3.7.1997

A:n velkajärjestelyhakemus Raahen käräjäoikeudessa

A haki 20.4.1995 yksityishenkilön velkajärjestelyä. Postipankki Oy ja Suomen Säästöpankki-SSP Oy eivät lausumissaan vastustaneet velkajärjestelyn aloittamista.

Käräjäoikeus aloitti 14.6.1995 A:n velkajärjestelyn sekä määräsi varatuomari Jussi Laa'an selvittäjäksi ja laatimaan maksuohjelmaehdotuksen. Selvittäjän oli laadittava maksuohjelmaehdotus ja tiivistelmä velallisen ja velkojien lausumista sekä toimitettava yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 54 ja 55 §:ssä tarkoitetut tiedoksiannot velalliselle ja velkojille.

Postipankki Oy ja Merita Pankki Oy eivät lausumissaan vastustaneet selvittäjän laatimaa maksuohjelmaehdotusta.

Käräjäoikeuden päätös 13.9.1995

Käräjäoikeus vahvisti selvittäjän laatiman maksuohjelmaehdotuksen A:n maksuohjelmaksi. Käräjäoikeus totesi, ettei asia ollut riitainen.

B:n valitus ja A:n vastaus Vaasan hovioikeudessa

A:n eräs velkoja B, joka oli antanut yhdessä erään toisen henkilön kanssa takauksen A:n ja tämän puolison yhteisestä, velkajärjestelyhakemuksen mukaan jäljellä olevalta pääomamäärältään 77 639 markan suuruisesta velasta, valitti hovioikeuteen. B vaati A:n velkajärjestelyhakemuksen hylkäämistä.

Valituksessaan B lausui, että pääasiallinen osa A:n veloista oli syntynyt elinkeinotoiminnassa, joka oli ollut keinottelunluonteista. Lisäksi A:n velkojen perusteesta ja syntyolosuhteista sekä hänen tavastaan hoitaa talouttaan voitiin päätellä, että hänen velkaantumisensa oli ollut ilmeisen kevytmielistä huomioon ottaen se, minkälaista harkintaa hänen asemassaan olleelta yksityisyrittäjältä oli voitu edellyttää. A oli lisäksi jättänyt velkajärjestelyhakemuksessaan ilmoittamatta varallisuuteensa kuuluvat kalastus- ja metsästysvarusteet, joiden hankintaan hän oli käyttänyt merkittävän osan velkapääomastaan. Asiassa oli lisäksi perusteltua syytä olettaa, että A ei tulisi noudattamaan maksuohjelmaa.

A vaati, että B:n valitus hylätään.

Vastauksessaan A lausui, ettei velkajärjestelyn myöntämiselle hänelle ollut estettä. B ei ollut esittänyt väitteidensä tueksi mitään näyttöä.

Markkamääräisesti suurin velka oli Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy:n perittävänä ollut valuuttaluotto. A oli joutunut vastuuseen Raahen Kiinteistökunnostus Ky:n valuuttaluotosta ainoastaan siksi, että hänen eronsa tästä yhtiöstä oli merkitty kaupparekisteriin vasta mainitun lainan ottamisen jälkeen. A:n oma yritys oli joutunut vaikeuksiin taloudellisen laman vuoksi.

A:n omistamat kalastus- ja metsästysvälineet olivat arvoltaan niin vähäisiä, ettei niitä ollut ollut ilmoitettava velkajärjestelyhakemuksessa.

Asiassa ei ollut tuotu esiin mitään sellaista, jonka vuoksi olisi ollut perusteltua syytä olettaa, ettei A tullut noudattamaan hänelle vahvistettua maksuohjelmaa.

Hovioikeuden välipäätös 16.1.1996

Hovioikeus pyysi A:n velkajärjestelyyn määrätyltä selvittäjältä selvityksen B:lle ennen maksuohjelman vahvistamista esitetystä lausumapyynnöstä. Selvittäjä toimitti pyydetyn selvityksen hovioikeudelle.

Hovioikeuden päätös 3.5.1996

Hovioikeus lausui B:n oikeudesta riitauttaa A:n velkajärjestelyä koskeva hakemus vasta hovioikeudessa seuraavaa:

Käräjäoikeus oli 14.6.1995 määrännyt A:n velkajärjestelyn aloitettavaksi. Ennen velkajärjestelyn aloittamista käräjäoikeus oli kuullut A:n suurimpia velkojia. B:tä ei ollut tässä vaiheessa kuultu. Aloittamispäätöksessä käräjäoikeus oli velvoittanut velkajärjestelyn selvittäjäksi määrätyn varatuomari Jussi Laa'an antamaan velkojille tiedon aloittamispäätöksestä ja hakemuksesta. Asiakirjoista ilmeni, ettei B ollut käräjäoikeudessa asian käsittelyn missään vaiheessa vastustanut velkajärjestelyn myöntämistä.

Velkajärjestelylain 54 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan tuomioistuimen tulee, milloin selvittäjää ei määrätä, asettaa määräpäivä, johon mennessä velkojien on toimitettava tuomioistuimelle kirjallinen lausuma velallisen hakemuksesta uhalla, että lausuma muuten voidaan jättää huomioon ottamatta. Saman lain 66 §:n mukaan silloin, kun selvittäjä on määrätty, hänen tehtävänään on varata velkojille tilaisuus lausua velallisen hakemuksesta. Velkajärjestelylaissa ei kuitenkaan säädetty tarkemmin siitä, miten selvittäjän oli varattava velkojille tilaisuus tulla kuulluksi ja mistä seikoista selvittäjän oli kehotettava velkojia lausumaan.

Lähtökohtana selvittäjän velkojille esittämälle lausumapyynnölle oli pidettävä velkajärjestelylain 49 §:n 1 momentin ja hakemusasioiden käsittelystä yleisessä alioikeudessa annetun lain 20 §:n 1 momentin nojalla oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 10 §:n säännöstä siitä, mitkä kaikki seikat vastaajaa on haasteessa kehotettava ilmoittamaan ja esittämään. Velkajärjestelyhakemuksen johdosta esitettävän lausumapyynnön osalta tämä merkitsi sitä, että selvittäjän oli, lähettäessään velkojalle tiedoksi velkajärjestelyn aloittamista koskevan päätöksen, kehotettava velkojaa nimenomaisesti lausumaan siitä, hyväksyikö velkoja velkajärjestelyn myöntämistä tarkoittavan hakemuksen sekä kehotettava velkojaa esittämään ne mahdolliset kiistämisen perusteet, joilla voi olla asian ratkaisemisen kannalta merkitystä.

A:n velkajärjestelyyn määrätyn selvittäjän hovioikeudelle toimittamasta selvityksestä ilmeni, että B oli 7.7.1995 vastaanottanut selvittäjän hänelle toimittamat A:n velkajärjestelyhakemuksen, velkajärjestelyn aloittamista koskevan käräjäoikeuden päätöksen sekä 3.7.1995 päivätyn selvittäjän kirjeen. Selvittäjä oli kuitenkin mainitussa kirjeessään kehottanut velkojia ainoastaan tarkistamaan velkaluettelossa mainitut tiedot ja kirjallisesti ilmoittamaan selvittäjälle asetettuun määräpäivään mennessä velkojan velalliselta olevaa saatavaa koskevat tiedot. Velkojia ei ollut kehotettu lausumaan siitä, hyväksyivätkö he velkajärjestelyä koskevan hakemuksen vai vastustivatko he sitä.

Hovioikeus totesi, ettei B:n ollut ollut ymmärrettävä, että hänen oli ollut ilmoitettava tässä selvittäjälle annettavassa lausumassa myös tiedossaan olevat velkajärjestelyn esteet ja niin halutessaan riitautettava A:n hakemus. B:tä ei siten ollut tältä osin käräjäoikeudessa kuultu velkajärjestelylain edellyttämällä tavalla. B:llä oli siten oikeus vielä hovioikeudessa riitauttaa velkajärjestelyn myöntämisen edellytysten olemassa olo.

Näillä ja A:n velkaantumisen osalta muutoin lausumillaan perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden maksuohjelman vahvistamista koskevan päätöksen ja palautti asian käräjäoikeuteen. Käräjäoikeuden tuli, hovioikeuden päätöksen saatua lainvoiman, viivytyksettä ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja ottaa huomioon palauttamisen syyt sekä ratkaista, oliko velkajärjestelyn myöntämiselle olemassa velkajärjestelylain 10 §:ssä tarkoitettu este.

Perustelut

Velkajärjestelylain 62a §:n 2 momentin mukaan mainitussa laissa tarkoitetut ilmoitukset ja tiedoksiannot voidaan toimittaa postitse velallisen ilmoittamalla osoitteella taikka telekopiota tai sähköpostia käyttäen, jollei tiedoksiantoa ole tarpeen toimittaa vastaanottotodistusta tai saantitodistusta vastaan taikka muuta riita-asioita varten säädettyä tiedoksiantotapaa käyttäen.

Selvittäjän asiassa hovioikeudelle toimittaman selvityksen mukaan hän oli toimittanut asianosaisille hovioikeuden päätöksessä mainitun velkajärjestelyhakemuksen, velkajärjestelyn aloittamista koskevan käräjäoikeuden päätöksen sekä 3.7.1995 päivätyn kirjeensä lisäksi tavallisena kirjeenä toisen 8.8.1995 päivätyn kirjeen, johon oli oheistettu maksuohjelmaehdotus sekä tiedoksiantotodistus, joka oli pyydetty palauttamaan.

Viimeksi mainitussa kirjeessä on kehotettu antamaan asiassa lausuma, jonka tuli olla perillä selvittäjällä viimeistään 25.8.1995.

Asiassa ei ole tullut ilmi sellaisia seikkoja, joiden perusteella jälkimmäinen tiedoksianto olisi ollut tarpeen toimittaa muulla tavalla kuin lähettämällä se postitse velallisen ilmoittamaan osoitteeseen.

Tämän mukaisesti voidaan lähteä siitä, että B on saanut tiedokseen myös selvittäjän 8.8.1995 päiväämän kirjeen maksuohjelmaehdotuksineen, vaikkei B ilmeisesti olekaan palauttanut selvittäjälle tätä kirjettä koskevaa tiedoksiantotodistusta.

Velkajärjestelylain 49 §:n 1 momentin mukaan velkajärjestelyä koskevaan asiaan sovelletaan mitä hakemusasioiden käsittelystä yleisessä alioikeudessa annetussa laissa (hakemuslaki) säädetään, mikäli velkajärjestelylaista ei muuta johdu. Hakemusasian käsittelyssä on hakemuslain 20 §:n 1 momentin mukaan soveltuvin osin noudatettava, mitä riita-asian käsittelystä alioikeudessa on voimassa, mikäli hakemuslaissa ei ole toisin säädetty.

Korkein oikeus toteaa, että hovioikeuden soveltama oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 10 §:n säännös on yksityiskohtaisempi kuin velkojien kuulemista koskevat velkajärjestelylain 52 §:n, 54 §:n 2 momentin 2 ja 3 kohdan sekä 66 §:n 1 momentin säännökset. Velkajärjestelylain esitöistä on kuitenkin pääteltävissä, että velkojien kuuleminen on tarkoitettu tapahtuvaksi mainittujen säännösten kuvaaman menettelyn mukaan. Myöskään niiden sanamuoto ei viittaa muuhun. Näin ollen kysymystä siitä, onko B:tä asianmukaisesti kuultu A:n velkajärjestelyä koskevassa asiassa, on ratkaistava yksinomaan velkajärjestelylain säännösten nojalla.

Käräjäoikeus on määrännyt A:n velkajärjestelyä koskevassa asiassa selvittäjän toimittamaan velkajärjestelylain 54 §:ssä tarkoitetut tiedoksiannot velalliselle ja velkojille. Velkajärjestelylain 66 §:n 1 momentin nojalla selvittäjä voi pyytää velallisen ja velkojan lausumat ja väitteet asettamaansa määräpäivään mennessä uhalla, että ne voidaan muuten jättää huomioon ottamatta. Selvittäjän hovioikeudelle antamasta selvityksestä ilmenee, ettei hän 8.8.1995 asettaessaan määräpäivän lausuman antamiseen maksuohjelmaehdotuksesta ole maininnut lausumapyynnössään sanottua määräpäivän noudattamatta jättämisestä aiheutuvaa seuraamusta. Harkittaessa, mitä tämän uhan asettamatta jättämisestä seuraa, on otettava huomioon, mitä kysymyksessä olevalla menettelysäännöksellä on tarkoitettu turvata.

Lain esitöiden mukaan velkajärjestelylain 66 §:n 1 momentissa mainittu uhka on otettu lakiin selvittäjän työn ja asioiden käsittelyn joutuisuuden turvaamiseksi, jotta selvittäjä voisi jättää huomioon ottamatta määräpäivän jälkeen tulleet lausumat ja väitteet (HE 250/94 vp. s. 13). Erityisesti on korostettu, että sanotun uhan asettaminen on harkinnanvaraista määräytyen kulloisenkin tilanteen mukaan (LaVM 20/94 vp. s. 2).

Ottaen huomioon velkajärjestelylain 66 §:n 1 momentissa mainitun uhan asettamisen tarkoitus, ensisijaisena seuraamuksena sen asettamatta jättämisestä on pidettävä sitä, että myös määräajan jälkeen joko selvittäjälle tai käräjäoikeudelle ennen sen ratkaisua toimitettu lausuma olisi voitu määräajan estämättä ottaa huomioon. B ei ole kuitenkaan antanut A:n velkajärjestelyasiassa lausumaa lainkaan, vaikka hänellä on ollut siihen kahdesti tilaisuus.

Edellä olevan perusteella Korkein oikeus katsoo, että B:tä on kuultu asiassa velkajärjestelylain edellyttämällä tavalla. Yksistään velkajärjestelylain 66 §:n 1 momentissa tarkoitetun uhan puuttuminen velalliselle ja velkojille osoitetusta lausumapyynnöstä ei ole sellainen menettelyvirhe, jonka johdosta maksuohjelman vahvistamista koskeva päätös olisi B:n valituksen johdosta kumottava.

B on vasta valituksessaan hovioikeudelle vedonnut A:n velkajärjestelyn esteinä pitämiinsä seikkoihin.

Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentin mukaan valittaja ei saa hovioikeudessa riita-asiassa vedota muihin seikkoihin tai todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa, paitsi jos hän saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen alioikeudessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin.

Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1997:23 katsonut, mainittua kieltoa on sovellettava myös yksityishenkilön velkajärjestelyä koskevassa hakemusasiassa. Kielto johtuu suoraan laista eikä sen soveltaminen siten edellytä, että asianosaista olisi ensin kehotettu lausumaan uhalla, ettei hän määräajan jälkeen saa vedota uuteen seikkaan tai todisteeseen, ellei hän saata todennäköiseksi, että hänen menettelynsä johtuu pätevästä aiheesta.

Asianosaisen tulee itsensä selvittää menettelynsä johtuneen pätevästä aiheesta. B ei ole valituksessaan hovioikeudelle edes ilmoittanut, miksei hän aikaisemmin ole vedonnut velkajärjestelyn esteinä pitämiinsä seikkoihin. Hän ei ole vastannut A:n valitukseen Korkeimmalle oikeudelle. Tämän vuoksi ja koskei velkajärjestelylain 66 §:n 1 momentissa mainitun uhan puuttumista lausumapyynnöstä voida tässä tapauksessa yksistään pitää oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitettuna pätevänä aiheena olla aikanaan vetoamatta edellä tarkoitettuihin seikkoihin, Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi pitänyt jättää sanotun lainkohdan nojalla B:n valitus tutkimatta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. B:n valitus hovioikeudelle jätetään tutkimatta ja asia jätetään käräjäoikeuden päätöksen varaan.