25.5.1993

Kanne Oulun raastuvanoikeudessa

A on Oulun Työväen Palloilijat r.y:lle, sittemmin FC-OTP r.y., 28.8.1990 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla raastuvanoikeudessa lausunut, että hän oli 11.10.1989 allekirjoittanut yhdistyksen kanssa valmennussopimuksen, jonka mukaan hänen tuli valmentaa yhdistyksen edustusjoukkuetta ajalla 1.1.1990 -30.10.1991. Hänen tehtävänsä oli sopimuksessa rajattu yksiselitteisesti ja nimenomaisesti edustusjoukkueen vastuullisena päävalmentajana toimimiseen. Sivutehtävänä oli ollut junioreiden ohjaaminen ja juniorivalmentajien opastaminen. Junioreiden ohjaamis- ja opastamisvelvollisuus oli kytketty edustusjoukkueen valmentamiseen, mikä oli tullut sopimuksen osapuolille täysin selväksi. Sopimuksen mukaan yhdistyksen oli tullut maksaa A:lle palkkaa 5 000 markkaa nettona kuukaudessa. Hänelle oli kuulunut myös asunto ja autoetu. Hänelle oli maksettu lisäksi menestymisen perusteella erilaisia bonuskorvauksia.

A:n valmentama joukkue oli aloittanut jalkapallosarjan pelit hyvin ja ylittänyt sille asetetut tavoitteet. Loukkaantumisten ynnä muiden seikkojen johdosta joukkueen pelit eivät kevätkierroksen jälkeen enää olleet menneet toivotusti, vaan joukkueen sarjasijoitus oli huonontunut koko ajan. Tämän seurauksena yhdistys oli ilmoittanut vapauttavansa A:n edustusjoukkueen valmennustehtävistä 31.7.1990 alkaen. Ilmoituksen mukaan hänen oli tullut jatkaa juniorijalkapalloilijoiden valmentajana ja juniorivalmentajien ohjaajana ja kouluttajana.

Yhdistys ei kuitenkaan ollut vaatinut A:ta ryhtymään uusiin tehtäviin 31.7.1990 jälkeen, vaan hänelle oli ilmoitettu, että mahdollisia uusia tehtäviä voitiin osoittaa vasta syyskuussa 1990. A:lle ei siis ollut 31.7.1990 jälkeen tarjottu työtä, mistä hän olisi kieltäytynyt. Häntä ei myöskään ollut varoitettu ennen yhdistyksen A:n asiamiehelle 20.8.1990 toimittamaa työsuhteen purkuilmoitusta, jossa purkamisen syyksi oli esitetty työstä kieltäytyminen. A puolestaan oli 21.8.1990 ilmoittanut yhdistykselle, että hän purki työsopimuksen yhdistyksen sopimusrikkomuksen vuoksi. Hän oli 22.8.1990 lisäksi ilmoittanut yhdistykselle, ettei hän hyväksynyt yhdistyksen purkuperustetta.

A:n tehtävä oli valmennussopimuksen mukaan ensisijaisesti ja pääasiallisesti ollut edustusjoukkueen valmentaminen, eikä yhdistyksellä ollut ollut oikeutta siirtää häntä pelkästään junioreiden valmentajaksi. Hän oli käsittänyt valmennussopimuksen sisällön alunperin näin eikä olisi allekirjoittanut sopimusta, jonka perusteella olisi voitu katsoa, että yhdistyksellä oli oikeus siirtää hänet pelkästään junioreiden valmentajaksi. Epäselvissä tapauksissa sopimusta tuli tulkita työntekijän eduksi. Yhdistys oli purkanut työsopimuksen ilman tärkeää syytä ja tarjonnut tilalle tehtäviä, joista ei ollut sovittu.

Sen vuoksi A on vaatinut, että hänellä katsottaisiin olleen oikeus purkaa työsopimus. Lisäksi A on vaatinut, että yhdistys velvoitettaisiin maksamaan hänelle työsuhteen ennenaikaisen päättymisen vuoksi 11 kuukauden ajalta saamatta jäänyttä palkkaa 7 692 markkaa kuukaudelta eli yhteensä 84 612 markkaa ja saamatta jäänyttä asunto- ja autoetua 3 000 markkaa kuukaudelta eli yhteensä 33 000 markkaa, molemmat määrät 16 prosentin korkoineen.

Vastine

Yhdistys on lausunut, että A:n valmentama jalkapallojoukkue ei ollut menestynyt toivotusti kevätkaudella 1990 ja että viimeiset kevätkauden ottelut olivat olleet tappiollisia. Joukkuetta oli uhannut putoaminen ensimmäiseen divisioonaan. Joukkueen oli todettu olleen fyysisesti heikossa kunnossa, ja pelaajien ja valmentajien välillä oli ollut vakavia erimielisyyksiä pelitaktiikasta. Pelaajien heikko kunto oli ilmeisesti osaltaan aiheuttanut lukuisia loukkaantumisia.

A oli useista kehotuksista huolimatta laiminlyönyt laatia valmennussuunnitelman ja testata pelaajien fyysistä kuntoa. A oli myös jatkuvasti laiminlyönyt saapua joukkueen harjoituksiin puolta tuntia ennen harjoitusten alkua, jotta ne olisi voitu suunnitella. Tämän vuoksi yhdistyksellä olisi ollut työsopimuslain 43 §:n 2 momentin 6 kohdan nojalla oikeus purkaa työsopimus. Yhdistys ei kuitenkaan ollut halunnut purkaa työsopimusta. Kanne oli kuitenkin jo tämän vuoksi perusteeton.

Joka tapauksessa oli ilmeistä, että A oli epäonnistunut edustusjoukkueen valmennustehtävässä ja yhdistyksellä oli ollut työnjohto-oikeutensa rajoissa oikeus vaihtaa valmentajaa ja osoittaa A:lle toisia tehtäviä. Yksityiskohtaista toisten tehtävien määrittelyä ei ollut voitu tehdä, koska A oli niistä ehdottomasti kieltäytynyt. Yhdistys on vastustanut kannetta ja vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Raastuvanoikeuden päätös 22.5.1991

Raastuvanoikeus on lausunut jutussa selvitetyksi, että Oulun Työväen Palloilijat r.y. ja A olivat kesän 1989 aikana neuvotelleet siitä, että A tulisi tekemään työtä yhdistykselle vastikkeesta sen johdon ja valvonnan alaisena.

Yhdistys ja A olivat 11.10.1989 allekirjoittaneet esisopimuksen tehtävästä työstä. Sopimuksen oli määrä tulla voimaan, mikäli yhdistys ilmoittaisi asiasta A:lle kirjallisesti viimeistään 27.10.1989 mennessä. Näin oli myös tapahtunut.

Sopimus oli tehty määräaikaiseksi olemaan voimassa 1.1.1990 - 30.10.1991. A:n Suomessa tekemä työ oli sovittu tapahtuvan kumpanakin sopimusvuotena 1.1. -30.10. välisenä aikana. Muusta ajasta oli tullut sopia erikseen.

A:n sopimuksen mukainen toimenkuva oli ollut yhdistyksen edustusjoukkueen vastuullisena päävalmentajana toimiminen sekä lisäksi mahdollisuuksien mukaan seuran nuorien lahjakkaiden pelaajien ohjaaminen ja seuran juniorivalmentajien opastaminen.

Yhdistys oli sopimuksen mukaan sitoutunut maksamaan tehtävästä työstä nettopalkkaa 5 000 markkaa kunkin kalenterikuukauden 15. päivänä. Palkan lisäksi yhdistys oli vuokrannut A:lle kalustetun huoneiston ja antanut tämän käyttöön huoltovapaan henkilöauton, jonka polttoainekustannuksista A:n oli tullut vastata itse. Palkka oli sovittu maksettavaksi vain siltä ajalta, jonka A työskenteli yhdistyksen palveluksessa Suomessa. Edelleen A:lle oli sovittu maksettavaksi lisäkorvauksena pisterahaa jokaisesta edustusjoukkueen SM-sarjan otteluissa voittamasta pisteestä 200 markkaa, bonusrahaa 6 000 markkaa, mikäli edustusjoukkue oli kahdeksan pudotuspeliin osallistuvan joukkueen joukossa, ja 4 000 markkaa, jos edustusjoukkue sijoittui mitaleille SM-sarjassa, sekä kansalliscupin loppuotteluun pääsystä 4 000 markkaa ja cupin voitosta lisäksi 6 000 markkaa. Kaikki A:n palkkaukseen liittyvät korvaukset olivat olleet nettokorvauksia. Yhdistys oli lisäksi sitoutunut palkkaamaan edustusjoukkueelle apuvalmentajan, joka toimisi vastuullisen valmentajan ohjauksen mukaisesti.

A:n työsuhde yhdistyksen palveluksessa oli alkanut sopimuksen mukaisesti tammikuun 1990 alussa.

Yhdistys oli edellyttänyt A:lta edustusjoukkueen valmennussuunnitelmaa, vuosisuunnitelmaa, kuukausisuunnitelmaa ja viikkosuunnitelmaa. A oli ilmoittanut laatineensa kolmijaksoisen valmennussuunnitelman puolaksi, mutta ei ollut ehtinyt käännättää sitä suomeksi. Hän ei kuitenkaan ollut pyynnöistä huolimatta toimittanut laatimakseen ilmoittamaansa suunnitelmaa yhdistyksen johdolle. A oli myös asiaa häneltä tiedusteltaessa kertonut laatineensa harjoituskauden aikana loukkaantuneille edustusjoukkueen pelaajille henkilökohtaiset valmennussuunnitelmat, vaikka näin ei ainakaan kaikkien loukkaantuneiden pelaajien osalta ollut tapahtunut.

Yhdistys oli edellyttänyt A:lta edustusjoukkueen pelaajien kunnon testauttamista. A ei ollut pitänyt sitä tarpeellisena ilmoittaen kunnon ilmenevän jo pelaajan juoksutyylistä. Edustusjoukkueen kunnon testaaminen oli kuitenkin tapahtunut yhden kerran ja joidenkin pelaajien kunnon testaaminen oli tapahtunut heidän omasta toimestaan, joten kunnon seuranta ei ollut ollut mahdollista ja osa edustusjoukkueen pelaajista oli ollut huolissaan joukkueen pelikunnosta.

Yhdistyksen johto oli A:n kanssa pidetyissä yhteisissä palavereissa edellyttänyt häneltä näyttöä edustusjoukkueen kunnosta ja valmennuksen tehostamisesta, jolloin A oli pyytänyt tälle näytölle lisäaikaa. A oli toiminut kokopäiväisenä valmentajana harjoitusten tapahtuessa vain kahtena tuntina illalla aamuharjoitusten puuttuessa kokonaan.

Yhdistyksen edustusjoukkueen pelaajat olivat pyytäneet A:lta kevyiden harjoitusten asemesta raskaampia harjoituksia, joihin he olivat edellisten valmentajien toimikausina tottuneet. Harjoitukset olivatkin muuttuneet joksikin ajaksi pelaajien tahdon mukaisiksi, mutta palanneet sitten entisen kaltaisiksi.

Yhdistyksen johdon ja A:n välille syntyneen luottamuspulan vuoksi oli ryhdytty neuvottelemaan siitä, millä rahakorvauksella A:n valmennussopimus voitaisiin yhteisymmärryksessä purkaa. A:n vaatimus oli kuitenkin ollut niin suuri, ettei yhdistyksen johto ollut voinut siihen suostua.

Yhdistyksen johto oli vapauttanut direktio-oikeutensa nojalla A:n edustusjoukkueen valmennustehtävistä 31.7.1990 ja ilmoittanut hänelle, että hän jatkoi työsopimuksen mukaisissa suunnittelu-, valmennus- ja ohjaustehtävissä työsopimuksessa sovituin palkka- ynnä muine etuineen. A oli pyytänyt tämän vuoksi harkinta-aikaa, jonka takarajaksi oli sovittu elokuun loppu 1990. A:n ilmoitettua yhdistyksen johdolle 17.8.1990 siitä, ettei hän tule vastaanottamaan tarjottuja tehtäviä, yhdistyksen johto oli ilmoittanut A:n asiamiehelle purkavansa työsopimuksen välittömästi, minkä vuoksi palkanmaksu päättyi 31.8.1990, A:lle vuokratun asunnon tuli olla vapaa 30.9.1990 mennessä ja A:n käytössä ollut huoltovapaa auto tuli palauttaa välittömästi. Yhdistys oli pyytänyt A:n asiamiestä saattamaan työsuhteen purkamisilmoituksen välittömästi A:n tietoon.

A:n asiamies oli puolestaan 21.8.1990 ilmoittanut yhdistykselle haastemiehen välityksellä, että A purki työsopimuksensa, koska yhdistys oli työsopimuslain määräysten vastaisesti direktio-oikeuteensa vedoten siirtänyt A:n muihin kuin työsopimuksen edellyttämiin edustusjoukkueen päävalmentajan tehtäviin, koska yhdistys oli maksanut hänelle palkkaa toistuvasti myöhästyneenä sovitusta palkanmaksupäivästä ja koska hänelle ei ollut esitetty konkreettisia tehtäviä. Yhdistyksen ilmoituksen mukaan tehtäviä ei ollut voitu A:lle osoittaa eikä sopia niin sanotuista pisteja bonuskorvauksista, koska oli jo selvinnyt, ettei A suostunut missään tapauksessa siirtymään hänelle tarjottuihin tehtäviin.

Raastuvanoikeus on katsonut, että yhdistyksellä työnantajana oli ollut A:n kanssa tehdyn määräaikaisen työsopimuksen puitteissa oikeus käyttää johto- ja valvontaoikeuttaan ja siirtää A sopimuksen mukaisine palkka- ynnä muine etuineen muihin hänen koulutustaan vastaaviin tehtäviin. A:n niistä ehdottomasti kieltäydyttyä yhdistyksellä oli ollut työsopimuslain 43 §:n 2 momentin 6 kohdan mukainen tärkeä syy työsopimuksen purkamiseen, koska A:n menettelyn johdosta siltä ei ollut voitu kohtuuden mukaan vaatia sopimussuhteen jatkamista.

A:n suorittamalta työsopimuksen purkamiselta oli puuttunut peruste, koska asiassa ei ollut näytetty yhdistyksen jatkuvasti laiminlyöneen palkan maksamista määräaikana eikä A ollut näyttänyt, etteikö hänelle olisi tarjottu töitä.

Koska työsopimuksen purkaminen ei ollut johtunut yhdistyksen tahallisesta tai huolimattomasta menettelystä, A:lla ei ollut oikeutta työsopimuslain 51 §:ssä tarkoitettuun vahingonkorvaukseen.

Edellä mainituilla perusteilla raastuvanoikeus on hylännyt kanteen aiheettomana ja perusteettomana.

A on velvoitettu korvaamaan yhdistyksen oikeudenkäyntikulut 16 974 markalla 16 prosentin korkoineen 22.5.1991 lukien.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 31.3.1992

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli valittamalla saattanut jutun, on todennut, että A:n tehtävänä oli valmennussopimuksen mukaan ollut toimia Oulun Työväen Palloilijat r.y:n edustusjoukkueen vastuullisena päävalmentajana ja sen lisäksi ohjata mahdollisuuksien mukaisesti seuran lahjakkaita nuoria pelaajia sekä opastaa seuran juniorivalmentajia. Sopimuksen voimassaoloajaksi oli sovittu 1.1.1990 -30.10.1991. A:lle ei kuitenkaan ollut maksettu palkkaa marras- eikä joulukuulta 1990, jolloin hänen ei ollut tarvinnut oleskella Suomessa.

Yhdistys oli 31.7.1990 ilmoittanut A:lle, että hänet vapautettiin edustusjoukkueen valmennustehtävistä ja että hän jatkaisi sopimuksen mukaisesti juniorijalkapalloilijoiden valmentajana ja juniorivalmentajien ohjaajana ja kouluttajana. Yhdistyksen kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen A oli ilmoittanut, ettei hänellä ollut velvollisuutta ryhtyä junioreiden ohjaamiseen. A oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle tarjottuja juniorivalmennustehtäviä. Yhdistys oli 20.8.1990 ilmoittanut purkavansa työsuhteen. A oli 21.8.1990 ilmoittanut omasta puolestaan purkavansa työsuhteen.

Edustusjoukkueen johtoryhmän puheenjohtaja sekä todistajat olivat kertoneet, että A oli johtoryhmän pyynnöistä huolimatta laiminlyönyt esittää valmennussuunnitelmia sekä testauttaa pelaajien fyysistä kuntoa. A oli myös laiminlyönyt saapua joukkueen harjoituksiin sovitulla tavalla puolta tuntia ennen niiden alkua, jotta ne olisi voitu suunnitella. Yhdistyksen johto ja joukkueen pelaajat olivat myös vaatineet pidettäväksi fyysisesti kovempia harjoituksia kuin A oli pitänyt. A:n ja johtoryhmän kesken oli näytetty keskustellun edellä mainituista seikoista. Yhdistyksen ei ollut näytetty varoittaneen A:ta laiminlyönneistä työsopimuslain 43 §:n 2 momentin 6 kohdassa tarkoitetulla tavalla eli uhalla, että laiminlyöntien toistuessa työsopimus puretaan.

A:n siirtäminen edustusjoukkueen valmentajan tehtävistä juniorijalkapalloilijoiden valmentajaksi ja juniorivalmentajien ohjaajaksi ja kouluttajaksi oli olennaisesti muuttanut hänen tehtäviään. Juniorivalmentajien opastaminen ja juniorien valmentaminen oli työnä niin erilaista, ettei yhdistys ollut voinut yksipuolisesti siirtää A:ta sellaisiin tehtäviin edustusjoukkueen valmentajan tehtävistä. A:lle ei ollut ennen uusiin tehtäviin siirtämistä annettu varoitusta laiminlyönneistä. Koska A ei ollut kerrottuun tehtävien muuttamiseen suostunut ja koska yhdistyksellä ei ollut ollut työsuhteen päättämisperustetta, A:n siirtäminen toisiin tehtäviin oli ollut työsopimuslain vastaista. A:lla oli ollut oikeus työsopimuslain nojalla purkaa työsuhteensa yhdistyksen työsopimuslain vastaisen menettelyn vuoksi. Yhdistys oli vastuussa aiheuttamastaan työsopimuksen purkamisesta syntyneestä vahingosta.

A oli ilmoittanut, ettei hän ollut saanut työtä Suomesta eikä Puolasta. Hovioikeus on pitänyt tätä ilmoitusta uskottavana.

Yhdistys oli myöntänyt korkovaatimuksen oikeaksi haasteen tiedoksiantopäivästä 28.8.1990 lukien.

Näillä perusteilla hovioikeus on muuttanut raastuvanoikeuden päätöstä siten, että FC-OTP r.y. on velvoitettu suorittamaan A:lle korvaukseksi työsuhteen ennenaikaisesta päättämisestä menetettyä palkkaa vastaavat 7 692 markkaa kuukaudessa ja menetettyä asunto- ja autoetua vastaavat 3 000 markkaa kuukaudessa vaadituilta 11 kuukaudelta eli yhteensä 117 612 markkaa 16 prosentin korkoineen 28.8.1990 lukien.

A on vapautettu velvollisuudesta korvata FC-OTP r.y:n oikeudenkäyntikuluja raastuvanoikeudessa.

FC-OTP r.y. on velvoitettu korvaamaan maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 21 §:n 1 momentin nojalla valtiolle sen varoista raastuvanoikeudessa A:n avustamisesta maksetut kulut ja palkkio, yhteensä 14 850 markkaa.

Muilta osin raastuvanoikeuden päätös on jäänyt pysyväksi.

Valtion varoista on maksettu asianajaja X:lle palkkioksi A:n avustamisesta hovioikeudessa 750 markkaa, mikä FC-OTP r.y. on velvoitettu maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 21 §:n 1 momentin nojalla korvaamaan takaisin valtiolle.

Perustelut

A ei ole yhdistyksen johtoryhmän pyynnöistä huolimatta esittänyt valmennussuunnitelmia eikä testauttanut pelaajien fyysistä kuntoa. Hän on ajoittain saapunut harjoituksiin niin myöhään, ettei harjoituksia ole voitu etukäteen suunnitella. Yhdistyksen johtoryhmän ja pelaajien sekä A:n kesken on lisäksi keskusteltu harjoitusten fyysisestä kovuudesta ja joukkueen noudattamasta pelitaktiikasta.

A:n edellä mainitut laiminlyönnit ovat kuitenkin olleet merkitykseltään vähäisiä. Harjoitusten laatu ja varsinkin joukkueen noudattama pelitaktiikka ovat olleet valmentajan yksin päätettävissä.

A:n tekemää työtä yhdistyksen edustusjoukkueen vastuullisena päävalmentajana on arvioitava ennen kaikkea hänen valmentamansa joukkueen menestyksen kannalta. Edustusjoukkueen menestys A:n valmennuskaudella ei ole olennaisesti poikennut joukkueen saavutuksista edellisillä pelikausilla. Yhdistyksen johdon tavoitteet joukkueen aikaisempaa paremmasta menestyksestä eivät siten ole A:n valmentaessa joukkuetta toteutuneet. A:n aika joukkueen valmentajana on kuitenkin jäänyt varsin lyhyeksi eikä sen perusteella voida tehdä sitä johtopäätöstä, että A olisi epäonnistunut tehtävässään.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että yhdistyksellä ei ole ollut työsopimuslain 43 §:n 1 momentissa edellytettyä tärkeää syytä A:n valmennussopimuksen purkamiseen.

A:n on valmennussopimuksensa mukaan tullut toimia yhdistyksen edustusjoukkueen valmentajana. Tämä tehtävä on käsittänyt edustusjoukkueen vastuullisena päävalmentajana toimimisen ja sen lisäksi mahdollisuuksien mukaisesti yhdistyksen lahjakkaiden nuorien pelaajien ohjaamisen ja yhdistyksen juniorivalmentajien opastuksen. Viimeksi mainittujen tehtävien tarkoituksena on lähinnä ollut tukea A:n työtä edustusjoukkueen valmentajana. Hän ei siten ole samanaikaisesti eikä vaihtoehtoisesti ollut velvollinen osallistumaan yhdistyksen juniorijoukkueiden valmennukseen.

Edustusjoukkueen valmentaminen on työnä täysin erilaista kuin juniorijoukkueiden valmentaminen ja juniorivalmentajien opastaminen. A:n siirtäminen juniorijalkapalloilijoiden valmentajaksi ja juniorivalmentajien ohjaajaksi ja kouluttajaksi olisi siten olennaisesti muuttanut hänen työtehtäviään. Siirto olisi ollut myös omiaan merkitsemään A:n arvostuksen vähenemistä valmentajana ja siten haittaamaan hänen vastaista toimintaansa valmennustehtävissä.

Yhdistyksellä ei edellä sanotun perusteella ole ollut oikeutta siirtää A:ta toisiin tehtäviin. A:lla on yhdistyksen menettelyn johdosta ollut oikeus purkaa valmennussopimuksensa. Yhdistys on velvollinen korvaamaan hänelle sopimuksen ennenaikaisesta päättymisestä aiheutuneen vahingon.

Näillä ja vahingonkorvauksen määrän osalta hovioikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asianajaja X:lle maksetaan valtion varoista palkkioksi maksuttoman oikeudenkäynnin saaneen A:n avustamisesta täällä 1 000 markkaa, mikä määrä FCOTP r.y. velvoitetaan korvaamaan valtiolle.