KKO:1997:93
- Asiasanat
- Vahingonkorvaus, Potilasvahinko
- Tapausvuosi
- 1997
- Antopäivä
- Diaarinumero
- S95/999
- Taltio
- 2104
- Esittelypäivä
Ään.
Leikkaus oli ollut lääketieteellisesti perusteltu ja suoritettu hyväksyttävällä tavalla. Hoidosta aiheutunutta komplikaatiota ei pidetty potilasvahinkona yksin sillä perusteella, että vastaavilta komplikaatioilta oli vältytty sittemmin toisella menetelmällä suoritetussa korjausleikkauksessa.
PotilasvahinkoL 2 §
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
A:n kanne Helsingin raastuvanoikeudessa
A:n oikea nilkka oli vammautunut liikenneonnettomuudessa 28.11.1981. Nilkkanivelen leikkauksen seurauksena hänen oikea alaraajansa oli jäänyt vasenta lyhyemmäksi. Tämän mittaeron tasoittamiseksi dosentti Pentti Salenius oli suorittanut 12.5.1988 Sairaala Mehiläisessä A:n vasemman sääriluun lyhennysleikkauksen, jossa luun katkaisupintojen kiinnittämiseen oli käytetty A - O -levyä. Noin neljän viikon kuluttua leikkauksesta oli käynyt ilmi, että kiinnitys oli pettänyt. Tilanteen korjaamiseksi ei ollut ryhdytty tarpeellisiin toimenpiteisiin, mistä oli aiheutunut kyseisen luun alueelle pitkälle edennyt valenivelprosessi. Katkennut ja irti ollut A - O -levy sekä siihen liittyvät irti olleet ruuvit oli 30.8.1989 poistettu Jorvin sairaalassa suoritetussa leikkauksessa.
Valenivelen luutuminen ja paraneminen oli sittemmin tehdyn revisio- ja luunsiirtoleikkauksenkin jälkeen osoittautunut poikkeuksellisen hitaaksi ja hankalaksi luukudoksen vitaliteettitekijöiden heikentyneisyyden johdosta.
Sairaala Mehiläisessä 12.5.1988 tehty lyhennysleikkaus oli epäonnistunut. Leikkauksesta ja siihen liittyneistä hoitotoimenpiteistä oli aiheutunut A:lle sairaanhoitokustannuksia yhteensä 21 589,95 markkaa.
Leikkauksen epäonnistuminen oli lisäksi aiheuttanut A:lle kipua ja särkyä 12.5.1988 - 30.8.1989 sekä korjausleikkauksesta toipuminen 30.8.1989 lukien. Kipu ja särky jatkuivat edelleen.
Potilasvakuutusyhdistys oli 30.1.1990 evännyt A:n korvausvaatimuksen kokonaisuudessaan perustellen päätöstään sillä, että kyseessä oli potilasvahinkolain 2 §:n 2 momentissa tarkoitettu lääketieteellisesti perustellun toimenpiteen väistämätön komplikaatio.
Sittemmin Potilasvakuutusyhdistys oli 17.8.1990 tekemänsä uuden päätöksen mukaisesti suorittanut A:lle korvauksena kivusta ja särystä 4 000 markkaa. Myöhemmin yhdistys oli ilmoittanut potilasvahingoksi sen, että hoito oli viivästynyt.
Korvauspäätöksessään 25.9.1990 Potilasvakuutusyhdistys oli hylännyt A:n kivusta ja särystä esittämän uuden korvausvaatimuksen, koska yhdistys katsoi 17.8.1990 tekemänsä päätöksen mukaisesti korvaamansa 4 000 markkaa riittäväksi. Lisäksi yhdistys oli hylännyt kaikki sairauskulujen korvaamista koskevat vaatimukset katsoen noiden kulujen aiheutuneen perusvamman hoidosta.
A:n mukaan ratkaistaessa kysymystä siitä, oliko kyseessä ollut sellaisen lääketieteellisesti perustellun käsittelyn seuraus, joka ei olisi ollut vältettävissä muulla potilaan hoidon kannalta yhtä vaikuttavalla menettelyllä, tuli merkitystä antaa myös sille, oliko lääkäri huolellisesti selvittänyt potilaalle, mitä vaaroja toimenpiteeseen liittyi ja mitkä voivat olla niiden seuraukset.
A:lle oli annettu leikkauksen riskeistä ja leikkauksesta toipumisesta virheellistä informaatiota. Hänelle oli kerrottu, että luutuminen kestää 6 - 8 viikkoa ja että leikkaus onnistuu lähes sataprosenttisella varmuudella. Tosiasiassa suhteellisen iäkkäälle potilaalle kyseisen kaltainen lyhennysleikkaus metallilevykiinnityksineen sisälsi jo ennakolta arvioiden keskimääräistä suuremmat riskit erityisesti luutumisen suhteen.
Toimenpiteeseen liittyvät riskit huomioon ottaen toimenpide ei ollut ollut lääketieteellisesti perusteltu. Jos A olisi tiennyt toimenpiteen todellisista riskeistä, hän ei olisi toimenpiteeseen suostunut.
Toisaalta viivyttely lyhennysleikkauksen jälkeisen kiinnityksen pettäminen hoidon jatkokäsittelyssä eli hoidon laiminlyönti oli vielä edesauttanut epäonnistuneen leikkauksen seurausten pahenemista.
Sairaala Mehiläisessä suoritetuista epäonnistuneista hoitotoimenpiteistä ei ollut ollut A:lle mitään hyötyä. Toimenpiteiden seuraukset olivat olleet hänelle epäedullisemmat kuin perussairaudesta seurannut tila olisi ollut, jos sitä olisi oikein hoidettu.
Kivusta ja särystä suoritettu korvaus ei ollut oikeassa suhteessa kivun ja säryn laatuun ja kestoon.
Näillä perusteilla A vaati, että Potilasvakuutusyhdistys velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena sairaanhoitokustannuksista 21 589,95 markkaa sekä kivusta ja särystä yhteensä 150 000 markkaa.
Yhdistyksen suoritettua oikeudenkäynnin aikana A:lle potilasvahinkolain nojalla osan hänen vaatimistaan korvauksista A luopui kanteesta näiltä osilta.
Potilasvakuutusyhdistyksen vastine
Yhdistys vastusti kannetta. Potilasvahinkona tuli korvata ainoastaan luutumattomuuden hoitamiseksi suoritetun leikkauksen viivästyminen ajan 1.10.1988 -28.8.1989 sekä viivästymisaikana aiheutuneet ylimääräiset sairaanhoitokustannukset.
A:lle 12.5.1988 suoritettu leikkaus oli ollut lääketieteellisesti perusteltu ja se oli suoritettu asianmukaisesti. Kyseiseen toimenpiteeseen liittyi riski siitä, ettei luutumista välttämättä tapahtuisi. Alaraajojen pituuseron poistamiseksi ei olisi ollut käytettävissä muuta yhtä vaikuttavaa menettelyä kuin leikkaus. Näin ollen leikkauksen huonoa lopputulosta ei ollut pidettävä korvattavana potilasvahinkona vaan potilasvahinkolain 2 §:n 2 momentissa tarkoitettuna sellaisena lääketieteellisesti perustellun käsittelyn seurauksena, joka ei olisi ollut vältettävissä muulla, potilaan hoidon kannalta yhtä vaikuttavalla menettelyllä.
Esitetystä selvityksestä ei käynyt ilmi, että A:lle olisi annettu virheellistä tietoa leikkaukseen liittyvistä komplikaatioriskeistä. Sairauskertomusmerkinnän mukaan potilas itse oli päätynyt siihen, että sääriluu katkaistaisiin. Mikäli toimenpidettä ei olisi suoritettu, A:lle olisi jäänyt huomattava raajojen pituusero siitä seuraavine haittoineen ja vaivoineen.
Kun otettiin huomioon luutumisen tavanomainen seurantaaika 12.5.1988 suoritetun leikkauksen jälkeen, jatkohoidon voitiin katsoa viivästyneen 1.10.1988 alkaen. Sairauskertomusmerkinnöistä ilmeni, että leikkauksella tapahtuvaan jatkohoitoon siirtymistä oli viivästyttänyt lähinnä A:n oma asenne.
Korvaus kivusta ja särystä oli maksettu käyttäen ohjeena liikennevahinkolautakunnan normeja ja ohjeita. Vastaajayhdistys oli potilasvahinkolautakunnan lausuntoon nojautuen katsonut vamman kuuluvan noiden normien ja ohjeiden mukaiseen luokkaan C 2 (hyvin vaikeat vammat).
Helsingin raastuvanoikeuden päätös 14.12.1992
Raastuvanoikeus totesi A:n oikean nilkan vammautuneen liikenneonnettomuudessa 28.11.1981 ja nilkkaniveltä sen vuoksi leikatun seurauksin, että hänen alaraajoihinsa oli syntynyt pituusero. Sen tasoittamiseksi A:lle oli Sairaala Mehiläisessä 12.5.1988 tehty vasemman säären lyhennysleikkaus, jossa kiinnittämiseen oli käytetty A - O -levyä. Kiinnitys ei ollut pitänyt ja A:lle oli kehittynyt hetkuva valenivel. Hoitoa oli jatkettu konservatiivisesti. Sitten A:lta oli 30.8.1989 Jorvin sairaalassa poistettu luuliitosmateriaali ja hänelle oli tehty luunsiirto. A:lle oli tehty 25.2.1992 suoritetussa leikkauksessa ydinnaulaus niin sanotulla Küntschernaulalla.
Raastuvanoikeuden käytettävissä olivat A:ta koskevat sairaskertomukset Sairaala Mehiläisestä ja Jorvin sairaalasta, häntä hoitaneiden lääkäreiden antamat lääkärintodistukset sekä useiden asiantuntijalääkäreiden lausunnot. Lisäksi raastuvanoikeus oli hankkinut potilasvahinkolautakunnan lausunnon. Mainituista asiakirjoista ilmeni muun muassa seuraavaa.
A:lle sääriluun lyhennysleikkauksen suorittanut ortopedian ja traumatologian dosentti Pentti Salenius oli todennut säären luutumattomuuden jo neljän viikon kuluttua leikkauksesta. Salenius oli katsonut hoidon viivästymisen johtuneen pelkästään A:sta itsestään. Tämän A oli kiistänyt.
Ortopedian ja traumatologian professori Pentti Rokkanen oli asiantuntijanlausunnossaan ja oikeudessa todistajana kuultuna lausunut, että A:n leikkaukseen valittu niin sanottu levymenetelmä oli yleisesti hyväksytty ja laajalti käytetty, joskin jonkin verran riskialttiimpi kuin niin sanottu ydinnaulausmenetelmä. Rokkasen mielestä levymenetelmä ei ollut paras. Sitä käytettiin Rokkasen mukaan nykyisin poikkeuksellisesti. Toisaalta eri menetelmien käyttö oli koulukuntakysymys eikä päätöstä valita tässä tapauksessa levymenetelmä voitu sinällään pitää virheellisenä.
Ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri Pauli Morri, joka oli 30.8.1989 ja 28.2.1992 Jorvin sairaalassa suorittanut A:lle korjausleikkauksia, oli lausunnoissaan ja oikeudessa todistajana kuultuna katsonut, että jos A:n sääriluun lyhennysleikkauksessa olisi alun perin käytetty ydinnaulausmenetelmää, riskit olisivat olleet pienemmät. Lyhennysleikkauksen aikaan 62-vuotiaalle, siis suhteellisen iäkkäälle A:lle levymenetelmää käyttäen tehdyssä leikkauksessa oli keskimääräisesti suuremmat riskit erityisesti luutumisen suhteen. Edelleen Morri oli todennut, että asiakirjojen mukaan hoidossa oli tapahtunut selvä viive, joka oli edistänyt valenivelprosessia. Morrin mukaan ydinnaulausmenetelmä oli osoittautunut varmatoimisemmaksi. Sitä käytettäessä luutuminen oli varmempaa ja kuormitus kohdistui ydinnaulauksen jälkeen suoraan luuhun sitä samalla kasvattaen. Morri oli todennut, että levymenetelmä oli säärimurtumien hoidossa alkanut jäädä pois käytöstä jo 1970-luvun alkupuolella ja että menetelmästä oli luovuttu käytännöllisesti katsoen kokonaan, ehkä joitakin yksittäistapauksia lukuunottamatta.
Potilasvahinkolautakunnan pysyvän asiantuntijalääkärin, ortopedian ja traumatologian dosentin Olli Korkalan lausunnon mukaan A:lle tehty raajanlyhennysleikkaus oli noudattanut ortopedian periaatteita. Tähän käsitykseen olivat lausunnoissaan yhtyneet myös Potilasvakuutusyhdistyksen asiantuntijalääkärit Juhani Merikanto ja Veli-Matti Huittinen.
Edellä mainituin perustein raastuvanoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että valittu levymenetelmä olisi ollut väärä. Näyttämättä oli myös jäänyt, että toimenpide olisi suoritettu sinänsä virheellisesti.
Raastuvanoikeus katsoi, että A:lle tehty sääriluun lyhennysleikkaus oli ollut perusteltu ja että luutumattomuus oli ollut tuon perustellun toimenpiteen väistämätön seuraus. Näyttämättä oli jäänyt, että tuo seuraus olisi voitu välttää hoidon kannalta yhtä vaikuttavalla menetelmällä.
A ei ollut näyttänyt, etteikö hänelle olisi ennen leikkausta annettu leikkauksesta ja sen mahdollisista seurauksista riittävästi tietoa.
Luutumattomuus oli havaittu jo neljän viikon kuluttua leikkauksesta, mutta silti oli tyydytty jatkamaan samalla hoitolinjalla, kunnes vasta 30.8.1989 oli tehty korjausleikkaus. Tämän vuoksi raastuvanoikeus katsoi, että tarkoituksenmukainen hoito oli selvittämättä jääneestä syystä viivästynyt ja että siitä oli aiheutunut A:lle sairaanhoitokustannuksia sekä kipua ja särkyä, jotka tuli korvata hänelle potilasvahinkolain mukaisena potilasvahinkona. Kivusta ja särystä korvattavaksi kokonaismääräksi raastuvanoikeus arvioi 50 000 markkaa.
Näillä perusteilla raastuvanoikeus velvoitti Potilasvakuutusyhdistyksen suorittamaan A:lle yhdistyksen jo maksamien korvausten lisäksi sairaanhoitokuluista 768,30 markkaa sekä kivusta ja särystä 15 000 markkaa korkoineen. Muilta osin raastuvanoikeus hylkäsi kanteen.
Helsingin hovioikeuden tuomio 14.3.1995
A valitti hovioikeuteen vaatien kanteensa hyväksymistä kokonaisuudessaan.
Hovioikeus lausui, että asiassa esitetyn, raastuvanoikeuden päätöksessäkin selostetun selvityksen mukaan A:n jalan lyhennysleikkauksessa käytetty niin sanottu levymenetelmä oli yleisesti hyväksytty ja laajalti käytetty, joskin se oli jonkin verran riskialttiimpi kuin niin sanottu ydinnaulausmenetelmä. Ydinnaulausmenetelmä oli osoittautunut luutumisen suhteen varmemmaksi kuin levymenetelmä. Toisaalta menetelmien käyttö oli eräänlainen koulukuntakysymys.
A:lle levymenetelmällä suoritettu leikkaus oli noudattanut ortopedian periaatteita ja se oli tehty oikein. Leikkauksen jälkeen sääriluu ei kuitenkaan ollut alkanut luutua ja levyliitos oli pettänyt. A:lle oli sittemmin suoritettu korjausleikkaus ydinnaulausmenetelmällä. Tämän leikkauksen lopputulos oli ollut onnistunut. Harkintaa siitä, olisiko levymenetelmällä suoritettua lyhennysleikkausta seurannut liitoskohdan luutumattomuus ollut vältettävissä A:n hoidon kannalta toisella, yhtä vaikuttavalla menettelyllä, vaikeutti se, että ennen ydinnaulausmenetelmällä suoritettua korjausleikkausta liitoskohtaan oli siirretty luuta ja kasvatettu luumateriaalia. Näin ollen ei voitu varmasti sanoa, että A:n sääriluu olisi luutunut toivotulla tavalla, mikäli lyhennysleikkaus olisi levymenetelmän sijasta tehty ydinnaulausmenetelmällä. Hovioikeus katsoi A:n kuitenkin näyttäneen todennäköiseksi, että levymenetelmällä tehtyä lyhennysleikkausta seurannut liitoskohdan luutumattomuus olisi ollut vältettävissä A:n hoidon kannalta yhtä vaikuttavalla menettelyllä. Asiassa ei myöskään ollut tullut esiin seikkaa, joka osoittaisi A:n tietoisesti ottaneen sen riskin, ettei lyhennysleikkaus onnistukaan. Kysymyksessä oli potilasvahinkolaissa tarkoitettu potilasvahinko.
Potilasvahinkolain 3 §:n mukaan korvaus potilasvahingosta oli määrättävä noudattaen vahingonkorvauslain 5 luvun 2 - 4 §:n ja 7 luvun 3 §:n säännöksiä. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n mukaan vahingon kärsineellä oli oikeus saada korvaus muun muassa sairaanhoitokustannuksista sekä kivusta ja särystä. A:lla oli ollut sairaanhoitokustannuksia 21 589,95 markkaa, josta määrästä Potilasvakuutusyhdistys oli korvannut 3 103,10 markkaa. Potilasvakuutusyhdistys oli siten velvollinen suorittamaan A:lle korvaukseksi sairaanhoitokustannuksista vielä 18 486,85 markkaa.
Kivusta ja särystä maksettavaksi kohtuulliseksi korvaukseksi hovioikeus arvioi 80 000 markkaa. Koska Potilasvakuutusyhdistys oli maksanut A:lle kivusta ja särystä jo 35 000 markkaa, yhdistys oli velvollinen suorittamaan hänelle korvaukseksi kivusta ja särystä vielä 45 000 markkaa.
Näillä ja muutoin raastuvanoikeuden mainitsemilla perusteilla hovioikeus korotti Potilasvakuutusyhdistyksen A:lle maksettavia korvauksia niin, että yhdistyksen oli jo suorittamiensa, edellä mainittujen määrien lisäksi maksettava hänelle korvauksiksi sairaanhoitokustannuksista 18 486,85 markkaa sekä kivusta ja särystä 45 000 markkaa, molemmat määrät korkoineen.
Muilta osin raastuvanoikeuden päätöstä ei muutettu.
Eri mieltä olleen jäsenen lausunto
Hovioikeudenneuvos Vihuri: Katson, että syytä raastuvanoikeuden päätöksen muuttamiseen ei ole.
MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA
Valituslupa on myönnetty 22.8.1995. Potilasvakuutusyhdistys on valituksessaan vaatinut, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja juttu jätetään Helsingin raastuvanoikeuden päätöksen varaan. Yhdistys on hakemuksensa oheen liittänyt ortopedian ja traumatologian dosentin Ole Böstmanin antaman asiantuntijanlausunnon.
A on vastannut valitukseen ja vaatinut sen hylkäämistä sekä korvausta vastauskuluistaan korkoineen.
VÄLITOIMI
Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on antanut siltä pyydetyn lausunnon. Yhdistys ja A ovat antaneet selityksensä lausunnon johdosta.
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 18.6.1997
Käsittelyratkaisu
Korkein oikeus on oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n nojalla ottanut huomioon dosentti Böstmanin tänne toimitetun lausunnon.
Pääasiaratkaisu
Perustelut
Potilasvahinkolain 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan potilasvahinkona korvataan henkilövahinko, jonka potilaan tutkimus, hoito tai muu vastaava käsittely taikka sellaisen laiminlyönti on todennäköisesti aiheuttanut. Korvattavuutta on rajoitettu pykälän 2 momentissa, jonka ensimmäisen virkkeen mukaan "1 momentin 1 ja 2 kohdassa tarkoitetuiksi potilasvahingoiksi ei katsota sellaisen lääketieteellisesti perustellun käsittelyn seurausta, joka ei olisi ollut vältettävissä muulla, potilaan hoidon kannalta yhtä vaikuttavalla menettelyllä."
Korvattavien hoitovahinkojen piiriä ei ole mainituilla säännöksillä yksiselitteisesti rajattu eikä selkeää rajausta ole tehty myöskään lain esitöissä (HE 54/1986 vp.), vaan korvattavuuden arviointi on jätetty viime kädessä oikeuskäytännössä tapahtuvaksi.
Esitöiden mukaan lain tavoitteina ovat olleet korvausjärjestelmän yksinkertaistaminen ja potilaiden etujen turvaaminen entistä paremmin. Niinpä korvausvastuu ei enää rakentuisi tuottamusperiaatteelle eikä siis edellyttäisi jonkun moitittavaa tai virheellistä menettelyä. Toisaalta tarkoituksena ei myöskään ole ollut, että kaikkia hoitoon liittyviä haitallisia seuraamuksia korvattaisiin. Selvänä lähtökohtana onkin, että odotettua heikompi hoitotulos ei ole potilasvahinkona korvattava. Muuten rajanveto korvattavien ja ei-korvattavien hoitovahinkojen välillä tapahtuisi pääasiallisesti edellä mainitun lain 2 §:n 2 momentin 1 virkkeen säännöksen avulla.
Tätä säännöstä sovellettaessa olisi lain esitöiden mukaan ensinnäkin selvitettävä, onko seuraukseen johtanut käsittely ollut lääketieteellisesti perusteltu. Tällaiseen käsittelyyn voi tietyllä ennalta laskettavalla todennäköisyydellä liittyä määrätynlainen potilaalle epäedullinen seuraus. Sellainen odotettavissa oleva seuraus lääketieteellisesti perustellusta käsittelystä ei yleensä oikeuttaisi korvaukseen.
Toiseksi olisi esitöiden mukaan arvioitava, olisiko vahinko kuitenkin voitu välttää käyttämällä muuta, potilaan hoidon kannalta yhtä tehokasta käsittelyä. Jos asia on näin, vahinko olisi korvattava siitä huolimatta, että käytetty käsittelymuoto sinänsä olisi lääketieteellisesti hyväksyttävä.
Kysymyksessä olevan, lain 2 §:n 2 momentin 1 virkkeen säännöksen sisältö on tosin tulkinnanvarainen. Säännöksen sanamuoto ja kosketellut lain esityöt - samoin kuin niissä ilmaistu, potilaiden etujen entistä paremmin turvaamisen tavoite - puoltavat kuitenkin sellaista tulkintaa, että vahinko voi oikeuttaa korvaukseen, jos se olisi ollut vältettävissä vaihtoehtoisella menettelyllä, jonka edellytetään olleen "potilaan hoidon kannalta yhtä vaikuttava". Realistiselta vaikuttaa käsittää tämän merkitsevän paitsi, että vaihtoehtoinen, hoidollisesti tasavertainen menettely on yksittäisessä tapauksessa ollut käytettävissä, myös että siihen liittynyt komplikaatioiden vaara kokonaisuutena ottaen on jälkikäteen arvioituna todennäköisesti ollut lääketieteellisesti pienempi kuin valittuun menetelmään liittynyt vaara. Luontevaa on myös, että tässä potilaskohtaisessa arvioinnissa on otettava huomioon kaikki arviointihetkellä - eikä vain käsittelyhetkellä - tunnetut tiedot potilaan hoidon tarpeesta ja terveydentilasta.
Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen antaman lausunnon mukaan A:n sääriluun lyhennysleikkauksessa käytettyä niin sanottua levymenetelmää on pidettävä yleensä ja erityisesti tässä tapauksessa lääketieteellisesti perusteltuna ja toimenpide on suoritettu hyvää lääketieteellistä asiantuntemusta ja hoitokäytäntöä noudattaen. Tätä kantaa tukevat myös raastuvanoikeudelle annetut dosentti Olli Korkalan sekä asiantuntijalääkärien Juhani Merikannon ja Veli Matti Huittisen lausunnot sekä täällä esitetty dosentti Böstmanin lausunto. Professori Pentti Rokkanen ja A:ta hoitanut erikoislääkäri Pauli Morri ovat lausunnoissaan suhtautuneet varauksellisesti levymenetelmän käyttöön, mutta todenneet sitä aikaisemmin laajalti käytetyn.
Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnon mukaan on erittäin epätodennäköistä, että A:n tapauksessa ilmenneiden komplikaatioiden vaara olisi ollut pienempi käytettäessä jotain muuta käytettävissä olevaa kiinnitysmenetelmää kuin tässä tapauksessa käytettyä levymenetelmää.
Esitetystä selvityksestä ilmenee, että A:n sääriluun lyhennysleikkauksessa käytetty niin sanottu levymenetelmä on lääketieteellisesti yleisesti hyväksytty kiinnitysmenetelmä, että leikkaus on suoritettu asianmukaisesti ja että on epätodennäköistä, että komplikaatioiden vaara olisi asiaa jälkikäteen arvioiden ollut pienempi käytettäessä muuta kiinnitysmenetelmää. Tätä arviointia ei muuta se, että A:n jalka on saatu kuntoon myöhemmin suoritetulla luunsiirtoleikkauksella ja siihen perustuvalla leikkauksella ydinnaulausmenetelmää käyttäen.
Edellä olevan mukaan A:n sääriluun leikkauksen jälkeen ilmennyttä luutumattomuutta on pidettävä lääketieteellisesti perustellun käsittelyn seurauksena, joka ei ole potilasvahinkona korvattava.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomio kumotaan ja juttu jätetään raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.
Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot
Oikeusneuvos Kivinen: Käsittelyratkaisun osalta olen samaa mieltä kuin enemmistö. Pääasiaratkaisun osalta lausun seuraavan:
Potilasvahinkolain 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan potilasvahinkona korvataan henkilövahinko, jonka potilaan tutkimus, hoito tai muu vastaava käsittely taikka sellaisen laiminlyönti on todennäköisesti aiheuttanut. Potilasvahingon käsitettä on rajoitettu saman pykälän 2 momentin 1. virkkeessä, jonka mukaan potilasvahingoksi ei katsota sellaista lääketieteellisesti perustellun käsittelyn seurausta, joka ei olisi ollut vältettävissä muulla, potilaan hoidon kannalta yhtä vaikuttavalla menettelyllä. Jutussa on keskeisesti kysymys tämän virkkeen soveltamisesta.
Ongelmana on, onko 2 §:n 2 momentin 1. virkkeessä tarkoitettua mahdollisuutta henkilövahingon välttämiseen toimenpiteen jälkeen oikeudellisesti arvioitaessa otettava huomioon ainoastaan ne seikat, jotka olivat toimenpiteen suorittajan tiedossa hänen toimenpiteeseen ryhtyessään, vai lisäksi myös ne potilasta ja hänen terveydentilaansa koskevat tiedot, jotka tuota jälkikäteisarviointia suoritettaessa ovat käytettävissä. Potilasvahinkolaissa ei tästä seikasta ole nimenomaista säännöstä.
Potilasvahinkolaki on nyt kysymyksessä olevilta osiltaan lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 54/1986) mukainen. Esityksen (s. 1 - 3) mukaan potilasvahinkolain mukainen korvausvastuu ei edellytä terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluvan virhettä tai laiminlyöntiä eikä siis rakennu tuottamusperiaatteelle. Epäonnistumisen taustalla saattaa olla - mutta ei hallituksen esityksen mukaan suinkaan välttämättä ole -hoitovirhe.
Hallituksen esitykseen sisältyvässä lakiehdotuksessa perustellaan 2 §:ää lausumalla, että tuon pykälän mukaan "ei korvausoikeutta yleensä enää rajattaisi tuottamusarvostelulla. Eräiltä osin tämäntapaiselta arvioinnilta ei kuitenkaan olisi mahdollista välttyä." Perusteluista ei ilmene, millaisissa tilanteissa tuollainen tuottamusarvostelun tapainen arviointi voisi tulla kysymykseen.
Eduskunnan talousvaliokunta on mainitusta hallituksen esityksestä antamassaan mietinnössä (nro 5/1986) lausunut, että korvausvastuu olisi esityksen mukaan tuottamuksesta riippumaton eikä edellyttäisi terveydenhuoltohenkilöstön virhettä tai laiminlyöntiä. Omana kantanaan talousvaliokunta on katsonut esityksen mukaisen, tahallisuudesta ja tuottamuksesta riippumattoman vastuun toteuttamisen merkitsevän potilaan oikeusturvan paranemista. Talousvaliokunta ei ole ehdottanut hallituksen esityksen muuttamista 2 §:n 2 momentin osalta.
Henkilövahingon katsominen korvattavaksi potilasvahingoksi ei siis edellytä hoitohenkilökuntaan kuuluvan tuottamusta. Niin ollen ei ole perustetta siihen, että ainoastaan ne tiedot, jotka olivat lääkärin käytettävissä hänen ryhtyessään vahingon aiheuttaneeseen käsittelyyn, voitaisiin ottaa huomioon arvioitaessa, olisiko henkilövahinko ollut vältettävissä muulla, potilaan hoidon kannalta yhtä vaikuttavalla menettelyllä. Noiden tietojen ohella tulee siten ottaa huomioon myös ne potilasta ja hänen terveydentilaansa koskevat tiedot, jotka asiaa jälkikäteen arvioitaessa ovat käytettävissä.
A:lle on hänen alaraajojensa eripituisuuden korjaamiseksi 12.5.1988 suoritettu niin sanottua levymenetelmää käyttäen vasemman sääriluun lyhennysleikkaus. Menetelmän valintaa ei ole pidettävä virheellisenä ja leikkaus on suoritettu asianmukaisesti. Leikkauksella tavoiteltua tulosta ei kuitenkaan ole saavutettu. Sen johdosta A:lle on ensin tehty luunsiirtoleikkaus 30.8.1989. Sen ja 25.2.1992 ydinnaulausmenetelmällä suoritetun leikkauksen avulla hänen vasemman sääriluunsa lyhentäminen on saatu asianmukaisesti korjatuksi.
A:lle 12.5.1988 suoritetussa leikkauksessa käytetty menetelmä on ollut lääketieteellisesti perusteltu eikä tuon leikkauksen suorittaneen lääkärin viaksi voida katsoa tuottamusta. Se, että A:n jalka on 30.8.1989 ja 25.2.1992 suoritetuilla leikkauksilla saatu kuntoon, osoittaa kuitenkin, että 12.5.1988 suoritetun leikkauksen seuraukset olisivat ilmeisesti olleet vältettävissä, jos jo silloin olisi käytetty tuolloin yleisesti käytössä ollutta ydinnaulausmenetelmää joko sellaisenaan tai suorittamalla ensin luunsiirtoleikkaus. Näin ollen 12.5.1988 suoritetusta leikkauksesta A:lle aiheutunutta henkilövahinkoa on pidettävä hänelle korvattavana potilasvahinkona.
A:lle kivusta ja särystä maksettavan kohtuullisen kokonaiskorvauksen määräksi arvioin 60 000 markkaa.
Näillä ja muutoin hovioikeuden mainitsemilla perusteilla katson, ettei ole syytä hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen muulla tavoin kuin että alennan Potilasvakuutusyhdistyksen A:lle kivusta ja särystä maksettavaa korvausta niin, että yhdistyksen on maksettava A:lle kivusta ja särystä hovioikeuden jo maksetuksi toteaman määrän, 35 000 markan, lisäksi 25 000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 9.5.1991 lukien.
Oikeusneuvos Tulokas: Potilasvahinkona korvataan henkilövahinko, jonka potilaan tutkimus, hoito tai muu vastaava käsittely taikka sellaisen laiminlyönti on todennäköisesti aiheuttanut. Kysymys on siitä, onko A:n jalan lyhennysleikkauksessa ilmennyt luutumattomuus korvattava vahinko.
Huono hoitotulos voi johtua monista seikoista eikä se sellaisenaan oikeuta korvaukseen potilasvahinkolain mukaan. Esillä olevassa tapauksessa kanteen lähtökohtana on se, että luutumattomuus olisi voitu välttää käyttämällä leikkauksessa levykiinnitysmenetelmän sijasta niin sanottua ydinnaulausmenetelmää.
Lääkärinhoidon tulee perustua potilaan asianmukaiseen tutkimiseen ja sen tulee olla lääketieteellisesti perusteltua. Tähän kuuluu myös se, että esimerkiksi leikkaustapaa valittaessa otetaan huomioon eri menetelmiin liittyvät onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet ja niiden todennäköisyys.
A:n tapauksessa valittu levykiinnitysmenetelmä ei johtanut odotettuun hoitotulokseen. Jalka luutui vasta, kun kiinnitysmenetelmänä oli käytetty ydinnaulausta. Lopputuloksen perusteella arvioiden ensinvalittu menetelmä ei siten ollut oikea.
Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen antaman lausunnon mukaan A:n sääriluun lyhennysleikkauksessa käytettyä levymenetelmää on pidettävä yleensä ja erityisesti tässä tapauksessa lääketieteellisesti perusteltuna ja toimenpide on suoritettu hyvää lääketieteellistä asiantuntemusta ja hoitokäytäntöä noudattaen. Lausunnon mukaan on erittäin epätodennäköistä, että A:n tapauksessa ilmenneiden komplikaatioiden vaara olisi ollut pienempi käytettäessä jotakin muuta kiinnitysmenetelmää. Jutussa esitetty muu näyttö ei anna aihetta arvioida tosiseikastoa toisin.
Potilasvahinkolaissa ei ole selkeästi määritelty vahinkoja ja niiden korvausperusteita esillä olevan kaltaisissa tapauksissa. Esitöiden mukaan korvausoikeutta ei yleensä rajoitettaisi tuottamusarvostelulla. Eräiltä osin tämäntapaisilta arvioinneilta ei kuitenkaan ole katsottu olevan mahdollista välttyä. Epäselväksi jää lain ja esitöiden valossa, mitä on pidettävä ratkaisevana ajankohtana hoitotavan valintaa arvioitaessa.
Potilasvahinkona korvattavaksi on laissa säädetty henkilövahinko. Sellaisena ei voida pitää valittuun hoitomenetelmään liittyvän epäonnistumismahdollisuuden tai komplikaatioriskin toteutumista, mikäli hoitomenetelmän valinta on ollut lääketieteellisesti perusteltu. Viimeksi mainittua seikkaa on tarkasteltava lähtien siitä, millaiseen arvioon asiantunteva lääkäri on kyseisessä tilanteessa voinut huolellisesti toimien päätyä.
Mainituilla perusteilla A:n kanne on hylättävä. Päädyn siten samaan lopputulokseen kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Valkonen, Vihuri (eri mieltä) ja Henrikki Mikkola, joka on myös esitellyt jutun.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Portin, Taipale, Krook, Tulokas (eri mieltä) ja Kivinen (eri mieltä). Esittelijä Mats Wiklund.