30.12.1993

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Kihlakunnanoikeudessa puheenjohtajana toiminut käräjätuomari on pyytänyt kihlakunnanoikeuden päätöksen purkamista siltä osin kuin vastaaja on tuomittu rangaistukseen 21.2.1990 tapahtuneesta poissaolosta oikeudessa, koska kyseinen poissaolo oli tapahtunut vasta rikosasian jatkokäsittelyssä.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 30.12.1993

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Möller: Kurikan kihlakunnanoikeus on 18.1.1990 jättänyt rikosasian käsittelyn uuden ilmoituksen varaan ja määrännyt, että juttu otetaan syyttäjän ilmoituksesta uudelleen käsiteltäväksi. Kihlakunnanoikeus ei samalla ole velvoittanut vastaajaa sakon uhalla saapumaan uuteen jatkokäsittelyyn tai määrännyt, että vastaaja on noudettava tuohon käsittelyyn. Kun juttu on syyttäjän ilmoituksesta 21.2.1990 otettu uudelleen käsiteltäväksi, vastaaja on ollut poissa oikeudesta siitä huolimatta, että hänelle oli annettu tiedoksi haaste saapua tuona päivänä kihlakunnanoikeuteen vastaamaan asiassa. Haastetodistuksessa, josta vastaajalle oli annettu jäljennös, oli ilmoitettu muun ohella seuraavaa: "Määräaikana laillista estettä ilmoittamatta poissa oleva vastaaja tuomitaan rangaistukseen esteettömästä poissaolosta tai noudetaan." Kihlakunnanoikeus on päätöksellään 20.6.1990 tuomiolauselmansa kohdassa 3 tuominnut vastaajan oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 17 §:n 1 momentin nojalla asian käsittelyssä 21.2.1990 tapahtuneesta esteettömästä poissaolosta oikeudesta vastaajana sakkorangaistukseen.

Asiassa on kysymys siitä, voidaanko oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 17 §:n 1 momenttia soveltaa, kun vireille tullut rikosasia, jonka käsittelyn alioikeus on jättänyt uuden ilmoituksen varaan, ilmoituksesta otetaan uudelleen käsiteltäväksi. Oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa on varsinkin aikaisemmin pidetty epäselvänä, milloin vireillä olevan rikosasian jättäminen uuden ilmoituksen varaan olisi rinnastettava asian jättämiseen sillensä ja milloin asian lykkäämiseen. Niinpä oikeuskirjallisuudessamme (Halila, Lakimies 1963 s. 258 s.) on katsottu, että uusi syyteoikeuden vanhentumisaika alkaa juosta siitä, kun vireillä oleva rikosjuttu on jätetty uuden ilmoituksen varaan. Korkein oikeus on sitä vastoin ratkaisuissaan KKO 1978 II 132 ja KKO 1986 II 155 asettunut päinvastaiselle kannalle ja katsonut, että juttu on tällaisissa tapauksissa edelleen vireillä ja että syyteoikeuden vanhentumista arvosteltaessa ei ollut sovellettava rikoslain 8 luvun 2 §:n 2 säännöstöä.

Katson, että tuomioistuimen rikosasiassa antama päätös ei ole oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdan nojalla purettavissa pelkästään sillä perusteella, että korkein oikeus sittemmin katsoo, ettei lainkohta, jonka nojalla rangaistus on tuomittu, eikä muukaan rangaistussäännös sovellu syyksi luettuun tekoon. Edellä mainituista korkeimman oikeuden ratkaisuista ilmenee kuitenkin, ettei vireille tulleen rikosasian käsittelyn jättäminen uuden ilmoituksen varaan merkitse asian jättämistä sillensä, eikä sitä oikeudenkäyntitilaisuutta, jossa uuden ilmoituksen varaan jätetty rikosasia ilmoituksesta otetaan uudelleen käsiteltäväksi ja johon vastaaja on haastettu, siten voida ainakaan täysin rinnastaa rikosasian ensikäsittelyyn. Näin ollen ja kun rangaistussäännöksiä on tulkittava suppeasti, katson, että kihlakunnanoikeuden päätös mainittuun poissaolosakkoon tuomitsemisen osalta perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

Edellä esittämilläni perusteilla olen sovellettavan lainkohdan ja asian lopputuloksen osalta samaa mieltä kuin enemmistö.