8.4.1997

Kanne Heinolan käräjäoikeudessa

A:n kuolinpesän osakkaat (jäljempänä kuolinpesä) kertoivat B & C -nimistä avointa yhtiötä, C, B ja Vapo Oy:tä vastaan ajamassaan kanteessa seuraavan.

Avoin yhtiö oli Vapo Oy:n kanssa tekemänsä turvetuotantosopimuksen perusteella suorittanut Leivonmäen kunnassa Haapasuo -nimisellä turvesuolla kokonaisurakointina turpeen nostoa. Tuolloin oli 7.6.1992 avoimen yhtiön työkoneen kipinästä alkanut tulipalo, joka oli levinnyt ympäristöön ja aiheuttanut kuolinpesän omistaman Metsäpirtti -nimisen kiinteistön palamisen rakennuksineen ja irtaimistoineen lähes kokonaan.

Avoin yhtiö sekä B ja C olivat kysymyksessä olevaa turvetuotantoa harjoittaneina yrittäjinä toiminnan vaarallinen luonne huomioon ottaen tuottamuksesta riippumattomassa vastuussa toiminnasta aiheutuneesta vahingosta.

Turvetuotantoa oli pidettävä sen luonteen ja siinä tapahtuvan suurien energiamäärien varastoimisen vuoksi sellaisena, että Vapo Oy oli turvesuon omistajana ja turvetuotantoa harjoittavana yrittäjänä suorittaessaan turpeen nostamista sekä tulenarkojen aineiden säilyttäjänä vastuussa tuotannossa aiheutuneesta vahingosta tuottamuksesta riippumatta. Myös Vapo Oy oli siten velvollinen korvaamaan kuolinpesän vahingot.

Kiinteistön arvo oli vahinkohetkellä ollut 230 000 markkaa, josta vakuutusyhtiö oli myöntämänsä palovakuutuksen perusteella korvannut 162 256 markkaa, joten kuolinpesälle oli kiinteistön tuhoutumisesta jäänyt korvaamatta 66 744 markan suuruinen vahinko.

Pesän irtaimistosta oli vakuutuksesta jäänyt korvaamatta maatalousirtaimisto kokonaan sekä mopo, joiden yhteisarvo oli 43 800 markkaa. Lisäksi oli kiinteistön sähkömuuntamon tuhoutumisesta aiheutunut kuolinpesälle 3 000 markan vahinko. Myös vahinkojen selvittelystä oli pesälle aiheutunut kuluja.

Tämän vuoksi kuolinpesä vaati vastaajien velvoittamista yhteisvastuullisesti suorittamaan vahingonkorvauksena - tuhoutuneesta kiinteistöstä 66 744 markkaa, - tuhoutuneesta irtaimistosta 43 800 markkaa, - tuhoutuneesta sähkömuuntamosta 3 000 markkaa, - metsänarviointikuluista 350 markkaa, - kiinteistön arviointikuluista 3 800 markkaa ja - asiakirjakuluista 125 markkaa.

Lisäksi kuolinpesä vaati, että korvauksille oli maksettava 16 prosentin korkoa, avoimen yhtiön sekä C:n ja B:n 5.8.1993 lukien ja Vapo Oy:n 11.3.1994 lukien.

Vastaukset

Avoin yhtiö sekä C ja B vastustivat kannevaatimuksia ja kiistivät, että he olisivat tuottamuksesta riippumattomassa vastuussa vahingoista. Turvetuotannon harjoittajana oli ollut Vapo Oy ja avoin yhtiö oli ollut vain turpeen nostamisen käytännöllisestä työstä vastannut yksikkö.

Vakuutusyhtiö oli korvannut kiinteistö- ja irtaimistovahingot kokonaan, joten kuolinpesälle ei näiltä osin ollut jäänyt mitään korvattavaa vahinkoa. Muiden vahinkoerien osalta avoin yhtiö, C ja B kiistivät kanteen perusteen, mutta myönsivät vaaditut määrät oikeiksi.

Myös Vapo Oy vastusti kannevaatimuksia ja katsoi, ettei se ollut tuottamuksesta riippumattomassa vastuussa vahingoista, koska kysymyksessä ei ole sellainen toiminta, joka kuuluisi niin sanotun ankaran vastuun piiriin. Vapo Oy ei myöskään ollut suorittanut alueella mitään tuotannollista toimintaa, joka olisi voinut aiheuttaa sille ankaran vastuun. Tuotannollista toimintaa oli Vapo Oy:n kanssa tekemän sopimuksen perusteella harjoittanut omaan lukuunsa itsenäinen urakoitsija B & C. Lisäksi tulipalo oli aiheutunut ennalta arvaamattomien olosuhteiden seurauksena, joten Vapo Oy ei siinäkään tapauksessa, että sen vastuu katsottaisiin tuottamuksesta riippumattomaksi, ollut vastuussa vahingosta. Vapo Oy ei ollut avoimeen yhtiöön tai C:hen tai B:hen nähden työnantajan asemassa.

Lisäksi Vapo Oy kiisti korvausvaatimukset tuhoutuneista kiinteistöstä ja irtaimistosta myös määriltään.

Käräjäoikeuden tuomio 22.8.1994

Riidattomat tosiseikat

Vapo Oy omisti turvesuon, jolla se oli jo useita vuosia harjoittanut turvetuotantoa. Se oli 21.1.1992 tehnyt Yhtymä B & C kanssa kokonaisurakointisopimuksen turvetuotannosta tuotantokaudelle 1.5. -15.8.1992. Sopimuksen mukaiset päävelvoitteet olivat olleet Vapo Oy:n osalta, jota on sopimuksessa kutsuttu urakanantajaksi, turvesuon luovuttaminen sopimuksessa urakoitsijaksi kutsutun yhtymän työkohteeksi, nostetun turpeen määrän ja laadun perusteella laskettavan maksun suorittaminen urakoitsijalle ja eräiden koneiden ja laitteiden luovuttaminen tämän käyttöön. Urakoitsijan päävelvoitteeksi oli määritelty turpeennoston suorittaminen urakanantajalle markkinoitavaksi sopimuksessa määritellyin määrällisin ja laadullisin tavoittein. Urakoitsijan vastuu oli määritelty siten, että se oli kattanut myös urakoitsijan toiminnasta kolmannelle aiheutuneen vahingon korvaamisen, mitä varten oli sovittu, että urakoitsija ottaa vastuuvakuutuksen. Sopimuksen yhtenä lähtökohtana oli ollut, että urakoitsija ottaa tai ainakin saa ottaa työtä suorittamaan aliurakoitsijoita. Edelleen oli työnjohto työmaalla sovittu kuuluvaksi urakoitsijalle samoin kuin esimerkiksi palontorjuntaohjeiden noudattamisen valvonta ja urakanantajan ohjeiden mukainen palosuojelu.

B:n ja C:n suorittaessa 7.6.1992 turpeennostoa suolla oli syttynyt tulipalo, jonka syttymissyy oli suurella todennäköisyydellä ollut jonkun turpeennostossa käytetyn koneen aiheuttama kipinöinti. Tulipalo oli levinnyt suon ulkopuoliselle alueelle ja polttanut kuolinpesän omistamalla tilalla olleet rakennukset erästä ulkorakennusta lukuunottamatta sekä tilalla ollutta puustoa.

Tuhoutuneista rakennuksista kuolinpesä oli palovakuutuksen perusteella saanut korvauksena, kun 600 markan omavastuuosa oli vähennetty, 162 656 markkaa. Lisäksi kuolinpesä oli saanut koti-irtaimiston palovakuutuksesta korvauksena esinevahingosta 54 900 markkaa ja aitalle aiheutuneesta nokivahingosta 1 000 markkaa.

Vapo Oy:n tuottamuksesta riippumaton vastuu vahingosta

Vapo Oy oli omistanut turvesuon, se oli valinnut tavan, jolla turve oli tuotettu suolta myyntikuntoon, ja se oli myynyt turpeen. Urakoitsijalla puolestaan ei ollut mahdollisuutta luovuttaa turvetta muulle kuin Vapo Oy:lle. Vapo Oy:n asema kolmannen henkilön kannalta katsoen oli aivan sama riippumatta siitä, oliko työ, jolla Vapo Oy oli järjestänyt turpeen nostamisen, suoritettu Vapo Oy:öön työsuhteessa olevilla työntekijöillä vai käyttämällä kokonaisurakointijärjestelmää. Kummassakin tapauksessa Vapo Oy oli turvetuotannon tai ainakin turveteollisuuden harjoittaja, jonka määräysvallassa tuotannollinenkin toiminta viime kädessä oli. Vapo Oy:n toiminta oli taloudellisen edun saavuttamiseen tähtäävää toimintaa, johon kuuluivat taloudelliset riskit. Turvetuotantotoimintaan kuului tuotannollisena riskinä turvepalon riski, kuten jutussa kuullut useat todistajat olivat kertoneet. Tulipalon riski oli siten Vapo Oy:n harjoittaman yritystoiminnan suuntainen, sille tyypillinen riski. Vaikkei tämäntyyppisestä vahingonkorvausvastuusta ollut säännöstä laissa, oli oikeuskäytännössä hyväksytty tuotannolliseen toimintaan liittyvä ankara vastuu, jonka rajat olivat edelleen oikeuskäytännön varassa. Asiassa oli ilmennyt, että samana päivänä kuin nyt kysymyksessä oleva tulipalo oli syttynyt oli Vapo Oy:n kahdella muullakin turvesuolla syttynyt suuri palo. Olikin todettava, ettei turvetuotanto tai turveteollisuus ollut tuon vahinkoa aiheuttavan ominaisuutensa vuoksi vahingonvaaran osalta täysin hallittavissa, jolloin toiminnan harjoittajan oli kannettava toiminnan aiheuttamien vahinkojen taloudellinen rasitus. Vapo Oy oli tämän vuoksi tuottamuksestaan riippumatta vastuussa turvetuotannossa aiheutuneesta tulipalon aiheuttamasta vahingosta kuolinpesälle.

Vapo Oy:n tekemän kokonaisurakkasopimuksen merkitys

Kokonaisurakkasopimus oli ollut eräs tapa hoitaa turpeennosto ja aumaus taloudellisesti edullisella tavalla. Sen avulla Vapo Oy oli voinut säästää muun muassa laitekustannuksissa ja työnantajamaksuissa sekä välttää työnantajan vastuuta työaikaa ja työsuojelua koskevien säännösten noudattamisesta. Urakkasopimuksessa oli myös sovittu vahingonkorvausvastuusta kolmannelle aiheutuneesta vahingosta siten, että se oli urakoitsijalla. Tuollainen sopimus ei kuitenkaan kahden välisenä voinut rajoittaa kolmannen oikeutta, jollei tuohon rajoittamiseen ollut muita perusteita. Se, että Vapo Oy oli tehnyt kokonaisurakkasopimuksen, ei korvausvastuun kannalta merkinnyt muuta kuin erästä tapaa järjestää Vapo Oy:n tuotannollinen toiminta eikä Vapo Oy ollut sillä voinut vapauttaa itseään siitä vastuusta, joka sillä edellä sanotun mukaisesti oli turvetuotannon tai turveteollisuuden harjoittajana. Muunlainen tulkinta johtaisi myös tuottamuksesta riippumattoman vastuun perusteen kannalta lopputulokseen, jota ei voitaisi oikeuspoliittisesti pitää hyväksyttävänä.

B & C Ay:n sekä B:n ja C:n vastuun perusteista

Avoimen yhtiön tai sen yhtiömiesten asemaa tarkasteltaessa käräjäoikeus kiinnitti huomiota seuraaviin seikkoihin:

- Vapo Oy oli aluksi hoitanut kysymyksessä olevan turpeennoston käyttäen siihen työsuhteessa olevia työntekijöitä, sitten käyttäen työvaiheurakointia, jolloin Vapo Oy oli antanut eri työvaiheita urakalla tehtäväksi, ja lopulta käyttäen kokonaisurakkasopimuksia. Tavoite oli koko ajan ollut sama eli tuottaa Vapo Oy:n hallinnassa olevista turvesoista mahdollisimman edullisin kustannuksin turvetta, jota Vapo Oy oli myynyt. - Vapo Oy:n ja B & C:n toimeksiantosuhde oli sovittu olemaan voimassa turvetuotantokauden 1992 eli 1.5. - 15.8.1992. - B & C oli hoitanut turpeennostoa tehdyn kokonaisurakkasopimuksen perusteella käyttäen siihen yhtiömiestensä vetokoneita eli traktoreita ja perävaunuja, Vapo Oy:ltä saamiaan turpeennostossa käytettäviä eräitä laitteita sekä ottamiaan aliurakoitsijoita ja näiden vetokoneita ja perävaunuja. - Kokonaisurakkasopimuksessa oli Vapo Oy:lle annettu suuret oikeudet puuttua työnjohdollisesti työn suorittamiseen. - Vertailu B & C:n ja Vapo Oy:n välillä riskin, riskinottokyvyn ja sopimuksella tavoitellun taloudellisen edun suhteen osoitti B & C:n toiminnan olevan näissä suhteissa urakkapalkkaisen työntekijän toimintaan verrattavaa siitäkin huolimatta, että B & C:lla oli ollut apulaisia ja aliurakoitsijoita.

Tämän perusteella käräjäoikeus katsoi, että B & C oli sellainen vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu itsenäinen yrittäjä, joka vahingonkorvausoikeudellisesti oli toimeksiantosuhteen pysyvyys, työn laatu ja muut olosuhteet huomioon ottaen rinnastettava työntekijään. Tämän mukaan eivät B & C taikka B tai C olleet tuottamuksesta riippumattomassa vastuussa tapahtumasta.

Aiheutuneen vahingon määrä

Tilalla olevat rakennukset olivat olleet 1940-luvulla rakennettu asuinrakennus ja aikanaan tilalla harjoitetun maatalouselinkeinon tarpeisiin 1940- tai 1950-luvulla rakennetut navetta, talli ja sauna. Tilalla ei ollut enää 1980-luvulla harjoitettu maataloutta, vaan se oli pääosan 1980-lukua ja paloon saakka toiminut kuolinpesän osakkaiden kesänviettopaikkana. Rakennusten arvona ei, ottaen huomioon myös niiden epäedullinen sijainti turvesuon välittömässä läheisyydessä, käräjäoikeuden käsityksen mukaan voitu pitää enempää kuin palovakuutuskorvauksesta maksettu korvaus lisättynä omavastuuosalla eli 600 markalla.

Muu kiinteistöön kohdistunut vahinko oli käsittänyt puuston tuhoutumisen ja sähkömuuntamon vaurioitumisen. Käräjäoikeus katsoi, että tuhoutuneiden puiden arvo on arvioitava metsänhoidollisin perustein, eikä piha- tai tonttipuina, jolloin niiden ja joidenkin tuhoutuneiden marja- ja koristepensaiden arvona pidettiin 3 000 markkaa. Sähkömuuntamon arvosta ei ollut riitaa, joten sen osalta aiheutunut vahinko oli kanteessa ilmoitettu 3 000 markkaa.

Kiinteistölle aiheutunut vahinko muodostui siten rakennusten palovakuutuskorvauksen omavastuuosasta 600 markasta, puustolle aiheutuneesta 3 000 markan vahingosta ja sähkömuuntamon tuhoutumisesta aiheutuneesta 3 000 markan vahingosta eli vahinko tältä osin oli yhteensä 6 600 markkaa.

Lähtökohtaisesti oli uskottavaa, että myös maatalousirtaimistoa oli ainakin jossain määrin tuhoutunut tulipalon johdosta, eikä tätä seikkaa muuttanut se, että A:n kuoleman jälkeen laaditussa perukirjassa ei tuollaista omaisuutta ollut merkitty. Tällaisessa tapauksessa ei vahinkoa kärsineellä ollut mahdollisuutta esittää täyttä näyttöä tuhoutuneesta omaisuudesta eikä sen arvosta. Omaisuudesta esitettäväksi näytöksi oli tässä pidettävä riittävänä kuolinpesän osakkaan käräjäoikeudessa antamaa kertomusta, kun ei ollut aineistoa, joka osoittaisi, ettei tuo kertomus pitänyt paikkaansa. Niinpä käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että kuolinpesän osakkaiden ilmoittama irtain oli tulipalossa tuhoutunut.

Arvioidessaan tuon irtaimiston arvoa käräjäoikeus kiinnitti huomiota siihen, että kyse oli vanhasta, käyttämättömänä olleesta, ilmeisesti pääosin 1950-luvulla hankitusta maatalousirtaimistosta, jolle ei perunkirjoituksessa ollut ilmoitettu mitään arvoa. Kuolinpesän osakkaan antamassa luettelossa olevat irtaimen omaisuuden arvot oli määritelty suurelta osin ilmeisen epärealistisesti niin, ettei niitä voinut pitää luotettavina. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n nojalla käräjäoikeus arvioi irtaimen omaisuuden arvoksi 15 000 markkaa, joka siis oli korvattavan irtaimistovahingon määrä.

Kuolinpesälle aiheutuneiden metsänarviointikulujen, kiinteistön arviointikulujen ja asiakirjakulujen syntymistä tai määrää ei ollut kiistetty. Tältä osin oli kysymys vain siitä, oliko niiden korvaamiseen muuta perustetta. Mainitut kulut olivat oikeudenkäyntikululuontoisia, mutta ei ollut estettä arvioida niitä erikseenkään. Edellä kiinteistön tai tuhoutuneen puuston arvosta lausutun mukaisesti kuolinpesä oli näiltä kohdin pääosin hävinnyt kanteen. Metsänarvioimiskuluja ja kiinteistön arviointikuluja ei siten ollut kuolinpesälle korvattava. Asiakirjakulut otettiin huomioon oikeudenkäyntikulujen korvausta määrättäessä siihen sisältyvinä.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeus velvoitti Vapo Oy:n suorittamaan kuolinpesälle korvaukseksi kiinteistölle aiheutuneesta vahingosta 6 600 markkaa sekä korvaukseksi irtaimistolle aiheutuneesta vahingosta 15 000 markkaa eli yhteensä 21 600 markkaa 16 prosentin korkoineen 11.3.1994 lukien. Kuolinpesän muut vahingonkorvausvaatimukset Vapo Oy:tä vastaan hylättiin. Samoin hylättiin kuolinpesän vaatimukset avointa yhtiötä, B:tä ja C:tä vastaan.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 27.9.1995

Kuolinpesä ja Vapo Oy valittivat hovioikeuteen, joka hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut eikä siten muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Perustelut

Lähtökohtana sopimussuhteiden ulkopuolella on, että vahingonkorvausvastuu edellyttää tuottamusta. Tästä pääsäännöstä on kuitenkin kirjoitetussa laissa lukuisia poikkeuksia, joiden mukaan korvausvastuu etenkin vaarallisesta toiminnasta johtuneesta vahingosta on tuottamuksesta riippumaton. Esimerkkinä tästä on rautatienkäytöstä johtuvan vahingon vastuusta annetun lain (1898) 4 §:n säännös. Sen mukaan rautatien haltija on tuottamuksettakin vastuussa muun muassa vahingosta, joka aiheutuu siitä, että tuli pääsee irti rautatien käytön johdosta. Ankaralle vastuulle rakentuu myös esillä olevan vahinkotapahtuman jälkeen voimaan tullut laki ympäristövahinkojen korvaamisesta (737/1994), joka koskee vastuuta tietyllä alueella harjoitetusta toiminnasta johtuneesta ympäristövahingosta.

Oikeuskäytännössä on lisäksi katsottu, että tuottamuksesta riippumaton vahingonkorvausvastuu voi ilman nimenomaista lain säännöstäkin tulla kysymykseen tilanteissa, jotka sisältävät poikkeuksellisen vahinkoriskin. Siten on vakiintuneesti katsottu, kuten ratkaisussa KKO 1994:122, että vastuu räjäytystyöstä johtuneesta vahingosta on ankara toiminnan vaarallisuuden vuoksi. Ratkaisusta KKO 1969 II 42 ilmenee puolestaan, ettei toiminnan tarvitse olla sinänsä vaarallista, kunhan siihen liittyy sellainen vaaramomentti, joka yleisen kokemuksen mukaan ei ole täysin hallittavissa, vaan tietyissä olosuhteissa saa aikaan vahinkoa.

Turvetuotantoa ei voida sinänsä pitää vaarallisena toimintana. Turpeen nostamiseen on kuitenkin selvitetty liittyvän ilmeinen tulipalon vaara, joka ei aina ole vältettävissä tavanomaisella huolellisuudella. Tulipalon syttymisestä ja sen leviämisestä saattaa aiheutua huomattavia vahinkoja ulkopuolisille, joiden mahdollisuudet estää vahinkojen syntyminen ja suojautua vahingoilta ovat rajoitetut verrattuna toiminnan harjoittajan mahdollisuuksiin toimia vahinkoriskien ja -seurausten minimoimiseksi. Näin ollen on perusteltua, että turpeennoston harjoittaja, joka toiminnallaan tavoittelee taloudellista hyötyä, myös kantaa riskin siitä johtuneista väistämättömistä vahingoista tuottamuksesta riippumatta. Tätä kannanottoa puoltavat lisäksi yhtäläisyydet, jotka vallitsevat tämän tilanteen ja äsken mainituissa laeissa ankaran vastuun alaisiksi säädettyjen tilanteiden kesken.

Nyt tarkoitettu tuottamuksesta riippumaton vastuu koskee siis turpeennoston harjoittajan vastuuta vahingosta, joka on aiheutunut tästä toiminnasta alkunsa saaneesta tulipalosta. Kysymys on siten siitä, ovatko Vapo Oy ja avoin yhtiö tai jompikumpi näistä toimineet Vapo Oy:n turvesuolla tapahtuneen turpeennoston harjoittajina tulipalon syttyessä siellä 7.6.1992 suoritettujen turpeennostotöiden johdosta. Ratkaistaessa tätä kysymystä Korkein oikeus kiinnittää erityistä huomiota seuraavaan:

- Vapo Oy:n toimialana on kaupparekisterin mukaan harjoittaa muun muassa turveteollisuutta sekä turvejalosteiden tuotantoa ja kauppaa, - avoimen yhtiön, josta asiassa on käytetty myös nimityksiä yhtymä tai työyhtymä, toimialasta ja toiminnasta muutoin ei ole lähempiä tietoja, - turpeennosto Vapo Oy:n omistamalla turvesuolla on tuotantokaudeksi 1.5. - 15.8.1992 sovittu tapahtuvaksi Vapo Oy:n urakanantajana ja avoimen yhtiön urakoitsijana tekemän kokonaisurakkasopimuksen pohjalta, jossa muun ohella on määritelty työkohde ja tuotantokauden tuotantotavoite sekä sovittu maksuperusteista, työssä käytettävistä työvälineistä ja osapuolten keskinäisestä vastuusta muun muassa ulkopuolisille aiheutuneista vahingoista, - turpeennoston antaminen urakalla tehtäväksi on erityyppisten työsopimusten tekemisen ohella ollut Vapo Oy:n eräs tapa hoitaa osa sen turvetuotantoon liittyviä töitä, - vaikka urakkasopimuksessa on korostettu avoimen yhtiön asemaa itsenäisenä yrittäjänä ja sillä on töitä suorittaessaan ollut apunaan omia työntekijöitä ja aliurakoitsijoita, määräysvalta turvesuolla on myös työnjohdollisissa kysymyksissä viime kädessä kuulunut Vapo Oy:lle, - toiminnassa käytettäväksi sovitusta työkalustosta ovat turpeennostossa käytettävät erikoiskoneet ja -laitteet olleet Vapo Oy:n, kun sitä vastoin monipuoliseen käyttöön soveltuvat traktorit ja peräkärryt ovat olleet avoimen yhtiön yhtiömiesten ja sen apulaisten.

Etenkin se, että avoin yhtiö on ottanut turpeennoston tehtäväkseen urakalla ja töitä suorittaessaan käyttänyt apulaisina sekä omia työntekijöitä että aliurakoitsijoita, näyttäisi sinänsä tukevan ajatusta, että yhtiön tällöin olisi katsottava toimineen turpeennostoa harjoittavana yrityksenä. Tätä päätelmää vastaan puhuvat kuitenkin edellä kosketellut muut seikat. Asiaa kokonaisuutena arvioiden onkin katsottava, että Vapo Oy on toiminut kysymyksessä olevan, turvetuotantoonsa liittyneen turpeennoston tosiasiallisena harjoittajana ja että avoimen yhtiön asema ja tehtävät ovat olleet rinnastettavissa pikemmin urakkapalkkaisen työntekijän kuin varsinaisen toiminnan harjoittajan asemaan ja tehtäviin.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että Vapo Oy - mutta ei avoin yhtiö tai sen yhtiömiehet - vastaa turvesuollaan tapahtuneen turpeennoston harjoittajana tuottamuksesta riippumatta 7.6.1992 alkunsa saaneesta tulipalosta aiheutuneista vahingoista.

Vapo Oy on sen varalta, että sen katsotaan olevan ankarassa vastuussa vahingosta vedonnut siihen, että tapahtuma-aikaan sääolot olivat poikkeukselliset siten, että ne muodostavat vastuusta vapauttavan perusteen. Vapo Oy ei kuitenkaan ole näyttänyt, että vahinkojen syntymiseen olisi myötävaikuttanut sellainen ylivoimainen tapahtuma, että Vapo Oy vapautuisi vastuusta sen perusteella.

Kuolinpesä ja Vapo Oy eivät ole osoittaneet, että korvattavaksi määrätyn omaisuuden arvo olisi harkittu väärin.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.