22.1.1997

Kanne Lahden käräjäoikeudessa

A kertoi B:tä vastaan 16.12.1993 nostamassaan kanteessa, että he olivat yhdessä antaneet omavelkaisen takauksen C:n 16.9.1986 saaman luoton maksamisesta Suomen Yhdyspankki Oy:lle. Luoton oli velkakirjan ehdon mukaan määrä erääntyä kuukauden kuluttua irtisanomisesta. C:n laiminlyötyä suoritusvelvollisuutensa A oli pankin vaatimuksesta maksanut 21.12.1992 ja 24.3.1993 pääomaa, korkoja ja kuluja yhteensä 59 164 markkaa. A oli hakenut maksamismääräystä takautumissaatavansa perimiseksi B:ltä, mutta menettely oli B:n aiheettoman vastustamisen vuoksi rauennut. Sen vuoksi A vaati, että B velvoitetaan suorittamaan hänelle takautumissaatavaa 29 582 markkaa 16 prosentin korkoineen 5 208,80 markalle 21.12.1992 lukien ja 24 373,20 markalle 24.3.1993 lukien sekä korvausta rauenneen maksamismääräysmenettelyn aiheuttamista kuluista 1 450 markkaa 16 prosentin korkoineen 19.7.1993 lukien ja korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa korkoineen.

Vastaus

B kiisti kanteen ja vaati korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen. B vetosi siihen, että velka oli A:n maksaessa ollut takaajiin nähden vanhentunut, koska velka oli C:n 3.10.1986 hyväksymän ja B:lle pankista annetun maksusuunnitelman mukaan erääntynyt kokonaan viimeistään 7.10.1991. B ei pitänyt sitovana yleisten luottoehtojen kohtaa, jonka mukaan maksusuunnitelmalla ei ollut vaikutusta velan erääntymistä koskevaan ehtoon.

Lahden käräjäoikeuden tuomio 8.3.1994

Käräjäoikeus lausui perusteluinaan seuraavaa:

Kantaja ja vastaaja ovat kirjoittaneet takaussitoumuksensa velkakirjaan, jonka ehtojen mukaan laina erääntyy maksettavaksi kuukauden kuluttua irtisanomisesta ja ellei korkoa suoriteta määrättynä eräpäivänä, laina katsotaan erääntyneeksi ilman irtisanomista, jos pankki niin vaatii. Velkakirjan allekirjoittamisen jälkeen velallinen ja pankki ovat sopineet lainan takaisinmaksamisesta kirjallisella maksusuunnitelmalla, josta ilmenevät siten takaisinmaksun todelliset ehdot. Tämä maksusuunnitelma on annettu tiedoksi vastaajalle.

Velkakirjassa on ollut pankin yleisissä ehdoissa vakiolauseke, jonka mukaan erillinen maksusuunnitelma ei muuta velkakirjan ehtoa lainan erääntymisestä ja sama vakiolauseke on ollut myös maksusuunnitelmassa.

Kun maksusuunnitelma on laadittu vasta sen jälkeen, kun takaajat ovat jo allekirjoittaneet sitoumuksensa velkakirjaan, heille ei ole voitu selvittää eikä ole näytettykään selvitetyn lainan maksun todellisten ehtojen ja velkakirjan yleisen ehdon välistä ristiriitaa. Kun vakiosopimuksen ehtoa on pidettävä yllättävänä ja ankarana, sen ei ole katsottava sitovan sopijapuolta, joka ei välttämättä ole voinut ymmärtää ehdon merkitystä ilman, että siitä olisi nimenomaisesti häntä informoitu.

Tämän vuoksi vanhentumisajan takaajien osalta on katsottava kuluneen erä kerrallaan eli saaminen on ollut omavelkaiseen takaukseen menneiden takaajien osalta vanhentunut kokonaan 7.10.1992, jolloin vuosi on kulunut viimeisenkin lyhennyserän maksupäivästä.

Takaaja saa takautumisoikeuden vain sen suorituksen osalta, jonka hän on takauksen perusteella maksanut. Kun kantaja on maksanut edellä esitetty huomioon ottaen vanhentuneen velan, ei hän voi siten saada takauksen perusteella regressioikeutta toista takaajaa kohtaan.

Vastaajalla on ollut perusteltu syy vastustaa maksamismääräystä.

Vastoin vastaajan väittämää ei ole katsottu näytetyksi, että kysymyksessä olisi kokonaan uusi laina. Kantaja on saanut suoritettuaan lainan jäännöspääoman velkojapankille haltuunsa alkuperäisen 16.9.1986 allekirjoitetun eli alkuperäisen velkakirjan.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen kokonaisuudessaan.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 20.12.1995

A valitti hovioikeuteen ja toisti kanteen vedoten siihen, että velka ei ollut hänen maksaessaan ollut vanhentunut, koska maksusuunnitelma ei ollut muuttanut velkakirjaan merkittyä erääntymisehtoa eikä velkaa ollut takaajiin nähden irtisanottu. A vetosi myös pankin Nastolan konttorissa laadittuun päiväämättömään maksusuunnitelmaan, jonka mukaan C:n olisi tullut suorittaa maksuja kolmen kuukauden välein 7.7.1996 saakka.

B vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä vedoten siihen, että 3.10.1986 päivätty maksusuunnitelma oli hiljaisen hyväksymisen perusteella otettu osaksi hänen takaussitoumustaan ja että A:lla, jolle pankki oli saatavansa siirtänyt, ei voinut olla B:hen nähden parempaa oikeutta kuin pankilla oli ollut.

Hovioikeus otti huomioon A:n vasta siellä esittämän uuden maksusuunnitelman ja lausui pääasiaratkaisun perusteluina seuraavaa:

A on 19.9.1986 antanut takaussitoumuksen C:n 16.9.1986 päivättyyn velkakirjaan numero 214115-15858 perustuvasta velasta. B on 24.9.1986 antanut takaussitoumuksen samasta velasta. Asiakirjoista ilmenee, että velka on siirretty pankin Padasjoen konttorista Nastolan konttoriin, jossa sille on annettu uusi numero 214715-15456.

Velkakirjassa on näin kuuluva lause: "Laina erääntyy yhden (1) kuukauden kuluttua irtisanomisesta" ja velkakirjan yleisissä luottoehdoissa on näin kuuluva lause: "Mikäli lainan maksamisesta on laadittu erillinen maksusuunnitelma, se ei muuta velkakirjaan merkittyä ehtoa lainan erääntymisestä".

Velan maksamisesta on käräjäoikeuden tuomiossa kerrotuin tavoin tehty maksusuunnitelma 3.10.1986 eli A:n ja B:n antamien takausten jälkeen. Tämän maksusuunnitelman mukaan C:n tuli maksaa velkansa pankille kolmen kuukauden välein tapahtuvin lyhennyksin niin, että koko laina olisi tullut maksetuksi 7.10.1991. Maksusuunnitelmassa on lause: "Tämä maksusuunnitelma ei muuta velkakirjan ehtoja".

Hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun edellä kerrotun velkakirjan yleisten ehtojen vakiolausekkeena olevan lainan erääntymistä koskevan ehdon sitomattomuudesta.

Hovioikeus katsoo maksusuunnitelman tarkoitetun velallista sitovaksi ja vaikka maksusuunnitelma on tehty velkakirjan allekirjoittamisen jälkeen, se on tullut velkasuhteen osaksi ja näin se on katsottava myös takaajia sitovaksi, koska takaajien vastuu ei voi olla velallisen vastuuta laajempi.

Maksusuunnitelmaa on muutettu uudella päiväämättömällä maksusuunnitelmalla, jonka mukaan C:n tuli maksaa velkansa takaisin pankille kolmen kuukauden välein tapahtuvin lyhennyksin niin, että ensimmäisen lyhennyksen eräpäivä oli 7.10.1991 ja viimeisen lyhennyksen eräpäivä olisi ollut 7.7.1996. Hovioikeus muun selvityksen puuttuessa katsoo, että uudesta maksusuunnitelmasta on sovittu viimeistään maksusuunnitelman mukaisena ensimmäisenä eräpäivänä eli 7.10.1991.

Takaussitoumuksessa on näin kuuluva lause: "Siinä tapauksessa, että laina joko lyhennettynä tai samansuuruisena kerran tai useammin uudistetaan samaksi tai muuksi ajaksi, tämä takaussitoumus pysyy voimassa myös uudistettuun lainaan nähden, kunnes laina on täysin maksettu". Lyhennyserien, 7.10.1991 erääntynyttä viimeistä lyhennyserää lukuunottamatta, maksuaikojen lykkääminen on tapahtunut vasta sen jälkeen kun nuo erät ovat jo käyneet maksettaviksi. Takaussitoumukseen otettu velan uudistamislauseke ei sisällä tässäkään suhteessa rajoituksia.

Pankki on vaatinut A:ta takaajana maksamaan velan jäännöspääoman korkoineen ja kuluineen. A on 21.12.1992 maksanut velasta 10 417,60 markkaa korkoineen ja kuluineen ja 24.3.1993 velan jäännöspääoman korkoineen ja kuluineen, 48 746,40 markkaa eli yhteensä 59 164 markkaa.

Takausmiehen edesvastaus-velvollisuuden tarkemmasta määräämisestä annetun asetuksen 4 §:n mukaan takaaja on takauksesta vapaa, jos saatavaa ei haeta häneltä vuoden kuluessa siitä, kun velka on erääntynyt maksettavaksi. C:n sopiessa maksusuunnitelman muuttamisesta 7.10.1991 on A:n ja B:n takausvastuu ollut 7.10.1990 - 7.10.1991 maksettaviksi käyneiden erien osalta edelleen voimassa. Tämän vuoksi hovioikeus katsoo, että maksuajan pidentämisellä on myös takaajien vastuun vanhentumisaika pidentynyt näiden lyhennyserien osalta, minkä vuoksi A:lla on niiden osalta takautumisoikeus toista takaajaa, B:tä kohtaan. Ennen 7.10.1990 erääntyneiden lyhennyserien osalta A:n ja B:n takausvastuu on päättynyt, koska niiden osalta on kulunut yli vuosi ennen kuin velka on uudistettu. Näin ollen A on tältä osin maksanut takaajaan nähden edellä mainitun pykälän mukaisesti vanhentuneen velan, joten hänellä ei ole takautumisoikeutta toista takaajaa, B:tä, kohtaan.

3.10.1986 päivättyyn maksusuunnitelmaan tehdyn "annuiteetti" -merkinnän ja muiden asiakirjoista ilmenevien tietojen perusteella hovioikeus katsoo, että laina on ollut tarkoitus maksaa takaisin samansuuruisin kolmen kuukauden välein tapahtuvin lyhennyksen ja korot käsittävin lyhennyserin. Kunkin lyhennyserän suuruudeksi hovioikeus katsoo vähintään 3 000 markkaa ja siten velasta 7.10.1990 - 7.10.1991 erääntyneiden lyhennysten määräksi yhteensä 15 000 markkaa, josta B on velvollinen suorittamaan puolet eli 7 500 markkaa takauksensa perusteella. Tämän lisäksi B on velvollinen suorittamaan puolet eli 16 markkaa pankin perimistä 32 markan kuluista.

A:n vaatimus on hyväksytty ainoastaan osaksi. Tämän vuoksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n ja 16 §:n nojalla kummallakaan A:lla tai B:llä ei ole oikeutta saada vastapuoleltaan korvausta jutusta aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista.

Näillä perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja velvoitti B:n suorittamaan A:lle takausvastuun perusteella 7 516 markkaa 16 prosentin korkoineen 5 208,80 markalle 21.12.1992 lukien ja 2 307,20 markalle 24.3.1993 lukien.

Perustelut

A ja B ovat 19. ja 24.9.1986 sitoutuneet omavelkaiseen ja yhteisvastuulliseen takaukseen C:n 16.9.1986 allekirjoittamalla velkakirjalla saaman 51 500 markan pankkiluoton maksamisesta. Velkakirjan mukaan luotto erääntyi kuukauden kuluttua irtisanomisesta. Velkakirjan yleiset luottoehdot sisälsivät muun muassa seuraavan kohdan: "Mikäli lainan maksamisesta on laadittu erillinen maksusuunnitelma, se ei muuta velkakirjaan merkittyä ehtoa lainan erääntymisestä". Pankki ja C sopivat 3.10.1986 maksusuunnitelmasta, jonka mukaan velkaa tuli lyhentää kolmen kuukauden välein niin että se olisi tullut kokonaan maksetuksi 7.10.1991. Maksusuunnitelmassa on lause: "Tämä maksusuunnitelma ei muuta velkakirjan ehtoja". Myöhemmin luoton maksamisesta on tehty uusi maksusuunnitelma, jonka mukaan velan viimeinen maksupäivä olisi ollut vuonna 1996.

C:n laiminlyötyä velan maksun A on pankin vaatimuksesta maksanut hovioikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin 21.12.1992 ja 24.3.1993 velan pääomaa, korkoja ja kuluja yhteensä 59 164 markkaa. B:lle on 28.6.1993 annettu tiedoksi maksamismääräysilmoitus, jolla A on velkonut B:ltä tämän takausosuutta. B on vastustanut velkomusta ja sittemmin käräjäoikeudessa perustellut kantaansa sillä, että velka oli erääntynyt maksusuunnitelman mukaisesti. Kun maksua ei ollut takaajilta vaadittu takausasetuksen 4 §:n mukaisesti vuoden kuluessa kunkin maksuerän erääntymisestä, takaajat olivat vapautuneet vastuusta.

Korkein oikeus toteaa, että A ja B ovat takaukseen mennessään voineet velkakirjasta todeta velan olevan irtisanomisen varainen. He ovat lisäksi voineet havaita sopimusehdon, jonka mukaan mahdollisesti laadittava maksusuunnitelma ei vaikuta velkakirjan erääntymistä koskevaan ehtoon. Takaajilla ei siten sopimusehtojen mukaan asiaa arvioiden ole ollut perusteita edellyttää, että takaus vanhentuisi takausasetuksen 4 §:n mukaisesti.

Edellä mainittua yleistä luottoehtoa B on pitänyt raskaana ja yllättävänä katsoen, ettei se ollut tullut sopimuksen osaksi. Sopimukseen sisällytettyä vakioehtoa saatetaan pitää mainitulla perusteella sitomattomana sellaisissa tapauksissa, joissa ehto on muuhun sopimussisältöön tai sopimussuhteessa yleisesti noudatettavaan oikeuksien ja velvollisuuksien jakoon nähden poikkeuksellinen ja materiaaliselta sisällöltään yksipuolinen. Edellytyksenä on lisäksi, että ehdon sijoittelu tai esitystapa saa aikaan sen jäämisen muiden sopimusehtojen varjoon sopimusta solmittaessa.

Tarkasteltavana olevalla luottoehdolla selvennetään velkakirjan erääntymisehdon ja maksuohjelman suhdetta siten, ettei pelkästään maksuohjelman noudattamisen laiminlyönti eräännytä velkaa, vaan erääntyminen edellyttää pankin irtisanomista. Sopimusjärjestelyllä pankki varaa itselleen oikeuden harkita kussakin tapauksessa erikseen, onko syytä irtisanoa luotto, kun maksuohjelmaa ei ole noudatettu. Ehto tarjoaa mahdollisuuden neuvotella ja sopia maksuaikataulusta tarvittaessa uudelleen velkaa irtisanomatta. Tähän voi olla tarvetta esimerkiksi velallisen jäädessä työttömäksi. Kyseinen luottoehto ei ole ristiriidassa muiden velkasuhteen ehtojen kanssa. Se ei ole epätavallinen eikä sisällöltään kohtuuton tai yllättävä. Ehtoa on siten pidettävä osana velkasuhdetta ja osapuolia velvoittavana.

Mainituilla perusteilla A:n ja B:n takaukseen ei ole sovellettava takausasetuksen 4 §:n erityistä vanhentumisaikaa eikä takaus ole siten vanhentunut. Kun B ei ole esittänyt muutakaan perustetta takautumisvastuusta vapautumiselle, A:n kanne on hyväksyttävä kokonaisuudessaan.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. B velvoitetaan maksamaan A:lle takausosuutenaan 29 582 markkaa 16 prosentin korkoineen 5 208,80 markalle 21.12.1992 lukien, 2 307,20 markalle 24.3.1993 lukien ja 22 066 markalle 28.6.1993 lukien.

B velvoitetaan maksamaan A:lle korvauksena rauenneen maksamismääräysmenettelyn kuluista 1 450 markkaa sekä A:n oikeudenkäyntikuluista asiassa 13 000 markkaa, molemmat määrät korkolain 4 §:n 3 momentin mukaisine viivästyskorkoineen luettuna siitä, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomiosta.