2.3.1995

Kanne Rovaniemen kihlakunnanoikeudessa

Metsäkoneurakoitsija A on Rauma-Repola Oy:tä (sittemmin sulautumisen johdosta Repola Oy) vastaan ajamassaan kanteessa kertonut, että hän oli 21.12.1984 allekirjoittanut yhtiön kanssa tavoiteansioon perustuvan puutavaran kuljetussopimuksen viideksi vuodeksi 1.1.1985 lukien. Sopimusehdon 3 mukaan yhtiön tuli tarjota A:lle puutavaran kuljetustyötä pääasiassa Kemijärven alueella vähintään 550 000 markan vuotuisen bruttoansion edestä. Sopimuksen 8 kohdan mukaan yhtiön tuli siinä tapauksessa, että toteutunut ansio jäi yhtiöstä riippuvasta syystä alle 65 prosenttiin sovitusta tavoiteansiosta, maksaa vahingonkorvausta 9 prosenttia toteutuneesta ansiosta. Koska yhtiö oli lopettanut puutavaran hankinnan Pohjois-Suomesta, A ei ollut enää vuonna 1988 saanut puutavaran kuljetustöitä Kemijärven alueelta. Taloudellisessa pakkotilassa A oli joutunut suostumaan siihen, että yhtiö oli järjestänyt hänelle vuonna 1988 puutavaran ajoa Vapo Oy:n toimipiirissä Oulun ympäristössä. Koska A:n toimipaikkana oli ollut Kemijärvi, toiminta oli ollut vuonna 1988 tappiollista jo yksin suuren etäisyyden takia. Lisäksi yhtiö oli tarjonnut puutavaran kuljetusta vain alle 400 000 markan edestä. Yhtiö oli tämän vuoksi maksanut A:lle vuodelta 1988 sopimuksen mukaista vahingonkorvausta 27 725,85 markkaa, mikä ei läheskään vastannut A:n tuona vuonna kärsimää todellista vahinkoa.

Vuodeksi 1989 yhtiö oli tarjonnut A:lle työtä Pohjois-Savosta, Vieremän kunnasta. A oli käynyt yhtiön työnjohtajatason kanssa neuvotteluja tulevasta työurakasta ja asia oli jäänyt avoimeksi enää kuljetettavan puumäärän osalta, josta oli pitänyt sopia tarkemmin yhtiön edustajan metsänhoitaja X:n kanssa. X oli kuitenkin ilmoittanut, että yhtiö ei aikonut tarjota puutavaran lähikuljetusta sopimuksen edellyttämää 550 000 markan ansiota vastaavaa määrää vaan oli katsonut sopimuksen täyttämiseksi riittävän, että yhtiö tarjosi työtä 340 000 markan edestä. Koska suostuminen alennettuun tavoiteansioon ja siirtyminen yhden vuoden ajaksi Pohjois-Savoon olisi tappiollisen vuoden 1988 jälkeen johtanut A:n konkurssiin, hän oli vedonnut sopimusehtoon, jonka mukaan työtä piti tarjota 550 000 markan edestä pääasiassa Kemijärven alueella. Yhtiö oli puolestaan katsonut, että A oli rikkonut sopimuksen kieltäytymällä tarjotusta työstä ja että yhtiö tämän perusteella oli myös vapaa sopimuksen mukaisesta vahingonkorvausvelvollisuudestaan.

Jotta A:n toiminta ei olisi muodostunut vuonna 1989 tappiolliseksi, bruttoansion olisi pitänyt olla noin 500 000 markkaa, koska keskimääräiset työstä aiheutuneet kustannukset olivat olleet noin 120 000 markkaa ja yleiskustannukset 377 000 markkaa.

Kun yhtiö ei ollut tarjonnut A:lle lainkaan puutavaran ajoa sopimuksen edellyttämällä paikkakunnalla, sopimuksessa ollut vahingonkorvausehto oli menettänyt merkityksensä ja sen soveltaminen johti varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (oikeustoimilain) tarkoittamaan kohtuuttomuuteen. Tämän vuoksi tätä kohtuuttomuuteen johtavaa korvausehtoa tuli sovitella niin, että vahingonkorvaus oli laskennallisesti 80 prosenttia sopimuksen mukaisesta bruttoansiosta 550 000 markasta eli 440 000 markkaa, mistä määrästä voitiin vähentää keskimääräiset säästyneet vuotuiskustannukset 120 000 markkaa.

Töiden loputtua kesken viisivuotisen sopimuskauden A oli jäänyt työttömäksi vuonna 1989. Koska sopimuskaudeksi oli alun perin sovittu viisi vuotta eli A:n hankkiman metsätraktorin koko osamaksuaika, A oli uskaltanut hankkia tuon koneen kokonaan velkarahoituksella. Myös yhtiö oli ollut sopimusta tehdessään tietoinen siitä, että A oli taloudellisesti täysin riippuvainen työn järjestämisestä tehdyn sopimuksen mukaisesti. Kun A oli jäänyt työttömäksi, hän oli joutunut siirtämään metsätraktorin rahoituksen toiseen pankkiin ja hänen oli ollut pakko ottaa vielä 100 000 markan suuruinen vekseliluotto. Tästä huolimatta A ei ollut kyennyt suorittamaan metsätraktorin hankkimisesta aiheutuneen velkansa pääomaa eikä sen korkoja.

Koska yhtiö oli tahallaan poikennut muina vuosina noudattamastaan menettelystä ja koska se oli vastuunsa välttämiseksi tulkinnut sopimusta kokonaan uudella tavalla, yhtiö oli rikkonut sopimusta ja se oli näin velvollinen korvaamaan kaiken sopimussuhteessa A:lle aiheuttamansa vahingon. A:lle oli yhtiön tuottamuksesta aiheutunut ylimääräisiä kuluja vekselirahoituksen johdosta ja viivästyskorkoina.

Edellä lausutun perusteella A on vaatinut, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle sopimuksen mukaisena vahingonkorvauksena 320 000 markkaa ja sopimuksen rikkomisesta johtuvana vahingonkorvauksena 110 000 markkaa eli yhteensä 430 000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 10.4.1990 lukien.

Vastaus

Yhtiö on vastustanut kannetta. Toissijaisesti yhtiö on vaatinut, että sopimusta oikeustoimilain 36 §:n nojalla sovitellaan siten, että A:lla katsotaan olleen velvollisuus suorittaa ajoja yhtiön osoituksen mukaan myös yhtiön Keuruun piirissä, johon kuuluvalta, Pyhäjärven, Pyhännän, Kiuruveden, Vieremän ja Sonkajärven kunnat käsittävältä työalueelta hänelle oli ajoja tarjottu.

Kihlakunnanoikeuden päätös 26.2.1991

Perustelut

Kihlakunnanoikeus on lausunut muun muassa, että sopimuksen yhtiön puolesta allekirjoittaneet, sopimuksen tekoaikana yhtiön palveluksessa korjuuesimiehenä toiminut metsäteknikko Y ja ostotyönjohtajana toiminut Z olivat oikeudessa todistajina kuultuina samoin kuin A asianosaisena henkilökohtaisesti kuultuna yhtäpitävästi kertoneet, että tavoiteansioksi oli sovittu koko viiden vuoden sopimusjakson ajaksi 550 000 markkaa vuodessa. Vuosittaiseksi tavoiteansioksi oli sovittu 550 000 markkaa sen vuoksi, että A olisi pystynyt rahoittamaan tuolloin hankkimansa metsätraktorin.

A oli puutavaran kuljetustyön suorittamiseksi ja yhtiön kanssa tekemänsä sopimuksen täyttämiseksi 27.12.1984 allekirjoitetulla osamaksusopimuksella ostanut metsätraktorin 790 000 markan kauppahinnasta. Osamaksusopimuksen viimeisen osamaksuerän maksupäivä oli ollut 20.1.1990. Yksilöllisen sopimuksen tulkinnallisena lähtökohtana olivat ne tarkoitukset, joihin osapuolet olivat pyrkineet valitsemillaan sanonnoilla. Mikäli osapuolten yhteinen tarkoitus voitiin hahmottaa, se oli otettava tulkinnassa huomioon. Epäselvässä tapauksessa sopimusta oli tulkittava laatijansa vahingoksi. Sopimusta oli pyrittävä tulkitsemaan siten, että sille tuli mielekäs sisältö.

Yhtiön ja A:n välinen sopimus oli laadittu alalla käytetylle vakiolomakkeelle lisäämällä siihen yksilöllisiä ehtoja. Todistelusta ilmenevä osapuolten yhtäpitävä tarkoitus oli ollut, että sopimus tuotti A:lle viiden vuoden ajan vähintäänkin sovitun vuotuisen tavoiteansion Kemijärven alueella suoritetusta puutavaran kuljetuksesta. Yhtiö ei ollut vuodeksi 1989 tarjonnut A:lle Kemijärven alueelta puutavaran kuljetustyötä, koska yhtiö oli aiemmin lopettanut puutavaran hankinnan Kemijärven alueella sen vuoksi, että sahaustoiminta oli lopetettu sekä Röytän sahalla että Martinniemessä. A oli vuonna 1989 saavuttanut yhtiön osoittamassa erään toisen urakanantajan puutavaran ajossa vain 6 500 markan ansiot. Siten tavoiteansio ei ollut vuonna 1989 täyttynyt.

Yhtiö oli vuodeksi 1989 tarjonnut A:lle puutavaran kuljetusta omistamistaan metsistä Keuruun piirin alueelta. A ei kuitenkaan ollut mennyt tarjottuun kuljetustyöhön tuolle yhtiön osoittamalle alueelle eikä siten ollut ottanut vastaan tuota puutavaran kuljetustyötä.

Yhtiö oli oikeudenkäynnissä osoittanut, että se oli vuonna 1989 suorittanut muille urakoitsijoille korvauksia puutavaran kuljetustyöstä Keuruun piirin alueella 402 545,90 markkaa. Yhtiö ei ollut näyttänyt, että se olisi voinut osoittaa A:lle puutavaran kuljetustyötä Keuruun piirin alueella enempää kuin edellä mainitun määrän arvosta.

Yhtiön ja A:n välisen sopimuksen mukaan A:n tuli saada pääosa tavoiteansiosta Kemijärven alueella suoritetusta puutavaran kuljetuksesta. Kihlakunnanoikeuden mielestä "pääosa" sopimuksen mukaisesta tavoiteansiosta 550 000 markasta sopimuksen tarkoitus huomioon ottaen tarkoitti 90 prosenttia sovitusta tavoiteansiosta eli 495 000 markan tavoiteansiota Kemijärven alueelta. Näin ollen erotuksen eli 55 000 markan tavoiteansion mukaisen puutavara-ajon yhtiö oli voinut sopimuksenkin mukaan osoittaa A:lle muualta kuin Kemijärven alueelta.

Yhtiö oli osoittanut, että A olisi voinut saada muualta kuin Kemijärven alueelta vuonna 1989 sopimuksen mukaisen tavoiteansion 55 000 markkaa. Näin ollen yhtiö ei ollut syyllistynyt sopimusrikkomukseen enemmän kuin 495 000 markan tavoiteansion osalta, jota vastaava ajomäärä yhtiön olisi tullut sopimuksen mukaan tarjota A:lle Kemijärven alueella suoritetusta puutavaran kuljetustyöstä.

Vuotuinen tavoiteansio oli sopimuksen mukaan 550 000 markkaa sopimuskauden jokaisen vuoden aikana. Sillä seikalla, että A:n ansiot olivat sopimuskauden alussa huomattavastikin ylittäneet tavoiteansion, ei ollut merkitystä, koska A:n ei ollut sopimuksen mukaan tarvinnut varautua siihen, että hän ei olisi koko sopimuskauden ajan saanut osamaksusopimuksesta johtuvien velvoitteittensa täyttämiseksi tarpeellisia ansioita. Tavoiteansion ylittävän osan ansioistaan hän oli voinut käyttää muihin menoihinsa.

Sopimuksen kohdan 8 korvausehdon mukaan korvaus laskettiin prosentuaalisesti saavutetusta bruttoansiosta siten, että korvausmäärä pieneni sitä mukaa kuin bruttoansio pieneni. Sopimuksen mukainen korvaus A:lle vuonna 1989 olisi ollut 6 500 markan saavutetusta bruttoansiosta 1 289 markkaa. Tämän vuoksi A oli vaatinut tuon korvausehdon sovittelua kohtuuttomana.

Yhtiön ja A:n välinen sopimus oli kokonaisuudessaan ollut A:lle edullinen. Tämä seikka puhui sovittelua vastaan. Kuitenkin oikeudessa esitetystä todistelusta kävi ilmi, että sopimuksen oli tarkoitettu tuottavan A:lle viiden vuoden ajan vähintään sovitun vuotuisen tavoiteansion Kemijärven alueella tapahtuvista ajoista. Tähän luottaen A oli hankkinut metsätraktorin ja sopinut sen rahoituksen yhtiön ja hänen välisen sopimuksen kestoajaksi. Nämä seikat puhuivat sovittelun puolesta ja olivat painavampia kuin sovittelua vastaan puhuvat seikat. Tämän vuoksi sopimuksen kohdan 8 korvausehdon soveltaminen olisi johtanut kohtuuttomuuteen.

Kihlakunnanoikeus on hyväksynyt A:n vaatimuksen, että sanottua kohtuuttomuuteen johtavaa sopimusehtoa soviteltiin oikeustoimilain 36 §:n nojalla niin, että laskennallisesti päädyttiin 80 prosentin bruttoansioon yhtiön sopimusrikkomuksen johdosta saamatta jääneestä 495 000 markan tavoiteansiosta eli 396 000 markkaan.

Metsätraktorin seisomisen vuoksi A:lta oli toisaalta säästynyt työkustannuksia, jotka A:kin oli korvauslaskelmaansa tehdessään ottanut huomioon. Noiden säästyneiden kustannusten määräksi kihlakunnanoikeus hyväksyi A:n itse arvioimat 120 000 markkaa. Näin ollen A oli oikeutettu yhtiön sopimusrikkomuksen johdosta 396 000 markan ja 120 000 markan erotuksen eli 276 000 markan suuruiseen soviteltuun korvaukseen.

Sopimusoikeudessa noudatetusta lojaliteettiperiaatteesta ilmeni velvollisuus ottaa sopimuskumppanin etu huomioon omassa toiminnassa. Sopimukseen perustuvaan vahingonkorvausvelvollisuuteen sovellettuna periaate tarkoitti sitä, että vahingonkärsijän oli kohtuuden mukaan pyrittävä estämään ja rajoittamaan vahingon määrää. Periaatteen ilmauksena lainsäädännössä voitiin mainita vahingon rajoittamista koskeva kauppalain 70 §:n 1 momentin säännös.

A olisi voinut torjua yhtiön sopimusrikkomuksella hänelle aiheuttamaa vahinkoa ottamalla vastaan yhtiön Keuruun piirin alueelta tarjoaman puutavaran kuljetustyön. Yhtiö oli osoittanut, että A olisi Keuruun piirin alueelta voinut saada yhtiön ajotehtävistä edellä mainitun 55 000 markan ansion lisäksi 345 000 markan ansiot. Toisaalta A:lle olisi aiheutunut työskentelystä Keuruun piirin alueella lisäkustannuksia matkaja asumiskuluina sekä huoltokustannusten lisääntymisenä kihlakunnanoikeuden arvion mukaan 50 000 markkaa. Kun mainituista 345 000 markan määräisiksi arvioiduista ansioista vähennettiin sanotut 50 000 markan lisäkustannukset, A olisi yhtiön Keuruun piirin alueelta tarjoaman työn vastaanottamalla voinut saada ansioita yhteensä 295 000 markkaa ja siten jopa kokonaan välttää hänelle aiheutuneen 276 000 markan määräisen vahingon. Tästä laskelmasta ei kuitenkaan voitu tehdä sellaista johtopäätöstä, ettei A:lla olisi lainkaan oikeutta vahingonkorvaukseen saamatta jääneistä ansioista.

Edellä sanotun mukaisesti A:lta oli jäänyt yhtiön sopimusrikkomuksen vuoksi saamatta 495 000 markan tavoiteansio, mutta A olisi voinut Keuruun piirin alueelta saada 345 000 markan vuosiansion. Lisäksi A olisi ollut oikeutettu saamaan yhtiöltä erillisen korvauksen ylimääräisistä kustannuksista. Siinä tapauksessa, että A olisi todellisuudessa saanut tuon 345 000 markan vuosiansion 495 000 markan tavoiteansion asemesta, hän olisi sopimuksen kohdan 8 korvausehdon mukaan ollut oikeutettu saamaan yhtiöltä 27 600 markan korvauksen. A olisi toisin sanoen ollut oikeutettu 27 600 markan määräiseen vahingonkorvaukseen saamatta jääneistä ansioista siinä tapauksessa, että hän olisi täyttänyt edellä mainitun torjuntavelvollisuutensa.

Kihlakunnanoikeuden mielestä ei ollut olemassa perusteita saattaa A:ta huonompaan asemaan kuin missä hän olisi ollut täyttäessään torjuntavelvollisuutensa ja suorittaessaan siinä tarkoituksessa yhtiön Keuruun piiristä osoittaman puutavaran kuljetustyön. Jo edellä selostetuilla perusteilla sopimuksen kohdan 8 korvausehdon soveltaminen johti tässäkin tilanteessa A:n kannalta kohtuuttomuuteen.

Työskentelystä Keuruun piirin alueella A:lle olisi kertynyt vuosiansiota 345 000 markkaa, mikä olisi ollut 70 prosenttia A:n yhtiön sopimusrikkomuksen vuoksi saamatta jääneestä vuosiansiosta 495 000 markasta. Yhtiö oli esittänyt oikeudelle selvityksen metsäalan koneurakoinnissa täyttymättä jääneen sopimusvuosiansion korvausmenettelystä, jonka mukainen korvaus olisi ollut 15 prosenttia viimeksi mainitusta vuosiansiosta eli 74 250 markkaa. Näin lasketun määrän tuomitseminen A:lle korvaukseksi saamatta jääneistä ansioista johti kohtuulliseen lopputulokseen. Sen vuoksi kihlakunnanoikeus on oikeustoimilain 36 §:n nojalla sovitellut sopimuksen kohdan 8 kohtuuttomuuteen johtavaa vahingonkorvausehtoa niin, että A oli oikeutettu yhtiön sopimusrikkomuksen vuoksi 74 250 markan suuruiseen soviteltuun korvaukseen saamatta jääneistä ansioista.

Yhtiö oli vaatinut, että kihlakunnanoikeus oikeustoimilain 36 §:n nojalla sovittelisi tavoiteansiosopimuksen ehtoa 3 siten, että A oli sopimuksen nojalla ollut velvollinen suorittamaan ajoja yhtiön osoituksen mukaan Keuruun piirin alueella ja sen lähialueilla. Kihlakunnanoikeus on todennut, ettei ollut tarvetta yhtiön vaatimaan sopimuksen sovitteluun, koska kihlakunnanoikeus oli katsonut A:lla olleen yhtiönkin väittämän vahingonkärsijän torjuntavelvollisuuden.

A:n kirjanpidon hoitaneen laskentaesimies Q:n todistelusta sekä oikeudelle esitetyistä A:n taseista, tuloslaskelmista ja pankkien todistuksista kävi ilmi, että A:lle oli aiheutunut ylimääräisiä korkokuluja vuonna 1989 ansioiden saamatta jäämisen vuoksi kihlakunnanoikeuden arvion mukaan A:n ilmoittamat 110 000 markkaa. Yhtiö oli sopimusrikkomuksensa vuoksi velvollinen suorittamaan tämän määrän A:lle vahingonkorvauksena.

Edellä lausutun perusteella kihlakunnanoikeus on velvoittanut Repola Oy:n suorittamaan A:lle vahingonkorvaukseksi saamatta jääneistä ansioista 74 250 markkaa ja ylimääräisistä korkokuluista 110 000 markkaa eli yhteensä 184 250 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 10.4.1990 lukien.

A ja yhtiö hakivat muutosta kihlakunnanoikeuden päätökseen.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 15.9.1993

Hovioikeus on lausunut muun muassa, että kihlakunnanoikeudessa todistajina kuullut piiriesimies R ja metsätyönjohtaja S olivat kertoneet, että A:n kanssa 21.12.1988 käydyssä, ajojen järjestämistä A:lle Keuruun piirin alueelta koskeneessa neuvottelussa A:lle oli tarjottu puutavaraa ajettavaksi 20 000 kuutiometriä, mutta A oli halunnut suurempaa ajomäärää. A:n kanssa oli keskusteltu siitä, että ajoja oli mahdollista saada lisää, mutta varmuudella A:n kuljetettavaksi ei kuitenkaan ollut voitu tarjota puutavaraa enempää kuin 20 000 kuutiometriä. A ei todistajien käsityksen mukaan ollut asettanut Keuruun piirin alueelle siirtymisensä ehdoksi lisäajojen järjestämistä. Neuvotteluissa oli sovittu, että A:n tuli ottaa S:ään yhteyttä sen jälkeen, kun A oli saanut ajot Oulussa loppuun suoritetuksi. Yhteydenoton tarkoituksena oli ollut sopia yksityiskohtaisesti ajojen aloittamisesta Keuruun piirin alueella.

Todistaja S oli lisäksi kertonut, että hän oli soittanut A:lle tammikuun ensimmäisellä viikolla 1989, kun A ei ollut ottanut häneen yhteyttä. A oli tuolloin ilmoittanut, että hänellä oli vielä ajoja Oulussa ja ettei hän tämän vuoksi ollut voinut siirtyä Keuruun piirin alueelle. Todistajalle oli jäänyt sellainen käsitys, että A ottaisi häneen yhteyden lähipäivinä. Todistaja oli viikon kuluttua ottanut uudestaan yhteyden A:han puhelimitse. Tuolloin A oli kieltäytynyt tulemasta Keuruun piirin alueelle. A oli keskustellut todistajan kanssa niistä puumääristä, jotka yhtiö olisi pystynyt hankkimaan ulkopuolisilta. Todistaja ei kuitenkaan ollut luvannut A:lle lisäajoja, koska tuossa vaiheessa oli ollut epäselvää, olisiko yhtiön omiakaan puita saatu metsästä pois.

Kihlakunnanoikeudessa todistajana kuultu metsänhoitaja X oli kertonut, että A oli ollut syksyllä 1988 yhteydessä häneen ja kysynyt, miten sopimus täytetään vuonna 1989. Todistaja oli tiennyt, että yhtiöllä oli Keuruun piirin alueella leimikoita, mutta koska hän ei ollut tiennyt asiaa tarkasti, hän oli antanut R:lle ohjeet ottaa yhteyttä A:han. R ja S olivat järjestäneet aiemmin mainitun, 21.12.1988 pidetyn neuvottelun, jossa oli ollut tarkoitus sopia A:n siirtymisestä Keuruun piirin alueelle. Tammikuun alkupuolella 1989 todistaja oli saanut R:ltä tietää, että A ei ollut ilmaantunut Keuruun piirin alueelle. Lisäksi todistajalla oli sellainen mielikuva, että A oli ottanut yhteyden häneen ja kysynyt lisäajoista. Todistaja ei kuitenkaan ollut kyennyt lupaamaan A:lle tiettyä määrää lisäajoja. A ei tästä huolimatta ollut asettanut Keuruun piirin alueelle siirtymisensä ehdoksi lisäajoja.

A itse oli kihlakunnanoikeudessa kertonut, että hänelle oli luvattu neuvotteluissa ajoja noin 200 000 markan edestä. Hän oli neuvottelun jälkeen ottanut yhteyden X:ään ja sanonut tälle, ettei hänen kannattanut siirtyä R:n ja S:n lupaamilla ajoilla Keuruun piirin alueelle. X oli luvannut harkita asiaa. A:n käsityksen mukaan 21.12.1988 käydyt neuvottelut olivat olleet epämääräisiä keskusteluja eikä R:llä ja S:llä ollut ollut asiassa päätösvaltaa, koska sopimusta oli yritetty tehdä X:n ja A:n välillä.

R:n ja S:n kertomuksista ilmeni, että A oli 21.12.1988 käydyssä neuvottelussa vaatinut lisäajoja. A oli itse kertonut, että varsinaiset tavoiteansiosopimukseen liittyvät neuvottelut oli käyty hänen ja X:n välillä. X oli puolestaan kertonut, että R:n, S:n ja A:n välinen, 21.12.1988 pidetty neuvottelu oli järjestetty sen vuoksi, ettei hän ollut tiennyt tarkkaan tilannetta Keuruun piirin alueella.

Huomioon ottaen sen, että varsinaiset tavoiteansiosopimukseen liittyvät neuvottelut oli käyty A:n käsityksen mukaan hänen ja X:n välillä, ja sen, että A oli neuvotteluissa vaatinut lisäajoja, hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi 21.12.1988 käydyssä neuvottelussa sitoutunut siirtymään Keuruun piirin alueelle.

Yhtiö oli kuljetussopimuksessa sitoutunut antamaan A:lle puutavaran kuljetustyötä pääasiassa Kemijärven alueella 1.1.1985 lukien viiden vuoden ajan vähintään 550 000 markan vuotuisen bruttoansion edestä. Sopimus oli toteutunut siten, että A oli ansainnut vuonna 1985 yhtiön ajoista 761 764,92 markkaa, vuonna 1986 671 991,58 markkaa, vuonna 1987 431 608,29 markkaa ja Vapo Oy:n ajoista 101 910,13 markkaa sekä vuonna 1988 1 726 markkaa ja Vapo Oy:n ajoista 412 307,23 markkaa. A oli myös saanut vuodelta 1988 sopimuksen mukaista vahingonkorvausta 27 725,85 markkaa.

Yhtiö ei ollut voinut enää vuosina 1988 ja 1989 tarjota A:lle työtä sopimuksen mukaisesti pääasiallisesti Kemijärven alueelta, koska yhtiö oli lopettanut Martinniemen ja Röytän sahojen toiminnan. Muuttuneen tilanteen vuoksi yhtiö oli yrittänyt irtisanoa A:n sopimuksen 1.5.1987 alkaen, mutta A:n vedottua viisivuotiseen sopimukseen yhtiö oli luopunut irtisanomisesta. Todistaja X oli kertonut, että A oli sopimuksen jatkuvuudesta neuvoteltaessa vedonnut siihen, että yhtiöllä oli metsiä Etelä-Suomessa ja että yhtiö voi tarjota hänelle ajomahdollisuuksia siellä. Yhtiö oli vuodeksi 1988 saanut A:n työllistetyksi Vapo Oy:n työmaalle Oulun läheisyyteen maksamalla Vapo Oy:n korvauksen ja tavoiteansiosopimuksen mukaisen korvauksen erotuksen Vapo Oy:lle. Kun A oli syksyllä 1988 tiedustellut X:ltä vuoden 1989 ajoja, X oli kertonut, että yhtiöllä oli omia leimikoita muun muassa Pyhännän, Pyhäjärven ja Kiuruveden alueilla. X:n toimeksiannosta piiriesimies R:n tehtävänä oli ollut sopia tarkemmin A:n työllistämisestä noilla leimikoilla.

Neuvotellessaan Keuruun piirin alueelle siirtymisestä A:lla oli ollut aihetta otaksua, ettei hän tulisi saavuttamaan siellä koko tavoiteansiota, joka oli 550 000 markkaa. Yhtiön näyttämä ja A:n tietoon neuvottelutilanteessa saatettu puutavaramäärä 20 000 kuutiometriä, joka olisi taannut noin 400 000 markan ansiot, oli ollut kuitenkin niin huomattava, että A:n olisi tuossa muuttuneessa tilanteessa tullut hyväksyä yhtiön tarjous siirtyä Keuruun piirin alueelle. Sopimuksen ehto ajojen järjestämisestä pääasiassa Kemijärven alueella ei ole ollut sopimuksen molemminpuoliseksi täyttämiseksi noissa olosuhteissa niin olennainen, että A:lla olisi ollut oikeus kieltäytyä lähtemästä Keuruun piirin alueelle. Yhtiöllä oli ollut syytä olettaa, että A hyväksyisi sopimuksensa jatkamiseksi käytettävissä olleen ja ennakolta molemminpuolisesti huomioon otetun ratkaisuvaihtoehdon.

Sopimuksessa oleva ansiotakuuta koskeva ehto oli tehty A:n hyväksi. Kun A oli näyttänyt, ettei hän olisi voinut päästä sopimuksella taattuun ansiotasoon, vaikka hän olisi siirtynyt Keuruun piirin alueelle, hänellä oli oikeus saada yhtiöltä sopimuksessa edellytetty korvaus puuttuvasta ansiosta laskettuna sen mukaisesti, mitä hän olisi ansainnut, jos hän olisi tehnyt työt.

Mikäli A olisi siirtynyt täyttämään sopimusta Keuruun piirin alueelle, yhtiö olisi ollut velvollinen korvaamaan hänelle tavoiteansiosta saamatta jääneen osuuden sopimuksen 8 kohdan mukaan. Yhtiö oli näyttänyt, että sillä oli ollut mahdollisuus tarjota A:lle Keuruun piirissä puutavaran kuljetuksista 402 545,90 markan ansiot. Yhtiö oli esittänyt näyttöä siitä, että A:lle olisi ollut tarjottavissa lisäansioita muiden puutavarayhtiöiden kuljetuksista niin paljon, että hän olisi saavuttanut 550 000 markan tavoiteansion. Näihin ansiomahdollisuuksiin olisi kuitenkin vaikuttanut se, olisiko A:lla ollut tilaisuus ottaa niitä vastaan ajallisesti ja paikallisesti. A:n lisäansioihin olisivat myös mitä todennäköisimmin vaikuttaneet pitkät matkat Kemijärvelle ja metsätraktorin ikääntyminen. Vastaavan ikäisillä metsätraktoreilla tavoiteansiot olivat olleet yhtiön solmimissa uusissa sopimuksissa noin 340 000 markkaa vuodessa. Näillä perusteilla hovioikeus on katsonut, että A olisi todennäköisesti pystynyt hankkimaan Keuruun piirin alueelta yhtiön myötävaikutuksella noin 75 000 markan lisäansiot.

Mikäli A olisi saanut vuonna 1989 6 500,98 markan ja 402 545,90 markan ansiot sekä 75 000 markan lisäansiot, hänelle olisi kertynyt ansioita yhteensä 484 046,88 markkaa eli 88 prosenttia tavoiteansiosta 550 000 markasta. Yhtiön vuoden 1987 jälkeen solmimien tavoiteansiosopimusten mukaan korvaus tavoiteansion alittumisesta oli 7,5 prosenttia tavoiteansiosta, tässä tapauksessa 550 000 markasta, eli 41 250 markkaa. Vaikka sopimuksessa oleva korvausehto ei tässä tapauksessa sinänsä johtanut kohtuuttomuuteen, olosuhteet ja muuttunut korvauskäytäntö puolsivat A:lle edullisemman korvausehdon soveltamista. Näin ollen yhtiö oli velvollinen korvaamaan A:lle yhtiöstä johtuneesta syystä aiheutuneen vahingon 41 250 markalla.

Yhtiön ja A:n välisen sopimuksen mukaan yhtiö ei ollut velvollinen korvaamaan A:lle ylimääräisiä kuluja siinä tapauksessa, että sopimus jäi täyttymättä yhtiöstä riippuvasta syystä. A:n oman menettelyn vuoksi korvauksen maksaminen ei ollut myöskään kohtuussyistä perusteltua.

Edellä lausutun perusteella hovioikeus on, muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöstä, velvoittanut Repola Oy:n suorittamaan A:lle vahingonkorvaukseksi 41 250 markkaa 16 prosentin korkoineen 10.4.1990 lukien sekä vapauttanut Repola Oy:n korvaamasta A:n 110 000 markan määräisiä ylimääräisiä korkokuluja korkoineen.

Perustelut

Rauma-Repola Oy:n ja A:n solmittua 21.12.1984 pitkäaikaisen puutavaran kuljetussopimuksen, jolla A:lle taattiin sopimuksen ehtojen mukaisesti puutavaran kuljetustyötä pääasiassa Kemijärven alueella vuositavoitteena olleen 550 000 markan bruttoansion verran, yhtiön mahdollisuudet tarjota ajoja pääasiallisella sopimusalueella ovat eräiden sahalaitosten lopettamisen johdosta olennaisesti vähentyneet.

Kun A:lle ei ole vuodeksi 1989 osoitettu ajoja Kemijärven alueella, yhtiö on rikkonut sopimuksen ja on velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneen vahingon. Vahingon määrän osalta on otettava huomioon, että yhtiö on tarjonnut A:lle puutavaran kuljetuksia Keuruun piirin alueella. Hovioikeuden mainitsemilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on ollut vahinkonsa vähentämiseksi velvollinen ottamaan tarjotun työn vastaan sekä että A näin menetellen olisi päässyt 484 046 markan bruttoansioihin vuonna 1989. Vahingon määrään vaikuttaa myös se, että tulonhankkimiskustannukset vieraalla paikkakunnalla olisivat ilmeisesti olleet suuremmat kuin sopimusalueella.

Kuljetussopimuksessa lähdetään siitä, että tavoiteansion toteutumatta jääminen korvataan vain osaksi. Lähemmät määräykset korvauksen laskemisesta sisältyvät sopimuksen 8. kohtaan. Koska yhtiö on edellä mainituin tavoin rikkonut sopimuksen ja sopimus sen vuoksi on purettu, ei sopimuksen 8 kohtaa kuitenkaan voida soveltaa sellaisenaan nyt kysymyksessä olevaan tapaukseen. Ottaen huomioon sopimuksen lähtökohdan ja ne ylimääräiset kustannukset, joita A:lla vieraalla paikkakunnalla toimimisesta olisi ollut, Korkein oikeus arvioi A:lle sopimuksen rikkomisesta aiheutuneen vahingon 80 000 markaksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että Repola Oy velvoitetaan suorittamaan korvaukseksi A:lle 80 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 10.4.1990 lukien.