14.6.1995

Syyte Helsingin hovioikeudessa

Hovioikeuden vt. kanneviskaali kertoi eduskunnan oikeusasiamiehen kehotuksesta esittämässään syytteessä, että kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikön virassa ollut A toimiessaan Vientitakuulaitoksen johtokunnan puheenjohtajana ja sanotun laitoksen johtajana ollut B toimiessaan johtokunnan varsinaisena jäsenenä olivat johtokunnan 5.11.1987, 19.11.1987, 17.11.1988 ja 16.2.1989 pidetyissä kokouksissa olleet päättämässä valtion vientitakuiden myöntämisestä laivanrakennusta harjoittaneelle Wärtsilä Meriteollisuus Oy:lle yhtiön Suomen Vientiluotto Oy:ltä laivanvientikauppojen rahoittamista varten saamien luottojen takaisinmaksun vakuudeksi.

Wärtsilä Meriteollisuus Oy:lle oli vientitakuulain 2 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla, sellaisena kuin tuo lainkohta oli 22.12.1983 annetussa laissa (1106/83), myönnetty seuraavat vientitakuut:

1) Takuupäätös Rap 188 - 87: myönnetty 5.11.1987 Panamasta olevan ostajayhtiön tilaaman risteilyaluksen valmistusaikaista ja toimituksen jälkeistä rahoitusta varten otetun 148 miljoonan USA:n dollarin määräisen luoton vakuudeksi;

2) Takuupäätös Rap 361 - 87: myönnetty 19.11.1987 Ruotsista olevan ostajayhtiön tilaaman automatkustajalautan valmistusaikaista ja toimituksen jälkeistä rahoitusta varten otetun 535 miljoonan Ruotsin kruunun määräisen luoton vakuudeksi;

3) Takuupäätös Rap 354 - 88: myönnetty 17.11.1988 Panamasta olevan ostajayhtiön tilaaman risteilyaluksen valmistusaikaista ja toimituksen jälkeistä rahoitusta varten otetun 152 miljoonan USA:n dollarin määräisen luoton vakuudeksi; sekä

4) Takuupäätös Rap 41 - 89: myönnetty 16.2.1989 Ruotsista olevan ostajayhtiön tilaaman automatkustajalautan valmistusaikaista ja toimituksen jälkeistä rahoitusta varten otetun 533,6 miljoonan Ruotsin kruunun määräisen luoton vakuudeksi.

Mainitut laivanvientikaupat oli jo tilausvaiheessa tiedetty tappiollisiksi. Toteutuneet tappiot olivat olleet vielä huomattavasti suurempia.

Tarpeettoman riskin välttämiseksi A ja B olivat ennen takuupäätösten tekemistä olleet viran puolesta velvolliset varmistautumaan Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n luottokelpoisuudesta ja taloudellisesta kestokyvystä sekä yhtiön harjoittaman liiketoiminnan kannattavuudesta. Takuupäätöksiä tehdessään heillä oli täytynyt olla tiedossaan sellaisia sekä Suomen telakkateollisuutta yleisesti että Wärtsilä Meriteollisuus Oy:tä erityisesti koskevia seikkoja, joiden perusteella heillä oli ollut aihetta epäillä vientitakuuhakemusten perusteluiksi annettuja tietoja riittämättömiksi sekä vaatia lisäselvityksiä. Tämän selonottovelvollisuuden he olivat laiminlyöneet. Kun valmistusaikaiset vientitakuut oli myönnetty ilman asianmukaista vastavakuutta, valtiolle oli aiheutettu suurempaa riskiä kuin mikä vientitakuita koskevien säännösten ja määräysten mukaan oli ollut sallittua.

Näin menetellessään A ja B olivat varomattomuudesta rikkoneet valtion virkamieslain 20 §:n 1 momenttiin, vientitakuulain 2 ja 2 a §:iin sekä Vientitakuulaitoksen hallintoneuvoston 28.3.1984 vahvistamiin, vientitakuutoimintaa koskeviin yleisiin määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa ja siten syyllistyneet rangaistavaan menettelyyn.

Virkavelvollisuuden rikkominen ei ollut kokonaisuutena arvostellen vähäinen siten kuin 1.1.1990 voimaan tulleessa rikoslain 40 luvun 11 §:ssä tarkoitettiin. Tässä suhteessa oli erityisesti otettava huomioon valtiolle aiheutettu huomattavan suuri taloudellinen tappio.

Tämän vuoksi vt. kanneviskaali vaati, että A ja B rikoslain 40 luvun 11 §:n nojalla tuomitaan rangaistukseen kumpikin neljästä tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.

A ja B kiistivät syytteen ja vaativat sen hylkäämistä. Hovioikeus toimitti jutussa suullisen käsittelyn.

Hovioikeuden tuomio 21.12.1993

Kerrottuaan ratkaisusta tarkemmin ilmenevällä tavalla syytteessä tarkoitetuista takuista, vientitakuutoimintaan liittyvistä säännöksistä ja määräyksistä, valmistelusta ja päätöksenteosta vientitakuuasioissa, selvityksestä telakkateollisuustoimialan ja Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n toiminnan kannattavuudesta ja vastaajien tietoisuudesta niistä sekä Vientitakuulaitoksessa suoritetuista Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n toimintaa koskevista selvittelyistä hovioikeus lausui selvitetyksi, että syytteessä mainitut vientitakuut oli myönnetty tappiollisiksi osoittautuneiden vientikauppojen rahoittamisen vakuudeksi. Samoin oli osoittautunut, että Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n liiketoiminnan tulos oli yhtiön koko toiminta-ajan ollut tappiollinen. Takuiden myöntäminen oli siten merkinnyt vientitakuulaissa sallitun riskinoton rajojen ylittämistä.

Jutussa oli edelleen selvitetty, että alustilausten tappiollisuus ei ollut käynyt ilmi Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n takuuhakemuksista, vaan yhtiö oli niissä ilmoittanut alusten valmistuskustannukset kauppahintojen suuruisiksi. Vientitakuulaitoksen esittelijät olivat takuuhakemuksia käsitellessään olleet yhteydessä Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n edustajiin ja heille oli aina ilmoitettu tilaukset kannattaviksi. Wärtsilä Meriteollisuus Oy oli Vientitakuulaitoksessa määrätty ensimmäiseen takuumaksuluokkaan, johon kuuluneita asiakkaita ei laitoksen ohjeiden mukaan ollut tutkittu, ellei niiden toiminnasta ollut tullut ilmi seikkoja, joiden perusteella oli voitu arvioida asiakkaan olevan ajautumassa taloudellisiin vaikeuksiin. Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n toimintaa oli Vientitakuulaitoksessa seurattu laitoksen ohjeiden mukaisesti virallisten tilinpäätösten avulla.

A:n päättäessä 5.11.1987 sekä hänen ja B:n päättäessä 19.11.1987 myönnetyistä takuista Wärtsilä Meriteollisuus Oy oli toiminut vasta vajaan vuoden ja sen toiminnan kannattavuudesta käytettävissä olleiden ennusteiden mukaan yhtiö alkaisi tuottaa voittoa kahden ensimmäisen toimintavuotensa jälkeen. Yhtiötä perustettaessa sen oma pääoma oli ensimmäisten toimintavuosien tappiollisuuden kattamiseksi muodostettu suureksi. Valtio oli tukenut yhtiön perustamista veronhuojennuksin. Valmet Oy ja Oy Wärtsilä Ab olivat perustajina sitoutuneet korvaamaan niiltä Wärtsilä Meriteollisuus Oy:lle siirtyneistä laivatilauksista aiheutuvat lisäkustannukset, jotka johtuivat teknisistä tai taloudellisista virhearvioinneista tai suunnitteluvirheistä. Yhtiön perustamisen eräänä tarkoituksena oli ollut sen perustajayhtiöiden välillä laivanrakennusalalla vallinneen kilpailun poistaminen.

Wärtsilä Meriteollisuus Oy oli Vientitakuulaitokselle ilmoittanut ensimmäisten vuosien ennustetun tappiollisuuden syyksi telakoidensa alhaisen tilauskannan. Yhtiö oli arvioinut toiminnan muuttuvan kannattavaksi lisätilausten ja toiminnan tehostamisen avulla. Yhtiö oli tavoitteidensa mukaisesti hankkinut ensimmäisen toimintavuotensa aikana runsaasti uusia tilauksia. Yhtiössä oli myös ryhdytty toimenpiteisiin toiminnan tehostamiseksi ja tuottavuuden parantamiseksi.

Ennen 17.11.1988 tehtyä takuupäätöstä Vientitakuulaitoksessa oli ollut käytettävissä Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n vuoden 1987 tilinpäätös sekä ajalta 1.1. -31.8.1988 laadittu välitilinpäätös. Vuoden 1987 tilinpäätöksessä yhtiön tulos oli ollut 146,8 miljoonaa markkaa tappiollinen, mutta tulos oli kuitenkin ollut merkittävästi parempi kuin Vientitakuulaitoksen tiedossa ollut tuon vuoden tulosennuste, jonka mukaan tappio olisi ollut 466 miljoonaa markkaa. Sanotun tilinpäätöksen mukaan yhtiön oma pääoma oli ollut 1 376,9 miljoonaa markkaa. Edellä mainitusta välitilinpäätöksestä ilmenneen poikkeaman vuoden 1988 tulosennusteeseen nähden oli Vientitakuulaitoksessa tiedetty aiheutuneen Wärtsilä Meriteollisuus Oy:lle sen perustajilta siirtyneen tilauskannan tappioista, joista perustajat olivat sitoutuneet vastaamaan. Tuosta sitoumuksesta ja Vientitakuulaitoksen tiedossa myös olleesta yhtiön noudattamasta varovaisesta tilinpäätöskäytännöstä sekä yhtiön suuresta omasta pääomasta johtuen välitilinpäätöksestä ilmenneen tulospoikkeaman ei ollut Vientitakuulaitoksessa katsottu vaikuttavan yhtiön takuumaksuluokitukseen.

Ennen 16.2.1989 tehtyä takuupäätöstä A oli toiminut puheenjohtajana 2.12.1988 asetetussa Telakkateollisuustyöryhmä 1988:ksi nimetyssä työryhmässä, jossa oli ollut jäseninä muun muassa valtion ja eri telakkayhtiöiden edustajia. Työryhmän oli jutussa selvitetty työskennelleen siten, että toisaalta telakkayhtiöiden edustajat olivat pitäneet keskenään kokouksia ja toisaalta oli pidetty koko työryhmän yhteisiä kokouksia, joissa ei kuitenkaan ollut käsitelty yksittäisten yhtiöiden taloudellisia asioita, vaan työskentely oli keskittynyt uuden yhteisyrityksen perustamiseen liittyneisiin seikkoihin. Työryhmä oli 12.1.1989 luovuttanut kauppa- ja teollisuusministeriölle muistion, jonka mukaan laivojen ylitarjonta maailmalla jatkuisi tulevina vuosina ja valtiot jatkaisivat laivanrakennuksen tukitoimia. Muistiosta oli ilmennyt myös, että telakkayhtiöiden taloudellinen liikkumavara ja riskinottokyky oli käytetty loppuun viime vuosien tappiollisilla tilauksilla.

Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n vuoden 1988 tilinpäätös, jonka yhtiön hallitus oli hyväksynyt 1.3.1989, oli osoittanut tulokseksi 592 miljoonaa markkaa tappiota ja yhtiön omaksi pääomaksi 754,1 miljoonaa markkaa. Yhtiön hallituksessa ei jutussa tältä osin esitetyn todistelun mukaan tuolloin ollut kuitenkaan mielletty yhtiön voivan joutua konkurssiin, vaan yhtiön oli katsottu olevan edelleen kykenevä suoriutumaan velvoitteistaan. Yhtiön rahoittajapankkien tietoon yhtiön vaikea taloudellinen tilanne oli tullut vasta kesällä 1989.

A oli myöntänyt tienneensä ennen 5.11.1987 ja 17.11.1988 tehtyjä takuupäätöksiä, että kysymyksessä olevissa takuuhakemuksissa mainitut alustilaukset olivat olleet tappiollisia. B ei ollut tiennyt laivakauppojen tappiollisuudesta. A ja B olivat tienneet, A 5. ja 19.11.1987 ja B viimeksi mainittuna päivänä takuista päätettäessä, että telakkateollisuustoimiala oli ollut ulkomaisten kilpailijayhtiöiden kotimaissaan saaman valtiontuen ja idänkaupan vähentymisen johdosta ainakin lyhytaikaisesti niin kannattamaton, että Wärtsilä Meriteollisuus Oy oli tarvinnut valtion tukitoimia pystyäkseen kilpailemaan ulkomaisten telakkayhtiöiden kanssa. A:lla ja B:llä oli kuitenkin heillä Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n perustamiseen liittyneistä yhtiön perustajaosakkaiden panostuksista ja vastuista sekä valtion myöntämistä veronhuojennuksista olleen tiedon perusteella ollut aihetta uskoa, että Wärtsilä Meriteollisuus Oy:stä oli ollut tarkoitus muodostaa kannattava yhtiö. He olivat tienneet myös, että valtion toimesta käytiin kansainvälisiä neuvotteluja valtioiden telakoilleen myöntämän tuen alentamisesta. Edellä mainittujen kahden tilauksen lisäksi A:n tiedossa oli ollut, että Wärtsilä Meriteollisuus Oy oli ottanut muitakin tappiollisia tilauksia. Hän oli kuitenkin tiennyt myös, että valtio oli myöntänyt korkotukia edistääkseen alustilausten saamista suomalaisille telakoille, ja hän oli päätellyt tilausten korkotukien avulla muodostuvan lähes kannattaviksi. Hän oli toisaalta tiennyt yhtiön saaneen myös kannattavia tilauksia. A oli ennen 17.11.1988 tehtyä takuupäätöstä tullut syksyllä 1988 tietämään, että neuvottelut ulkomaisten telakoiden saamien valtiontukien poistamisesta olivat päättyneet tuloksettomina ja että Wärtsilä Meriteollisuus Oy:lle siirtynyt tilauskanta oli osoittautunut yli 500 miljoonaa markkaa tappiolliseksi. Hänen tiedossaan oli toisaalta ollut myös yhtiön perustajien sitoumus siirtyvään tilauskantaan liittyvistä tappioista aiheutuvasta vastuusta. Edellä mainitun Telakkateollisuustyöryhmä 1988:n muistion ei ollut näytetty tulleen B:n tietoon. A:lle muistiosta oli näytetty ilmenneen vain valtiolta rahaa haluavan elinkeinonhaaran liioittelu toimialan vaikeuksista. Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n vuoden 1988 tilinpäätös, josta oli ilmennyt yhtiön oman pääoman alentuneen noin puoleen alkuperäisestä, oli valmistunut vasta viimeisen syytteessä mainitun takuupäätöksen jälkeen. Näyttöä siitä, että Wärtsilä Meriteollisuus Oy:tä ei olisi voitu pitää luottokelpoisena mainitun tilinpäätöksen valmistumisen aikoihin, ei jutussa ollut esitetty.

Takuuhakemusten käsittelystä Vientitakuulaitoksessa jutussa oli selvitetty, että kunkin vientikaupan osalta kaupallisen riskin arvioinnin oli suorittanut Vientitakuulaitoksen esittelijä. Tuossa yhteydessä viejäyritykseltä oli pyydetty tiedot viejästä, vientikaupasta, ostajasta ja ostajan antamista vakuuksista. Viejäyritystä koskenut riskinarviointi oli tapahtunut luottotietojen, tilinpäätöstietojen, vuosikertomusten ja mahdollisten yrityksen toimintaa koskeneiden ennusteiden avulla. Vientitakuulaitoksen yritystutkijat olivat suorittaneet tarvittaessa laajemmat selvitykset esittelijän pyynnöstä. Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n osalta oli suoritettu risteilytoimialatutkimus, jossa oli painotettu ostajiin liittyneiden riskien tutkimista ja havaittu risteilyalusten markkinanäkymät suotuisiksi. Yhtiön vuoden 1987 tilinpäätöksestä oli tehty tilinpäätösanalyysi. Jutussa oli selvitetty edelleen, että yritystutkimus oli perustunut yleensä yrityksen antamiin tuloslaskelmiin, taseisiin ja budjetteihin. Jos niissä ilmoitetut tiedot olisivat olleet virheellisiä, yritystutkija ei olisi kyennyt sitä Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n kokoisen yrityksen osalta havaitsemaan. Yritystutkijoiden ammattitaito ei olisi myöskään ollut riittävä aluskohtaisten kustannuslaskelmien arvioimiseen. Ensimmäiseen takuumaksuluokkaan kuuluneiden yritysten tilintarkastusten oli Vientitakuulaitoksessa katsottu olevan niin korkeatasoisia, että niihin oli voitu luottaa.

Syytteessä mainituista takuista oli päätetty Vientitakuulaitoksen johtokunnalle esitellyn aineiston perusteella, eikä jutussa esitetystä selvityksestä ollut ilmennyt, että A:lla ja B:llä olisi takuupäätöksiä tehdessään ollut Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n taloudellisesta tilasta tai kysymyksessä olevista alustilauksista sellaista tietoa, jonka johdosta heidän olisi pitänyt ryhtyä hankkimaan Vientitakuulaitoksessa takuuhakemusten valmistelun yhteydessä saatujen tietojen lisäksi muuta selvitystä. A:n ja B:n ei siten ollut näytetty varomattomuudesta tai muulla tuottamuksella aiheuttaneen syytteessä mainituista takuista valtiolle johtunutta vastuuta. Vastavakuuksien vaatiminen oli Vientitakuulaitoksen ohjeiden mukaan ollut harkinnanvaraista eikä niiden vaatimatta jättämistä ollut Vientitakuulaitoksen johtokunnan tiedossa takuupäätösten tekemisen aikaan Wärtsilä Meriteollisuus Oy:stä olleet seikat huomioon ottaen myöskään näytetty virheelliseksi menettelyksi.

Sen vuoksi hovioikeus hylkäsi syytteet.

Perustelut

Tosiseikasto ja sovellettavat säännökset

Asianosaiset ovat suullisessa käsittelyssä Korkeimmassa oikeudessa ilmoittaneet, ettei heillä ole huomautettavaa siihen, mitä hovioikeus on tuomiossaan lausunut selostaessaan syytteessä tarkoitettuja takuita, vientitakuutoimintaan liittyviä säännöksiä ja määräyksiä, valmistelua ja päätöksentekoa vientitakuuasioissa, selvitystä telakkateollisuustoimialan ja Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n toiminnan kannattavuudesta ja vastaajien tietoisuudesta niistä sekä Vientitakuulaitoksessa suoritettuja Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n toimintaa koskevia selvittelyjä. Korkein oikeus pitää tätä selostusta jutussa esitettyä selvitystä vastaavana seuraavin täsmennyksin ja lisäyksin:

Valmistelu ja päätöksenteko vientitakuuasioissa

Kuten hovioikeus on todennut, takuuhakemusten valmistelun suoritti Vientitakuulaitoksen asianomaisen osaston esittelijä, joka pyysi hakijalta tarvittavat lisätiedot. Esittelijä saattoi myös pyytää tutkimusosastolta lisätietoja. Johtokunnassa asian esitteli Vientitakuulaitoksen johtaja tai apulaisjohtaja. Johtokunnan jäsenille toimitettiin ennen kokousta esityslistat, joiden liitteinä olivat esittelijän muistiot päätösesityksineen. Myös johtokunta saattoi ennen asian ratkaisemista vaatia hankittavaksi lisäselvityksiä.

Takuuhakemuksen käsittelyä varten pyydettiin yleensä tiedot viejästä, vientikaupasta, vientikaupan tuotteesta sekä niistä vakuuksista, jotka ostaja antoi tai jotka muuten vientikauppaan saatiin. Viejäyrityksen toimintakykyisyyttä arvioitiin yleensä yritystutkimuksen, jälkitarkkailuraportin, muistion ja tilinpäätösten avulla. Viejältä pyydettiin tilinpäätökset sekä yrityksen toiminnasta tehdyt ennusteet. Johtokunnan ensimmäiseen takuumaksuluokkaan sijoittamia yleisesti luottokelpoisina pidettyjä yrityksiä, joita olivat muun muassa pörssiyhtiöt ja suuret valtionyhtiöt, tutkittiin tilinpäätöstietojen avulla. Vientitakuulaki ja R-takuita koskevat yleiset määräykset eivät Vientitakuulaitoksessa vallinneen käsityksen mukaan asettaneet vaatimuksia yksittäisen vientikaupan tappiottomuudelle tai kannattavuudelle, joiden määritteleminen siihen liittyvien laskenta-, mittaus-, arvostus-, laajuus- ja jaksotusongelmien takia ei ollut yksiselitteistä. R-takuun määrän perusteena oli kauppahinta, josta oli vähennetty laivaluottosopimuksen mukaan ostajan rakentamisaikana suoritettava käteismaksu, eikä R-takuulla siten voitu kattaa kaupasta koituvia tappioita. Ostajalta olevat saatavat siirrettiin luotonantajalle tai Vientitakuulaitokselle. Valtion vientitakuun tavoitteena oli helpottaa viejän vakuusongelmaa, minkä vuoksi R-takuussa vaadittiin vain poikkeuksellisesti vastavakuuksia viejältä. Kun alus oli valmistunut, oli toimituksen jälkeiselle jälleenrahoitusluotolle myönnetyn R-takuun vakuutena aluskiinnitys.

Vientitakuiden myöntämisestä valtiolle aiheutunut tappio

Valtiontakuukeskus on suullisessa käsittelyssä Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut, ettei vieläkään tiedetty syytteessä kerrottujen vientitakuiden myöntämisestä valtiolle aiheutunutta tappiota. Valtiontakuukeskus on ilmoittanut, että valtio oli Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n konkurssissa valvonut syytekohdissa 1, 3 ja 4 kerrottujen R-takuiden perusteella, 1 kohdassa 141,7 miljoonaa USA:n dollaria, 3 kohdassa 83 miljoonaa USA:n dollaria ja 4 kohdassa 410 miljoonaa Ruotsin kruunua. Syytekohdan 2 osalta R-takuun perusteella ei ollut aiheutunut valtiolle vahinkoa, koska valmistusaikainen luotto oli maksettu aluksen valmistuessa. Ilmoituksen mukaan valtio on antamiensa valtiontakausten ja vientitakuiden perusteella, joihin sisältyvät muiden ohella edellä kohdissa 1, 3 ja 4 kerrotut vientitakuut, Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n konkurssissa valvonut kaikkiaan 3,2 miljardia markkaa. Vuoden 1994 loppuun mennessä valtio oli yhtiön konkurssin johdosta mainittujen kaikkien vastuittensa perusteella joutunut maksamaan yhteensä noin 1 miljardia markkaa mutta toisaalta saanut vuoden 1995 aikana 27.2. mennessä pesästä etuoikeutettujen saatavien suorituksena runsaat 380 miljoonaa markkaa. Valtion lopullinen tappio riippui useiden vireillä olevien oikeudenkäyntien tuloksesta sekä siitä, kuinka paljon konkurssipesästä vielä tulee valtiolle etuoikeuden nojalla tai muutoin jako-osuutena. Ilmoituksen mukaan etuoikeudettomille saataville tulee kertymään suoritusta arviolta 30 - 40 prosenttia.

Tuomion perusteet

Vientitakuulain säännökset ja Vientitakuulaitoksen hallintoneuvoston antamat yleiset määräykset R-takuista ovat syytteessä kerrottuna aikana olleet varsin niukat. Yksityiskohtaiset määräykset viejän yleisen luottokelpoisuuden ja viennin kannattavuuden arvioinnista ovat puuttuneet. Viejän takuukelpoisuutta harkittaessa on tullut kiinnittää huomiota paitsi viejän yleiseen luottokelpoisuuteen myös viejän taloudelliseen kestokykyyn koko sinä aikana, jonka takuu oli voimassa. Ei ole ollut vientitakuulain vastaista arvioida viennin kannattavuutta kokonaisuutena. Takuu on voitu myöntää myös yksittäiselle jo tilausvaiheessa tappiolliseksi tiedetylle vientikaupalle, jos kauppaa pitkällä aikavälillä on voitu pitää viejän liiketoimintaa edistävänä.

Yksittäisen suuren vientikaupan tiedetty tappiollisuus on velvoittanut Vientitakuulaitoksen erityisen huolellisesti selvittämään takuuseen tällöin liittyvät riskit. Valmistusaikaisen takuun osalta selonottovelvollisuudesta huolehtiminen on ollut erityisen tärkeää, koska se toisin kuin toimituksen jälkeinen takuu on yleensä myönnetty ilman vastavakuutta.

Vientitakuulaitoksen johtokunta on 5.11.1987 päättänyt, että ensimmäiseen takuumaksuluokkaan kuuluvia yrityksiä, joita pidettiin yleisesti luottokelpoisina, tutkittiin vain tilinpäätöstietojen avulla. Tämä johtokunnan itsensä tekemä ratkaisu ei ole vapauttanut sitä huolehtimasta myös ensimmäiseen takuumaksuluokkaan sijoitettujen viejien yleisen luottokelpoisuuden ja taloudellisen kestokyvyn tutkimisesta, jos siihen on ollut aihetta. Vientitakuulaitoksella on ollut yleisten ehtojen mukaan oikeus pyytää viejältä takuuasian käsittelyä varten tarvitsemansa lisätiedot.

Takuupäätökset 5.11.1987 (Rap 188 - 87) ja 19.11.1987 (Rap 361 - 87)

Kysymyksessä olevia takuita koskevan syytteen osalta valitus ei anna aihetta hovioikeuden tuomion muuttamiseen.

Takuupäätös 17.11.1988 (Rap 354 - 88)

Vientitakuulaitos on 4.3.1987 päivätyn, vuosien 1987 -1989 ennusteista laaditun muistion perusteella asettanut Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n ensimmäiseen takuumaksuluokkaan. Muuta selvitystä yhtiön taloudellisesta tilasta ei Vientitakuulaitoksen toimesta ole tehty, vaan laitoksessa on keskitytty ostajien toiminnan tutkimiseen ja risteilytoimialan seurantaan. Valtiovarainministeriön tulo- ja menoarvio-osaston 24.3.1988 päivätyssä muistiossa on kiinnitetty huomiota Vientitakuulaitoksen risteily- ja matkustaja-aluksiin liittyneiden kokonaisvastuiden lisääntymiseen vuoden 1985 794 miljoonasta markasta vuoden 1987 5,3 miljardiin markkaan. Muistiossa esitettyjä näkökohtia on käsitelty Vientitakuulaitoksen johtokunnan kokouksessa.

A:n ja B:n tiedossa kysymyksessä olevaa takuupäätöstä tehtäessä on ollut, että Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n tilinpäätös vuodelta 1987 on osoittanut yhtiön tuloksen tappiolliseksi, mutta kuitenkin paremmaksi kuin Vientitakuulaitoksen 4.3.1987 päivätyssä muistiossa oli ennakoitu. Heidän käytössään on myös ollut yhtiön välitilinpäätös ajalta 1.1. - 31.8.1988, jossa yhtiön tulos vuodelta 1988 on ennakoitu huomattavasti tappiollisemmaksi kuin 4.3.1987 päivätyssä muistiossa. A on jo tuolloin ollut tietoinen yhtiön tilauskannan tappiollisuudesta.

Takuupäätös on valmisteltu Vientitakuulaitoksen sisäisten ohjeiden ja pitkään noudatetun käytännön mukaisesti. Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n toiminnan kasvavista vaikeuksista on keskusteltu yhtiön sisällä ainakin kesäkuusta 1988 lähtien. Yhtiötä on kuitenkin syksyllä 1988 yleisesti pidetty luottokelpoisena eikä sen toimintaan liittyvien vaikeuksien vakavuusaste ole ollut tiedossa yhtiön ulkopuolella. A:lla ja B:llä ei siten Vientitakuulaitoksen kasvavista vastuista ja yhtiön välitilinpäätöksen tappiollisuudesta huolimatta voida katsoa vielä tuolloin olleen aihetta edellyttää lisäselvitysten vaatimista ennen takuupäätöksen tekemistä. Näin ollen he eivät kysymyksessä olevan takuupäätöksen tehdessään ole rikkoneet virkavelvollisuuttaan.

Takuupäätös 16.2.1989 (Rap 41 - 89)

A on toiminut telakkateollisuustoimialan kilpailukyvyn palauttamista 2.12.1988 selvittämään asetetun Telakkateollisuustyöryhmä 1988:n puheenjohtajana. Kuten hovioikeus on todennut, ei työryhmän jäseninä olleiden telakkateollisuuden edustajien ja virkamiesten yhteisissä kokouksissa ole käsitelty yksittäisten yritysten taloudellista tilannetta. Työryhmän 12.1.1989 kauppa- ja teollisuusministeriölle luovuttamassa muistiossa telakkateollisuuden edustajat ovat esittäneet, että telakkayhtiöiden taloudellinen liikkumavara ja riskinottokyky oli käytetty loppuun viime vuosien tappiollisilla tilauksilla, jotka oli otettu kovassa kilpailussa toiminnan ja työllisyyden ylläpitämiseksi. A on katsonut telakkateollisuuden edustajien valtiolta tukea saadakseen liioitelleen alan vaikeuksia. Hänen on kuitenkin työryhmän työn perusteella täytynyt ymmärtää, että telakkateollisuus ja siten myös Wärtsilä Meriteollisuus Oy olivat syvässä taloudellisessa kriisissä, jonka laukeamisesta ei ollut nähtävissä merkkejä.

Takuiden myöntämisessä on ollut kysymys yritystoimintaan liittyvästä riskistä, joka luonteensa mukaan voi myös toteutua. Wärtsilä Meriteollisuus Oy on helmikuussa 1989 ollut vielä yleisesti luottokelpoinen eikä yhtiön joutuminen selvitystilaan tai konkurssiin ole ollut ennakoitavissa. Aluksen rakennusaikaista rahoitusta varten otettu luotto on kuitenkin Wärtsilä Meriteollisuus Oy:n jäljellä olleeseen osakepääomaan verrattuna ollut huomattavan suuri. Takuupäätöksellä 17.11.1988 myönnetty takuu ja nyt kysymyksessä oleva takuu ovat huomattavasti lisänneet valtion kokonaisvastuuta yhtiön alusviennistä. Telakkateollisuuden kriisi on ollut muun muassa telakkateollisuustyöryhmän työn perusteella yleisesti tiedossa ja siitä on keskusteltu julkisuudessa joulukuussa 1988 ja tammikuussa 1989, mistä myös B:n Vientitakuulaitoksen johtajana on täytynyt olla tietoinen. Näin ollen on ollut painavia syitä ennen takuupäätöksen tekemistä varmistautua siitä, ettei takuusta aiheudu valtiolle tarpeetonta riskiä. A:n johtokunnan puheenjohtajana ja B:n johtokunnan jäsenenä olisi siten tullut huolehtia siitä, että Wärtsilä Meriteollisuus Oy:ltä olisi vaadittu selvitys yhtiön tuloksen kehittymisestä tehdyistä ennusteista ja aluskaupan kannattavuudesta. Kun A ja B ovat tämän laiminlyöneet, he ovat varomattomuudesta rikkoneet valtion virkamieslain (755/86) 20 §:n 1 momenttiin sekä vientitakuulakiin ja Vientitakuulaitoksen hallintoneuvoston vahvistamiin, syytteessä mainittuihin yleisiin määräyksiin perustuneen virkavelvollisuutensa.

Rikoslain muuttamisesta 8.9.1989 annetun, 1.1.1990 voimaan tulleen lain tuottamuksellista virkavelvollisuuden rikkomista koskeva 40 luvun 11 § on lievempi kuin rikoksen tekoaikana voimassa ollut varomattomuudesta tehtyä virkavirhettä koskenut rikoslain 40 luvun 21 §. Ensiksi mainittua säännöstä on siten sovellettava A:n ja B:n tekoihin, joita ei kokonaisuutena arvostellen voida pitää vähäisinä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. A ja B tuomitaan rikoslain 40 luvun 11 §:n (792/89) nojalla tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta (tekoaika 16.2.1989) kumpikin saamaan varoitus. Muilta osin hovioikeuden tuomio jää pysyväksi.