4.10.1996

Kanne Kajaanin käräjäoikeudessa

Kantajat kertoivat A:ta ja B:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että A:n ja B:n ollessa Kajaanissa 13.7.1993 puolenyön jälkeen jalkaisin liikkeellä A oli ottanut erään talon pihalta mukaansa paidan, ripustanut sen kantajien asuman rivitalon päädyssä olevaan naulaan ja sytyttänyt paidan tuleen. B oli tällöin ollut muutaman metrin etäisyydellä A:sta. Paita oli hulmahtanut tuleen, tuli oli ruvennut nousemaan ylöspäin ja tuuli oli riepotellut paitaa siten, että se oli välillä ollut kiinni talon seinässä.

Tämän jälkeen A ja B olivat B:n esityksestä poistuneet paikalta yrittämättä sammuttaa paitaa, hälyttämättä sammutusväkeä tai herättämättä talon asukkaita.

Parinkymmenen minuutin kuluttua A ja B olivat palanneet palopaikalle. Tällöin paita oli palanut ja talon seinässä oli ollut hiillosta. He olivat havainneet myös liekkejä ja runsasta savunmuodostusta. Tässäkään vaiheessa he eivät olleet puuttuneet paloon millään tavalla. B:n ehdotuksesta he olivat poistuneet palopaikalta.

Jonkin ajan kuluttua A ja B olivat tavanneet ennestään tuntemansa kaksi poikaa ja kertoneet heille vaatteen sytyttämisestä ja palosta. Pojat, jotka olivat lähteneet katsomaan tilannetta, olivat todenneet tulen levinneen talon päädyssä jo kattorakenteisiin. Pojat olivat herättäneet talon asukkaat ja pyytäneet hälyttämään palokunnan.

Tulipalossa oli tuhoutunut käytännöllisesti katsoen kaikki rivitalossa olleessa asunnossa ollut kantajien omaisuus.

Kantajat vaativat sen vuoksi, että A ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan korvaukseksi aiheuttamansa tulipalon seurauksena kantajille syntyneestä vahingosta 21 760 markkaa korkoineen.

Kantajat esittivät vaatimuksensa perusteeksi vielä seuraavan. Tulipalo oli saanut alkunsa A:n sytyttämästä vaatekappaleesta, jonka hän oli ennen sytyttämistään ripustanut rivitalon päädyssä olleeseen naulaan. A:n seurassa ollut B ei ollut estänyt palovaaran syntymistä. B oli poliisin toimittamassa esitutkinnassa kertomansa mukaan mieltänyt tulen leviämisen mahdollisuuden. Hän ei kuitenkaan ollut ryhtynyt toimenpiteisiin tulen leviämisen estämiseksi vaan oli edellä kerrotuin tavoin toiminut yksituumaisesti A:n kanssa. Vaikka B ei ollut osallistunut varsinaisesti sytyttämiseen, hän oli kuitenkin osoittanut suhtautuvansa A:n toimintaan hyväksyvästi. Menettelyllään B:n oli katsottava myötävaikuttaneen talon vahingoittumiseen ja siinä olleen omaisuuden tuhoutumiseen. Lisäksi B:llä oli palo- ja pelastustoimesta annetun lain 28 §:n nojalla ollut velvollisuus toimia palon sammuttamiseksi. B oli myös tällä perusteella vastuussa aiheutuneesta vahingosta.

A ja B, jotka olivat kysymyksessä olevana aikana olleet 13-vuotiaita, olivat vajaavaltaisuudestaan huolimatta vahingonkorvauslain nojalla velvolliset korvaamaan aiheuttamansa vahingot. Esinevahinkona oli vahingonkorvauslain 5 luvun 5 §:n mukaan korvattava tuhoutuneen esineen arvo.

Vastaukset käräjäoikeudessa

A myönsi kanteen perusteen ja määrän. Lisäksi hän pyysi, että oikeus sovittelisi mahdollisesti tuomittavan vahingonkorvauksen määrää vahingonkorvauslain 2 luvun 2 §:n nojalla.

B kiisti kanteen ja pyysi sen hylkäämistä.

Käräjäoikeuden tuomio 16.9.1994

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A ja B olivat 13.7.1993 heti puolenyön jälkeen olleet jalkaisin liikkeellä. A oli ottanut erään talon pihalta mukaansa Tpaidan ja ripustanut sen rivitalon päädyssä olleeseen naulaan. Tämän jälkeen A oli sytyttänyt paidan tuleen mukanaan olleilla tulitikuilla. Tällöin B oli ollut kadulla muutaman metrin etäisyydellä. Paita oli hulmahtanut tuleen, tuli oli ruvennut nousemaan ylöspäin ja tuuli oli riepotellut paitaa siten, että se oli ollut välillä kiinni talon seinässä.

A oli poliisin suorittamassa esitutkinnassa kertonut, että kun paita oli syttynyt tuleen, B oli sanonut, että "lähdetään --- koko talo voi syttyä". Tähän A oli sanonut, ettei se syty. Sen jälkeen he olivat poistuneet paikalta. B puolestaan oli esitutkinnassa kertonut kehottaneensa paidan syttymisen jälkeen A:ta ottamaan paidan pois seinältä. Tähän A oli vastannut, ettei se siitä lähde minnekään. Tämän jälkeen he olivat poistuneet paikalta.

Kun paita oli syttynyt tuleen, A ja B olivat siis poistuneet paikalta sammuttamatta paitaa, hälyttämättä sammutusväkeä tai herättämättä talon asukkaita.

Noin 20 minuutin kuluttua A ja B olivat palanneet palopaikalle. Tällöin paita oli palanut ja talon seinässä oli ollut hiillosta. Havaittuaan myös liekkejä ja savunmuodostusta he olivat uudelleen poistuneet palopaikalta puuttumatta paloon millään tavalla.

Jonkin ajan kuluttua A ja B olivat tavanneet kaksi ennestään tuntemaansa poikaa sekä kertoneet heille paidan sytyttämisestä, pyytäneet poikia käymään katsomassa taloa, "ettei se ole syttynyt tuleen", ja lisäksi pyytäneet poikia herättämään talon ihmiset, jottei näille tapahtuisi mitään. Pojat olivat lähteneet katsomaan tilannetta ja todenneet tulen levinneen talon päädyssä jo kattorakenteisiin. Pojat olivat herättäneet talon asukkaat ja pyytäneet hälyttämään palokunnan.

Tulipalossa oli tuhoutunut käytännöllisesti katsoen lähes kaikki asunnossa ollut kantajien omaisuus.

Käräjäoikeus totesi, että A oli yhtäkkisesti ilman tekoa edeltänyttä suunnitelmaa ja B:n kanssa keskustelematta ottanut paidan maasta, ripustanut sen talon päädyssä olleeseen naulaan ja sytyttänyt paidan palamaan.

B ei ollut osallistunut paidan sytyttämiseen. Ei ollut näytetty, että B olisi osoittanut suhtautuvansa hyväksyvästi ystävänsä A:n toimintaan paidan sytyttämisessä tai että hän olisi millään tavoin rohkaissut A:ta sytyttämään tulen. Päinvastoin jutussa oli näytetty, että B oli heti paidan tuleen sytyttämisen jälkeen varoittanut A:ta koko talon tuleen syttymisestä ja kehottanut A:ta ottamaan paidan pois seinältä.

Käräjäoikeus lausui, että vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan se, joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheutti toiselle vahingon, oli velvollinen korvaamaan sen, jollei siitä, mitä tuossa laissa säädetään, muuta johtunut. Tämän säännöksen mukaan korvausvelvollisuuden yleisenä edellytyksenä oli tekijän tahallinen tai tuottamuksellinen vahingon aiheuttaminen. Kun B:n ei ollut näytetty myötävaikuttaneen tulen sytyttämiseen ja siten talon vahingoittumiseen ja siinä olleen omaisuuden tuhoutumiseen, B ei ollut vahingonkorvauslain nojalla vastuussa kantajille aiheutuneesta vahingosta. Se, että B ei ollut ryhtynyt toimenpiteisiin tulen leviämisen estämiseksi vaan oli poistunut paikalta pyrkimättä sammuttamaan palonalkua tai ilmoittamatta siitä talon asukkaille tai viranomaisille, ei synnyttänyt B:lle vahingonkorvauslaissa tarkoitettua korvausvastuuta kantajien viittaaman, palolainsäädännön alaan kuuluvan lain eikä minkään muunkaan lain nojalla.

A:n oli siten korvattava aiheuttamansa vahingot kantajille. Vahingon aiheuttaessaan A oli ollut 13-vuotias. Hänen ikänsä ja varallisuusolonsa sekä vahinkoa kärsineiden kantajien varallisuusaseman perusteella vahingonkorvausta oli kuitenkin soviteltava siten, että A:n oli suoritettava kantajille vahingonkorvaukseksi kohtuulliseksi katsottu osa eli puolet heille aiheuttamastaan vahingosta.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi B:hen kohdistetun kanteen ja velvoitti vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 1 momentin ja 2 §:n nojalla A:n suorittamaan kantajille vahingonkorvaukseksi 10 880 markkaa korkoineen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 16.6.1995

Kantajat hakivat muutosta hovioikeudessa vaatien, että heidän kanteensa hyväksytään ja että A ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan heille korvaukseksi tulipalosta aiheutuneesta vahingosta 19 233 markkaa korkoineen. Toissijaisesti kantajat pyysivät, että A:n maksettavaksi tuomittua vahingonkorvausta soviteltaisiin olennaisesti lievemmin kuin käräjäoikeus oli tehnyt. Kantajat lausuivat, että vaikkei B ollut suoranaisesti osallistunut tulipalon sytyttämiseen, hän oli tilannetta kokonaisuutena arvioitaessa suhtautunut hyväksyvästi ja rohkaisevasti A:n toimenpiteisiin. B:llä oli ollut palo- ja pelastustoimesta annetun lain 28 §:ään perustuva erityinen oikeudellinen velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin palon torjumiseksi. Tämä oikeudellinen velvollisuus oli jokaisella kansalaisella iästä ja sukupuolesta riippumatta. Tämän lakisääteisen velvollisuutensa B oli laiminlyönyt. A ja B olivat alusta pitäen mieltäneet tulipalon vaaran. Palattuaan takaisin palopaikalle ja havaittuaan liekit ja savunmuodostuksen he eivät olleet varoittaneet ulkona olleita talon asukkaita tulipalon vaarasta eivätkä he olleet pyytäneet apua palon sammuttamiseksi. Heidän toimintansa oli ollut enemmän tahallista kuin tuottamuksellista ja se oli ollut myös erityisen moitittavaa. Asiaan osallisten varallisuusasemassa ei ollut merkittäviä eroja. Vahingonkorvausta ei näin ollen ollut aiheellista lainkaan sovitella.

Hovioikeus totesi palo- ja pelastustoimesta annetun lain 28 §:ssä säädetyn, että joka huomaa tai saa tietää palon syttyneen tai muun onnettomuuden tapahtuneen tai uhkaavan eikä voi heti sammuttaa paloa tai torjua vaaraa, on velvollinen viipymättä ilmoittamaan siitä vaarassa oleville, tekemään palo- tai onnettomuusilmoituksen sekä ryhtymään kykynsä mukaan sammutus- tai pelastustoimintaan. Tämä velvollisuus osallistua sammutus- ja pelastustoimintaan koski kaikkia kansalaisia iästä ja sukupuolesta riippumatta. Velvollisuuden laiminlyönnin osalta oli puolestaan lain 48 §:ssä säädetty, että joka rikkoi tätä lakia taikka sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä, oli tuomittava, jollei teosta ollut muualla säädetty ankarampaa rangaistusta, palo- ja pelastussäännösten rikkomisesta rangaistukseen. Laiminlyönti ryhtyä mainitun sammutus- ja pelastustoimintaan velvoittavan säännöksen mukaisiin toimiin ei aiheuttanut vahingonkorvauslain mukaista velvollisuutta toisen aiheuttamasta tulipalosta aiheutuneen vahingon korvaamiseen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Perustelut

Vahingonkorvauslain mukaisen korvausvastuun syntymisen edellytyksenä on tekijän tahallisuus tai tuottamus. Kuten alemmat oikeudet ovat todenneet, asiassa ei ole näytetty, että B olisi omilla toimillaan tai avustamalla A:ta myötävaikuttanut tulen sytyttämiseen. Hän ei siten ole tällä perusteella velvollinen korvaamaan tulipalosta aiheutunutta vahinkoa.

Vahingonkorvausvelvollisuuteen johtava tuottamus voi ilmetä myös erityisen oikeudellisen velvollisuuden laiminlyöntinä. Kysymys on siten siitäkin, onko B laiminlyömällä ryhtyä toimenpiteisiin tulen leviämisen estämiseksi tullut korvausvelvolliseksi.

Lainsäädännössä on vanhastaan säännöksiä, joiden mukaan tulta on käsiteltävä niin huolellisesti, ettei siitä aiheudu ilmeistä palovaaraa. Palo- ja pelastustoimesta annetun lain (559/75) 28 §:n mukaan on se, joka huomaa tai saa tietää palon syttyneen tai uhkaavan, muttei voi heti sammuttaa paloa, velvollinen viipymättä ilmoittamaan siitä vaarassa oleville, tekemään paloilmoituksen sekä ryhtymään kykynsä mukaan sammutus- tai pelastustoimintaan. Mainitussa lainkohdassa on siten säännelty jokaista koskeva toimimisvelvollisuus. Säännöksestä ei kuitenkaan seuraa, että jokainen, joka ei ole menetellyt säännöksen edellyttämällä tavalla, olisi velvollinen korvaamaan tulipalosta aiheutuneet vahingot.

B ei ole toiminut mainitun säännöksen mukaisesti. Tuo laiminlyönti on lisännyt vahingon syntymisen todennäköisyyttä, mutta pelkästään siitä ei kuitenkaan seuraa, että B olisi velvollinen korvaamaan tulipalosta aiheutuneet vahingot.

Harkittaessa, seuraako B:n laiminlyönnistä vahingonkorvausvastuu, on lisäksi otettava huomioon seuraava. B ei ole vahinkotapahtumaan nähden täysin ulkopuolinen. Hän on ollut läsnä, kun A on ripustanut paidan talon seinälle ja sytyttänyt sen tuleen, ja hän on myös nähnyt tulen leviävän talon rakenteisiin. Nämä seikat vaikuttavat siihen suuntaan, että B:lle on syntynyt erityinen toimimisvelvollisuus, jonka laiminlyönti johtaa vastuuseen vahingosta. Toisaalta on otettava huomioon, että B on tapahtuma-aikana ollut vain 13-vuotias, kuten A:kin, ja että A on sytyttäessään tuleen seinällä olevaan naulaan ripustamansa paidan toiminut alempien oikeuksien lausumalla tavalla yht'äkkisesti. Syntyneen tilanteen äkkiarvaamattomuus ja säikähdys ovat heikentäneet nuoren B:n edellytyksiä mieltää velvollisuutensa toimia tulen syttymisen johdosta sekä tuon velvollisuuden laiminlyömisen seurauksia.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei B ole vastuussa tulipalosta aiheutuneista vahingoista.

A:n osalta Korkein oikeus hyväksyy alempien oikeuksien perustelut.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.