18.5.1993

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

A on valtiolle 25.6.1990 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla lausunut, että hänet oli otettu kiinni ja pidätetty Helsingissä 30.6.1989 epäiltynä varastetun tavaran kätkemisestä ja yksityisen asiakirjan väärentämisistä. Hänet oli vangittu Helsingin raastuvanoikeuden päätöksellä 10.7.1989. Syytettä häntä kohtaan oli ryhdytty käsittelemään Helsingin raastuvanoikeudessa 24.7.1989. Vasta 21.8.1989 raastuvanoikeus oli määrännyt hänet laskettavaksi vapaaksi.

Raastuvanoikeus oli 9.4.1990 julistamallaan lainvoiman saaneella päätöksellä hylännyt A:han kohdistetut ja vapauden menetyksen perusteena olleet syytteet kokonaisuudessaan.

Tämän vuoksi A on vaatinut, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi syyttömänä vapauden menetyksen johdosta aiheutuneesta kärsimyksestä 100 000 markkaa, josta oli vähennettävä vapauden menetyksen johdosta hyvitetty muuta asiaa koskenut kahdeksan päiväsakon sakkorangaistus. Valtion tuli siten suorittaa hänelle 99 840 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien.

Vastaus

Valtio on vastustanut kannetta ja vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen. A oli ainakin vuodesta 1967 lähtien syyllistynyt useisiin rikoksiin, muun muassa varastetun tavaran kätkemisiin. Kysymyksessä olevassa syytteessä tarkoitettua omaisuutta oli löydetty A:n käytössä olleesta autosta. A oli muutellut kertomustaan esitutkinnassa eikä ollut myötävaikuttanut osaltaan tutkimuksiin.

Raastuvanoikeuden päätös 29.10.1990

Raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli pidätetty 30.6.1989 ja vangittu 10.7.1989 häntä välillä vapaaksi päästämättä epäiltynä varastetun tavaran kätkemisistä ja yksityisen asiakirjan väärentämisistä. Näihin toimenpiteisiin oli ryhdytty rikosprosessin turvaamistarkoituksessa, koska saattoi olla todennäköistä, että A olisi muuten vaikeuttanut tutkittavana olevan asian selvittämistä. Raastuvanoikeus oli välipäätöksellään 21.8.1989 määrännyt A:n päästettäväksi vapaaksi. Lainvoiman saaneella päätöksellään raastuvanoikeus oli 9.4.1990 hylännyt näyttämättömänä A:han kohdistetun syytteen jatketusta rikoksesta, joka käsitti erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tehdyn varastetun tavaran kätkemisen ja 120 vääräksi tietämänsä yksityisen asiakirjan käyttämistä, mutta samassa yhteydessä tuominnut A:n radiolaitteista annetun lain säännösten rikkomisesta kahdeksaan päiväsakkoon.

Raastuvanoikeus on todennut, että kanteessa tarkoitetussa rikosasiassa toimitetussa esitutkinnassa A oli ensin 1.7.1989 kiistänyt olleensa käymässä Ruotsissa yhdessä samassa rikosasiassa myöhemmin toisena vastaajana olleen B:n kanssa, mutta 4.7.1989 muuttanut kertomustaan ja kertonut kuitenkin olleensa B:n kanssa syytteessä tarkoitettuna aikana Ruotsissa käymässä. Edelleen A oli kertonut hyvin tuntevansa B:n. Rikosasiassa todistajana kuultu Dag Arne Gerhard Pettersson oli kertonut, että B:llä oli Petterssonin käydessä tätä tapaamassa ollut mukanaan toinen mies, joka ei kuitenkaan voinut olla A. Pettersson oli kertomansa mukaan tavannut A:n ensi kertaa vasta tämän pidätykseen johtaneessa tilanteessa Helsingissä.

Raastuvanoikeus on sitä vastoin katsonut tässä jutussa jääneen selvittämättä, milloin Pettersson oli tuon sisältöisen lausumansa antanut. Valtion puolesta lausutun perusteella, jota A ei ollut kiistänyt, raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli aiemmin useasti syyllistynyt rikoksiin ja suorittanut niistä vankeusrangaistuksia. Kyseistä rikosjuttua koskevasta raastuvanoikeuden pöytäkirjasta oli todettavissa, että A oli viimeksi päässyt ehdonalaiseen vapauteen 5.5.1988 ja että A:lle kanteessa tarkoitetun syytteen hylkäämisen yhteydessä tuomitun sakkorangaistuksen täydeksi suoritukseksi oli katsottu hänen kanteessaan kerrottu vapaudenmenetysaikansa.

Asiassa ei ollut väitetty, että kanteessa tarkoitettua rikosasiaa olisi käsitelty julkisuudessa tai että A olisi menettänyt työpaikkansa tai kokenut perhe-elämässään mullistuksia rikosoikeudenkäynnin takia.

Näillä perusteilla raastuvanoikeus on, kanteen enemmälti hyläten, velvoittanut syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 ja 4 §:n nojalla Suomen valtion suorittamaan A:lle kärsimyksen korvauksena 6 600 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 25.6.1990 lukien.

Helsingin hovioikeuden tuomio 4.3.1992

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A ja Suomen valtio olivat saattaneet jutun, on todennut, että virallinen syyttäjä oli raastuvanoikeudessa 24.7.1989 vaatinut A:n ja B:n tuomitsemista rangaistukseen siitä, että he olivat toukokuun lopun ja 30.6.1989 välisenä aikana ottaneet säilytettäväkseen ja myytäväkseen 16. - 17.2.1989 Oy Mölnlycke Ab:n toimistosta varastetut 120 joukkovelkakirjaa myyntiarvoltaan noin 2,5 miljoonaa Ruotsin kruunua ja 239 kappaletta erään asunto-osakeyhtiön osakkeita, vaikka he olivat tietäneet sanotut arvopaperit varastetuiksi, sekä kesäkuussa 1989 hankkiakseen itselleen hyötyä käyttäneet mainittuja eri henkilöiden nimellä olleita joukkovelkakirjoja jättämällä ne Tukholmassa myytäviksi pankkiin tietoisina siitä, että niihin oli väärennetty siirtäjien nimet.

A oli otettu kiinni 30.6.1989 sekä ollut pidätettynä ja vangittuna 21.8.1989 saakka. Raastuvanoikeus oli 9.4.1989 julistamallaan päätöksellä hylännyt mainitun syytteen A:ta vastaan, mutta tuominnut hänet radiolaitteista annetun lain säännösten rikkomisesta kahdeksaan päiväsakkoon. Vapaudenmenetysaika 30.6. - 20.8.1989 oli katsottu rangaistuksen täydeksi suoritukseksi.

Pettersson oli sanotun asian esitutkinnassa kertonut, että B oli toukokuun lopussa 1989 käynyt hänen toimistossaan Tukholmassa kysymässä välittäjää joukkovelkakirjoille. B:n kanssa oli ollut mies, joka oli puhunut vain suomea. Hankittuaan välittäjän Pettersson oli ilmoittanut siitä Suomeen B:lle, joka oli tullut 8.6.1989 hänen luokseen yhdessä tuon toisen miehen kanssa. Petterssonin toimistossa B oli luovuttanut 120 velkakirjaa välittäjälle. B:n puheista Pettersson oli saanut sen käsityksen, että velkakirjat olivat hänen tuntemansa C:n ostamia ja ne oli luovutettu B:lle velan maksuksi. B oli maininnut, että hänellä oli myytävänä myös joitakin asuntoosakeyhtiön ja liikeyrityksen osakkeita. Joukkovelkakirjojen osoittauduttua varastetuiksi Pettersson oli suostunut yhteistyöhön poliisin kanssa ja mennyt 30.6.1989 erään osakkeiden ostajana esiintyneen poliisin kanssa Helsingissä tapaamaan B:tä osakkeiden saamiseksi. Sovittuun paikkaan oli tullut ensin B ja sen jälkeen toinen mies, jonka piti osallistua myymiseen. Tämä mies ei ollut se, joka oli ollut B:n kanssa Tukholmassa Petterssonia tapaamassa. Myöhemmin Pettersson on kertonut, että hän ei ollut kovin tarkkaan katsonut, minkä näköinen B:n mukana Tukholmassa ollut mies oli ollut. A:n ikä, pituus ja ruumiinrakenne olivat kyllä samat kuin sanotulla miehellä, mutta Petterssonin muistikuvan mukaan miehen hiusten väri oli ollut tummempi kuin A:lla. B oli ensimmäisen kerran Petterssonin toimistossa käydessään sanonut, että hänen mukanaan olleella miehellä oli C:ltä saatu shetlannin paimenkoira. Oikeudessa Pettersson oli kertonut, että A ei ollut B:n mukana Tukholmassa ollut mies.

B oli 1.7.1989 esitutkinnassa kertonut, että A oli ollut joitakin kertoja hänen kanssaan Ruotsissa. B oli kieltäytynyt vastaamasta kysymyksiin, oliko A tavannut Ruotsissa Petterssonin ja tunsiko A Petterssonin, ja sanonut, että A sai itse vastata näihin kysymyksiin. B oli myöhemmin kertonut, että A oli ollut hänen kanssaan hänen tavatessaan Ruotsissa Petterssonin ja hänen käsityksensä mukaan A oli tuntenut Petterssonin C:n kautta. B oli ollut vain tulkkina A:n yrittäessä myydä varastettuja osakekirjoja. B oli ollessaan A:n kanssa Petterssonin luona kertonut tälle, että A:lla oli C:ltä saatu shetlannin paimenkoira, mutta hänen käsityksensä mukaan Pettersson oli tiennyt tämän, koska Pettersson oli tuntenut hyvin C:n. B oli kertonut esitutkinnassa, että hän oli lainannut A:n käytössä olleesta autosta takavarikoidun salkun A:lle ja ettei hänellä ollut mitään tekemistä salkun sisällön kanssa. Raastuvanoikeudessa B oli kertonut, ettei hän ollut lainannut salkkua A:lle ja että hän oli saanut asiakirjat Ruotsista Petterssonilta eikä A:lla ollut niiden kanssa mitään tekemistä.

A oli 1.7.1989 kertonut esitutkinnassa, että B oli 29.6.1989 pyytänyt häntä seuraavana päivänä mukaansa hotelli Hesperiaan, jonne oli Ruotsista tulossa kaksi miestä tekemään kauppoja. A ei ollut tullut tietämään, mistä kaupoista oli kysymys. B oli ollut yön A:n luona ja he olivat yhdessä lähteneet A:n vaimon nimissä olleella autolla hotelli Hesperiaan. A oli mentyään hieman B:n jälkeen hotelliin tavannut sen aulassa B:n ja kaksi hänelle tuntematonta miestä, joiden kanssa hän oli mennyt kabinettiin. B oli puhunut miesten kanssa koko ajan ruotsia, jota A ei ymmärtänyt. Parin minuutin kuluttua kabinettiin oli tullut poliiseja. A oli kiistänyt olleensa kesällä 1989 Ruotsissa B:n kanssa mutta oli 4.7.1989 myöntänyt olleensa samana kesänä Ruotsissa B:n kanssa. Näytettäessä A:n käytössä olleesta autosta 30.6.1989 hotelli Hesperian luona takavarikoitua salkkua ja siinä olleita valkoisia suojakäsineitä A oli maininnut vaimollaan olleen samanlaisia käsineitä kotona ja että niitä sai kuka tahansa muun muassa apteekista. A oli maininnut, että hänellä oli C:ltä saatu shetlannin paimenkoira, jollainen oli myös eräällä toisella henkilöllä, joka tunsi C:n ja B:n. Raastuvanoikeudessa A oli selittänyt, ettei hän ollut heti halunnut kertoa Ruotsissa käynnistä, koska hän ei ollut halunnut B:n laivalla tekemien "töppäilyjen" takia sekaantua asiaan.

Ylikonstaapeli Bjarne Valdemar Eriksson oli raastuvanoikeudessa todistajana kuultuna kertonut, että hän oli mennyt yhdessä Petterssonin kanssa hotelliin ja esiintynyt Ruotsissa asuvana suomalaisena arvopapereiden ostajana. Heidän hotellin aulassa tapaamansa B oli antanut ymmärtää, että paikalle oli tulossa henkilö, joka hoitaisi kaupankäynnin heidän puoleltaan. B oli poistunut etsimään kaveriaan ja kohta B:n palattua oli paikalle tullut A. Kaikki olivat menneet kabinettiin ja B oli ottanut esille valokopioita.

Takavarikkopöytäkirjan mukaan A:n käytössä olleesta autosta, jolla A ja B olivat tulleet hotelli Hesperiaan, oli takavarikoitu salkku, jossa oli muun muassa varastetut kaksi asunto-osakeyhtiön osakekirjaa sekä kaksi paria ohuita valkoisia käsineitä.

A oli esitutkinnassa kieltäytynyt antamasta käsialanäytettä mutta antanut sen oikeudenkäynnin aikana. Käsialanäyte oli ollut tarpeen varastettuihin joukkovelkakirjoihin väärennettyjen siirtomerkintöjen tutkimiseksi.

A oli vuodesta 1967 alkaen tuomittu lukuisia kertoja omaisuusrikoksista ja hän oli viimeksi päässyt ehdonalaiseen vapauteen 5.5.1988.

Hovioikeus on katsonut, että A oli salaamalla käyneensä B:n kanssa Ruotsissa ja kieltäytymällä antamasta käsialanäytettä mainittuihin Ruotsiin vietyihin joukkovelkakirjoihin väärennettyjen siirtomerkintöjen tutkimiseksi vaikeuttanut asian selvittämistä. Tämä ja sanotussa rikosasiassa ilmenneet muut seikat huomioon ottaen hovioikeus on katsonut asianhaarat sellaisiksi, ettei vapauden menetyksestä aiheutuneen kärsimyksen korvaamista A:lle ollut pidettävä kohtuullisena.

Mainituilla perusteilla hovioikeus on, kumoten raastuvanoikeuden päätöksen, hylännyt kanteen ja vapauttanut valtion korvausvelvollisuudesta. A on velvoitettu suorittamaan valtiolle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 3 000 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Perustelut

Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 2 §:n mukaan milloin epäilty on yrittänyt paeta, muuten karttaa esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä, hävittää todisteita taikka muulla tavoin vaikeuttaa asian selvittämistä, korvausta vapauden menetyksestä ei makseta, ellei hänen käyttäytymistään laissa mainittujen syiden vuoksi voida katsoa anteeksiannettavaksi. Korvausta ei myöskään makseta, jos asianhaarat ovat sellaiset, että maksamista ei olisi pidettävä kohtuullisena. Kun lainkohdassa on lueteltu pakenemisen yrittäminen, muu esitutkinnan tai oikeudenkäynnin karttaminen sekä todisteiden hävittäminen, on näihin rinnastetulla asian selvittämisen vaikeuttamisella muulla tavoin ymmärrettävä tietoista ja aktiivista toimintaa, joka on omiaan estämään esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä.

Nykyaikaisten Suomen lainsäädännössä tunnustettujen rikosprosessuaalisten periaatteiden mukaan rikoksesta epäilty ei ole velvollinen myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Hänen velvollisuutenaan on vain oikeiden henkilötietojen antaminen tutkintaviranomaiselle. Tämä periaate on ilmaistu myös Suomessa 23.6.1975 annetulla lailla (107/76) voimaan saatetun kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohdassa, jonka mukaan rikossyytettä tutkittaessa ketään ei saa pakottaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyyttään.

Salaamalla käyntinsä Ruotsissa ja kieltäytymällä antamasta käsialanäytettä hovioikeuden tuomiossa kerrotuin tavoin A on vain käyttänyt mainittua oikeuttaan eikä näin ollen ole vaikeuttanut asian selvittämistä sillä tavoin kuin edellä selostetussa lainkohdassa tarkoitetaan. Asianhaarat eivät muutenkaan ole sellaiset, ettei korvauksen maksamista olisi pidettävä kohtuullisena.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla on oikeus saada valtiolta lain mukainen korvaus hänen kanteessaan kerrotun vapauden menetyksen johdosta. A ei ole näyttänyt, että hänelle olisi koitunut tästä muuta vahinkoa kuin vapauden menetyksestä aiheutunut kärsimys. Kohtuulliseksi korvaukseksi siitä Korkein oikeus arvioi 20 000 markkaa. Tällöin on otettu huomioon A:n kanteessaan myöntämä vähennys sen johdosta, että vapauden menetys on jo katsottu hänelle tuomitun sakkorangaistuksen täydeksi suoritukseksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään raastuvanoikeuden päätöksen varaan muutoin paitsi että A:lle maksettava korvaus vapauden menetyksestä aiheutuneesta kärsimyksestä korotetaan 20 000 markaksi raastuvanoikeuden tuomitsemine korkoineen.