26.9.1997

Kanne Lahden käräjäoikeudessa

A kertoi Hollolan kuntaa vastaa ajamassaan kanteessa, että hän oli työttömyytensä johdosta ollut 13.6. - 12.12.1991 välisen ajan Hollolan kunnan työllistämänä. Hänelle oli 13.12.1992 syntynyt uusi oikeus työntekomahdollisuuteen, koska hän oli tuolloin ollut työllisyyslain 18 §:n 2 momentin (1732/91) edellyttämät 12 kuukautta työttömänä työnhakijana. Lahden työvoimatoimisto oli 25.1.1993 lähettänyt häntä koskevan työllistämisilmoituksen Hollolan kuntaan. Kunta ei ollut millään tavalla toiminut työllistämisilmoituksen johdosta eikä myöskään ollut ilmoittanut perusteltua syytä menettelylleen. Hänellä olisi ollut oikeus saada työhönosoitus ja päästä siten kunnan palvelukseen. Kunta oli työllistämisilmoituksen saatuaan laiminlyönyt työllistämisvelvollisena työnantajana järjestää hänelle työpaikan ja ilmoittaa siitä työvoimaviranomaiselle, jotta se puolestaan olisi voinut antaa työhönosoituksen.

Työllisyyslain mukaan lain tarkoituksena oli järjestää Suomen kansalaiselle mahdollisuus tehdä työtä. Jos henkilö ei ollut normaalein toimenpitein työllistynyt ja hän täytti työllisyyslain edellyttämät määräajat työttömänä olemiselle, työvoimaviranomaisten piti ohjata työnhakija koulutukseen tai työllistää tämä työllisyysmäärärahojen avulla tai sitten sijoittaa hänet erityisin työllistämistoimin valtion, kunnan, kuntainliiton, yksityisen tai yhteisön palvelukseen. Jos työnhakijaa ei näilläkään keinoilla voitu työllistää, asetettiin valtiolle ja kunnalle velvollisuus työvoimaviranomaisen osoituksesta järjestää työnhakijalle työntekomahdollisuus kuuden kuukauden ajaksi siten kuin asetuksella tarkemmin säädettiin.

Työllisyyslain 16 §:n 2 momentin (275/87) mukaan, mikäli henkilö ei ollut työllistynyt omatoimisesti tai työvoimapalvelujen avulla tai vaihtoehtoisesti häntä ei ollut ohjattu koulutukseen, valtion tai työnhakijan kotipaikkakunnan oli pyrittävä järjestämään henkilölle hänen työkykyään vastaavan toimeentulon turvaava työpaikka. Lain 18 §:n 3 momentin (275/87) mukaan työntekomahdollisuus oli järjestettävä työttömälle henkilölle kuuden kuukauden ajaksi.

Työllisyysasetuksen 24 §:n (1121/88) mukaan työvoimatoimiston oli ilmoitettava työllistämisvelvolliselle työnantajalle tämän työllistämisvelvollisuudesta (= työllistämisilmoitus). Työllistämisvelvollisen työnantajan oli järjestettävä työpaikka ja ilmoitettava siitä työvoimatoimistolle siten, että työhönosoitus voitiin työllisyyslain määräajan päättyessä antaa.

Hollolan kunnalla olisi työllisyyslain 18 §:n 3 momentin ja 20 §:n (275/87) mukaan ollut oikeus kieltäytyä työntekomahdollisuuden järjestämisestä kahdesta syystä. Ensinnäkin kunnan ei tarvinnut järjestää työntekomahdollisuutta useammalle kuin puolelle työnhakijoista. Toiseksi kunnalla ei ollut velvollisuutta järjestää työntekomahdollisuutta vuositasolla useammalle kuin kahdelle prosentille kunnan alueen ammatissa toimivasta väestöstä. Valtio puolestaan oli velvollinen järjestämään työntekomahdollisuuden niille henkilöille, joita kunta ei edellä mainituin perustein työllistänyt. Kunta ei ollut vedonnut kumpaankaan lain mahdollistamaan kieltäytymisperusteeseen. Raja-arvojen täyttymisestä ei ollut esitetty selvitystä.

A:n työllistämisvelvollisuus oli ensisijaisesti kunnalla ja vasta toissijaisesti valtiolla, koska kunnalla oli työllistämisvelvoitteita täyttämättä. Kunta ei voinut vapautua työllistämisvelvoitteesta sillä, että myös valtiolle oli säädetty pitkäaikaistyöttömien työllistämisvelvoite, elleivät erityiset lakimääräiset edellytykset täyttyneet. Valtiolle työllisyyslain 20 §:ssä säädetty velvoite ei tarkoittanut sitä, että kunnan jättäessä työllistämättä työttömän muilla kuin erityisillä lain mahdollistamilla perusteilla, velvoite olisi siirtynyt valtiolle. Kokonaan toinen asia oli, että valtio osallistui kunnille työllistämisvelvollisuuden täyttämisestä aiheutuneiden kustannusten korvaamiseen valtionapujärjestelmän kautta.

Työntekijälle syntyi henkilökohtainen oikeus työhön silloin, kun hän työllisyyslain 18 §:n mukaisesti tuli pitkäaikaistyöttömäksi.

A oli ollut työttömänä työnhakijana 13.12.1991 alkaen. Hän oli saanut työttömyyskorvauksena peruspäivärahaa.

Kunnan vahingonkorvausvelvollisuus perustui vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan "julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon". Kysymyksessä oli selvän lakimääräisen velvollisuuden laiminlyönti, johon kunta oli syyllistynyt, vaikka sitä oli päinvastaiseen menettelyyn kehotettu. Vahingonkorvausvelvollisuudelle oli siis peruste vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin mukaisesti.

Työllistämistapauksessa A:n kanssa olisi tehty määräaikainen työsopimus, jolla kunta olisi työllistänyt hänet. Koulutuksen ja työkokemuksen perusteella hänen palkkansa olisi tullut putkijohtoalan palkkasopimuksen mukaan olla 10 121 markkaa kuukaudessa bruttona. Peruspäiväraha oli ollut kuudelta kuukaudelta yhteensä 14 616 markkaa, joten hänen tulojensa erotus tuolta ajalta oli ollut 46 110 markkaa.

A oli aiemmin työllistettynä kunnalla ollessaan saanut Y 28 palkkaluokan mukaista palkkaa, joka oli ollut hieman yli 7 000 markkaa kuukaudessa bruttona. Hän ei muistanut, oliko hän silloin saanut vuosilomansa lomana vai lomakorvauksena. Hän oli kuitenkin ollut LVI-työnjohtajan työtehtävissä.

Nyt oli kuitenkin puheena teoreettinen työllistämistilanne. Hän oli oikeutettu täysimääräiseen vahingonkorvaukseen, koska kunnan olisi tullut järjestää hänelle töitä.

Lisäksi hän oli oikeutettu vuosiloman kertymiseen vuosilomalain mukaisesti. Hänelle olisi kertynyt kuudelta kuukaudelta 12 lomapäivää. Vuosilomalain mukaan laskettuna lomakorvauksena olisi tullut maksaa 4 858 markkaa. Vahingonkorvauksen määrä oli siten yhteensä 50 968 markkaa.

Sen vuoksi A vaati, että kunta velvoitetaan suorittamaan hänelle työllistämisvelvollisuuden laiminlyöntiin perustuvana vahingonkorvauksena 50 968 markkaa korkoineen.

Vastaus

Kunta kiisti kanteen perusteeltaan ja määrältään sekä vaati sen hylkäämistä. Ensisijainen työllistämisvelvoite oli valtiolla, joten kunta oli asiassa väärä vastaaja. Kanne oli ennenaikainen, koska A:n velvoitetyöoikeus oli edelleen säilynyt. Kunnalla ei ollut osoittaa A:lle työtä, koska kunnan tekniseltä sektorilta oli jouduttu lomauttamaan ja irtisanomaan henkilöstöä. Kansalaisella ei ollut henkilökohtaista kannekelpoista oikeutta työhön. Jos velvoite- tai muuta työtä ei voitu järjestää, kansalaisen vaihtoehtona oli perustoimeentuloturva. A:lle ei velvoitetyöstä maksettava palkka ja verotus huomioon ottaen ollut aiheutunut vahinkoakaan.

Käräjäoikeuden tuomio 27.6.1995

A:n asema pitkäaikaistyöttömänä

Asianosaiset olivat yksimielisiä siitä, että A oli ollut lain tarkoittamin tavoin työllistettävä pitkäaikaistyötön siten kuin työllisyysasetuksen 26 §:ssä ja työllisyyslain 18 §:n 3 momentissa säädettiin.

Väite väärästä vastaajasta

Kunnan työllistämisvelvoite oli ensisijainen eikä kunta väittäminsä tavoin ollut "väärä vastaaja".

Tässä tapauksessa oikea vastaaja oli kunta eikä A:n tarvinnut ensin haastaa valtiota ja työvoimaviranomaisia vastaajaksi voidakseen kohdistaa kanteen kuntaan.

Valtio oli velvollinen järjestämään työntekomahdollisuuden niille henkilöille, joita kunta ei ollut työllisyyslain 18 §:n 3 momentin tai 20 §:n 1 momentin mukaisin perustein työllistänyt.

Työllisyyslain 16 §:n 2 momentissa ja 18 §:n 2 momentissa valtio mainittiin ennen kuntaa. Tämä ei kuitenkaan osoittanut, että valtio olisi ensisijainen työllistäjä. Kunnan ensisijainen työllistämisvelvoite oli johdettavissa työllisyysasetuksen 24 §:n menettelytapasäännöksistä. Työllistämisilmoitus oli lähetetty kunnalle, jonka olisi pitänyt ilmoittaa työvoimatoimistolle työpaikan järjestämisestä tai siitä, ettei työllistettävää voitu tai haluttu työllistää.

Väite kanteen ennenaikaisuudesta

Työllistämismenettely oli edelleen kesken, mutta se johtui jäljempänä selostettavin tavoin kunnan laiminlyönneistä. Tämän vuoksi kanne ei ollut ennenaikainen.

A oli jatkuvasti ollut työvoimatoimistossa työttömänä työnhakijana. Työllistämisilmoituksesta ilmeni, että "Hakija vaatii työllistämistä". Tämä merkintä ja todistajana kuullun johtavan työvoimaneuvojan kertomus huomioon ottaen käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A olisi ollut haluton tai passiivinen työn hakemisessa.

Kunnan kieltäytymisoikeus

Kunta oli myöntänyt, että sillä ei olisi ollut työllisyyslain 18 §:n 3 momentin ja 20 §:n mukaista oikeutta kieltäytyä työntekomahdollisuuden järjestämisestä, koska se ei ollut työllistänyt enempää kuin puolet työnhakijoista eikä järjestänyt työtä enemmälle kuin kahdelle prosentille kunnan ammatissa toimivasta väestöstä vuositasolla.

Kunnan menettely

Kunnan selityksellä teknisen sektorin lomautuksista tai irtisanomisista ei ollut merkitystä, koska kunta ei ollut ilmoittanut tästä mitään työvoimatoimistolle silloin, kun sen olisi pitänyt ilmoittaa työpaikan järjestämisestä. Tämän vuoksi myöskään valtio ei ollut ryhtynyt A:n työllistämiseen. Tämä oli johtunut kunnan laiminlyönnistä.

Kunta oli myöntänyt, että se ei ollut palauttanut sille 27.1.1993 saapunutta työllistämisilmoitusta Lahden työvoimatoimistolle täytettynä tai lähettänyt työvoimatoimistolle ennen tämän oikeudenkäynnin vireille tulemista muutakaan ilmoitusta siitä, että kunta ei voinut tai halunnut lainkaan työllistää A:ta.

Kunta oli väittänyt, että A:sta aikaisemman työllistämisjakson aikana saadut kokemukset olivat olleet huonoja ja että A ei olisi ollut työhaluinen ja että tämän vuoksi häntä ei missään tapauksessa olisi työllistetty tai myöhemminkään työllistetä kunnan toimesta. Todistajana kuultu johtava työvoimaneuvoja oli kertonut, ettei hänen tiedossaan ollut mitään tämänlaatuista palautetta A:sta. Todistajan kertoman mukaan kunta ei ollut ilmoittanut työvoimatoimistolle, ettei A:ta tästä syystä työllistetä.

Kunnassa työllistämisilmoitus oli A:n ilmoituksen mukaan mapitettu odottamaan myöhemmin ehkä ilmeneviä työllistämismahdollisuuksia. Mitään ilmoitusta tällaisesta asian mappiin siirtämisestä ei kunta ilmoituksensa mukaan ollut tehnyt työvoimatoimistolle tai A:lle itselleen. Tämän vuoksi työvoimatoimisto ei ollut ryhtynyt toimenpiteisiin A:n työllistämiseksi valtion toimesta.

Todistajana kuultu johtava työvoimaneuvoja oli kertonut, että työvoimatoimisto käytännössä odotti työllistämisilmoituksen palauttamista ennen jatkotoimenpiteitä. Todistajan kertomus puhelimitse toimitetuista väliaikatiedusteluista ei poistanut kunnalta velvollisuutta palauttaa työllistämisilmoitus täytettynä tai maininnoin, että A:ta ei voitu tai haluttu työllistää kunnan toimesta. Kunnan taholta työllistämisilmoitus oli mapitettu ilman muita toimenpiteitä. Kunta oli laiminlyönyt menetellä työllisyysasetuksen 24 §:ssä säädetyllä tavalla.

Ehdoton oikeus työntekomahdollisuuteen

A:lla oli katsottava olevan henkilökohtainen oikeus työhön kysymyksessä olevaan aikaan voimassa olleen työllisyyslainsäädännön nojalla. Kunnalla oli ollut työllistämisvelvoite, eikä sen vaihtoehtona kunnan väittämin tavoin ollut perustoimeentuloturva. Kunta ei voinut vedota siihen, että sillä ei olisi ollut työllistämisvelvoitetta, koska A joka tapauksessa olisi saanut lainsäädännön turvaaman perustoimeentuloturvan.

Käräjäoikeus hyväksyi A:n tulkinnan, jonka mukaan työllisyyslain 18 §:ssä säädetty työllistämisvelvoite perusti pitkäaikaistyöttömälle työnhakijalle ehdottoman oikeuden työntekomahdollisuuteen. Tämä oikeus työnhakijalle syntyi silloin, kun hän työllisyyslain 18 §:n mukaisesti tuli pitkäaikaistyöttömäksi. Mainittu lainkohta oli kumottu lailla 30.12.1992/1696, mutta viimeksi mainitun lain siirtymäsäännöksen mukaan kumotun 18 §:n määräyksiä oli noudatettava myös 1.1.1993 jälkeen, mikäli oikeus työntekomahdollisuuteen oli syntynyt ennen 1.1.1993, kuten tässä tapauksessa oli tapahtunut.

Vahingonkorvauksen peruste

A oli näyttänyt, että kunta oli laiminlyönyt kanteessa selostetuin tavoin palauttaa työvoimatoimistolle häntä koskevan työllistämisilmoituksen asianmukaisesti täytettynä tai merkinnöin, ettei häntä kunnan toimesta voitu työllistää tai tulla työllistämään.

Kunta oli laiminlyönyt sille kuuluneen ensisijaisen työllistämisvelvoitteen.

Kunnan laiminlyönnistä oli ollut seurauksena, että A oli menettänyt työansiota kuudelta kuukaudelta jäljempänä tarkemmin yksilöitävällä tavalla ja ettei työvoimatoimisto ollut ryhtynyt toimenpiteisiin hänen työllistämisekseen valtion toimesta.

Kunta oli aiheuttanut A:lle vahinkoa laiminlyönnillään julkista valtaa käyttäessään. Kunta oli laiminlyönyt noudattaa työllisyyslaissa ja -asetuksessa olleita selkeitä toimintaohjeita ja näin laiminlyönyt täyttää tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavat vaatimukset. Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 ja 2 momentin nojalla kunta oli korvausvelvollinen laiminlyönnillä aiheuttamastaan vahingosta.

Vahingon määrä

A:n palkka kunnan palveluksessa LVI-työnjohtajana ajalta 13.6. - 12.12.1991 oli ollut Y 28 palkkaluokan mukainen. Y 28 palkkaluokka ilman ikälisiä oli tuolloin ollut 7 205 mk/kk.

Todistajana kuultu johtava työvoimaneuvoja oli kertonut, että palkkaus tällaisissa työllistämistapauksissa määräytyi tehtävän mukaan eikä perustunut pitkäaikaistyöttömän aikaisempaan työkokemukseen tai koulutukseen. Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi, ettei A:n laskelmilla ja putkijohtoalan palkkasopimuksen määräyksillä ollut merkitystä harkittaessa vahingonkorvauksen määrää. Merkitystä sen sijaan oli sillä, että A oli vuonna 1991 kuuden kuukauden ajan ollut kunnan palveluksessa työllistettynä määräaikaisessa työsuhteessa Y 28 palkkaluokan mukaisin palkkaeduin.

Työllisyyslain väliaikaisesta muuttamisesta annetun lain mukaan työllisyyslakiin oli väliaikaisesti lisätty 19 a § (595/92), jonka mukaan työajan tuli 17, 18 ja 19 §:n nojalla järjestetyssä työssä olla palkanmaksukautta vastaavana ajanjaksona vähintään 75 prosenttia alan säännöllisestä työajasta. Säännös oli ollut voimassa 1.8.1992 alkaen 31.12.1992 saakka. Säännös oli siis ollut voimassa A:n uuden oikeuden työntekomahdollisuuteen syntyessä 13.12.1992.

Todistajana kuultu johtava työvoimaneuvoja oli kertonut, että edellä mainitun lainkohdan soveltamisaikana pääsääntö oli ollut, että velvoitetyöllistettävän työaika oli 75 prosenttia säännöllisestä työajasta ja että myöskin palkkaus oli siitä syystä 75 prosenttia normaalista kuukausipalkasta.

Todistaja oli lisäksi kertonut, että pääsääntönä kysymyksessä olevaan aikaan ja yleensäkin oli, että kuudeksi kuukaudeksi työllistetty henkilö sai pitää vuosilomansa mainitun kuuden kuukauden aikana ja tältä ajalta täyden palkan. Työntekijä oli siis esimerkiksi kaksi viikkoa lomalla ja siitä huolimatta sai siltä kuukaudelta täyden palkan. Erillistä lomakorvausta ei yleensä maksettu. Erilliseen korvaukseen syntyi oikeus esimerkiksi silloin, kun lomakausi osui talveen eikä työntekijä kuuden kuukauden aikana ollut ollut vuosilomalla. Tuolloin loma korvattiin rahassa. Samoin silloin, kun työntekijä kesken työkauden sai toisen työpaikan ja palvelussuhde näin päättyi eikä lomaa voitu työkauden aikana pitää.

Todistajan kertomuksen mukaan A olisi saanut 75 prosenttia Y 28 palkkaluokan mukaisesta palkkauksesta, mikäli hän olisi saanut samanlaisen tehtävän kunnalta kuin missä hän oli ollut vuonna 1991. Näin laskettuna A:n kuukausipalkaksi olisi muodostunut 5 403,75 markkaa. Lisäksi todistajan kertomuksen perusteella A ei olisi saanut käytännössä erillistä korvausta vuosilomastaan, vaan hänet olisi osoitettu pitämään lomansa työkauden aikana.

Edellä lausuttu huomioon ottaen muodostui A:n vahingonkorvaussaatavan määrä seuraavasti:

Kunnan selityksillä vahingon määrästä ei ollut merkitystä, koska A oli tosiasiassa vuotta aikaisemmin kunnan palveluksessa saanut Y 28 palkkaluokan palkkaa ja oli ilmeistä, että työllistämistilanteessa palkkaedut olisivat olleet suurin piirtein samat, mikäli tehtävät olisivat pysyneet samoina. Tässä vahingonkorvausta koskevassa asiassa oli lähtökohdaksi otettava aikaisemmin noudatettu palkkataso eikä kunnan vaatimin tavoin puistotyöntekijöille nykyisin tai kysymyksessä olevaan aikaan maksettu korvaus, joka olisi ollut 4 500 markkaa kuukaudessa vähennettynä työllisyyslain 19 a §:n mukaisella 25 prosentilla.

Kunnan laskelmilla verotuksen ja A:lle muun muassa matkoista aiheutuvien kulujen vaikutuksesta ei myöskään ollut näyttöarvoa harkittaessa vahingonkorvauksen suuruutta. Korvattavaa vahinkoa ei voitu kunnan esittämin tavoin "nollata" selittämällä, että työn tekeminen olisi ollut tappiollista ja että A:n olisi ollut laskennallisesti edullisempaa pysyä työttömänä ja saada edelleen peruspäivärahaa.

A ei ollut oikeutettu suurempaan korvaukseen, koska hän ei ollut näyttänyt, että vuoden 1992 työllisyystilanteessa hänelle olisi tosiasiassa maksettu suurempaa palkkaa kuin vuotta aikaisemmin vastaavista tehtävistä huomioon ottaen työllisyyslain 19 a §:n mukainen 75 prosentin työaika. Yleisen elämänkokemuksen mukaan palkkataso ei vuodesta 1991 vuoteen 1992 ollut juuri kohonnut, joten A:n vaatimuksilla edellä mainitun määrän ylittävältä osalta ei ollut perusteita. A ei myöskään ollut oikeutettu saamaan erillistä korvausta vuosiloman ajalta, koska käytännössä vuosiloma oli määrätty pidettäväksi työkauden aikana.

Näillä perusteilla käräjäoikeus, joka hylkäsi toteen näyttämättöminä ja perusteettomina kunnan väitteet kanteen ennenaikaisuudesta ja väärästä vastaajasta, kanteen enemmälti toteen näyttämättömänä hyläten työllisyyslain 16 §:n (275/87), 18 §:n (1732/87), 19 a §:n (595/92) ja 20 §:n (275/87), työllisyysasetuksen (737/87) 24 §:n (1121/88), 26 §:n ja 28 §:n, hallitusmuodon 6 §:n 2 momentin (592/72) ja vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 ja 2 momentin nojalla velvoitti kunnan suorittamaan A:lle työllistämisvelvollisuuden laiminlyöntiin perustuvana vahingonkorvauksena 17 806,50 markkaa korkoineen.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 27.3.1996

A ja kunta puolin ja toisin valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus hyväksyi vahingonkorvausperusteen osalta käräjäoikeuden perustelut siltä osin kuin käräjäoikeus oli katsonut, että A:lla oli ollut henkilökohtainen oikeus kunnan järjestämään kuuden kuukauden työntekomahdollisuuteen. Kunnan osalta kysymys ei ollut ollut julkisen vallan käyttämisestä vaan velvollisuudesta täyttää lakisääteinen työllistämisvelvoite. Siten kunnan korvausvastuu perustui vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n eikä 3 luvun 2 §:n säännökseen. Kunta oli korvausvastuussa, ellei se näyttänyt, että työntekomahdollisuuden järjestämättä jättäminen ei ollut johtunut sen tuottamuksesta. Käräjäoikeus ei ollut katsonut kunnan näyttäneen mainittua seikkaa eikä kunta ollut valituksessaan vedonnut tällaiseen seikkaan. Tämän vuoksi kunnan oli katsottava tuottamuksesta jättäneen järjestämättä A:lle työllisyyslain 18 §:n 3 momentin (275/87) ja työllisyysasetuksen 24 §:n (1121/88) mukaisesti työntekomahdollisuuden kuuden kuukauden ajaksi.

Vahingon ja sen määrän osalta hovioikeus katsoi, etteivät työllisyyslaki ja -asetus olleet antaneet A:lle oikeutta saada kunnalta yksinomaan koulutustaan ja kokemustaan vastaavaa työtä. Kunnalla olisi siten ollut oikeus työllistää A järjestämällä hänelle kuuden kuukauden ajaksi esimerkiksi puistotyöntekijän työtä, jossa työaika olisi ollut 75 prosenttia säännöllisestä työajasta. Muuta työtä kunta ei ilmoituksensa mukaan olisi voinut tuolloin tarjota A:lle. Tämän työn palkka olisi ollut 75 prosenttia 4 500 markasta eli 3 375 markkaa verollisena kuukaudessa. Siten A oli kunnan laiminlyönnin vuoksi menettänyt 20 250 markan ansiotulot. A:n työttömyyskorvaus sanotulta kuuden kuukauden ajalta oli ollut 14 616 markkaa. Näin ollen A:lle aiheutuneen vahingon määrä oli ollut 5 634 markkaa.

Näillä perusteilla hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota siten, että kunnan A:lle suoritettava vahingonkorvaus alennettiin 5 634 markkaan korkoineen.

Perustelut

Työllisyyslain tarkoituksena on järjestää kansalaiselle mahdollisuus tehdä työtä. Lain tavoitteena on täystyöllisyyden saavuttaminen. Tähän tavoitteeseen pyritään niin talouspoliittisin kuin työvoimapoliittisinkin keinoin. Työllisyyslain (275/87) 4 luvussa on säännökset työ- ja koulutustilaisuuksien järjestämisestä. Vuosina 1988 - 1992 voimassa olleissa säännöksissä on kiinnitetty erityistä huomiota pitkäaikaistyöttömien ja nuorten työttömien työllistämiseen. Työllisyyslain 18 §:n 3 momentin (275/87) mukaan valtion tai kunnan on työvoimaviranomaisen osoituksesta tullut järjestää pitkäaikaistyöttömälle työntekomahdollisuus kuuden kuukauden ajaksi, mikäli työnhakijaa ei ole voitu työllistää muulla tavalla. Työllisyyslaki on asettanut pitkäaikaistyöttömät ja nuoret työttömät muista työttömistä työnhakijoista poikkeavaan asemaan. Pitkäaikaistyöttömien oikeutta velvoitetyöhön koskevien normien tarkoitus ei ole ollut pelkästään edistää työllisyyttä, vaan nimenomaan taata työllisyyslain edellytykset täyttäville pitkäaikaistyöttömille henkilökohtainen oikeus velvoitetyöhön. Heidän kohdallaan perustoimeentuloturva ei ole ollut työllistämisen vaihtoehto. Pitkäaikaistyöttömällä, jolle kunta ei ole työllisyyslain 18 §:n 3 momentin mukaisesti järjestänyt työntekomahdollisuutta, on siten oikeus saada vahingonkorvausta hänelle aiheutuneesta vahingosta.

Lahden työvoimatoimisto on 25.1.1993 lähettänyt A:ta koskevan työllisyysasetuksen 24 §:n 2 momentin (1121/88) mukaisen työllistämisilmoituksen Hollolan kuntaan. Kunta ei ole palauttanut ilmoitusta työvoimatoimistolle, jotta työvoimatoimisto olisi voinut antaa mainitun pykälän 4 momentin mukaisen työhönosoituksen. A:n työllistämismenettely on edelleen ollut kesken, mikä on kuitenkin johtunut kunnan laiminlyönnistä.

Työllisyyslain 18 §:n 3 momentin mukaan kunnan ei ole tarvinnut järjestää työntekomahdollisuutta useammalle kuin puolelle työnhakijoina olleista pitkäaikaistyöttömistä. Työllisyyslain 20 §:n 1 momentin (275/87) mukaan kunnalla ei ole ollut velvollisuutta järjestää lain 17 - 19 §:n nojalla työntekomahdollisuutta vuositasolla useammalle henkilölle kuin kahdelle prosentille kunnan alueen ammatissa toimivasta väestöstä. Hollolan kunta ei ole kummallakaan näistä perusteista vapautunut järjestämästä A:lle työntekomahdollisuutta.

A:lle on 13.12.1992 syntynyt oikeus kuuden kuukauden työntekomahdollisuuteen, kun hän on työllisyyslain 18 §:n 2 momentin (1732/91) mukaisesti ollut työttömänä yhdenjaksoisesti 12 kuukautta. Työllisyyslain 18 § on työllisyyslain muuttamisesta annetulla lailla (1696/92) kumottu 1.1.1993 alkaen, mutta lain siirtymäsäännöksen mukaan oikeuden työntekomahdollisuuteen synnyttyä ennen lain voimaantuloa on työntekomahdollisuuteen ja sen järjestämiseen tullut soveltaa oikeuden syntymisajankohtana voimassa olleita säännöksiä.

Työllistämisvelvoitteensa laiminlyönyt Hollolan kunta on julkista valtaa käyttäessään aiheuttanut laiminlyönnillään A:lle vahinkoa. Työllisyyslaissa ja -asetuksessa on ollut selkeät säännökset työllistämisvelvoitteen toteuttamisesta. Kunta ei ole noudattanut toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia. Kunta on siten vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla velvollinen korvaamaan A:lle aiheuttamansa vahingon.

Korvattavan vahingon määrästä Korkein oikeus lausuu seuraavan.

Työllisyyslain 16 §:n 2 momentin (275/87) mukaan valtion tai kunnan oli pyrittävä järjestämään työttömälle työnhakijalle mahdollisuus hänen työkykyään vastaavan toimeentulon turvaavan työn tekemiseen. Tämän säännöksen perusteella A:lla ei ole oikeutta saada Hollolan kunnalta pelkästään koulutustaan ja kokemustaan vastaavaa työtä. Kunnan ilmoituksen mukaan sillä ei olisi ollut tarjota A:lle muuta kuin puistotyöntekijän työtä.

Työllisyyslain väliaikaisesta muuttamisesta annetulla lailla (595/92) työllisyyslakiin lisättiin 19 a §. Sen 1 momentin mukaan työajan tuli muun muassa työllisyyslain 18 §:n nojalla järjestetyssä työssä olla palkanmaksukautta vastaavana ajanjaksona vähintäin 75 prosenttia alan säännöllisestä työajasta. Asiassa todistajana kuullun johtavan työvoimaneuvojan todistajanlausunnon mukaan käytäntö oli työllisyyslain 19 a §:n voimassa ollessa ollut, että velvoitetyöllistettyjen työaika oli 75 prosenttia täydestä työajasta ja heille oli maksettu palkkaa 75 prosenttia säännöllisestä kuukausipalkasta. Lain (595/92) voimaantulosäännöksen mukaan laki oli voimassa 1.8. - 31.12.1992. Voimaantulosäännöksen 2 momentin mukaan lakia sovellettiin myös siltä osin kuin työntekomahdollisuus jatkui vuonna 1993, jos oikeus työntekemiseen oli syntynyt väliaikaisen lain ollessa voimassa.

Saman todistajan mukaan velvoitetyöllistettyjen vuosiloma on pääsääntöisesti pidetty työsuhteen kestäessä eikä heille ole maksettu erillistä lomakorvausta.

Työansion menetyksestä tuomittava korvaus on saajansa verotettavaa tuloa. Vero-oikeudellisia seuraamuksia ei siten ole kunnan väittämällä tavalla vähennettävä A:lle määrättävästä vahingonkorvauksesta. Asiassa on jäänyt näyttämättä, että A:lta olisi kunnan vahingonkorvausvelvollisuutta vähentävin vaikutuksin säästynyt matka- tai muita kuluja.

Puistotyöntekijän kuukausipalkka olisi ollut 4 500 markkaa ja 75 prosenttia siitä on 3 375 markkaa kuukaudessa. Siten A on kunnan laiminlyönnin vuoksi menettänyt 20 250 markan ansiotulot. A:n työttömyyskorvaus sanotulta kuuden kuukauden ajalta on ollut 14 616 markkaa. Näin ollen A:lle aiheutuneen vahingon määrä on hovioikeuden toteamin tavoin ollut 5 634 markkaa.

Esitetyillä perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.