27.6.1996

Kanne Piikkiön kihlakunnanoikeudessa

A ja B kertoivat C Ky:tä sekä sen vastuunalaisia yhtiömiehiä liikkeenharjoittaja C:tä ja liikkeenharjoittaja D:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että he olivat työskennelleet työsopimuslain 1 §:n mukaisissa työsopimussuhteissa kommandiittiyhtiön palveluksessa. C oli 6.11.1992 irtisanonut heidän työsopimuksensa taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä. Heidän irtisanomisaikansa oli ollut kaksi kuukautta, joten työsuhteet olivat päättyneet 6.1.1993.

A ja B olivat työsuhteidensa päätyttyä 8.1.1993 käyneet yhtiössä pyytämässä palkkalaskelmiaan. Tällöin C oli tarjonnut heille työtä. C oli sanonut yhtiössä kyllä olevan töitä, mutta heidän palkastaan hän oli halunnut tinkiä. C oli ehdottanut, että he tulisivat työhön 34 - 35 markan tuntipalkalla. Aikaisemmin A:n tuntipalkka oli ollut 44 markkaa ja B:n 46,50 markkaa. C oli siis esittänyt heille palkkaa, joka alitti työehtosopimuksen mukaisen vähimmäispalkan. He olivat ammattimiehiä ja heille kuului vähintään 5. palkkaryhmän palkka 15 prosentilla korotettuna. Tuolloin tämä työehtosopimuksen mukainen vähimmäispalkka oli ollut 38,63 markkaa tunnissa. He eivät olleet voineet hyväksyä C:n ehdotusta tuntipalkan alentamisesta.

Koska C:llä tosiasiassa A:n ja B:n työsopimusten päättymisen aikaan oli ollut työtä tarjolla, hänellä ei ollut ollut oikeutta irtisanoa heitä taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä. Sitä paitsi työn tarjoaminen alle työehtosopimuksen mukaisen minimipalkan osoitti C:n irtisanoneen heidän työsopimuksensa vain työehtosopimuksen palkkamääräysten kiertämistarkoituksessa. Hänen ainoa tarkoituksensa heidät irtisanoessaan oli ollut päästä alittamaan työehtosopimuksen palkkamääräykset. Lisäksi heidän työsopimuksensa olivat jo päättyneet C:n tarjotessa heille työtä.

A ja B olivat 15.1.1993 käyneet uudelleen työmaalla hakemassa palkkakuittejaan ja ennakonpidätystodistuksiaan. Tällöin D oli antanut heille kummallekin 14.1.1993 päivätyn kirjeen, jossa hän tarjosi heille työtä 38,63 markan tuntipalkalla. Tähän tarjoukseen heidän piti vastata viimeistään 18.1.1993. Elleivät he olisi käyneet työpaikalla, he eivät olisi ehtineet vastata "tarjoukseen" määräpäivään mennessä. Tarjouksen tekemisellä työnantaja heidän mielestään yritti paikkailla heidän irtisanomistaan ja saada irtisanominen näyttämään lailliselta.

A ja B olivat tehtaalla käydessään havainneet, että työpaikalla oli työskennellyt uusi mies X. Hän oli tehnyt samoja töitä kuin hekin aikanaan olivat tehneet. X:llä oli yhdenmiehen yritys, joka nyt teki C Ky:lle sitä työtä, jota he työsuhteessa ollessaan siellä olivat tehneet. X:n yrityksen lisäksi C Ky oli heidän työsuhteidensa päättymisen jälkeen 14.1.1993 tarjonnut työtä entiselle työntekijälleen Y:lle.

Yhtiöllä ei ollut ollut oikeutta irtisanoa A:n ja B:n työsopimuksia taloudellisista ja tuotannollisista syistä, koska työt yhtiössä eivät olleet vähentyneet. Yhtiö olisi voinut työllistää heidät. Tämän osoitti se, että heillekin oli tarjottu työsuhteiden päättymisen jälkeen samaa työtä, jota he yhtiössä olleessaan olivat tehneet. Työsopimuslain 37 a §:ssä edellytettyä taloudellista, tuotannollista tai näihin verrattavaa syytä irtisanomiselle ei ollut, kun irtisanomista oli edeltänyt tai seurannut uuden työntekijän ottaminen samankaltaisiin tehtäviin eikä työnantajan toimintaedellytyksissä vastaavana aikana ollut tapahtunut muutoksia. Irtisanomisperustetta ei myöskään ollut, kun irtisanomisen syyksi oli ilmoitettu työvoiman vähentämisestä aiheutuva kustannussäästö, mutta tämä säästö oli niin vähäinen, että sitä ei voitu pitää työnantajan ja työntekijän olosuhteet huomioon ottaen irtisanomisen todellisena syynä. Kustannussäästöä pidettiin vähäisenä silloin, kun työt teetettiin alihankintana.

Tämän vuoksi A ja B vaativat, että yhtiö ja sen vastuunalaiset yhtiömiehet C ja D velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan heille vahingonkorvauksena työsopimuksen lainvastaisesta päättämisestä A:lle 180 576 markkaa ja B:lle 190 836 markkaa korkoineen.

Vastaus

Yhtiö sekä C ja D kiistivät kanteen ja vaativat sen hylkäämistä. A:n ja B:n työsopimusten irtisanomisiin oli ollut taloudellinen peruste, koska yhtiö ei olisi saanut töitä entisillä palkkakustannuksilla.

Kihlakunnanoikeuden päätös 2.9.1993

Kihlakunnanoikeus katsoi selvitetyksi, että yhtiö oli 6.11.1992 irtisanonut kanteessa selostetulla tavalla A:n 4.6.1991 ja B:n 12.11.1991 alkaneen työsopimuksen. C oli 8.1.1993 tarjonnut kummallekin työtä yhtiössä puuseppänä työehtosopimuksen mukaisella tuntipalkalla 38,63 markkaa. D oli kirjeillä 15.1.1993 uudelleen tarjonnut heille työtä 38,63 markan tuntipalkalla ja pyytänyt heitä ottamaan yhteyttä välittömästi ja viimeistään 18.1.1993 mennessä. A ja B eivät olleet suostuneet työtarjouksiin.

C oli oikeudessa kertonut, että yhtiö oli saanut vuoden 1992 lopussa sekä 5.1.1993 kaksi tilausta, joista toinen oli ollut Kvaerner Masa-Yards Oy:n laivakalustetilaus ja toinenkin oli ollut heidän mittakaavassaan verrattain suuri. Irtisanottaessa B:tä ja A:ta 6.11.1992 näistä töistä ei vielä ollut ollut mitään tietoa, vaan ne olivat tulleet yhtiölle irtisanomisaikana. Näiden kahden työn laskettu työaika oli ollut noin kuukauden - kahden välissä. Työtarjoukset oli kuitenkin ollut hinnoiteltava kilpailutilanteessa niin alas, ettei vanhoilla työn hinnoilla eli muun muassa A:lle ja B:lle maksetuilla tuntipalkoilla töitä olisi saatu.

C oli edelleen kertonut, että A ja B olivat olleet irtisanomisajan kuluessa tietoisia siitä, että heillä oli mahdollisuus saada töitä yhtiössä. Palkkauksessa oli kuitenkin pyritty siihen, että niin sanotuista pekkaspäivistä ja lomaltapaluurahoista voitaisiin sopia ja että ylitöistä ei maksettaisi korotettua palkkaa. Työpalkka oli myös laskettu työehtosopimuksen vähimmäispalkkaan 38,63 markkaan tunnilta. B:n ja A:n kieltäydyttyä palaamasta töihin, työhön oli otettu aliurakoitsijaksi X, joka oli laskuttanut työstä 62 markkaa tunnilta. X:n laskutus oli ollut sama kaikilta tehdyiltä tunneilta ja hän oli kertonut laskuttaneensa vuoden 1993 tammikuun puolivälistä heinäkuun loppuun 62 000 markkaa. Yhtiöstä oli 14.1.1993 tarjottu töitä myös Y:lle 38,63 markan tuntipalkalla.

Todistaja Z:n sekä C:n ja D:n kertomuksista oli käynyt ilmi, että syksyllä 1992 C Ky:ssä oli vallinnut sellainen tilanne, että yhtiössä oli ollut jatkuvaa epävarmuutta siitä, jatkuvatko työt vai ei. Tämä oli johtunut siitä, ettei uusia työtilauksia ollut saatu riittävästi. C:n ja D:n kertomusten mukaan, joita kihlakunnanoikeus ei katsonut olevan syytä epäillä, töitä oli lokakuussa 1992 ollut vain 45 prosenttia tarvittavasta määrästä.

Todistaja W:n kertomuksen mukaan yhtiön toiminta oli ollut tappiollista jo pitemmän aikaa. Rahoitustulos vuodelta 1989 oli ollut -40 000 markkaa ja nettotulos -135 000 markkaa, kun taas vuodelta 1990 rahoitustulos oli ollut +16 000 markkaa, mutta nettotulos edelleen miinuksella 70 000 markkaa. Vuonna 1991 rahoitustulos oli ollut -149 000 markkaa ja nettotulos -214 000 markkaa. Vuoden 1992 osalta rahoitustulos oli ollut -91 000 markkaa ja nettotulos -141 000 markkaa. Yhtiön liikevaihto puolestaan oli ollut vuonna 1992 noin 1,3 miljoonaa markkaa eikä se ollut riittänyt kattamaan niitä menoja, joita yrityksessä oli ollut. Velkamäärä oli 31.12.1992 ollut liikevaihtoon verrattuna 103,2 prosenttia. W:n mukaan C ja D olivat lokakuussa 1992 todenneet, ettei noudatetulla tarjoushintatasolla enää saatu tilauksia. Samanaikaisesti yritystä oli kohdannut rahoituskriisi eli se ei ollut kyennyt maksamaan tavaralaskuja ja tavarantoimittajat olivat katkaisseet toimitusluottoja. W:n käsityksen mukaan yrityksellä ei ollut ollut muuta mahdollisuutta kuin vähentää kuluja ja lisätä omistajien omaa työpanosta. Yrityksen palveluksessa oli tuohon aikaan ollut kahden omistajan lisäksi neljä ulkopuolista työntekijää.

W oli verrannut toisiinsa yhtiössä ennen irtisanomisia olleita kustannuksia ja kustannuksia sen jälkeen. Hän oli päätynyt laskelmissaan, joita kihlakunnanoikeus ei katsonut voivansa epäillä, siihen, että järjestelyillä oli saatu 21 000 markan säästö kuukaudessa ja tappiollinen rahoitustulos käännetyksi voitolliseksi.

Kun otettiin huomioon edellä kerrotut perusteet eli työn vähentyminen 45 prosenttiin tarvittavasta, 21 000 markan kuukausittainen säästö kustannuksista ja tappiollisen toiminnan kääntyminen voitolliseksi ja se seikka, että toiminnan jatkaminen entisellä kustannusrakenteella olisi ilmeisesti johtanut yrityksen toiminnan lopettamiseen tai suoritustilaan ellei rationalisointitoimenpiteitä olisi suoritettu, oli katsottava, että mikäli otettiin huomioon vain yhtiössä 6.11.1992 vallinnut tilanne, yhtiöllä oli sinänsä tuolloisessa tilanteessa ollut oikeus irtisanoa A:n ja B:n työsopimukset taloudellisista ja tuotannollisista syistä työsopimuslain 37 a §:n nojalla, koskei yrityksellä kokoonsa ja taloudellisesti heikkoon tilanteeseensa nähden ollut myöskään ollut velvollisuutta irtisanottujen työntekijöiden uudelleen sijoittamiseen.

Työnantajalla oli kuitenkin työsopimuslain nojalla velvollisuus arvioida irtisanomisperusteen olemassaolo koko irtisanomisajalta ja, mikäli irtisanomisajan kuluessa ilmaantui uutta työtä, irtisanominen oli harkittava uudelleen. Mikäli työ oli samaa mitä irtisanottu oli aikaisemmin suorittanut, työnantajalla ei ollut irtisanomisperustetta. Tässä tapauksessa oli näytetty yhtiön tarjonneen välittömästi irtisanomisajan päätyttyä A:lle ja B:lle töitä samoissa tehtävissä, joita nämä olivat tehneet ennen irtisanomistaan. Tämä oli perustunut irtisanomisaikana tulleisiin uusiin tilauksiin. Työtä oli kuitenkin tarjottu A:lle noin 5 markkaa ja B:lle noin 8 markkaa aiempaa alemmilla tuntipalkoilla. Näiden kieltäydyttyä töistä alennetuilla palkoilla yhtiö oli pestannut töihin yhden uuden työntekijän niin sanotuksi alihankkijaksi 62 markan tuntiveloitusta vastaan.

Tästä oli kihlakunnanoikeuden käsityksen mukaan, kun otettiin huomioon, että työtä oli yhtiöstä tarjottu A:lle ja B:lle välittömästi irtisanomisajan jälkeen, tehtävissä sellainen johtopäätös, ettei työ ollut A:n ja B:n osalta vähentynyt niin että yhtiöllä tällä perusteella olisi ollut oikeus irtisanoa heidän työsopimuksensa. Kun verrattiin kustannussäästöä, joka työnantajalle olisi aiheutunut A:n ja B:n palkkakustannuksissa verrattuna niitä ennen irtisanomista siihen, mitä yhtiö oli tarjonnut heille välittömästi irtisanomisajan päätyttyä, kustannussäästöä oli pidettävä niin vähäisenä, ettei irtisanomisperusteita ollut olemassa taloudellisistakaan syistä.

Koskei yhtiöllä ollut ollut työsopimuslain 37 a §:n tarkoittamia taloudellisia ja tuotannollisia irtisanomisperusteita A:n ja B:n osalta, yhtiö oli velvollinen suorittamaan heille korvausta perusteettomasta työsuhteen päättämisestä.

Ottaen huomioon A:n ja B:n ikä ja heidän mahdollisuutensa saada myöhemmin ammattiaan ja koulutustaan vastaavaa työtä, työsuhteiden lyhyt kestoaika sekä työnantajan heikko taloudellinen tilanne, kihlakunnanoikeus arvioi kohtuulliseksi korvaukseksi työsuhteiden päättämisestä kummankin osalta neljän kuukauden palkkaa vastaavan määrän, jolloin A:lle oli suoritettava korvaukseksi 30 096 ja B:lle 31 806 markkaa.

Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus velvoitti yhtiön sekä sen vastuunalaiset yhtiömiehet C:n ja D:n yhteisvastuullisesti suorittamaan korvaukseksi perusteettomasta työsuhteen päättämisestä A:lle 30 096 markkaa ja B:lle 31 806 markkaa, molemmat korkoineen.

Turun hovioikeuden tuomio 20.10.1994

Yhtiö sekä C ja D valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus lausui selvitetyksi, että A:n ja B:n työsuhteiden irtisanomisaikaan olivat tapahtuneet yhtiön toimintaedellytyksiin vaikuttaneet, kihlakunnanoikeuden toteamat muutokset. Siten yhtiö ei siihen asti soveltamallaan tarjoushintatasolla ollut saanut riittävästi tilauksia. Samanaikaisesti sattuneen rahoituskriisin vuoksi tavarantoimittajat eivät enää olleet antaneet toimitusluottoa. Yhtiön rahoitustulos oli edelleen ollut negatiivinen. Lisäksi Suomen markan arvon aleneminen oli johtanut valuuttamääräisistä lainoista johtuvan velkataakan huomattavaan lisääntymiseen. Siten yhtiön toiminnan jatkaminen entisellä kustannusrakenteella oli käynyt mahdottomaksi. A:n ja B:n työsuhteiden irtisanomiseen oli tuolloin ollut kihlakunnanoikeuden toteamin tavoin taloudelliset ja tuotannolliset perusteet.

Se tosiasia, että yhtiö A:n ja B:n työsuhteiden irtisanomisaikana oli voinut ottaa vastaan kaksi tilausta ja tarjotakin A:lle ja B:lle heidän entistä työtään, ei ollut perustunut parantuneisiin ulkonaisiin toimintaedellytyksiin vaan muuttuneista toimintaedellytyksistä johtuviin yhtiön omiin toimenpiteisiin, joilla erityisesti palkkakustannuksia vähentämällä oli pyritty vaikuttamaan yhtiön kustannusrakenteeseen niin, että tilauksia voitaisiin ottaa kannattavasti vastaan.

Työsuhteiden irtisanomisajan päätyttyä ja yhtiön tarjottua A:lle ja B:lle työtä alennetulla mutta asianomaisen työehtosopimuksen mukaisella palkalla yhtiön taloudelliset ja tuotannolliset mahdollisuudet tarjota heille työtä eivät olleet työsuhteiden irtisanomisajankohdasta lainkaan parantuneet, koska saadut tilaukset ja todennäköisesti vastaisuudessakin saatavat tilaukset oli kerrotuin tavoin voitu ja voitiin ottaa vastaan vain vähentämällä tilausten hintaan sisältyvien työpalkkakustannusten osuutta.

Ottamalla huomioon yhtiön pieni koko ja työntekijöiden määrä, toiminnan laatu ja kustannusrakenne sekä kerrottu palkan alentamisen olosuhteisiin nähden tuntuva ja tarpeellinen vaikutus yhtiön tuloskehitykseen, A:n ja B:n työsuhteiden päättämisestä aiheutuva kustannussäästö ei ollut niin vähäinen, ettei sitä voitu pitää työsuhteiden päättämisen todellisena syynä. Siten yhtiön A:lle ja B:lle tarjottavissa oleva työ oli vähentynyt taloudellisista syistä vähäistä suuremmassa määrin ja muutoin kuin tilapäisesti.

Näillä perusteilla hovioikeus kumosi kihlakunnanoikeuden päätöksen ja hylkäsi A:n ja B:n kanteet. Yhtiö sekä C ja D vapautettiin kaikesta korvausvelvollisuudesta A:lle ja B:lle.

Viskaali Kokon mietintö: Hovioikeus hyväksyy kihlakunnanoikeuden perustelut siltä osin kuin kysymys on ollut 6.11.1992 vallinneesta tilanteesta.

Jutussa on kihlakunnanoikeuden päätöksessä selostetuin tavoin näytetty C Ky:n tarjonneen A:lle ja B:lle työtä välittömästi irtisanomisajan päätyttyä. Tämän lisäksi yhtiö on palkannut itsenäisen yrittäjän palvelukseensa 62 markan tuntiveloituksesta.

Jutussa on siten selvitetty, että työ ei A:n ja B:n osalta ole kihlakunnanoikeuden päätöksessä selostetuin tavoin vähentynyt. Verrattaessa järjestelystä syntynyttä kustannussäästöä harkittaessa irtisanomisen taloudellisia perusteita, vertailukohdaksi on otettava se tuntipalkka, jolla kommandiittiyhtiö tarjoutui A:n ja B:n uudelleen palkkaamaan. Tämä säästö on vähäinen. Kustannussäästön vertailun pohjaksi ei voi ottaa kommandiittiyhtiön esittämiä laskelmia sen vuoksi, että laskelmissa työvoimakustannuksiin sisältyy itsenäisenä yrittäjänä toimineelta henkilöltä ostettu tuntityö, joka on ollut samaa kuin A:n ja B:n tehtäviin kuuluneet työtehtävät. Kommandiittiyhtiön toteuttama järjestely on pyrkinyt työsopimuslaissa kiellettyyn työsuhteesta työntekijälle kuuluvien etuuksien yksipuoliseen heikentämiseen ja on käytännössä merkinnyt työntekijän turvaksi annettujen pakottavien lain säännösten kiertämistä.

Hovioikeus lausunee tuomiolauselmanaan seuraavaa:

Kihlakunnanoikeuden päätöstä ei muuteta.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 27.6.1996

Hovioikeuden tuomiota ei muuteta.