.1995 asti. D:ltä oli 14.9.1994 - 21.7.1995 peritty 3 477,90 markkaa. Pankilla oli saamiensa tilitysten määrien perusteella sinänsä ollut aihetta epäillä, ettei sen saaminen tullut ulosottoyrityksessä täysin suoritetuksi. Kysymys oli kuitenkin perinnästä, joka kohdistui D:n lisäksi neljään muuhun velalliseen. Täytäntöönpanon perusteena oli kaikkien velallisten osalta ollut Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 25.8.1994. Pankki oli toimittanut sen 14.9.1994 Kangasalan piirin nimismiehelle täytäntöönpantavaksi kaikilta velallisilta ja samalla myös rinnakkaisperintänä Tampereelta ja Pälkäneeltä. Täytäntöönpanokirjalle merkityn Kangasalan piirin nimismiehen todistuksen mukaan saatavat olivat olleet siellä perittävinä 21.7.1995 saakka, jolloin ne oli siirretty Pälkäneen nimismiespiiriin. Pälkäneen nimismiespiirin 10.11.1995 päivättyjen todistusten mukaan saatavat olivat olleet siellä perittävinä 10.11.1995 asti, jolloin toimitetussa ulosottoyrityksessä muun muassa D:ltä ei ollut tavattu ulosmittauskelpoista omaisuutta eikä tuloa. Todistuksen mukaan täytäntöönpanossa D:llä oli todettu varattomuuseste ja että tällä oli ollut vain eläketuloa, joka ei ollut kattanut korkoja. Muu omaisuus oli hukattu. Kysymys oli 10.11.1995 asti ollut yhdestä, runsaan vuoden jatkuneesta ulosottoyrityksestä. Esitetyn selvityksen perusteella pankki ei ollut 10.11.1995 mennessä saanut ulosottomieheltä ulosoton tuloksellisuudesta muuta tietoa kuin mitä tilitysten vastaanottamiseen oli sisältynyt. Ottaen huomioon, että ulosotto ei ollut ollut vireillä edellä mainittua kauempaa ja että perintä oli kohdistunut rinnakkaisperintänä D:n lisäksi neljään muuhun velalliseen, pankin oli katsottava saaneen ulosottomieheltä tiedon siitä, ettei sen saaminen ollut tullut tai tule ulosottoyrityksessä täysin suoritetuksi, vasta 10.11.1995. Näin ollen pankki oli nostanut kanteen määräajassa ja se tuli tutkia. Käräjäoikeus oli virheellisesti hylännyt kanteen, vaikka kysymys oli prosessuaalisesta määräajasta, jonka laiminlyöminen johti kanteen tutkimatta jättämiseen.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja palautti asian käräjäoikeuteen.

Perustelut

Asiassa on kysymys siitä, onko ulosottolain 3 luvun 36 §:n 1 momentissa tarkoitetun takaisinsaantikanteen nostamiselle säädetty määräaika alkanut siitä, kun ulosottomies oli palauttanut velkojapankille täytäntöönpanoasiakirjat estetodistuksella varustettuna, vai jo siitä, kun pankki olisi saamistaan ulosottomiehen tilityksistä voinut päätellä, ettei sen saamiselle kerry ulosotossa täyttä suoritusta.

Ulosottolain 3 luvun 36 §:n 1 momentin mukaan ulosottovelkojan kanne omaisuuden luovutuksen tai muun oikeustoimen peräyttämisestä saman luvun 35 §:n nojalla on nostettava kuudessa kuukaudessa siitä lukien, kun velkoja sai ulosottomieheltä tiedon siitä, ettei hänen saamisensa ole tullut ulosottoyrityksessä täysin suoritetuksi.

Lainkohdan sanamuodon mukaan ratkaiseva on velkojan ulosottomieheltä saaman tiedon ajankohta. Sanamuoto ei edellytä, että velkojan olisi joistakin muista seikoista kuin ulosottomiehen nimenomaisesta ilmoituksesta pääteltävä, ettei hänen saatavalleen tule täyttä suoritusta.

Kysymyksessä olevan kanteen nostamiselle säädetyn määräajan alkamishetken on asianosaisten oikeusturvan vuoksi oltava mahdollisimman yksiselitteisesti todettavissa.

Kanneajan alkamisen määräytyminen ulosottomiehen antaman tiedon perusteella edellyttää myös, että tämä tieto on saamisen kertymättä jäämisen osalta varaukseton siten, ettei täytäntöönpanon esteestä ole jäänyt epäselvyyttä. Tämän vaatimuksen on tässä tapauksessa täyttänyt vasta täytäntöönpanoasiakirjojen palauttaminen estetodistuksella varustettuna.

Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että takaisinsaantikanteen nostamisen määräaika on alkanut siitä, kun pankki on saanut ulosottomiehen 10.11.1995 päiväämästä todistuksesta tiedon D:n varattomuudesta. Kanne on siten pantu vireille määräajassa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.