15.6.1995

Turun raastuvanoikeuden päätös 20.2.1992

Raastuvanoikeus oli 26.3.1987 julistamassaan päätöksessä todennut, että Amerikan Yhdysvaltojen Floridan osavaltiossa oleskeleviksi ilmoitettujen Suomen kansalaisten, toimitusjohtaja A:n ja myyntimies B:n todennäköisin perustein epäiltiin jutussa esitetystä syytekirjelmästä ilmenevän menettelyn johdosta syyllistyneen muun muassa Kauhavalla, Alahärmässä ja Turussa vuoden 1975 ja 2.2.1983 välisenä aikana osittain yksin teoin tehtyihin jatkettuun törkeään veropetokseen ja jatkettuun kirjanpitorikokseen sekä A:n Kauhavalla ja Nurmijärvellä sekä B:n Kauhavalla vuosien 1975 ja 1981 välisenä aikana jatkettuun törkeään veropetokseen, joista rikoksista saattoi seurata rangaistuksena yli vuoden vankeusrangaistus sekä että heidän oloistaan ja käyttäytymisestään voitiin päätellä todennäköiseksi heidän karttavan oikeudenkäyntiä. Raastuvanoikeus oli sen vuoksi määrännyt heidät rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (456/70) säännösten nojalla vangittaviksi.

Oikeusministeriö ja ulkoasiainministeriö olivat ryhtyneet päätöksen johdosta toimenpiteisiin A:n ja B:n luovuttamiseksi Amerikan Yhdysvalloista Suomeen. Amerikan Yhdysvalloissa tapahtuneen asianmukaisen menettelyn jälkeen Amerikan Yhdysvaltojen ulkoministeriö oli päättänyt 6.5.1991 luovuttaa A:n ja B:n Suomeen raastuvanoikeuden vangitsemispäätöksen nojalla vastaamaan syytteeseen, A:n törkeästä veropetoksesta, jatketusta veropetoksesta ja jatketusta kirjanpitorikoksesta sekä B:n törkeästä veropetoksesta, jatketusta veropetoksesta ja jatketusta kirjanpitorikoksesta. A ja B, jotka olivat jutun vuoksi menettäneet vapautensa Amerikan Yhdysvalloissa 5.2.1990 lukien, oli toimitettu Suomeen. Heidät oli päästetty vapaiksi raastuvanoikeuden päätöksellä B 30.5.1991 ja A 12.6.1991.

Amerikan Yhdysvaltojen kanssa tehdyn rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan sopimuksen voimaan saattamisesta 18.4.1980 annetulla ja 11.5.1980 voimaan tulleella, asetuskokoelman sopimussarjassa (15/1980) julkaistulla asetuksella oli saatettu voimaan 11.6.1976 Suomen ja Amerikan Yhdysvaltojen välillä tehty rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva sopimus. Sopimuksen 2 artiklan säännöksen mukaan luovuttamiseen oli suostuttava sopimukseen sen erottamattomana osana kuuluvassa luettelossa mainitusta rikoksesta, mikäli rikoksesta kummankin valtion lainsäädännön mukaan saattaa rangaistuksena seurata vankeutta tai muuta vapaudenmenetystä enemmän kuin vuosi.

Veropetosrikosta koskenutta rikoslain 38 luvun 11 §:n säännöstä oli muutettu lailla 498/72. Säännöksen muuttamista koskevan hallituksen esityksen perusteluissa oli lausuttu muun muassa seuraavaa: "Tarkoituksena on toisaalta turvata valtion ja kuntien oikeus verotulojen saamiseen ja toisaalta estää veron vilpillisestä pidättämisestä aiheutuva verorasituksen siirtyminen verovelvollisuutensa rehellisesti täyttäneille kansalaisille." Petosrikoksella tarkoitettiin puolestaan oikeudettoman hyötymisen tarkoituksessa erehdyttämällä aikaansaatua omaisuuden vahingoittamista. Petosrikoksen olemukseen kuuluivat erehdyttäminen, erehdys, omaisuudesta erehdyksen vallassa määrääminen ja omaisuusvahinko. Rikoslaissa rangaistaviksi säädetyt veropetosrikos ja petosrikos eivät olleet tekotavaltaan osaksikaan samanlaisia. Säännökset eivät myöskään suojanneet osaksikaan samanlaista oikeushyvää. Veropetoksella ja petoksella ei Suomen rikoslain mukaan siten ollut sellaisia yhtymäkohtia keskenään, että niitä koskevilla säännöksillä voitaisiin katsoa osaksikaan rangaistavaksi samansisältöinen rangaistava menettely.

Kun veropetosrikos ei sisältynyt Suomen ja Amerikan Yhdysvaltojen väliseen luovutussopimukseen kuuluvaan rikosluetteloon, oli katsottava, etteivät veropetos ja törkeä veropetos olleet rikoksia, joista voitaisiin sopimuksen perusteella luovuttaa Amerikan Yhdysvalloista Suomeen. Koska sopimus oli saatettu voimaan Suomessa, sopimusta oli sovellettava tuomittaessa suomalaisessa tuomioistuimessa rangaistukseen. Säännöksen soveltamiseen Suomessa ei vaikuttanut se, miten sanottua sopimusta oli mahdollisesti sovellettu Amerikan Yhdysvalloissa.

Sopimukseen kuuluvassa rikosluettelossa ei myöskään mainittu kirjanpitorikosta rikoksena, josta saatettaisiin laillisesti luovuttaa Amerikan Yhdysvalloista Suomeen.

Koska veropetoksesta, törkeästä veropetoksesta ja kirjanpitorikoksesta ei voitu sopimuksen mukaan laillisesti luovuttaa Suomeen, raastuvanoikeus jätti syytteen tutkimatta.

Turun hovioikeuden päätös 16.12.1993

Virallinen syyttäjä sekä Turun ja Vaasan lääninverovirastot valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus lausui, että Suomen ja Amerikan Yhdysvaltojen välisen rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan sopimuksen 2 artiklan 1. kappaleen mukaan luovuttamiseen on suostuttava sopimukseen sen erottamattomana osana kuuluvassa luettelossa mainitusta rikoksesta, mikäli rikoksesta kummankin valtion lainsäädännön mukaan saattaa rangaistuksena seurata vankeutta tai muuta vapaudenmenetystä enemmän kuin yksi vuosi tai kuolemanrangaistus.

Saman artiklan 3. kappaleen mukaan artiklan 1. tai 2. kappaleessa tarkoitetusta rikoksesta, josta kummankin sopimusvaltion lain mukaan saattaa rangaistuksena seurata vapaudenmenetystä enemmän kuin yksi vuosi, voidaan luovuttaa riippumatta siitä, sijoittavatko molemmat sopimusvaltiot rikoksen samaan tämän artiklan 1. tai 2. kappaleen mukaiseen ryhmään, ja siitä, käytetäänkö rikoksesta samaa nimitystä siinä valtiossa, jolta luovuttamista pyydetään.

Sopimuksen 5 artiklan mukaan luovuttamiseen suostutaan vain, mikäli luovutettavaksi pyydettyä henkilöä vastaan esitetyt todisteet pyynnön vastaanottaneen valtion lain mukaan joko riittävät hänen asettamiseensa syytteeseen, jos rikos olisi tehty pyynnön vastaanottaneen valtion alueella, tai osoittavat, että hän on pyytävän valtion tuomioistuimen rangaistukseen tuomitsema asianomainen henkilö.

Sopimuksen 12 artiklan mukaan päätös siitä, onko luovuttamispyyntöön suostuttava, tehdään sen valtion lakien mukaisesti, jolta luovuttamista pyydetään. Luovutettavaksi pyydetyllä henkilöllä on oikeus käyttää hyväkseen kaikkia sen valtion lain mukaisia muutoksenhakukeinoja.

Sopimuksen 13 artiklan 2. kappaleen mukaan luovuttamispyyntöön on liitettävä selostus sen tapauksen tosiseikoista, jonka johdosta luovuttamista pyydetään, ja rikosta määrittelevien lainkohtien tekstit sekä lainkohdat, joista ilmenevät rikoksesta säädetty rangaistus sekä syytteen ajamista ja rangaistuksen täytäntöönpanoa koskevat rajoitukset.

Sopimuksen 13 artiklan 3. kappaleen mukaan, jos luovuttamispyyntö koskee rikoksesta epäiltyä mutta ei vielä rangaistukseen tuomittua henkilöä, on siihen liitettävä myös vangitsemismääräys, jonka on pyytävän valtion alueella antanut tuomari tai muu asianomainen viranomainen, sekä sellainen näyttö, joka sen valtion lain mukaan, jolta luovuttamista pyydetään, oikeuttaisi mainitun henkilön asettamiseen syytteeseen, mikäli rikos olisi tehty viimeksi mainitun valtion alueella. Lisäksi pyyntöön on liitettävä selvitys siitä, että hän on vangitsemismääräyksessä tarkoitettu henkilö.

Sopimukseen sen erottamattomana osana kuuluvassa rikosluettelon kohdassa 14 on mainittu petos, mukaanluettuna pankkivirkailijan, johtajan, yhtiön virkailijan tai muiden tekemä, riippumatta siitä ovatko nämä olleet luottamussuhdetta edellyttävässä tehtävässä.

Asiakirjoista ilmeni, että Amerikan Yhdysvaltojen tuomioistuimella oli ollut käytettävänään sopimuksen 5 artiklan edellyttämät todisteet A:n ja B:n syytteeseen asettamisesta ja 13 artiklan tarkoittama selvitys Suomen rikoslainsäädännön sisällöstä sekä selostus heidän tapauksensa tosiseikoista.

A ja B olivat sen jälkeen, kun heidät oli Suomen valtion luovutuspyynnön johdosta pidätetty Amerikan Yhdysvalloissa, valittaneet siellä luovutuspyynnön oikeellisuudesta.

Amerikan Yhdysvaltojen Floridan eteläinen piirioikeus oli päätöksillään 30.5.1990 todennut, että sen suorittamien pitkien kuulustelujen sekä todistusaineiston, asiakirjojen, todistelujen ja lainsäädännön tarkastuksen jälkeen todistusaineisto riitti Suomen ja Amerikan Yhdysvaltojen välisen sopimuksen määräysten mukaisesti vahvistamaan syytteen. Luovutustodistuksissa ja passitusmääräyksissä oikeus oli todennut, että A:n voitiin todennäköisin syin epäillä syyllistyneen jatkettuun törkeään veropetokseen, jatkettuun veropetokseen ja jatkettuun kirjanpitorikokseen, ja että B:n voitiin todennäköisin syin epäillä syyllistyneen törkeään veropetokseen, jatkettuun veropetokseen ja jatkettuun kirjanpitorikokseen, kuten Turun raastuvanoikeuden maaliskuussa 1987 antamasta pidätysmääräyksestä kävi ilmi. Koska Suomen rikoslain mukaan nämä teot katsottiin yhdeksi rikokseksi, josta voidaan tuomita vain yksi vankeusrangaistus, A ja B voitiin luovuttaa Suomeen.

Piirioikeus oli katsonut Suomen ja Amerikan Yhdysvaltojen välisen rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan sopimuksen 2 artiklan 1. ja 3. kappaleen mukaan, että vaikka veropetos ei esiintynyt sopimuksen rikosluettelossa, siitä voitiin luovuttaa, koska rikoksesta saattoi kummankin valtion lainsäädännön mukaan rangaistuksena seurata vankeusrangaistusta tai muuta vapaudenmenetystä enemmän kuin yksi vuosi. Oikeuden tulkinnan mukaan 2 artiklan 3. kappale tarkoitti, ettei samaa nimitystä tarvinnut käyttää rikoksesta, jotta rikoksesta voitaisiin luovuttaa.

A ja B olivat hakeneet muutosta edellä mainittuihin piirioikeuden luovutusasiassa antamiin päätöksiin. Muutoksenhakutuomioistuin oli 31.1.1991 todennut, että törkeä veropetos oli luovutuskelpoinen rikos Suomen ja Amerikan Yhdysvaltojen välisen rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan sopimuksen mukaan. Oikeus oli hylännyt A:n ja B:n valitukset. A ja B olivat 3.5.1991 jättäneet valitukset United States Court of Appeals -nimiseen ylempään tuomioistuimeen, joka oli 18.8.1991 hylännyt valitukset.

Kysymys veropetoksen kuulumisesta Suomen ja Amerikan Yhdysvaltojen välisen rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan sopimuksen alaisuuteen oli siten lopullisesti sopimuksen 12 artiklan mukaisesti ratkaistu Amerikan Yhdysvalloissa.

Amerikan Yhdysvaltojen ulkoministeriö oli 6.5.1991 luovuttanut A:n ja B:n Suomen valtion valtuuttamille henkilöille syytettäväksi muun muassa törkeästä veropetoksesta ja kirjanpitorikoksesta.

Päätös luovuttamispyyntöön suostumisesta oli tehty Amerikan Yhdysvaltojen lakien mukaisesti. Luovuttamisen osalta kysymyksessä oli siten lopullinen päätös, joka oli perustunut Amerikan Yhdysvaltojen tuomioistuinten tulkintaan Suomen ja Amerikan Yhdysvaltojen välisen rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan sopimuksen sisällöstä. Luovutuksen oikeellisuuden ottaminen uudelleen käsiteltäväksi ei ollut siten suomalaisessa tuomioistuimessa mahdollista.

A:han ja B:hen kohdistetut syytteet niistä rikoksista, joista heidät oli luovutettu, olisi siten tullut ottaa raastuvanoikeudessa tutkittaviksi.

Sen vuoksi hovioikeus kumosi raastuvanoikeuden päätöksen ja palautti jutun raastuvanoikeuteen, jonka tuli palautuspäätöksen saatua lainvoiman viipymättä omasta aloitteestaan ottaa juttu uudelleen käsiteltäväkseen.

Perustelut

Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan Suomen viranomaiset ovat luovutuspyyntöä koskevan kirjeenvaihdon yhteydessä esittäneet Amerikan Yhdysvaltojen viranomaisten pyytämän käsityksensä siitä, oliko törkeä veropetos Suomen ja Amerikan Yhdysvaltojen välisen rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan sopimuksen mukaan katsottavissa ns. luovutuskelpoiseksi rikokseksi. Amerikan Yhdysvaltojen viranomaiset ovat niille toimitetun aineiston perusteella päätyneet asiassa Suomelle luovutusta pyytävänä valtiona myönteiseen tulkintaan.

Se seikka, onko Amerikan Yhdysvaltojen viranomaisten tulkinta luovutussopimuksen sisällöstä ollut oikea vai virheellinen, ei sinänsä vaikuta Suomen tuomioistuimen toimivaltaan tutkia A:han ja B:hen kohdistettuja rangaistus- ja korvausvaatimuksia. Kuten hovioikeus on päätöksensä perusteluissa lausunut, luovutuksen oikeellisuuden ottaminen uudelleen käsiteltäväksi ei ole suomalaisessa tuomioistuimessa mahdollista.

Näillä perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian päätöslauselmastaan ilmenevällä tavalla.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä ei muuteta.