22.6.1992

Kanne Kuhmoisten kihlakunnanoikeudessa

A on Keskinäiselle Vakuutusyhtiölle Tapiolalle 11.1.1988 ja vakuutusasiamies B:lle 18.1.1988 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla lausunut, että syksyllä 1983 oli silloisen Keskinäisen Vakuutusyhtiön Auran, nyttemmin Keskinäisen Vakuutusyhtiön Tapiolan, asiamies B tullut A:n tilalle tarjoamaan vakuutuksia. A ja B olivat sopineet, että maatilan vakuutukset saatetaan ajan tasalle ja kuntoon. Muun muassa eläinsuojarakennus piti vakuuttaa täydestä jälleenhankinta-arvostaan. B arvioi eläinsuojan jälleenhankinta-arvon mukaiseksi vakuutusmääräksi vakuutusyhtiön asiamiehilleen antamiin arvioimisohjeisiin nojautuen 400.000 markkaa, minkä summan hän merkitsi vakuutushakemukseen, jonka A allekirjoitti hyväksyen B:n arvion sellaisenaan.

Kun eläinsuoja paloi 4.12.1986, vakuutusyhtiön vahinkotarkastaja totesi, että rakennus oli ollut alivakuutettu. Sen vakuutusmäärän vuonna 1983 olisi pitänyt olla 700.000-800.000 markkaa. Jos vakuutusmäärä alun perin olisi ollut riittävä, olisi vakuutusturva tulipalon sattuessa indeksiehdon johdosta myös ollut riittävä.

Vakuutushakemusta tehtäessä A ei ollut antanut B:lle virheellistä tietoa mistään rakennuksen jälleenhankinta-arvon määrittelemiseen vaikuttavasta seikasta ja B oli tilan vakuutuksia vuodesta 1956 lukien hoitaneena tuntenut tilan rakennukset. A ei ollut menetellyt huolimattomasti jättäessään vakuutushakemuksen täyttämisen vakuutusasiamiehen tehtäväksi eikä hän ollut ollut tietoinen eläinsuojan jälleenhankinta-arvosta. Alivakuuttaminen oli johtunut yksinomaan siitä, että B oli soveltanut arvioimisohjeita virheellisesti.

Tästä B:n huolimattomasta menettelystä oli A:lle aiheutunut vahinkoa, koska vakuutusyhtiö oli suorittanut hänelle korvauksen tulipalon johdosta alivakuutusta koskevia vakuutusehtoja soveltaen. Korvauksen määrään oli vielä vaikuttanut se, että B oli katsonut rakennukseen sijoitetun kylmäilmakuivurin kuuluvan rakennuksen vakuutusmäärän asemesta koneiden ja kaluston vakuutusmäärään, minkä johdosta vakuutusyhtiö oli suorittanut korvauksena lähes täysin tuhoutuneiden koneiden ja kaluston 117.000 markan vakuutusmäärästä 73.823 markkaa.

Koska A:n ja B:n välillä oli ollut toimeksiantosuhde, B oli vastuussa A:lle aiheuttamastaan vahingosta.

Myös vakuutusyhtiö oli vastuussa B:n A:lle huolimattomuudellaan aiheuttamasta vahingosta, koska B:lla yleisen tavan mukaan oli ollut kelpoisuus arvioida vakuutusmääriä vakuutusyhtiötä sitovasti ja koska vakuutusyhtiöllä B:n toimeksiantajana oli ollut isännänvastuu hänen toiminnastaan. Se oli lisäksi laiminlyönyt huolehtia siitä, että B:lla oli tehtäväänsä riittävä asiantuntemus ja koulutus. Joka tapauksessa alivakuutusta koskevien vakuutusehtojen soveltaminen johtaisi tässä tapauksessa kohtuuttomuuteen.

Näillä perusteilla A on vaatinut, että B ja vakuutusyhtiö velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan hänelle korvauksena palaneen eläinsuojan uudelleenrakentamiskustannuksista vakuutuksen perusteella korvaamatta jääneet 297.331,84 markkaa tai ainakin koneiden ja kaluston vakuutusmäärästä maksamatta olevat 43.177 markkaa 16 prosentin korkoineen 4.1.1987 lukien sekä suorittamaan hänelle oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi kihlakunnanoikeudessa 44.581,30 markkaa korkoineen.

Vakuutusyhtiön vastaus

Vakuutusyhtiön puolesta on lausuttu, että omaisuutensa vakuutusmäärän päätti vakuutuksenottaja itse eikä vakuutusyhtiö edes voinut siitä määrätä. Kun vakuutusyhtiön velvollisuutena ei myöskään ollut vakuutushakemuksen täyttäminen tai rakennuksen arvioiminen, vakuutusyhtiö ei ollut vastuussa näissä toimissa tapahtuneista virheistä.

Tässäkin tapauksessa vakuutushakemus oli täytetty A:n antamien tietojen perusteella, joiden oikeellisuutta asiamies ei ollut velvollinen tarkistamaan, ja vakuutussopimus oli tullut voimaan täysin A:n allekirjoittaman hakemuksen mukaisena.

Eläinsuojan vakuutusmäärä vuonna 1986 oli ollut 464.000 markkaa, minkä A oli voinut todeta saamastaan vakuutuskirjasta. Rakennuksen jälleenhankinta-arvo oli tuolloin kuitenkin ollut 1.300.000-1.400.000 markkaa. Ottaen huomioon näiden määrien erotus A:n oli täytynyt olla tietoinen siitä, ettei vakuutusmäärä ollut riittävä. Hänellä ei ollut ollut mitään erityistä syytä luottaa B:n arvion oikeellisuuteen. B:lla ei sivutoimisena vakuutusasiamiehenä yleisen tavan mukaan ollut kelpoisuutta hyväksyä vakuutusmäärää vastaamaan omaisuuden todellista arvoa vakuutusyhtiötä sitovalla tavalla.

Korvausvelvollisuus A:n ja vakuutusyhtiön välisen sopimuksen perusteella edellyttäisi, että sopimusvelvoitteita olisi rikottu. Vakuutusyhtiö oli kuitenkin täyttänyt oman sopimusvelvoitteensa, korvauksen suorittamisen vahinkotapahtuman johdosta, vakuutussopimuksen ehtojen mukaisesti. Sopimusperusteisessa vahingonkorvauksessa eivät myöskään vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n säännökset tulleet sovellettaviksi. B ei sitä paitsi edes ollut työsuhteessa vakuutusyhtiöön.

Vakuutussopimuslain mukaan kohtuuttomuuteen johtavaa sopimusehtoa voitiin sovitella. Kun nyt kysymyksessä oleva alivakuutusta koskeva sopimusehto perustui vakuutussopimuslakiin, ei ehtoa voitu pitää sinänsä kohtuuttomana tai kohtuuttomuuteen johtavana.

Koska eläinsuojan osalta vakuutuksesta jo oli maksettu korvausta 277.972,50 markkaa, oli vakuutusyhtiö velvollinen suorittamaan A:lle korvausta enää korkeintaan 190.027,50 markkaa, vaikka alivakuutusta koskevat sopimusehdot jätettäisiin huomiotta, koska vakuutusmäärä muodosti vakuutusyhtiön vastuun ylärajan.

Näillä perusteilla vakuutusyhtiö on vaatinut, että kanne hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Kihlakunnanoikeuden päätös 19.10.1988

Kihlakunnanoikeus on katsonut selvitetyksi, että syksyllä 1983 oli silloisen Keskinäisen Vakuutusyhtiön Auran, nyttemmin Keskinäisen Vakuutusyhtiön Tapiolan asiamies B poikennut A:n maatilalle tarkoituksena tutkia, olivatko tämän vakuutukset ajan tasalla. Tällöin käytyjen neuvottelujen tuloksena A oli 29.8.1983 allekirjoittanut vakuutushakemuksen, jossa oli ollut kohteena 02 eläinsuoja ja kylmäilmakuivuri, joitten osalta vakuutusmääräksi oli anottu 400.000 markkaa. Tämän hakemuksen perusteella Keskinäinen Vakuutusyhtiö Aura oli 20.10.1983 myöntänyt vakuutuksen hakemuksen mukaisena eläinsuojan ja viljankuivurin osalta hakemuksen mukaisella vakuutusmäärällä. Myöhemmin vakuutussumma oli indeksikorotusten johdosta kohonnut niin, että se 18.7.1986 päivätyn vakuutuskirjan mukaan oli 464.000 markkaa.

Eläinsuoja oli sitten 4.12.1986 palanut ja vakuutusyhtiön arvion mukaan palovahingon määrä oli ollut 53,2 prosenttia. Vakuutusyhtiön arvion mukaan eläinsuojan jälleenhankinta-arvo olisi jo vuonna 1983 ollut vähintään 700.000-800.000 markkaa. Tämän perusteella vakuutusyhtiö oli suorittanut eläinsuojasta korvausta 298.098,60 markkaa, mikä vastasi 63,7 prosenttia rakennuksen vakuutusmäärästä vahinkoasteen ollessa 53,2 prosenttia ja mihin määrään sisältyi korvaus raivaustöistä. Vahinkotapahtuman johdosta vakuutusyhtiö oli korvannut A:lle kaikkiaan 447.696,30 markkaa.

Kihlakunnanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että eläinsuojan vahingoittumisaste olisi ollut korkeampi kuin vakuutusyhtiön toteamat 53,2 prosenttia.

Kylmäilmakuivurin osalta kihlakunnanoikeus on katsonut vakuutuksen sisältyvän eläinsuojavakuutukseen.

Kihlakunnanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että B vakuutusasiamiehenä toimiessaan olisi antanut virheellisiä tietoja. B:n ja A:n neuvottelujen tuloksena oli sittemmin syntynyt vakuutussopimus, jonka puitteissa A ja vakuutusyhtiö olivat sopineet vakuutussummat keskenään.

Kihlakunnanoikeus on katsonut myös jääneen näyttämättä, että vakuutusyhtiö olisi tässä yhteydessä syyllistynyt virheelliseen menettelyyn.

Kihlakunnanoikeus on hylännyt kanteen ja vaatimukset kokonaisuudessaan sekä jutun laadun vuoksi päättänyt, että asianosaiset saivat pitää oikeudenkäyntikulunsa asiassa vahinkonaan.

Vaasan hovioikeuden tuomio 14.6.1990

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli valittamalla saattanut asian, on lausunut A:n ja B:n vakuutussopimuksesta neuvotellessaan sopineen siitä, että A:n eläinsuoja vakuutetaan jälleenhankinta-arvostaan. B oli sitten arvioinut eläinsuojan jälleenhankintaarvon mukaisen vakuutusmäärän vakuutusyhtiön asiamiehilleen antamia arvioimisohjeita käyttäen. Jutussa ei ollut näytetty, että A olisi antanut B:lle vakuutusmäärän arvioimista varten virheellisiä tietoja. B:n kihlakunnanoikeudessa esittämistä laskelmista puolestaan oli pääteltävissä, että hän ei ollut osannut soveltaa mainittuja arvioimisohjeita. Näin ollen hovioikeus on katsonut sen, että eläinsuojan vakuutusmäärä vakuutussopimuksessa oli jäänyt huomattavasti sen jälleenhankintaarvoa alhaisemmaksi, johtuneen B:n virheellisestä menettelystä. Tästä oli aiheutunut A:lle, jolle vakuutusyhtiö oli suorittanut korvausta eläinsuojassa sattuneen tulipalon johdosta alivakuutusta koskevien vakuutusehtojen mukaisesti, saamatta jäänyttä vakuutuskorvausta vastaava vahinko.

Edelleen hovioikeus on katsonut, että A:n ei ollut näytetty olleen tietoinen eläinsuojan jälleenhankintaarvosta ennen tulipaloa. Hän ei myöskään ollut menetellyt huolimattomasti luottaessaan siihen, että B vakuutusyhtiön antamia arvioimisohjeita soveltaen päätyisi oikeaan vakuutusmäärään.

B:n hovioikeus on katsonut vakuutusasiamiehen tehtävässään olleen vakuutusyhtiön työntekijään rinnastettavassa asemassa. Kun vakuutusasiamiehet jutussa esitetyn selvityksen mukaan käytännössä jatkuvasti arvioivat vakuutuskohteiden vakuutusarvoja, B ei ollut olennaisesti poikennut siitä, mitä vakuutusyhtiö hänen kohdallaan oli voinut ottaa lukuun. Myös vakuutusyhtiö oli siten velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneen vahingon.

B tai vakuutusyhtiö eivät olleet kiistäneet A:lle eläinsuojan korjaamisesta aiheutuneiden kustannusten määrää.

Kerrotuilla perusteilla hovioikeus on kumonnut kihlakunnanoikeuden päätöksen ja velvoittanut vakuutusyhtiön yhteisvastuullisesti B:n kanssa suorittamaan A:lle vahingonkorvauksena 297.331,84 markkaa 16 prosentin korkoineen 4.1.1987 lukien, mistä määrästä B:n oli vastattava vain siinä tapauksessa, ettei korvausta saatu perityksi vakuutusyhtiöltä. Edelleen vakuutusyhtiö ja B on velvoitettu suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista jutussa yhteensä 30.000 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Perustelut

Vakuutusyhtiön asiamiehellä on ollut kelpoisuus yhtiön puolesta muun muassa antaa tietoja vakuutuksesta sekä avustaa asiakasta vakuutusturvan suunnittelussa ja vakuutushakemuksen täyttämisessä. Näiden tehtäviensä puitteissa asiamies on sopimusneuvotteluissa alan arvioimisohjeita käyttäen arvioinut A:n jälleenhankinta-arvosta vakuutettavan eläinsuojan. Asiamies on soveltamalla ohjeita virheellisesti arvioinut eläinsuojan arvon liian alhaiseksi. A:n ei ole näytetty myötävaikuttaneen virheeseen eikä hänellä ole ollut syytä epäillä vakuutusyhtiön edustajan arvioinnin oikeellisuutta. Arvioinnin virheellisyyden johdosta vakuutusmäärä on vakuutusyhtiön ja A:n välisessä vakuutussopimuksessa sovittu vastaavasti liian alhaiseksi. Alivakuutuksesta on A:lle koitunut hovioikeuden tuomiossa mainittu 297.331,84 markan vahinko eläinsuojan vahingoittuessa tulipalossa. A:n vahingosta, joka on aiheutunut yhtiön asiamiehen sopimusneuvotteluissa virheellisesti määrittelemästä vakuutusarvosta, yhtiö on vastuussa niiden yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaan, jotka koskevat päämiehen vastuuta apulaisensa tuottamuksesta sopimukseen perustuvaa velvoitetta täytettäessä.

Näillä perusteilla Korkein oikeus, jonka tutkittavana ei ole ollut kysymys B:n korvausvastuusta, on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Keskinäinen Vakuutusyhtiö Tapiola velvoitetaan korvaamaan A:n vastauskulut Korkeimmassa oikeudessa 2.000 markalla 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä lukien.