31.12.1996

Porvoon kihlakunnanoikeuden päätös 23.9.1993

Kihlakunnanoikeus lausui virallisen syyttäjän syytteestä selvitetyksi, että A, B ja C olivat 7. - 9.5.1993 välisenä aikana Porvoon maalaiskunnassa yksissä tuumin toimien avustaneet 18 Irakin kansalaista rikkomaan Suomen rajojen yli kulkemisesta annettuja määräyksiä auttamalla kahdella eri kerralla kummallakin kerralla 9 kurdia käsittävän ryhmän saapumaan Virosta veneellä Suomeen Porvoon maalaiskunnan Emäsalossa sijaitsevaan Fageruddiin. He olivat tienneet, ettei kurdeilla ollut maahantuloasiakirjoja ja että maahantulot eivät olleet tapahtuneet passintarkastuspaikan kautta. A oli suunnitellut asian, hankkinut veneen kuljetusta varten ja ollut mukana molemmilla matkoilla. B oli suunnitellut kuljetukset, järjestänyt veneeseen nousut Virossa ja ollut mukana toisessa kuljetuksessa. C oli avovaimonsa veneellä kuljettanut kurdit Suomeen ja saanut korvausta kuljetuksesta.

A ja C olivat näin menetellessään rikkoneet neljä kertaa Suomen rajojen yli kulkemisesta annettuja määräyksiä matkustamalla ensin Suomesta Viroon ja sieltä takaisin niin etteivät maastalähtö ja maahantulo olleet tapahtuneet passintarkastuspaikan kautta. B oli rikkonut mainittuja määräyksiä tulemalla kerran Virosta Suomeen passintarkastuspaikan ohittaen.

Vastaajat olivat myöntäneet syyttäjän tekokuvaukset oikeiksi.

Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus rikoslain 5 luvun 1 §:n, 42 luvun 2 §:n 1 ja 2 momentin, ulkomaalaislain 1, 3 ja 8 §:n sekä passilain 1 ja 11 §:n nojalla tuomitsi A:n, B:n ja C:n kunkin kahdesta avunannosta Suomen rajojen yli kulkemisesta annettujen määräysten rikkomiseen sekä A:n ja C:n kummankin neljästä ja B:n yhdestä Suomen rajojen ylikulkemisesta annettujen määräysten rikkomisesta, A:n 60:een 20 markan, B:n 55:een 66 markan ja C:n 60:een 44 markan määräiseen päiväsakkoon.

Helsingin hovioikeuden tuomio

Hovioikeus, jossa vastaajat hakivat muutosta, totesi, että A, B ja C olivat 7. - 9.5.1993 kahdella eri kerralla syytteessä kerrotuin tavoin avustaneet yhteensä 18 kurdia saapumaan järjestämällään C:n kuljettamalla veneellä Virosta Emäsalon eteläkaaressa Porvoon maalaiskunnassa sijaitsevaan Fageruddin laituriin. Sanottua paikkaa ei ollut vahvistettu sellaiseksi hyväksytyksi passintarkastuspaikaksi, jota käyttäen sekä Suomen kansalaisten että ulkomaalaisten maastalähdön ja maahantulon oli passilain 11 §:n ja ulkomaalaislain 3 §:n 1 momentin mukaan tapahduttava. A, B ja C olivat olleet tietoisia tästä sekä siitä, että heidän Suomeen toimittamillaan kurdeilla ei ollut maahantuloon vaadittavia asiakirjoja.

Kyseiset Suomeen avustetut henkilöt olivat kuuluneet suurempaan Virossa oleskelleeseen kurdiryhmään, josta osa oli otettu aikaisemmin Suomeen. Kurdien luona Tallinnassa useita kertoja käynyt ja kihlakunnanoikeudessa todistajana kuultu H oli kertonut, että kysymyksessä olevat kurdit eivät olleet niin sanottuja elintasopakolaisia. Tämä ja kurdien asemasta yleisesti tiedossa olevat seikat huomioon ottaen oli mahdollista, että Suomeen avustetut kurdit olivat saattaneet joutua lähtemään kotimaastaan sen johdosta, että heillä oli ollut perusteltua aihetta pelätä joutuvansa siellä vainotuiksi ulkomaalaislain 30 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla.

Pakolaisten oikeusasemaa koskevan 28.7.1951 tehdyn Geneven yleissopimuksen 31 artiklan mukaan sopimukseen liittyvät valtiot eivät ryhdy rankaisutoimenpiteisiin laittoman maahan saapumisen tai oleskelun johdosta niitä pakolaisia kohtaan, jotka tulevat suoraan maasta, jossa heidän henkensä tai vapautensa on ollut uhattuna 1 artiklassa tarkoitetulla tavalla ja jotka ovat luvatta tulleet tai oleskelleet sopimusvaltion alueella, kuitenkin edellyttäen, että nämä ilmoittautuvat viipymättä viranomaisille ja esittävät hyväksyttäviä syitä laittomalle saapumiselleen tai oleskelulleen. A, B ja C olivat kieltäytyneet ilmaisemasta Suomeen avustamiensa kurdien henkilöllisyyttä ja olinpaikkaa. Kun turvapaikan saamisen edellytyksiä ei ollut mahdollista arvioida eikä yleissopimuksen 31 artiklan asettamia edellytyksiä ollut täytetty, Suomen rajojen yli kulkemisesta annettujen määräysten rikkomista koskevan rikoslain 42 luvun 2 §:n tunnusmerkistö täyttyi sekä kurdien maahantulon edistämisen että A:n, B:n ja C:n omien luvattomien rajanylitysten osalta. Rikoslain 42 luvun 2 §:n 1 ja 2 momentin ei voida tässä tapauksessa katsoa olevan ristiriidassa Suomea velvoittavan edellä mainitun yleissopimuksen määräysten tai sen ilmentämien periaatteiden kanssa.

Ulkomaalaislakiin on 28.6.1993 annetulla lailla lisätty laittoman maahantulon järjestämistä koskeva 64b § (639/93). Mainitun säännöksen mukaan on tuomittava rangaistukseen muun muassa henkilö, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle taloudellista hyötyä tuo tai yrittää tuoda Suomeen ulkomaalaisen tietoisena siitä, ettei tällä ole maahantuloon vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa tahi järjestää tai välittää tällaiselle ulkomaalaiselle kuljetuksen Suomeen. A, B ja C olivat väittäneet, että mainittu ulkomaalaislain rangaistussäännös oli erityissäännös, joka syrjäytti rikoslain 42 luvun 2 §:n, minkä vuoksi heidän menettelynsä ei ollut lainkaan rangaistavaa, koska sillä ei ollut tavoiteltu taloudellista hyötyä. Ulkomaalaislain 64b § oli saanut lopullisen sisältönsä eduskuntakäsittelyn aikana. Lain esitöistä oli pääteltävissä, että säännöksellä oli tarkoitettu puuttua erityisesti ulkomaalaisten luvattomaan maahantuloon liittyvään maksua vastaan tapahtuvaan rikolliseen toimintaan. Lainvalmisteluasiakirjoista (HE 293/1992 vp, hallintovaliokunnan mietintö n:o 12/1992 vp ja ulkoasiainvaliokunnan lausunto n:o 1/1993 vp) ei ilmene sanotun rangaistussäännöksen ja rikoslain 42 luvun 2 §:n välistä suhdetta koskevia kannanottoja. Rikoslain 42 luvun 2 §:ää ei ollut ulkomaalaislain muutoksen yhteydessä kumottu eikä lainmuutoksen valmistelutöistä voitu päätellä, että Suomen rajojen yli kulkemisesta annettujen määräysten edistäminen ilman hyötymistarkoitusta olisi tullut rankaisemattomaksi.

Näillä perusteilla hovioikeus, joka katsoi, etteivät A, B ja C olleet toimineet pakkotilassa ja ettei heidän menettelyään voitu olosuhteet huomioon ottaen pitää vähäisenä tai anteeksiannettavana, pysytti kihlakunnanoikeuden päätöksen.

Perustelu

Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden tuomion perustelun.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.