8.9.1994

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

Diners Club Finland Oy on kertonut A:ta vastaan ajamassaan kanteessa, että yhtiö oli 24.4.1989 tehnyt luottokorttisopimuksen A:n kanssa. Lomamatkalla Espanjassa A oli ryöstetty, jolloin muun muassa Diners Club -kortti joutui pois hänen hallustaan. Ryöstö oli tapahtunut 5.11.1989 noin kello 23.00, mutta ilmoitus tapahtumasta oli tullut yhtiölle vasta 8.11.1989 kello 8.30. A oli laiminlyönyt kuluttajansuojalain 7 luvussa mainitun kohtuullisen ajan katoamisilmoitusta tehdessään. Laiminlyönnin perusteella A oli kortin haltijana vastuussa kortilla tehdyistä ostoista ilmoituspäivään saakka. Korttia oli käytetty 6. - 7.11.1989 yhteensä 37 998,74 markan edestä. A ei ollut suorittanut määrää kehotuksista huolimatta.

Espanjalainen myyjäliike, jossa korttia oli käytetty maksuvälineenä, oli tarkistanut kortin takapinnalta A:n nimikirjoituksen ja verrannut sitä tositteisiin tehtyyn nimikirjoitukseen. Kuten esimerkiksi A:n luottokorttihakemuksen nimikirjoitusnäytteestä voitiin havaita, ei nimikirjoituksen ja kyseisten ostotositteiden sisältämien nimikirjoitusten välillä ollut juurikaan eroa, ei ainakaan sellaista, että se olisi voitu normaalissa tarkastuksessa havaita. Tämän lisäksi myyjäliikkeestä oli otettu yhteyttä yhtiöön ja pyydetty veloituksille hyväksymistä. Tällä yhteydenotolla oli tarkistettu paitsi tilinhaltijan luottokelpoisuus myös se, oliko kortti ilmoitettu kadonneeksi tai varastetuksi. Jos A olisi ajoissa ilmoittanut yhtiölle korttinsa varastamisesta, ei korttia tuossa tilanteessa olisi voitu enää käyttää.

Näillä perusteilla yhtiö katsoi A:n olevan vastuussa kortilla katoamisen jälkeen tehdyistä ostoksista, koska myyjäliike oli riittävän huolellisesti ja kuluttajansuojalain vaatimin tavoin varmistautunut kortin esittäjän oikeudesta käyttää korttia.

Analogiaa pankkikortin ja luottokortin välillä ei voitu tuotteiden erilaisuuden vuoksi soveltaa. Laki ei tuntenut tavanomaisen ostoksen käsitettä. Yhtiö ei myöskään edellyttänyt kortin käyttäjän henkilöllisyyden tarkistamista. Yhtiön sisäisten ohjeiden mukaan henkilöllisyys tarkistettiin ainoastaan silloin, kun pankista nostettiin käteistä. Tietyn määrän ylittävistä ostoksista oli ostajan luottokelpoisuus tarkistettava. Tässäkin tapauksessa myyjäliike oli suorittanut tarkistuksen.

Tämän vuoksi yhtiö vaati, että A velvoitetaan suorittamaan yhtiölle pääomaa 37 998,75 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.12.1989 lukien sekä korvausta oikeudenkäyntikuluista 16 prosentin korkoineen.

Vastaus

A kiisti kanteen perustellen kiistämistään muun muassa seuraavasti.

A oli tehnyt yhtiön kanssa luottokorttisopimuksen vuonna 1989. Tuolloin yhtiön luottokorttiesitteessä oli korostettu luottokortin turvallisuutta seuraavasti: "Sinulla on rajaton luotto. Silti korttisi on turvallinen. Omavastuu kortin kadotessa enintään 250 markkaa". Tällä tavoin Diners Club -kortin esitteessä oli luotu mielikuvaa turvallisesta luottokortista.

Ottaen huomioon kielivaikeudet ja huonot puhelinyhteydet A katsoi, ettei hän ollut laiminlyönyt välitöntä ilmoittamisvelvollisuuttaan eikä siten ollut vastuussa kortilla tehdyistä laittomista ostoksista. Joka tapauksessa A saattoi olla vastuussa kortilla ennen katoamisilmoitusta tehdyistä ostoksista vain siinä tapauksessa, että myyjäliike oli riittävän huolellisesti varmistautunut siellä asioineen kortin esittäjän oikeudesta käyttää korttia maksuvälineenä.

Pankit olivat jakaneet riskiä pankkikortinkäyttäjien ja myyjäliikkeiden välillä ns. pankkikorttitakuujärjestelmän avulla. Järjestelmässä myyjän oli ostoksen ylittäessä 300 markkaa tarkistettava haltijan henkilöllisyys kuvallisesta pankkikortista, henkilötodistuksesta, ajokortista tai passista. Jos ostoksen suuruus ylitti 1 000 markan suuruisen takuurajan, oli myyjäliikkeen varmennettava ostos soittamalla kortin myöntäneen pankin varmennuspalveluun. Pankkikorttitakuujärjestelmää oli pidettävä eräänä ohjeena arvioitaessa, minkä suuruisten ostosten pankkikortilla ostaminen (ja analogisesti myös luottokortilla) velvoitti myyjäliikkeen tarkistamaan haltijan henkilöllisyyden. Pankkien käyttämän järjestelmän tapaan olisi yhtiö voinut sopia myyjäliikkeidensä kanssa riskinjaosta myyjien ja luottokortin käyttäjien välillä ottaen huomioon myös yksittäisen luottokortin käyttäjän riskinkantokyky.

Laittomasti tehtyjen ostosten suuruus oli vaihdellut 1 100 markan ja 10 200 markan välillä. Mikään näistä ostoksista ei ollut ollut "tavallinen" kertaostos määrältään. Kun otettiin huomioon ostosten suuruus ja se, että luottokortin käyttäjä ei ilmeisesti ollut ollut suomalainen, ostotilanteet olivat olleet niin epäilyttäviä, että myyjien olisi pitänyt tarkistaa luottokortin käyttäjän henkilöllisyys. Koska myyjäliikkeet saadun selvityksen mukaan eivät olleet varmistautuneet kortin esittäjän oikeudesta käyttää korttia maksuvälineenä, A ei ollut vastuussa näistä yhdeksästä ostoksesta.

Raastuvanoikeuden päätös 23.10.1991

Raastuvanoikeus totesi lain edellyttävän, että kortin haltija ilmoittaa kortin häviämisestä viipymättä. Myös luottoehdoissa edellytettiin, että kortin katoamisesta tai anastamisesta oli välittömästi ilmoitettava luotonantajalle.

Kuluttajavalituslautakunta oli todennut A:n laiminlyöneen kohtuullisessa ajassa ilmoittaa luotonantajalle kortin hallinnan menetyksestä. A oli tehnyt katoamisilmoituksen yli kaksi vuorokautta kortin anastuksesta, mitä ei enää voitu pitää viipymättä tehtynä. Ilmoitus oli tehty liian myöhään.

Ottaen huomioon käytettävissä olleet viestintämahdollisuudet A ei ollut näyttänyt sellaista estettä, jonka perusteella hän olisi vapautunut myöhään tehdyn katoamisilmoituksen aiheuttamasta vastuusta.

Laki ei edellyttänyt kortin käyttäjän henkilöllisyyden todistamista. Lain ja luottoehtojen mukaan myyjäliikkeen huolellisuusvelvollisuuteen ei kuulunut ostosten markkamääräinen tarkistaminen vastaajan esittämän tavanomaisen ostos -käsitteen rajoissa. Luotonantajan sisäisen luottorajan puitteissa, mikä Suomessa oli 3 000 markkaa, oli kuitenkin tarkistettava tunnisteen käyttäjän oikeus. Yhtiö oli näyttänyt, että tämä sisäinen tarkistus oli suoritettu. A ei puolestaan ollut näyttänyt, että myyjäliikkeet eivät olisi asianmukaisesti varmistautuneet kortin haltijan oikeudesta käyttää korttia.

Yhtiön esitteessä mainostettu 250 markan omavastuu koski samassa esitteessä olevien luottoehtojen mukaan vain sellaista tapausta, jossa kortin katoamisesta oli ilmoitettu ilman viivytystä.

Katoamisen jälkeen kanteessa tarkoitetulla kortilla tehdyistä ostoksista oli maksamatta kanteessa vaadittu määrä. A oli siitä vastuussa.

Kerrotuilla perusteilla raastuvanoikeus velvoitti A:n suorittamaan Diners Club Finland Oy:lle 37 998,75 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.12.1989 lukien sekä oikeudenkäyntikulujen korvauksena 5 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 23.10.1991 lukien.

Helsingin hovioikeuden tuomio 31.3.1993

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut raastuvanoikeuden päätöstä.

Perustelut

A ei ole enää Korkeimmassa oikeudessa kiistänyt sitä, että hän oli luottokorttinsa hallinnan menettäneenä tilinhaltijana kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla laiminlyönyt luottokortin asianmukaisen katoamisilmoituksen. A:n mukaan yhtiö on kuitenkin velvollinen näyttämään toteen, että ulkomaiset myyjät tai palvelusten suorittajat, jotka ovat sallineet luottokortin haltijana esiintyneen henkilön käyttää korttia maksuvälineenä, olisivat riittävän huolellisesti varmistautuneet kortin haltijana esiintyneen oikeudesta käyttää A:lle kuulunutta luottokorttia. Kun tätä ei ollut näytetty, A on katsonut kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla vapautuneensa velvollisuudesta korvata luottokortin oikeudettomasta käytöstä yhtiölle aiheutunut vahinko.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan tilinhaltija ei luottokortin katoamisilmoituksen laiminlyönnistä huolimatta vastaa kortin oikeudettomasta käytöstä, jos myyjä tai palveluksen suorittaja taikka se, joka näiden edustajana on ottanut luottokortin maksuvälineenä vastaan, ei ole riittävän huolellisesti varmistautunut kortin haltijana esiintyvän oikeudesta käyttää korttia. Yhtiö on ilmoittanut tässä suhteessa noudattavansa käytäntöä, jonka mukaan luottokortin maksuvälineenä vastaanottavan myyjän tulee aina verrata luottokortin haltijana esiintyvän nimikirjoitusta luottokortissa olevaan haltijan omaan nimikirjoitusnäytteeseen. Yli 3 000 markan määräisen maksun osalta myyjän pitää vielä erikseen puhelimitse varmistautua muun muassa siitä, ettei luottokortin haltija ole ilmoittanut korttiaan kadonneeksi tai anastetuksi.

On tarkoituksenmukaista lähteä siitä, että kerrottua tarkistuskäytäntöä on, kansainvälisen luottokorttijärjestelmän toimintaedellytykset huomioon ottaen, pidettävä yleensä myös kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 2 momentin 2 kohdan kannalta riittävänä. Tämän pidemmälle meneviä varotoimia, kuten henkilöllisyyden tarkistamista, voidaan edellyttää ainoastaan silloin, kun myyjällä on erityistä syytä epäillä luottokortin hallintaa ja käyttöä oikeudettomaksi. Riittävälle huolellisuudelle on kuitenkin ongelmallista määrittää yleispätevää mittapuuta, kun luottokortteja käytetään paitsi Suomessa myös ulkomailla. On todennäköistä, että oikeudettoman käytön epäilykynnys vaihtelee kunkin maan olosuhteista riippuen.

Puheena olevassa asiassa ei ole selvitetty niitä olosuhteita, joissa luottokorttia on Espanjassa oikeudettomasti käytetty. Ainoastaan ostosten ajankohdat ja markkamääräiset arvot ovat tiedossa. Myyjät ovat yhtä alle 3 000 markan ostoa lukuunottamatta tarkistaneet puhelimitse, ettei A:n kortista ollut tehty katoamisilmoitusta. Kortin oikeudettoman käyttäjän nimikirjoitukset eivät ole siinä määrin poikenneet A:n omasta nimikirjoituksesta, että myyjillä olisi nimikirjoitusvertailun perusteella ollut syytä erityiseen epäluuloon.

Ostosten yhteismäärä on ollut lähes 38 000 markkaa. Arvoltaan suurimmat kertaostokset ovat olleet 10 202 ja 9 275 markkaa. Kertaostosten markkamääriä voidaan ehkä pitää tavanomaista suurempina, kun vertailupohjaksi otetaan suomalaisen keskivertoturistin kertaostokset tavanomaisella lomamatkalla. Puheena olevan monikansallisen luottokorttiyhtiön luottokortti on kuitenkin kansainvälisesti tunnettu ja sitä markkinoidaan "rajattoman luoton korttina". Tätä luottokorttia käyttävät muutkin ja todennäköisesti huomattavasti varakkaammatkin henkilöpiirit kuin suomalaiset turistit. Tähän nähden ei voida pitää epätavallisena sitä, että nyt kysymyksessä olevan yhtiön luottokorttia käytetään suomalaisen turistin näkökulmasta tavanomaista suurempienkin maksujen suorittamiseen. A:n kortilla suoritettujen yksittäisten maksujen arvomääriä ei siten ole katsottava niin suuriksi, että myyjillä olisi pelkästään tällä perusteella ollut aihetta normaalien tarkistussoittojen lisäksi erityisiin varotoimiin luottokortin väärinkäytön varalta. Myöskään siitä seikasta, että ostoksia on tehty osaksi samoissa myyjäliikkeissä ja enimmäkseen saman päivän aikana, ei voida johtaa myyjäliikkeille tavanomaista ankarampaa huolellisuusvelvollisuutta.

Yhtiö on markkinoinnissaan korostanut luottokortin turvallisuutta ja haltijan rajallista omavastuuta katoamistapauksissa. Tämän turvallisuuden edellytyksenä on kuitenkin ollut se, että kortin haltija noudattaa hänelle luottokorttisopimuksen mukaan kuuluvia velvollisuuksia. Ei ole edes väitetty, ettei A:lle olisi ilmoitettu hänelle luottokortin haltijana kuuluvasta ilmoitusvelvollisuudesta katoamistapauksissa. Luottokortin etuna on korostettu paitsi luoton rajattomuutta myös luottokortin helppokäyttöisyyttä. Tämä merkitsee käytännössä muun muassa sitä, ettei kortin haltijan tarvitse korttia käyttäessään todistaa henkilöllisyyttään. Tähän nähden on ennalta arvattavissa, että asianmukaisen katoamisilmoituksen laiminlyönyt luottokortin haltija joutuu kantamaan riskin huomattavan suurestakin vahingosta luottokortin väärinkäyttötapauksissa.

Näillä perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Asian laatuun nähden Diners Club Finland Oy saa pitää yhtiöllä vastauksen antamisesta Korkeimmassa oikeudessa aiheutuneet kulut vahinkonaan.