24.9.1996

Syyttäjän vaatimukset Helsingin raastuvanoikeudessa

Virallinen syyttäjä vaati raastuvanoikeudessa A:lle rangaistusta siitä, että tämä oli 2.1.1989 - 28.5.1992 Kuljetusliike X Oy:n toimitusjohtajana harjoittanut luvatonta tavaraliikennettä suorittamalla yhtiön kolmella kuorma-autolla korvausta vastaan eri toimeksiantajien tavarakuljetuksia Helsingissä ja eri puolilla Suomea, vaikka yhtiölle myönnetyt liikenneluvat oikeuttivat kuljetuksiin vain Uudenmaan läänin alueella. Lisäksi syyttäjä vaati yhtiön tuomitsemista menettämään valtiolle sanotusta luvattomasta toiminnasta saatuna taloudellisena hyötynä 260 000 markkaa.

Vastaukset syyttäjän vaatimuksiin

A kiisti syytteen kahdella perusteella. Ensinnäkin liikennöinti oman läänin ulkopuolella ei ollut enää 1.1.1993 jälkeen rangaistava teko, kun tuolloin voimaan tulleen luvanvaraisesta tavaraliikenteestä tiellä annetun lain 8 §:n 1 momentin säännöksen (342/91) mukaan kotimaan liikenteeseen myönnetty lupa oikeutti harjoittamaan liikennettä koko maassa. Toiseksi syytteessä tarkoitettu kuljetustoiminta ei ollut ollut myöskään tekohetkellä voimassa olleen lain säännösten vastaista, kun läänin ulkopuolelle tehdyt kuljetukset olivat olleet vain yhdeltä toimeksiantajalta saatuja. Yhtiö puolestaan kiisti vaatimuksen taloudellisen hyödyn menettämisestä myös sillä perusteella, että yhtiön toiminta oli ollut tappiollinen.

Helsingin raastuvanoikeuden päätös 8.9.1993

Raastuvanoikeus katsoi asiassa selvitetyksi, että A oli 2.1.1989 - 28.5.1992 Helsingissä ja eri puolilla Suomea toimiessaan yhtiön toimitusjohtajana harjoittanut ammattimaista tavaraliikennettä, sittemmin luvanvaraista tavaraliikennettä yhtiön lukuun ilman vaadittavaa liikennelupaa kuljettamalla eri toimeksiantajien tavaraa yleisellä tiellä korvausta vastaan Uudenmaan läänin alueelle myönnetyillä liikenneluvilla sanotun läänin ulkopuolelle kolmella eri kuorma-autolla.

Kerrottu menettely oli ollut tekoaikana voimassa olleiden ammattimaisesta moottoriajoneuvoliikenteestä annetun asetuksen ja myöhemmin luvanvaraisesta tavaraliikenteestä tiellä annetun lain silloin voimassa olleiden lainkohtien nojalla rangaistavaa.

Laki luvanvaraisesta tavaraliikenteestä tiellä tuli kaikilta osiltaan voimaan 1.1.1993. Lain 8 §:n mukaan kotimaan liikenteeseen myönnetty liikennelupa oikeutti harjoittamaan liikennettä koko maassa. Näin ollen tuomitsemishetkellä voimassa olleen lain mukaan sellainen menettely, josta syytteessä vaadittiin rangaistusta, ei ollut enää rangaistavaa.

Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:n 2 momentista ilmenevän lievemmän lain periaatteen mukaisesti raastuvanoikeus katsoi, että syytteessä kerrottuun menettelyyn oli sovellettava tuomitsemishetkellä kokonaisuudessaan voimassa olevaa lakia luvanvaraisesta tavaraliikenteestä tiellä, koska sen soveltaminen johti lievempään lopputulokseen.

Näillä perusteilla raastuvanoikeus hylkäsi jutussa esitetyt rangaistus- ja menettämisvaatimukset.

Helsingin hovioikeuden tuomio 4.4.1995

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi virallinen syyttäjä saattoi jutun, totesi, että rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:n 1 momentin mukaan pääsääntönä oli, että rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin.

Kysymyksessä olevassa asiassa tekoaikana voimassa olleiden ammattimaisesta moottoriajoneuvoliikenteestä annetun asetuksen 23 §:n (646/70) ja tieliikennelain 9 §:n (149/70) mukaan raastuvanoikeuden päätöksessä kerrottu A:n menettely oli siinä mainituin perustein ollut rangaistavaa. Luvanvaraisesta tavaraliikenteestä tiellä 15.2.1991 annetun lain (342/91) 14 §:n mukaan luvanvaraisen tavaraliikenteen harjoittaminen, mistä nyt on kysymys, ilman asianmukaista lupaa on edelleenkin rangaistavaa. Viimeksi mainitun lain 8 §:n 1 momentin nojalla, joka lainkohta tuli voimaan 1.1.1993, on luovuttu liikennealuejaosta, jolloin liikennelupa on oikeuttanut harjoittamaan liikennettä koko maassa. Liikennealuejaon poistuminen ei kuitenkaan vaikuta sitä ennen tapahtuneiden tekojen rangaistavuuteen. Sen vuoksi A oli tuomittava rangaistukseen kysymyksessä olevasta ammattimaisen moottoriajoneuvoliikenteen harjoittamisesta ilman lupaa.

Hovioikeus arvioi rikoksen yhtiölle tuottaman taloudellisen hyödyn määräksi 200 000 markkaa.

Sen vuoksi hovioikeus, kumoten raastuvanoikeuden päätöksen, tuomitsi A:n ammattimaisesta moottoriajoneuvoliikenteestä annetun asetuksen (646/70) 2 §:n 1 momentin, 22 ja 23 §:n sekä tieliikennelain 9 §:n (149/70) nojalla 2.1.1989 - 28.5.1992 tehdystä ammattimaisen moottoriajoneuvoliikenteen harjoittamisesta ilman lupaa 70:een 60 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 4 200 markkaa sekä yhtiön menettämään valtiolle rikoksesta saatuna taloudellisena hyötynä 200 000 markkaa.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Valkonen katsoi, ettei ollut syytä muuttaa raastuvanoikeuden päätöstä.

Perustelut

Yhtiö on 2.1.1989 - 28.5.1992 A:n toimiessa sen toimitusjohtajana harjoittanut luvanvaraista tavaraliikennettä ilman asianmukaista liikennelupaa siten, että yhtiö on korvausta vastaan kolmella kuorma-autolla kuljettanut eri toimeksiantajien tavaraa Helsingissä ja eri puolilla Suomea, vaikka yhtiölle myönnetyt liikenneluvat oikeuttivat kuljetuksiin vain Uudenmaan läänin alueella. Tekoaikana luvanvaraisen tavaraliikenteen harjoittamisesta oli 1.3.1991 saakka säädetty osaksi ammattimaisesta moottoriajoneuvoliikenteestä annetussa asetuksessa (646/70) ja osaksi tieliikennelaissa (143/57) sekä tämän jälkeen osaksi sanotussa asetuksessa ja osaksi luvanvaraisesta tavaraliikenteestä tiellä annetussa laissa (342/91). Yhtiön liikenneluvissa vahvistetun liikennealueen ulkopuolella harjoitettuna yhtiön toiminta on tuolloin ollut mainitun asetuksen 22 §:n 1 momentin säännöksen (849/87) vastainen ja 23 §:n viittaussäännöksen mukaisesti rangaistava tieliikennelain (143/57) 9 §:n (149/70) avoimen rangaistussäännöksen nojalla. Luvanvaraisesta tavaraliikenteestä tiellä annetun lain tultua 1.1.1993 voimaan kaikilta osiltaan lain 8 §:n 1 momentin säännöksellä (342/91) on luovuttu läänipohjaisesta liikennealuejaosta ja siirrytty järjestelmään, jonka mukaan kotimaan liikenteeseen myönnetty liikennelupa oikeutti harjoittamaan liikennettä koko maassa. Luvanvaraisen tavaraliikenteen harjoittaminen ilman asianmukaista liikennelupaa jäi kuitenkin lain 14 §:n 1 momentin säännöksen mukaan edelleen rangaistavaksi muuttumattomin rangaistusasteikoin. Kysymys on siitä, vaikuttaako mainittu tekoajan jälkeen voimaan tullut lainmuutos A:n teon rangaistavuuteen ottaen huomioon, ettei sellainen teko, joka on luettu hänen syykseen, ole lainmuutoksen jälkeen rangaistava.

Tämä on pohjimmiltaan rikoslain ajallista ulottuvuutta koskeva kysymys. Tästä sisältyy säännöksiä rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:ään, joka nykyisessä muodossaan on tullut voimaan 1.1.1991 (770/90). Pykälän 1 momentin mukaan pääsääntönä on, että rikokseen sovelletaan tekohetkellä voimassa ollutta lakia. Poikkeuksen tästä muodostaa 2 momentissa ilmaistu lievemmän lain periaate. Sen mukaan sovelletaan tuomitsemishetkellä voimassa olevaa lakia, jos se johtaa lievempään lopputulokseen kuin tekohetken laki. Jos uusi laki kuitenkin on tullut voimaan vasta ensimmäisen oikeusasteen ratkaisun jälkeen, lievemmän lain periaate on supistettu koskemaan tapauksia, joissa teosta uuden lain mukaan ei ole tuomittava rangaistusta tai joissa tekohetkellä voimassa olleen lain soveltaminen johtaisi olennaisesti ankarampaan lopputulokseen. Pykälän 3 momenttiin sisältyy vuorostaan yleinen poikkeus lievemmän lain periaatteesta: "Jos laki on tarkoitettu olemaan voimassa vain määrättynä aikana, sovelletaan sinä aikana tehtyyn tekoon tekohetkellä voimassa ollutta lakia, jollei toisin ole säädetty". Mitään vastaavaa säännöstä ei ollut aikaisemmassa lievemmän lain periaatetta koskevassa asetuksen 3 §:ssä (39/1889).

Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa on vakiintuneesti lähdetty siitä, että poikkeukset lievemmän lain periaatteesta eivät rajoitu mainittuun, laissa nyttemmin nimenomaisesti säänneltyyn tilanteeseen, vaan samalla tavoin on lähtökohtaisesti arvioitava myös jutussa esillä olevaa tyyppitilannetta: avoimelle rangaistussäännökselle sisältöä antavaa käyttäytymissäännöstä muutetaan tekoajan jälkeen, mutta ennen tuomitsemishetkeä (ks. esim. Honkasalo, Suomen rikosoikeus, Yleiset opit I 2 p. (1965) s. 88 - 91, Anttila - Heinonen, Rikosoikeus ja kriminaalipolitiikka s. 100 - 102, Lahti, LM 1991 s. 875 - 876, Viljanen, Lievemmän lain periaatteesta, Turun Yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta 30 vuotta (1991) s. 514 - 515 ja Frände, Allmän straffrätt s. 49). Tämän kannan pääperusteena on se, ettei tällainen lainmuutos yleensä ole rikoslainsäädännön lievennyksen tavoin osoitus muuttuneesta suhtautumisesta käyttäytymissäännöksissä tarkoitettujen tekojen kriminalisoinnin perusteisiin tai rangaistusarvoon. Ilmauksena samasta näkemyksestä voidaan pitää myös ratkaisuja KKO 1970 I 3 ja 4, joiden otsikot kuuluvat: "Väistämisvelvollisuus risteyksessä oli ratkaistava soveltaen tieliikenneasetuksen 17 §:n 2 mom:ia, sellaisena kuin se oli teon aikana voimassa, eikä sanotun asetuksen kohdan sittemmin tapahtunut muuttaminen vaikuttanut kysymyksessä olevan varomattomuudeksi liikenteessä katsotun, tieliikennelain 6 §:ssä kriminalisoidun menettelyn rangaistavuuteen."

Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:n muuttamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 66/1988 vp. s. 191 - 192) onkin nimenomaisesti todettu, ettei avoimille rangaistussäännöksille sisältöä antavien käyttäytymissäännösten muuttamista vakiintuneen käsityksen mukaan katsota sellaiseksi rikoslainsäädännön muutokseksi, joka olisi tulkittava muuttuneeksi suhtautumiseksi voimassa olleen käyttäytymissäännöksen rikkomiseen, ja että ehdotuksella ei ole haluttu aikaansaada muutosta tässä suhteessa. Esimerkkinä tästä on mainittu liikennesäännösten rikkominen, joka aina olisi arvosteltava tekohetken säännösten nojalla. Jos sen sijaan rikkomiseen liittyvä rangaistussäännös lievenisi esimerkiksi siten, että sen rangaistusasteikkoa lievennettäisiin, kysymys olisi rikoslainsäädännön muuttamisesta lievemmäksi.

Edellä olevan perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei A:n syyksi luetun teon jälkeen voimaan tullut lainmuutos ole sellainen rikoslainsäädännön lievennys, joka tekohetken lakia koskevasta pääsäännöstä poiketen oikeuttaisi lievemmän lain periaatteen soveltamiseen. Hänen tekoonsa on siis sovellettava tekohetkellä voimassa ollutta lakia eikä lainmuutoksella siten ole vaikutusta teon rangaistavuuteen.

Yhtiön toimeksiantajilta, työntekijöiltä ja kirjanpitoaineistosta saatujen tietojen perusteella on voitu laskea, että yhtiön kokonaistulot kysymyksessä olevina vuosina luvattomasti harjoitetusta tavaraliikenteestä ovat olleet yhteensä noin 850 000 markkaa. A on poliisikuulustelussa ilmoittanut, että kustannusten osuus kuljetustuloista on vuosina 1990 ja 1991 ollut noin 70 prosenttia, kun otetaan huomioon autosta ja kuljettajasta aiheutuneet kulut. Tähän nähden Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden yhtiön rikoksesta saamaksi taloudelliseksi hyödyksi arvioimaa 200 000 markan määrää ole pidettävä liiallisena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.